Minkä ikäinen olit 90-luvun laman aikana? Mitä muistat lamasta ja sen vaikutuksista elämään?

Olin jo työelämässä ja vakitoimi kunnalla.

Kun lama näytti syvenemisen merkkejä päätin ottaa vuoden viekavapaan ja lähteä kokeilemaan ulkomaille. Minulla oli yksi tytär 6-vuotias silloin jonka totaali-yh olin,

Monet oli kauhuissaan, toiset naureskeli että ei siitä mitään tule. Pomo työpaikalla kannusti ja sanoi että tekisi sman jos olisi mahdollista.

Niin sitten lähdettiin. Siinä mielessä hyvä että sisko oli jo tässä maassa asunut muutaman vuoden joten alkuun pääseminen ei ollut niin hankalaa. Sain työtä pankista joka ei ollut eikä ole omaa alaani mutta alkuun oli päästävä. Kieli oli opittava vaikka englannilla kyllä pärjää mutta jos ulkomailla haluaa asua on maan kieli opeteltava sdamoin kuin tavat. Tyttö aloitti esikoululuokalla ja eipä mennyt kuin pari- kolme kuukautta kun jo sujuvasti lörpötteli kavereittensa kanssa joita alkoi heti löytyä. Lapsilla se käy niin mutkattomasti.

En sano etttä itselläni yhtä mutkatonta, ei tietenkään. Vuokrasin ensin talon jossa asuimme kahden ja sitten otettiin myös koira. Siitä se lähti, vaikeuksien kautta voittoon sanotaanko näin. Tänne jäätiin, samalla paikkakunnalla emme enää asu, maa on sama. Sain erittäin hyvän työpaikan jossa olen edelleen. Tytär jo aikuinen ja omillaan, asuu avoliitossa ja ovat ostaneet oman asunnon. Asuvat parinkymmenen kilometrin päässä.

Niin ja sitä miestä en ole koskaan elämääni ottanut. En sano ettenkö olisi seurustellut mutta sitoutua en ole koskaan halunnut. En tyttäreni isänkään kanssa joka ei tytöstä ole ollut koskaan kiinnostunut. 

Olen monta kertaa pistänyt kädet kyynärpäitä myöten ristiin että silloin lähdimme. Itselläni tuskin olisi ollut mitään ihan kamalaa hätää vaikka mistä senkään tietää, mutta tyttären tulevaisuus olisi voinut olla paljon paljon huonompi kun nyt katsoo Suomen tilannetta. 

Siksi aina kannustankin nuoria opiskelun jälkeen lähtemään maailmalle siipiään kokeilemaan. Jos ei muuta niin kallisarvoista kokemusta ja kielitaitoa hakemaan, ne ovat arvokasta pääomaa työmarkkinoilla. Voihan sitä aina palata jos ei viihdy. Suomalainen saa palata aina, kukaan ei voi estää. Itse en aio sitä tehdä, kotini on täällä. Jotkut ehdottelee eläkepäivinä paluuta. Vieraalle tuntuu ajatus jättää kaikki tänne, ei kiitos. 

Olin 10v kun lama tuli.

Siihen asti oltiin koulussa herkuteltu välillä kanankoivilla ja hamppareilla. Ruoan laatu romahti. Koulukirjoja alettiin kierrättää. Omilla vanhemmilla duunit säilyi ja pienellä tultiin toimeen. Vaatteet sain kirpparilta ja joskus harvoin uuden vaatteen.

Muutos 80-luvun lopusta 90-luvun alkuun oli iso.

Katukuvassa stadissa alkoi näkymään spurguja enemmän.

Kaverin yrittäjäperheellä meni kaikki. Siis ihan kaikki ja velkavankeus päälle.

Pankit ryssi koko homman ja ihmisiä olisi pitänyt armahtaa pahimmista veloista.

Mut jo 95 mm-lätkävoiton myötä alkoi elämä taas hymyillä ja ysärin lopussa viiletinjo baareissa, oi niitä aikoja!

Den glider in!

