Lue keskustelun säännöt.
Sinä, jonka mielestä pitkän parisuhteen "ylläpito" vaatii erityisellä tavalla "työtä"?
29.08.2021 |
Voitko kuvailla suhdettasi ja kertoa, mitä tämä "työ" sinun mielestäsi on?
Itse en koe joutuneeni tekemään mitään erityistä työtä. Sen kun valitsee sopivan kumppanin ja on oma itsensä.
Kommentit (173)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas näen niin, et jos joku väittää ettei vuosikausien aikana parisuhteessa oikeasti joudu tekemään välillä töitä,ä toimivan suhteen eteen, niin jotain on pielessä silloin.
Ja miksi se työn tekeminen olisi jotain kamalaa? Sehän on valtavan hieno mahdollisuus kehittää itseään ja oppia itsestään ja toisesta. Vähän sama kuin vanhemmuudessakin. Se että joutuu tekemään uhrauksia koettelemaan sietokykynsä rajoja, johtaa usein paljon suurempaan palkintoon kuin mitä se uhraus vaati.
Pidän normaalina, että niinkin läheisessä ihmissuhteessa kuin parisuhde, jossa ollaan intensiivisesti tekemisissä jatkuvasti, toiseen menee hermot. Useinkin. Pidän normaalina, että vuosikymmenien aikana ihmiset muuttuvat, tulee uusia puolia esiin, uusia unelmia, toiveita, tarpeita, pelkoja ja mitä lie.
Aina ne eivät voi olla parisuhteen osapuolilla täysin yhteensopivat. Silloin astuu just se vaivannäkö esiin.Minä väitän, että valitsin viisaasti puolisoni, mutta perhana kyllä tässä välillä joutuu hihansa käärimään.
Päivääkään en silti vaihtaisi pois.
Minäkään en vaihtaisi päivääkään pois helposta parisuhteestani, jonka "ylläpitämiseksi" ei tarvitse tehdä ylimääräistä työtä. Olemme siis molemmat löytäneet parisuhteen, joka on meille sopiva. Mutta älä viitsi mollata muiden parisuhteita siitä, etteivät ne ole työläitä. Se ei ole mikään ongelman merkki, ettei tarvitse kärsiä ja tehdä uhrauksia.
Kaikella kunnioituksella, en vain usko sinua. Pitkäaikainen ihmissuhde, oli se mikä tahansa, jos se on hyvin hyvin läheinen, saman katon alla asutaan, vaatii kyllä työtä. Aivan varmasti. En mollaa mitään, mutta en kylläkään usko, ettei mitään konflikteja olisi tai kompromissejä jouduta koskaan tekemään pitkässä parisuhteessa.
Missä kohtaa muuten sait vaikutelman, että työnteko olisi mielestäni kärsimystä? Enkö ilmaissut itseäni tarpeeksi selvästi? Siunaushan se on. Kaikki mahtava elämässä edellyttää vaivannäköä. En olisi läheskään sama ihminen ilman pitkää parisuhdettani tai lapsiani. Välillä menee järki, mutta kaikki on enemmänkin kuin sen arvoista!
Kiva silti kuulla, että olette onnellisia. Sehän se pääasia on!
Tässä tulee hyvin ilmi koko aiheen perusongelma. Ihmisten käsitykset parisuhteista ovat aina heidän oman parisuhdehistoriansa tulosta.
Ihminen, jolla ei ole kokemusta helpoista parisuhteista, jotka eivät vaadi työntekoa, eivät kerta kaikkiaan voi uskoa, että jollakulla voi sellainen olla. Koska he eivät sellaista ole kokeneet, se on heidän mielestään mahdotonta.
Vastaavasti ihmisillä, jotka ovat tällaisen helpon parisuhteen kokeneet, eivät aina ymmärrä, miksi ihmiset "tyytyvät" suhteisiin, joihin vaivannäkö, isot kompromissit ja uhraukset kuuluvat. He eivät hoksaa, etteivät sellaiset ole kaikille edes mahdollisia, koska ihmisten luonteet, tarpeet, tavoitteet ja resurssit ovat erilaisia.
Kyse voi tosiaan olla eroista persoonallisuudessa. Itse koen, että joudun introverttinä ponnistelemaan tässä maailmassa ylipäätään aika paljon. Sama pätee kaikkiin ihmissuhteisiin eli joudun niissä enemmän tai vähemmän näkemään vaivaa, että ne onnistuisivat.