Pääsin ylioppilaaksi -91. Luokanvalvojamme oli moneen kertaan painottanut, että nousukauden jälkeen tulee AINA laskukausi, että nyt voi olla lama tulossa. Ei sitä kai moni ottanut tosissaan. Itse sain juuri sopivast silloin abiturienttivuonna jalan oven väliin työpaikkaan, jossa olin seuraavat 4 vuotta. Sairaslomatuuraajana ja kesälomasijaisena ja lopulta ihan vaan siksi, että minua tarvittiin. Satumainen säkä tavallaan että se vakityöntekijä teloi selkänsä, niin sain siitä turvatyöpaikan. Sillä palkalla ostettiin auto, maksoin vuokrat ja opiskelut sekä elämissen. Miehen palkka meni kokonaisuudessaan asuntolainaan (asuin eri paikkakunnalla arjet opiskelun takia).

Mies pääsi kävi intin -92 ja kun pääsi pois, sai parin viikon päästä työpaikan. Piti olla lyhyt kesälomasijaisuus, on samassa paikassa vieläkin.

Meille 90-luvun lama oli nuorten aikusten elämää, muutettiin siis yhteen, ostettiin asunto, tehtiin töitä ja hitaasti vaurastuttiin - ei rikkaiksi tietenkään, mutta siis siitä, että jääkaapissa oli ketsuppipullo ja floorarasia siihen, että saattoi ostaa viikonlopuksi karjalanpaistilihat ja viinipullonkin. Hankittiin kissa ja koira ja vaihdoin työpaikkaa, ja siinä uraputkessa olen minä edelleen.

Opiskeluaikana silloin 91-95 kaikilla oli tiukkaa, ja opiskelijat tavallaan olivat kaikki tasa-arvoisia, koska kaikilla oli yhtä tiukkaa. Silloin kuitenkin puuttui tietyt asiat, jotka tekisivät elämästä nykyään kalliimpaa: matkapuhelimet (ilman puhelintakin silloin pärjäsi!) ja tietokoneet (jopa opiskelijana pärjäsi ilman konetta, koululla oli työasemat ja jokaisella sähköpostiosoite...). Eikä tarvinnut "sisustaa" kunhan oli sänky, sohvat, telkka, ruokapöytä... Televisio isovanhempien vanha (ja kärysi tupakalle, isoisä poltti sisällä). Ei taitaisi sellainen elämä enää kelvata kenellekään?

Parikymppinen, en kyllä muista muuta, kun pankit meni lakkoon. Oliko kuukauden vai pari kiinni. Töitä kyllä oli minun alalla. Elin normaalia elämää.

ostettin omakotitalo 1992 , halvalla saatiin mutta korko oli kun allekirjoitettin lainapaperit 14,75 %

Voi, kunpa voisin unohtaa tuon ajan!

Puolisolta meni työpaikka, firman osakkaana isot velat niskassa ja sairastui vakavasti.

Minä kahden alaikäisen lapsen kanssa yritin selvitä arkipäivästä. Omien vanhempieni avustuksella selvisin, mutta tuon ajan jättäneet haavat eivät taida parantua koskaan.

En ole kovin hyvä kirjoittaja, mutta jos joku haluaa kysyä jotain, niin vastaan mielelläni, jos osaan.

Kirjoitin ylioppilaaksi -93. En päässyt opiskelemaan haluamaani alaa kun kaikki tunki kouluihin töiden puuttuessa. Menin sitten vaan jonnekin opiskelemaan kun kotiin ei saanut jäädä ”makaamaan”. Sain ekan työpaikan -95 - 6kk kauppapuutarhalla fyysisessä työssä. Ekan oikean, pitkäkestoisen työpaikan sain 2005. Pienestä palkasta säästin ja sinnittelin. Epävarmuus lamasta jäi sieluun - nyt töissä ollut siitä 2005:stä lähtien. Lapset jäi tekemättä, asunnon uskalsin ostaa vasta 39 vuotiaana kun olin säästänyt 84% asunnon hinnasta. Silti velka vei aluksi yöunet…. Lamasta jäi kauhu velkaa kohtaan. Koen että mun on pakko olla töissä niin kauan kun kelpaan - uskon, että mut siivotaan vanhana kortistoon parin vuoden päästä, joten eläkettä on kerrytettävä sen minkä pystyy. Työura alkoi niin myöhään kunnolla. Tänä vuonna tulot ekan kerran yli 100.000 joten jotain olen saanut aikaan. Silti pakkomielle töistä, koska uskon lentäväni romukoppaan 53 vuotiaana. Lama-aikana oli aika törkeitä iäkkäämpien pihalle heittoja, josta tämä ilmeisesti juontaa.

Irtisanomislappu isosta valtakunnallisesta firmasta tuli, kun olin hoitovapaalla syksyllä 1992 ja samoihin aikoihin aloin odottaa toista. Tiesin jo hoitovapaalla ollessa, että firmalla menee heikosti mutta silti se, että koko firma kaatuu, tuli yllätyksenä. Kun olin kolme vuotta aiemmin aloittanut, töitä oli paljon ja koko ajan, jo äitiysloman aikana työkaveri joskus soitti, että ei ole mtään tekemistä ja että voi täältä joutua pian lähtemään. Minulla menikin sitten muutama vuosi hoitovapailla, sen jälkeen aloitin tvp-kurssit ja siitä sitten noita kursseja, pätkätöitä useimmitent tukityöllistettynä ja harjoitteluja vuoteen 2007 alkaen putkeen. 2007 päätin vaihtaa alaa kun tuli sopiva aikuiskoulutus paikkakunnalle ja sen alan töitä sainkin, kun valmistuin 2010 eikä enää ole tarvinnut olla työtön. Ne kurssit olivat mukavia, opettajatkin pääsääntöisesti ihan ok ja porukka siellä ihan fiksua siihen aikaan. Läheskään kaikki halukkaat ei päässeet, kun työttömiä oli niin paljon ja kursseilla sai pidennettyä siihen aikaan ansiosidonnaisen maksua. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olin 20 vuotias laman alkaessa, aloitin opiskelun yliopistossa, ennen lamaa kesätöitä sai helpolla, mutta vuonna 1991 ei sitten niin millään. Isä ei menettänyt työpaikkaansa mutta tiukilla vanhemmat olivat lainan lyhennysten kanssa, joutuivat raapimaan rahat myymällä omaisuutta ja jopa meidän lasten vähäiset säästöt lainattiin, että saatiin joku erä maksettua. Moneen vuoteen ei saanut sitten kesätöitä, oli rekrykielto monessa paikassa ja elämä oli yhtä kitkuttamista, vaatteet vanhoja, mutta viinisammio porisi opiskelija-asunnon nurkassa.

Vienti lähti vetämään ja talous piristyi devalvaation jällkeen, vaikkakin se kaatoi paljon valuuttalainoja ottaneita ylivelkaantuneita yrityksiä ja kotitalouksia. Sitten alkoi saamaan kesätöitä ja omakin talous alkoi piristyä.

Jos laman syyllisiä etsii Niin Neuvostoliiton romahtaminen, lainojen myöntäminen liian kevyin ehdoin ja ennen kaikkea kovan markan poliitiikka. olivat pääsyylliset. Etenkin kovan markan politiikasta kiinnipitäminen oli typerää, sitä ajoivat etenkin demarijohtajat Sorsa ja Koivisto. Muutenkin SDP oli pääsyyllinen laman pitkittymiseen AY-liikkeen kanssa, joka ei joustanut piiruakaan ennen kuin oltiin todella kuilun partaalla ja devalvaatio oli pakollinen, jotta Suomi olisi säilyttänyt maksukykynsä.

Äärivasemmisto oli 90-luvun alussa hajalla, kun kommunistipuolueet kaatuivat ja niistä muodostettiin vasemmistoliitto, tosin nämä vaikuttivat erittäin agressiivisesti ay-liikkeen takana.

Ay-liikettä ja vasemmistopuolueita voidaan syyttää myös 2008 laman pituudesta, olisi tarvittu sisäinen devalvaatio viennin käynnistämiseksi, kun ei ollut enää markkaa jota kelluttaa, mutta Ay-liike ei antanut piiruakaan periksi ja seurauksena oli pitkä kylmä kausi ja paljon kaatuneita yrityksiä ennen kuin kilpailukyky saatiin takaisin kilpailijamaiden kustannustason kohotessa. 