Siskoni ja minä olemme hyvin erilaisia. Hän ei näe, että joutuisi tekemään työtä suhteen eteen, kun kaikki on niin ihanaa ja iloista muutenkin. Minä taas näen työtä kaikessa siinä pienessäkin ylimääräisessä, mitä toisen vuoksi joutuu jokaisessa ihmissuhteessa tekemään. Lasten kasvatuskin on minulle "työtä", koska en voi tehdä mitä haluan silloin kun haluan. Jos joudun tekemään kompromissejä niin lasten kuin mieheni vuoksi, se on minulle aina työtä. Kyse voi olla pienestäkin asiasta, kuten siitä mitä elokuvaa katsotaan tai mitä ruokaa laitetaan tai kerronko miehelleni mihin lähden ja mihin aikaan oletettavasti palaan. Se on työtä, jolla huomioin toisia, että niiden olisi hyvä olla.
Minä olen introvertti, ja suhteessa toisen samanlaisen kanssa. Emme asu yhdessä, eikä meillä ole lapsia. Kumpikin saa ihan ilmoitusluontoisesti kaiken oman ajan, mitä tarvitsee, ja omista menoista ei tarvitse tehdä sen kummempaa tiliä, kunhan sovitut asiat pitävät. Yhdessä katsotaan ne elokuvat, jotka molemmat haluavat nähdä, muut yksin tai kaverin kanssa. Tiskeistä ei luonnollisestikaan tarvitse edes keskustella.
Aivan loistava suhde. Vihdoinkin tunnen, että voin olla oma itseni. Eikä vaadi työtä.
En tiedä kauanko olette olleet yhdessä, mutta pitkässä suhteessa kun on kaksi eri ihmistä (vaikka olis kuinka samanlaisia), niin asiat muuttuu. Esim. Vaikka teillä ei koskaan tulis mitään kärhämää, niin esim mieltymykset seksielämän suhteen tai minkä tahansa muun asian, joka yleensä suhteessa aiheuttaa tilanteita, joissa pitää pysähtyä miettimään myös sen toisen ihmisen näkökulmasta asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minä olen parisuhteessa usein epämukavuusalueella vaikka kumppania rakastankin. 17 vuotta yhdessä. Joskus on työlästä kun on takana päivä sosiaalista kanssakäyntiä josta kuormitun ja haluaisi olla vaan yksin ja hiljaisuudessa, mutta ei toista voi sen takia häätää kotoaan. Tai kun on migreeni mutta ei toista voi estää täysin elämästä ja liikkumasta jolloin kuuluu ääniä, jotka ärsyttää. Tai kun pitää tavata edes kerran muutamassa vuodessa puolison sukua. Omaanikaan en jaksaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaiken hyvän eteen nähdään vaivaa elämässä. Niin se vaan on. Se juuri on osoitus siitä, että asia on tärkeä itselle.
Tämä on tällainen outo protestanttinen klisee, joka ei pidä ollenkaan paikkaansa. Kaikki parhaat asiat elämässäni ovat aina tulleet ilman ponnistelua. Sen sijaan paljon vaivaa vaatineet asiat ovat usein olleet pettymyksiä.
Kanssasi samalla tavalla ajattelevat ihmiset, harmittelevat minulle usein kun eivät osaa piirtää tai soittaa tai tehdä jotain muuta heitä kiinnostavaa. Minun mielestäni taas heitä ei kiinnosta tarpeeksi harjoitella, eli nähdä vaivaa.
On helppo pettyä kun ei parin tunnin jälkeen osaakaan piirtää.
Näin välillä ihan naurettavan paljon vaivaa saadakseni olla hetken kivan naisen kanssa, ja päättyihän se suhde kuitenkin. Olenko pettynyt? Tavallaan, mutta sain viettää kahden vuoden aikana kymmeniä ellei satoja tunteja. Se aika oli olennaista, ei lopputulos.
Minä osaan piirtää, hyvin. Olen aina osannut. Toki lapsena piirsin pääjalkaisia kuin muutkin, mutta kyllä se tuli jo päiväkodissa selväksi, että piirrän paremmin kuin muut ihan ilman mitään extra harjoittelua. Pääsin myöhemmin kuvataidelukioon, jossa harjoiteltiin tekniikoita yms. mutta se oli aina intohimo, ei työtä. Jäimme usein koululle iltaisinkin maalaamaan tms ihsn vaan maalaamisen ilosta. Lukion jälkeen halusin pitää kuvataiteen harrastuksena, vaikka moni kaveri teki siitä työn. Toki edelleenkin joskus harjoittelen jotain tekniikkaa, mutta se on nautinto, ei tunnu vieläkään yhtään työltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas näen niin, et jos joku väittää ettei vuosikausien aikana parisuhteessa oikeasti joudu tekemään välillä töitä,ä toimivan suhteen eteen, niin jotain on pielessä silloin.
Ja miksi se työn tekeminen olisi jotain kamalaa? Sehän on valtavan hieno mahdollisuus kehittää itseään ja oppia itsestään ja toisesta. Vähän sama kuin vanhemmuudessakin. Se että joutuu tekemään uhrauksia koettelemaan sietokykynsä rajoja, johtaa usein paljon suurempaan palkintoon kuin mitä se uhraus vaati.
Pidän normaalina, että niinkin läheisessä ihmissuhteessa kuin parisuhde, jossa ollaan intensiivisesti tekemisissä jatkuvasti, toiseen menee hermot. Useinkin. Pidän normaalina, että vuosikymmenien aikana ihmiset muuttuvat, tulee uusia puolia esiin, uusia unelmia, toiveita, tarpeita, pelkoja ja mitä lie.
Aina ne eivät voi olla parisuhteen osapuolilla täysin yhteensopivat. Silloin astuu just se vaivannäkö esiin.Minä väitän, että valitsin viisaasti puolisoni, mutta perhana kyllä tässä välillä joutuu hihansa käärimään.
Päivääkään en silti vaihtaisi pois.
Minäkään en vaihtaisi päivääkään pois helposta parisuhteestani, jonka "ylläpitämiseksi" ei tarvitse tehdä ylimääräistä työtä. Olemme siis molemmat löytäneet parisuhteen, joka on meille sopiva. Mutta älä viitsi mollata muiden parisuhteita siitä, etteivät ne ole työläitä. Se ei ole mikään ongelman merkki, ettei tarvitse kärsiä ja tehdä uhrauksia.
Kaikella kunnioituksella, en vain usko sinua. Pitkäaikainen ihmissuhde, oli se mikä tahansa, jos se on hyvin hyvin läheinen, saman katon alla asutaan, vaatii kyllä työtä. Aivan varmasti. En mollaa mitään, mutta en kylläkään usko, ettei mitään konflikteja olisi tai kompromissejä jouduta koskaan tekemään pitkässä parisuhteessa.
Missä kohtaa muuten sait vaikutelman, että työnteko olisi mielestäni kärsimystä? Enkö ilmaissut itseäni tarpeeksi selvästi? Siunaushan se on. Kaikki mahtava elämässä edellyttää vaivannäköä. En olisi läheskään sama ihminen ilman pitkää parisuhdettani tai lapsiani. Välillä menee järki, mutta kaikki on enemmänkin kuin sen arvoista!
Kiva silti kuulla, että olette onnellisia. Sehän se pääasia on!
Tässä tulee hyvin ilmi koko aiheen perusongelma. Ihmisten käsitykset parisuhteista ovat aina heidän oman parisuhdehistoriansa tulosta.
Ihminen, jolla ei ole kokemusta helpoista parisuhteista, jotka eivät vaadi työntekoa, eivät kerta kaikkiaan voi uskoa, että jollakulla voi sellainen olla. Koska he eivät sellaista ole kokeneet, se on heidän mielestään mahdotonta.
Vastaavasti ihmisillä, jotka ovat tällaisen helpon parisuhteen kokeneet, eivät aina ymmärrä, miksi ihmiset "tyytyvät" suhteisiin, joihin vaivannäkö, isot kompromissit ja uhraukset kuuluvat. He eivät hoksaa, etteivät sellaiset ole kaikille edes mahdollisia, koska ihmisten luonteet, tarpeet, tavoitteet ja resurssit ovat erilaisia.
Kyse voi tosiaan olla eroista persoonallisuudessa. Itse koen, että joudun introverttinä ponnistelemaan tässä maailmassa ylipäätään aika paljon. Sama pätee kaikkiin ihmissuhteisiin eli joudun niissä enemmän tai vähemmän näkemään vaivaa, että ne onnistuisivat.
Siskoni ja minä olemme hyvin erilaisia. Hän ei näe, että joutuisi tekemään työtä suhteen eteen, kun kaikki on niin ihanaa ja iloista muutenkin. Minä taas näen työtä kaikessa siinä pienessäkin ylimääräisessä, mitä toisen vuoksi joutuu jokaisessa ihmissuhteessa tekemään. Lasten kasvatuskin on minulle "työtä", koska en voi tehdä mitä haluan silloin kun haluan. Jos joudun tekemään kompromissejä niin lasten kuin mieheni vuoksi, se on minulle aina työtä. Kyse voi olla pienestäkin asiasta, kuten siitä mitä elokuvaa katsotaan tai mitä ruokaa laitetaan tai kerronko miehelleni mihin lähden ja mihin aikaan oletettavasti palaan. Se on työtä, jolla huomioin toisia, että niiden olisi hyvä olla.