Taisit kuunnella uutisia pää viinisammiossa?

Syöksyimme lamaan tilanteessa jossa Kokkarihallitus oli doktriininsa mukaisesti avannut rahamarkkinat ja ulkomaiset luotot juuri kuumimmassa noususuhdanteessa ja ihmisille suorastaan tuputettiin valuuttaluottoa, ylikuumenneet asuntomarkkinat rahoitettiin nyt luotolla ja samoin joka duunarille tyrkytettiin osakkeita rajulla velkavivulla. Vakaata markkaa yritettiin, mutta sitä ei pystytty pitämään ja siksi ja vain siksi kaikki ne yritykset ja jopa yksityiset asuntovelalliset joutuivat kärsimään lamasta niin kauheat seuraukset.

Vanhemmat pitivät sikatilaa ja itse olin alle 5v laman aikana. En muista mitään erikoista, valokuvissakin kaikki on sen näköistä että ei kärsitty. Sisarukseni syntyivät tiuhaan lamavuosien aikaan joten sekin vahvistaa käsitystäni.

Laman aikaan olin 22 vuotias ja jätti pysyvät arvet. Työtä olen tehnyt 17 vuotiaasta, mutta ”edut” huononee koko ajan.

Minulle on jäänyt tuo säästäminen ”päälle”.

Olen kyllä ollut sen jälkeen sitä mieltä, että lainat pitää maksaa aina pois ja mahdollisimman nopesti ja nopeammin kuin on pakko.

Vierailija kirjoitti:

Olin jo työelämässä ja vakitoimi kunnalla.

Kun lama näytti syvenemisen merkkejä päätin ottaa vuoden viekavapaan ja lähteä kokeilemaan ulkomaille. Minulla oli yksi tytär 6-vuotias silloin jonka totaali-yh olin,

Monet oli kauhuissaan, toiset naureskeli että ei siitä mitään tule. Pomo työpaikalla kannusti ja sanoi että tekisi sman jos olisi mahdollista.

Niin sitten lähdettiin. Siinä mielessä hyvä että sisko oli jo tässä maassa asunut muutaman vuoden joten alkuun pääseminen ei ollut niin hankalaa. Sain työtä pankista joka ei ollut eikä ole omaa alaani mutta alkuun oli päästävä. Kieli oli opittava vaikka englannilla kyllä pärjää mutta jos ulkomailla haluaa asua on maan kieli opeteltava sdamoin kuin tavat. Tyttö aloitti esikoululuokalla ja eipä mennyt kuin pari- kolme kuukautta kun jo sujuvasti lörpötteli kavereittensa kanssa joita alkoi heti löytyä. Lapsilla se käy niin mutkattomasti.

En sano etttä itselläni yhtä mutkatonta, ei tietenkään. Vuokrasin ensin talon jossa asuimme kahden ja sitten otettiin myös koira. Siitä se lähti, vaikeuksien kautta voittoon sanotaanko näin. Tänne jäätiin, samalla paikkakunnalla emme enää asu, maa on sama. Sain erittäin hyvän työpaikan jossa olen edelleen. Tytär jo aikuinen ja omillaan, asuu avoliitossa ja ovat ostaneet oman asunnon. Asuvat parinkymmenen kilometrin päässä.

Niin ja sitä miestä en ole koskaan elämääni ottanut. En sano ettenkö olisi seurustellut mutta sitoutua en ole koskaan halunnut. En tyttäreni isänkään kanssa joka ei tytöstä ole ollut koskaan kiinnostunut. 

Olen monta kertaa pistänyt kädet kyynärpäitä myöten ristiin että silloin lähdimme. Itselläni tuskin olisi ollut mitään ihan kamalaa hätää vaikka mistä senkään tietää, mutta tyttären tulevaisuus olisi voinut olla paljon paljon huonompi kun nyt katsoo Suomen tilannetta. 

Siksi aina kannustankin nuoria opiskelun jälkeen lähtemään maailmalle siipiään kokeilemaan. Jos ei muuta niin kallisarvoista kokemusta ja kielitaitoa hakemaan, ne ovat arvokasta pääomaa työmarkkinoilla. Voihan sitä aina palata jos ei viihdy. Suomalainen saa palata aina, kukaan ei voi estää. Itse en aio sitä tehdä, kotini on täällä. Jotkut ehdottelee eläkepäivinä paluuta. Vieraalle tuntuu ajatus jättää kaikki tänne, ei kiitos. 

Suomessa ei arvosteta kielitaitoa eikä kokemusta. Muuten kiinnostava kertomus ja koskee myös aikuisia.

Pääsin oikikseen ja aloitin opinnot -91, joten itsellä meni tuo lama hieman ohi, sillä ei sitä opiskellessa huomannut. Vanhemmillakin säilyi työpaikat ja asunto eikä lama heitäkään koskenut suuremmin. 

Serkuilla meni huonommin. Heillä oli maatila ja sikala. Valtavat velat eivätkä niistä selvinneet. Serkkujen isä ei nähnyt valoa tunnelin päässä ja päätti päivänsä. Keskelle maatilan pihaa kuormurin kauhan varteen köyttä ja.... 

Vasta jälkikäteen tulin tietoiseksi, että eläinparat olivat olleet täysin heitteille jätettyjä. Lehdistä lukenut ja puheita sukulaisilta kuullut. Omassa ulosteessaan ja nälkäkuoleman partaalla. En sitä ymmärrä, että miten ovat voineet nukkumaan, kun eläimet huutaneet nälkäänsä ja vaivojaan.... Serkut olivat niin pieniä (alle 5 v), että eivät mitään ole voineet tehdä. Kaikki eläimet jouduttiin lopettamaan... Meille sukulaisille tilanne selvisi vasta it s'e m-han jälkeen. 

Karsea esimerkki lama-ajasta ja veloista. 

F

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin ylioppilaaksi -93. En päässyt opiskelemaan haluamaani alaa kun kaikki tunki kouluihin töiden puuttuessa. Menin sitten vaan jonnekin opiskelemaan kun kotiin ei saanut jäädä ”makaamaan”. Sain ekan työpaikan -95 - 6kk kauppapuutarhalla fyysisessä työssä. Ekan oikean, pitkäkestoisen työpaikan sain 2005. Pienestä palkasta säästin ja sinnittelin. Epävarmuus lamasta jäi sieluun - nyt töissä ollut siitä 2005:stä lähtien. Lapset jäi tekemättä, asunnon uskalsin ostaa vasta 39 vuotiaana kun olin säästänyt 84% asunnon hinnasta. Silti velka vei aluksi yöunet…. Lamasta jäi kauhu velkaa kohtaan. Koen että mun on pakko olla töissä niin kauan kun kelpaan - uskon, että mut siivotaan vanhana kortistoon parin vuoden päästä, joten eläkettä on kerrytettävä sen minkä pystyy. Työura alkoi niin myöhään kunnolla. Tänä vuonna tulot ekan kerran yli 100.000 joten jotain olen saanut aikaan. Silti pakkomielle töistä, koska uskon lentäväni romukoppaan 53 vuotiaana. Lama-aikana oli aika törkeitä iäkkäämpien pihalle heittoja, josta tämä ilmeisesti juontaa.

Joku kävi jo peukuttamassa alaspäin. Ehkä se johtui nykyisistä tuloistani. Niin voi ansaita, jos kaiken uhraa työlle. Ei uskalla olla sairaslomalla, ottaa kaikki ylityöt ja päivystyskeikat, ei ole lapsia ja pelkää velkaa. Ja mistä tämä epävarmuuden pelko johtuu ? Lamasta, jonka koki ja josta ei selvinnyt aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Nyt asuntolainan korot ovat olleen matalalla jo vuosikymmenen.. ylikin. Mutta jos ne nyt jostain syystä nousisivät viiteen, saati kymmeneen prosenttiin, tapahtuisi Suomessa samanlainen omaisuuden uusjako köyhiltä rikkaille kuin 90-luvun lamassa. Täytyy muistaa, että ennen asuntolainan korot sai vähentää verotuksessa täysin, nyt sekin on pikkuhiljaa mennyttä elämää. Miltä siis tuntuisi maksaa 5% korolla 200000 asuntolainasta 10000e/v pelkkää reaalikorkoa? Tai 10% korolla 100000e:n lainasta sama 10000e? Tuohon tietysti lyhennykset päälle. Aika monessa taloudessa lainojen lyheneminen venyisi vuosikymmenillä.