Minä olen introvertti, ja suhteessa toisen samanlaisen kanssa. Emme asu yhdessä, eikä meillä ole lapsia. Kumpikin saa ihan ilmoitusluontoisesti kaiken oman ajan, mitä tarvitsee, ja omista menoista ei tarvitse tehdä sen kummempaa tiliä, kunhan sovitut asiat pitävät. Yhdessä katsotaan ne elokuvat, jotka molemmat haluavat nähdä, muut yksin tai kaverin kanssa. Tiskeistä ei luonnollisestikaan tarvitse edes keskustella.
Aivan loistava suhde. Vihdoinkin tunnen, että voin olla oma itseni. Eikä vaadi työtä.
Hirveen vaikea uskoa, ettette koskaan olisi eripuraisia tai kyllästyisi katsomaan toisen naamaa edes vähäksi aikaa
Eripuraisia emme ole koskaan, mutta jos ei jaksa toisen seuraa, on todella helppo olla yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas näen niin, et jos joku väittää ettei vuosikausien aikana parisuhteessa oikeasti joudu tekemään välillä töitä,ä toimivan suhteen eteen, niin jotain on pielessä silloin.
Ja miksi se työn tekeminen olisi jotain kamalaa? Sehän on valtavan hieno mahdollisuus kehittää itseään ja oppia itsestään ja toisesta. Vähän sama kuin vanhemmuudessakin. Se että joutuu tekemään uhrauksia koettelemaan sietokykynsä rajoja, johtaa usein paljon suurempaan palkintoon kuin mitä se uhraus vaati.
Pidän normaalina, että niinkin läheisessä ihmissuhteessa kuin parisuhde, jossa ollaan intensiivisesti tekemisissä jatkuvasti, toiseen menee hermot. Useinkin. Pidän normaalina, että vuosikymmenien aikana ihmiset muuttuvat, tulee uusia puolia esiin, uusia unelmia, toiveita, tarpeita, pelkoja ja mitä lie.
Aina ne eivät voi olla parisuhteen osapuolilla täysin yhteensopivat. Silloin astuu just se vaivannäkö esiin.Minä väitän, että valitsin viisaasti puolisoni, mutta perhana kyllä tässä välillä joutuu hihansa käärimään.
Päivääkään en silti vaihtaisi pois.
Minäkään en vaihtaisi päivääkään pois helposta parisuhteestani, jonka "ylläpitämiseksi" ei tarvitse tehdä ylimääräistä työtä. Olemme siis molemmat löytäneet parisuhteen, joka on meille sopiva. Mutta älä viitsi mollata muiden parisuhteita siitä, etteivät ne ole työläitä. Se ei ole mikään ongelman merkki, ettei tarvitse kärsiä ja tehdä uhrauksia.
Kaikella kunnioituksella, en vain usko sinua. Pitkäaikainen ihmissuhde, oli se mikä tahansa, jos se on hyvin hyvin läheinen, saman katon alla asutaan, vaatii kyllä työtä. Aivan varmasti. En mollaa mitään, mutta en kylläkään usko, ettei mitään konflikteja olisi tai kompromissejä jouduta koskaan tekemään pitkässä parisuhteessa.
Missä kohtaa muuten sait vaikutelman, että työnteko olisi mielestäni kärsimystä? Enkö ilmaissut itseäni tarpeeksi selvästi? Siunaushan se on. Kaikki mahtava elämässä edellyttää vaivannäköä. En olisi läheskään sama ihminen ilman pitkää parisuhdettani tai lapsiani. Välillä menee järki, mutta kaikki on enemmänkin kuin sen arvoista!
Kiva silti kuulla, että olette onnellisia. Sehän se pääasia on!
Tässä tulee hyvin ilmi koko aiheen perusongelma. Ihmisten käsitykset parisuhteista ovat aina heidän oman parisuhdehistoriansa tulosta.
Ihminen, jolla ei ole kokemusta helpoista parisuhteista, jotka eivät vaadi työntekoa, eivät kerta kaikkiaan voi uskoa, että jollakulla voi sellainen olla. Koska he eivät sellaista ole kokeneet, se on heidän mielestään mahdotonta.