Tuohon tilanteeseen kyllä päästään nopeasti, kun uskotaan persujen vaatimuksia ja erotaan EU:sta. Brittejä seuraamalla nähdään jo, kuinka talous on vajonnut sekasortoon. Niin, että siitä vaan äänestämään niitä, jotka haluavat suomalaisillekin henkilökohtaiset konkussit ja omaisuuden uusjakoon kuten -90 luvulla kävi.

Käytännössä inflaatio on jo velkaisen raistteena. Ihan samallatavoin vähentää ostovoimaa eli lainanhoitokykyä, kun yhä suurempi osa tuloista menee peruselämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin ylioppilaaksi -93. En päässyt opiskelemaan haluamaani alaa kun kaikki tunki kouluihin töiden puuttuessa. Menin sitten vaan jonnekin opiskelemaan kun kotiin ei saanut jäädä ”makaamaan”. Sain ekan työpaikan -95 - 6kk kauppapuutarhalla fyysisessä työssä. Ekan oikean, pitkäkestoisen työpaikan sain 2005. Pienestä palkasta säästin ja sinnittelin. Epävarmuus lamasta jäi sieluun - nyt töissä ollut siitä 2005:stä lähtien. Lapset jäi tekemättä, asunnon uskalsin ostaa vasta 39 vuotiaana kun olin säästänyt 84% asunnon hinnasta. Silti velka vei aluksi yöunet…. Lamasta jäi kauhu velkaa kohtaan. Koen että mun on pakko olla töissä niin kauan kun kelpaan - uskon, että mut siivotaan vanhana kortistoon parin vuoden päästä, joten eläkettä on kerrytettävä sen minkä pystyy. Työura alkoi niin myöhään kunnolla. Tänä vuonna tulot ekan kerran yli 100.000 joten jotain olen saanut aikaan. Silti pakkomielle töistä, koska uskon lentäväni romukoppaan 53 vuotiaana. Lama-aikana oli aika törkeitä iäkkäämpien pihalle heittoja, josta tämä ilmeisesti juontaa.

Joku kävi jo peukuttamassa alaspäin. Ehkä se johtui nykyisistä tuloistani. Niin voi ansaita, jos kaiken uhraa työlle. Ei uskalla olla sairaslomalla, ottaa kaikki ylityöt ja päivystyskeikat, ei ole lapsia ja pelkää velkaa. Ja mistä tämä epävarmuuden pelko johtuu ? Lamasta, jonka koki ja josta ei selvinnyt aikanaan.

Minä kävin. Kuvottaa työllisten ahneus, kun moni saa tyytyä 500 euroon kuussa eikä työlliset päästä töihin. Ahnehtii hyvinvoinnin ja kuitenkin joku itkee 100k vuostuloilla epävarmuudesta. Ihan sairasta. Ja miksi ihmeessä pitäisi luopua kaikesta jonkun duunin tai rahan takia. Oma valinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin ylioppilaaksi -93. En päässyt opiskelemaan haluamaani alaa kun kaikki tunki kouluihin töiden puuttuessa. Menin sitten vaan jonnekin opiskelemaan kun kotiin ei saanut jäädä ”makaamaan”. Sain ekan työpaikan -95 - 6kk kauppapuutarhalla fyysisessä työssä. Ekan oikean, pitkäkestoisen työpaikan sain 2005. Pienestä palkasta säästin ja sinnittelin. Epävarmuus lamasta jäi sieluun - nyt töissä ollut siitä 2005:stä lähtien. Lapset jäi tekemättä, asunnon uskalsin ostaa vasta 39 vuotiaana kun olin säästänyt 84% asunnon hinnasta. Silti velka vei aluksi yöunet…. Lamasta jäi kauhu velkaa kohtaan. Koen että mun on pakko olla töissä niin kauan kun kelpaan - uskon, että mut siivotaan vanhana kortistoon parin vuoden päästä, joten eläkettä on kerrytettävä sen minkä pystyy. Työura alkoi niin myöhään kunnolla. Tänä vuonna tulot ekan kerran yli 100.000 joten jotain olen saanut aikaan. Silti pakkomielle töistä, koska uskon lentäväni romukoppaan 53 vuotiaana. Lama-aikana oli aika törkeitä iäkkäämpien pihalle heittoja, josta tämä ilmeisesti juontaa.

Joku kävi jo peukuttamassa alaspäin. Ehkä se johtui nykyisistä tuloistani. Niin voi ansaita, jos kaiken uhraa työlle. Ei uskalla olla sairaslomalla, ottaa kaikki ylityöt ja päivystyskeikat, ei ole lapsia ja pelkää velkaa. Ja mistä tämä epävarmuuden pelko johtuu ? Lamasta, jonka koki ja josta ei selvinnyt aikanaan.

Minä kävin. Kuvottaa työllisten ahneus, kun moni saa tyytyä 500 euroon kuussa eikä työlliset päästä töihin. Ahnehtii hyvinvoinnin ja kuitenkin joku itkee 100k vuostuloilla epävarmuudesta. Ihan sairasta. Ja miksi ihmeessä pitäisi luopua kaikesta jonkun duunin tai rahan takia. Oma valinta.

Et sitten tajunnut pointtia. Vaikka ansaitsee hyvin nykyään, lamasta jäi kuin haamukipua. Kokee epävarmuutta, vaikka on turvassa. Vaikka kaikki on hyvin, lama rikkoi niin että on vaan varauduttava kaikkeen mahdolliseen. Et itse tainnut kokea lamaa tulla tavalla. Kukin kokee sen eri tavalla. Kaikki yhtä arvokkaita.

Ala-asteen ylimmillä luokilla ja yläasteella. Lama ei näkynyt kotona tai lähipiirissä mitenkään, meillä oli kaikilla sen ajan muodin mukaiset teinivaatteet ja matkusteltiin yms ihan tavallisesti. Itse sekä laskettelin että ratsastin vapaa-ajalla.

Lamasta ei oikeastaan edes puhuttu. Suvussani ollaan pienyrittäjiä, mutta kaikilla riitti töitä ihan entiseen malliin. Oli taloa ja kesämökkiä ja venettä ja autoja. Muistoni laman ajalta eli käytännössä lapsuudestani ovat pelkästään hyviä.

Olin teini. Vanhemmat yrittäjiä. Ero tuli ja konkka, pulloon tarttuivat molemmat. Lähti mökki, auto, kaikki. Menetin yöunet ja valtava ahdistus. Tarvitsin kovasti jonkun näyttämään elämälle suuntaa, mutta yksin kaikkea ihmettelin. En saanut otetta mistään. Todellinen romahdus.

Olin 25 v ja firmasta jossa olin töissä sanottiin irti puolet työntekjöistä, minä siinä joukossa. Eli työttömäksi jouduin. Minulla oli kyllä hyvä duuni ja työnantaja, joten sain puoli vuotta täyden palkan irtisanomisen jälkeen, joten ei mitään hätää ollut rahallisesti. Sitten puolen vuoden päästä sainkin uuden työpaikan ihan eri alalta.

Muista sen kyllä kun SKOP katosi maailmankartalta. Tuttaville kävi niin, että tietyn ajan oli lainatilit eri pankissa kuin palkkatilit (nämä SKOP:n jakajapankit jakoivat asiakkuudet vähän hassusti), niitä siinä sitten matkan varrella löydettiin eri pankeista ja siirrettiin sinne samaan jonne meni palkkatilikin. Itse et voinut vaikuttaa siihen alussa minkä pankin asiakkaaksi sinut siirrettiin.