Vastaavasti ihmisillä, jotka ovat tällaisen helpon parisuhteen kokeneet, eivät aina ymmärrä, miksi ihmiset "tyytyvät" suhteisiin, joihin vaivannäkö, isot kompromissit ja uhraukset kuuluvat. He eivät hoksaa, etteivät sellaiset ole kaikille edes mahdollisia, koska ihmisten luonteet, tarpeet, tavoitteet ja resurssit ovat erilaisia.
Kyse voi tosiaan olla eroista persoonallisuudessa. Itse koen, että joudun introverttinä ponnistelemaan tässä maailmassa ylipäätään aika paljon. Sama pätee kaikkiin ihmissuhteisiin eli joudun niissä enemmän tai vähemmän näkemään vaivaa, että ne onnistuisivat.
Siskoni ja minä olemme hyvin erilaisia. Hän ei näe, että joutuisi tekemään työtä suhteen eteen, kun kaikki on niin ihanaa ja iloista muutenkin. Minä taas näen työtä kaikessa siinä pienessäkin ylimääräisessä, mitä toisen vuoksi joutuu jokaisessa ihmissuhteessa tekemään. Lasten kasvatuskin on minulle "työtä", koska en voi tehdä mitä haluan silloin kun haluan. Jos joudun tekemään kompromissejä niin lasten kuin mieheni vuoksi, se on minulle aina työtä. Kyse voi olla pienestäkin asiasta, kuten siitä mitä elokuvaa katsotaan tai mitä ruokaa laitetaan tai kerronko miehelleni mihin lähden ja mihin aikaan oletettavasti palaan. Se on työtä, jolla huomioin toisia, että niiden olisi hyvä olla.
Minä olen introvertti, ja suhteessa toisen samanlaisen kanssa. Emme asu yhdessä, eikä meillä ole lapsia. Kumpikin saa ihan ilmoitusluontoisesti kaiken oman ajan, mitä tarvitsee, ja omista menoista ei tarvitse tehdä sen kummempaa tiliä, kunhan sovitut asiat pitävät. Yhdessä katsotaan ne elokuvat, jotka molemmat haluavat nähdä, muut yksin tai kaverin kanssa. Tiskeistä ei luonnollisestikaan tarvitse edes keskustella.
Aivan loistava suhde. Vihdoinkin tunnen, että voin olla oma itseni. Eikä vaadi työtä.
Jos asuisitte yhdessä ja teillä olisi lapsia, ehkä kokisit joutuvasi tekemään hieman työtä parisuhteen eteen. Kyse on siis persoonan lisäksi elämäntilanteesta, eikä ainoastaan siitä, onko parisuhde hyvä vai huono.
Jos joutuisin elämään lapsiperhe-elämää, varmasti tappaisin itseni. Mutta eikös tuolla edellä juuri sanottu, että parisuhteen järjestelyt ovat yksi eniten helppouteen vaikuttavista tekijöistä. Aivan varmasti jos olisin itselleni vähemmän hyvin sopivassa suhteessa, se tuntuisi varsinaiselta kivireen kiskomiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaiken hyvän eteen nähdään vaivaa elämässä. Niin se vaan on. Se juuri on osoitus siitä, että asia on tärkeä itselle.
Tämä on tällainen outo protestanttinen klisee, joka ei pidä ollenkaan paikkaansa. Kaikki parhaat asiat elämässäni ovat aina tulleet ilman ponnistelua. Sen sijaan paljon vaivaa vaatineet asiat ovat usein olleet pettymyksiä.
Kerro esimerkkejä?
Vaivattomia ja äärimmäisen antoisia asioita ovat mm. ystävyys, luonnossa käveleminen, parisuhde, auringonlaskut, läsnäolo, lasi hyvää viiniä, suuteleminen ja kirjoittaminen.
Paljon vaivaa ja ponnistelua vaatineita mutta lopulta epätyydyttäviä asioita ovat olleet mm. molemmat korkeakoulututkintoni, uran rakentaminen ja töissä pinnistely.
"Mikä on hyvää, se on helposti saatavilla", kuten epikurolaiset sanovat.
Käveleminen on kylläkin fyysistä työskentelyä. Kirjoittaminen on sekin vaivannäköä. Viiniäkään ei tule kukaan sun kurkusta alas kaatamaan, vaan sinä jaksat nähdä sen vaivan, että käyt sitä hakemassa tai tilaat. Kyse on juuri tästä: oletko valmis tekemään jotain saadaksesi suurempaa nautintoa. Sehän oli koko ajan perusajatus.
Perhe-elämä, ura, rahat, ulkonäkö, terveyskin (!) vaativat tiettyä vaivannäköä. Mutta se vaiva on pieni hinta siitä mitä saa palkinnoksi. Se mihin on valmis panostamaan, kertoo mikä on sinulle tärkeää.
Jos määrittelet jäätelön syömisenkin vaivannäöksi, kun siinä täytyy nostaa lusikkaa, et varmaankaan ymmärrä viestini pointtia. Mutta toivon mukaan useimmat ihmiset ymmärtävät.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä olen parisuhteessa usein epämukavuusalueella vaikka kumppania rakastankin. 17 vuotta yhdessä. Joskus on työlästä kun on takana päivä sosiaalista kanssakäyntiä josta kuormitun ja haluaisi olla vaan yksin ja hiljaisuudessa, mutta ei toista voi sen takia häätää kotoaan. Tai kun on migreeni mutta ei toista voi estää täysin elämästä ja liikkumasta jolloin kuuluu ääniä, jotka ärsyttää. Tai kun pitää tavata edes kerran muutamassa vuodessa puolison sukua. Omaanikaan en jaksaisi.
Erillissuhde olisi tosi hyvä ratkaisu monelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä työ on väärä sana kuvaamaan sitä. Sillä yleensä tarkoitetaan sitä että parisuhteesta pitää pitää huolta, eli pitää vähän nähdä vaivaa sen eteen että parisuhde pysyy kunnossa, kuten kaikesta muustakin pidetään huolta että kunto pysyy, auto, talo, terveys... Myös muita ihmissuhteita pidetään yllä huoltamalla niitä, ei parisuhde ole sen kummempi.
Parisuhteessa ei voi olla itsekäs omaan napaan tuijottaja toisen kustannuksella, vaan sitä parisuhdetta huolletaan sillä että otetaan toinen huomioon, kysytään miten päivä meni, suunnitellaan yhdessä tulevaa mutta toisaalta myös arkea jotta kotityöt jne. jakautuu reilusti ja tasaisesti. Pidetään huolta siitä että muistetaan pitää myös fyysistä yhteyttä yllä, se helposti joillakin unohtuu ruuhkavuosien aikana ja kun vanhennutaan eikä ne hormoonit hyrrää enää samaan tahtiin kuin nuorena ja kaikenlaista kremppaa alkaa olla.
Eli fyysinen läheisyys ja seksi on sinulle vaivannäköä?
Ei minulle ole, mutta miehelle tuntuu olevan. Kuulemma välillä tekee mielikin mutta kun ei saa aikaiseksi. En tiedä mikä siinä hänelle on niin vaikeaa, kuitenkin uskon että minua rakastaa ja seksi on hyvää silloin kun sitä on. Mies vaan on aina väsynyt kun on raskas työ ja sairauksia. Minäkin olen väsynyt mutta mulle se läheisyys toisi rentoutusta ja sitä myöden lisää virtaa ja mielenvirkeyttä. Olen sitä yrittänyt miehelle sanoa ja mies sanoo aina että yrittää petrata, mutta ei tule muutosta.
Minä kärsin suuresti siitä että ei ole läheisyyttä, ja minä kyllä olisin valmis näkemään vaivaa sen eteen. Minä tunnen itseni yksinäiseksi siinä vieressä maatessani kun mies katsoo kännykkää tai lukee kirjaa eikä vilkaisekaan minuun saati koske. En ymmärrä miten ihmisellä ei muka ole mitään tarvetta kosketukselle oman rakkaan kanssa.
Sinun rakkaudenkielesi on kosketus, miehesi ei. Sinä kerrot ja puhut rakkaudesta kosketuksen kautta, mies jollain muulla rakkauden kielellä. Tämä on yksi parisuhteen haasteista, jos pariskunnan rakkauskielet ovat erilaisia, mutta osapuolet eivät ole valmiita opettelemaan sitä toisen kieltä, kun se ei tunnu itsestä omalle.
Esimerkiksi minun rakkaudenkieleni on lahjat ja teot. Olisin syvästi loukkaantunut ja kokisin olevani inhottu, jos mieheni ei muistaisi minua lahjoilla tai auttaisi minua pulassa. Ja ei puhuta mistään "Oh rakas, osta timanttisormus!" lahjoista, vaan siitä, että toinen huomioi sinut, vaikka se olisi suklaata.
Sen sijaan en välitä tippaakaan sanallisista rakkaudentunnustuksista, hellittelynimistä, lepertelystä ymv. verbaalisesta rakkaudenkielestä. Jos nämä kuitenkin olisivat miehelleni tärkeitä, opettelisin päästämään suustani enemmän rakkauden sanoja, koska totta kai haluan, että puolisollani on hyvä olo eikä hän koe itseään vaan itsestäänselväksi huonekaluksi kanssani.
Mies joskus aikoinaan sanoi että kun hän on tyypillinen suomalainen mies että ei osaa sanoa että rakastaa, mutta näyttää sen sitten muuten. Minä yritin vuosia itse sanoa joka päivä että rakastan, vaikka se oli minullekin vaikeaa, ajattelin että mieskin joskus sanoisi takaisin muutakin kuin samoin. Ei sanonut joten lopetin minäkin sitten sanomisen.
En tiedä miten mies sitten haluaisi näyttää rakkautensa kun ei sano mitään, ei tee mitään. Joskus, yhä harvemmin on tehnyt jotain esim. ostanut kukkia. Ja ostaa aina mulle synttärinä ja äitienpäivänä kukkia, se on perinne. Joululahjankin ostaa.
Vielä pari kolme vuotta sitten joskus sängyssä kun oltiin nukkumassa otti kädestä kiinni. Sekin on jäänyt. Tunnen itseni niin loukatuksia ja nöyryytetyksi että en oikein kykene itsekään enää tehdä mitään. Tuntuu että aina kun ajattelen että nyt menen ja halaan tai jotain, se jää kun mies ei ole yhtään vastaanottavainen.
Silti mies sanoo että joo, kun kysyn rakastaako hän vielä minua. En vaan ymmärrä. Mies tietää kaikki mun tunteet kun niistä on puhuttu useasti aina joka vuosi jo toistakymmentä vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaiken hyvän eteen nähdään vaivaa elämässä. Niin se vaan on. Se juuri on osoitus siitä, että asia on tärkeä itselle.
Tämä on tällainen outo protestanttinen klisee, joka ei pidä ollenkaan paikkaansa. Kaikki parhaat asiat elämässäni ovat aina tulleet ilman ponnistelua. Sen sijaan paljon vaivaa vaatineet asiat ovat usein olleet pettymyksiä.
Kanssasi samalla tavalla ajattelevat ihmiset, harmittelevat minulle usein kun eivät osaa piirtää tai soittaa tai tehdä jotain muuta heitä kiinnostavaa. Minun mielestäni taas heitä ei kiinnosta tarpeeksi harjoitella, eli nähdä vaivaa.
On helppo pettyä kun ei parin tunnin jälkeen osaakaan piirtää.
Näin välillä ihan naurettavan paljon vaivaa saadakseni olla hetken kivan naisen kanssa, ja päättyihän se suhde kuitenkin. Olenko pettynyt? Tavallaan, mutta sain viettää kahden vuoden aikana kymmeniä ellei satoja tunteja. Se aika oli olennaista, ei lopputulos.
Minä osaan piirtää, hyvin. Olen aina osannut. Toki lapsena piirsin pääjalkaisia kuin muutkin, mutta kyllä se tuli jo päiväkodissa selväksi, että piirrän paremmin kuin muut ihan ilman mitään extra harjoittelua. Pääsin myöhemmin kuvataidelukioon, jossa harjoiteltiin tekniikoita yms. mutta se oli aina intohimo, ei työtä. Jäimme usein koululle iltaisinkin maalaamaan tms ihsn vaan maalaamisen ilosta. Lukion jälkeen halusin pitää kuvataiteen harrastuksena, vaikka moni kaveri teki siitä työn. Toki edelleenkin joskus harjoittelen jotain tekniikkaa, mutta se on nautinto, ei tunnu vieläkään yhtään työltä.
Vaikka se ei tunnu työltä sitä se kuitenkin, opit ja opettelet koko ajan lisää. Sinä vain nimität sitä intohimoksi ja toiset työksi. Samasta asiasta kuitenkin puhutaan.
Itse urheilen yhtä vaativaa lajia, joka on minulle intohimo ja ei tunnu työltä, mutta näin kahdenkymmnenen vuoden jälkeen on pakko todeta että paljon on tehty ”töitä” päästäkseni tähän pisteseen tässä lajissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaiken hyvän eteen nähdään vaivaa elämässä. Niin se vaan on. Se juuri on osoitus siitä, että asia on tärkeä itselle.
Tämä on tällainen outo protestanttinen klisee, joka ei pidä ollenkaan paikkaansa. Kaikki parhaat asiat elämässäni ovat aina tulleet ilman ponnistelua. Sen sijaan paljon vaivaa vaatineet asiat ovat usein olleet pettymyksiä.
Kanssasi samalla tavalla ajattelevat ihmiset, harmittelevat minulle usein kun eivät osaa piirtää tai soittaa tai tehdä jotain muuta heitä kiinnostavaa. Minun mielestäni taas heitä ei kiinnosta tarpeeksi harjoitella, eli nähdä vaivaa.
On helppo pettyä kun ei parin tunnin jälkeen osaakaan piirtää.
Näin välillä ihan naurettavan paljon vaivaa saadakseni olla hetken kivan naisen kanssa, ja päättyihän se suhde kuitenkin. Olenko pettynyt? Tavallaan, mutta sain viettää kahden vuoden aikana kymmeniä ellei satoja tunteja. Se aika oli olennaista, ei lopputulos.
Minä osaan piirtää, hyvin. Olen aina osannut. Toki lapsena piirsin pääjalkaisia kuin muutkin, mutta kyllä se tuli jo päiväkodissa selväksi, että piirrän paremmin kuin muut ihan ilman mitään extra harjoittelua. Pääsin myöhemmin kuvataidelukioon, jossa harjoiteltiin tekniikoita yms. mutta se oli aina intohimo, ei työtä. Jäimme usein koululle iltaisinkin maalaamaan tms ihsn vaan maalaamisen ilosta. Lukion jälkeen halusin pitää kuvataiteen harrastuksena, vaikka moni kaveri teki siitä työn. Toki edelleenkin joskus harjoittelen jotain tekniikkaa, mutta se on nautinto, ei tunnu vieläkään yhtään työltä.
Vaikka se ei tunnu työltä sitä se kuitenkin, opit ja opettelet koko ajan lisää. Sinä vain nimität sitä intohimoksi ja toiset työksi. Samasta asiasta kuitenkin puhutaan.
Itse urheilen yhtä vaativaa lajia, joka on minulle intohimo ja ei tunnu työltä, mutta näin kahdenkymmnenen vuoden jälkeen on pakko todeta että paljon on tehty ”töitä” päästäkseni tähän pisteseen tässä lajissa.
Joo kyllä mäkin luokittelisin nuo kaikki tavallaan työksi. Joskus työ on palkitsevaa, joskus ei yhtään. Joillekin sopii nuo yksin/erillään elämiset paremmin kuin toisille pareille. Mun luonteelle olisi taas kurja joutua totuttelemaan nukkumaan kylmässä sängyssä jos ei voisi joka yö kipristyä miehen ruumista vasten. Onneksi on kotona nukkuva mies vaikka nytkin on treeneissä. En ymmärrä miksi pitää arvostella muiden vaivannäköäkin jonkin heille tärkeän asian vuoksi etenkään pitääkseen parisuhteen kunnossa. Että ongelma suhteessa kertoo siitä, että jotain on tehty väärin, valittu Väärä mies tietysti... on jotkut täällä kyllä aika onnekkaita kun omistaa sen kristallipallon, jolla näkee kehen rakastua, kenestä pitää kiinni ja miten elää...
Kyllähän jo eri osoitteissa asuminenkin vaatii omanlaistaan vaivannäköä vaikkapa yhteydenpidossa. Tai no ylipäänsä kahdessa taloudessa toimitaan osin eri tavoin ja toisen kotona ei olla just tasan niinkuin omassa kodissa vaan hillitään vähänjoitain impulsseja. Kovin erilailla ei välttämättä olla kun on kerran läheinen ihmissuhde, kuten rennosti ollaan yhdessä asuessakin yleensä. Jos nyt vaikka eri asunnossa asuvalle haluaa vaikka antaa lahjan, joutuu vähän pinnistämään monesti, että millaisen hankkii... Tai jos se on jokin tietty toive niin pitäähän se ostaa tai tehdä tai järjestää. Joten panostusta parisuhteeseen varmasti on, joskus kivaa, joskus ei-niin kivaa. Hyvähäm se on ennakoida sen verran, ettei tee lapsia jos se ajaa itsemurhaan. Mä en nyt oikein usko, että suomesta löytyy noita täydellisiä kumppaneita, joiden kanssa kaikki aina luistaa jos vain asuu erikseen. Ihan varmasti jotain kismaa tai mielipahaa on joskus soviteltu, jotta sujuisi se ihana erillissuhde. Ei ole pakko asua yhdessä, ei elämä siitä välttämättä helpotu.
Sitä paitsi jossain Torkkelissa oli kyllä ihan harrastelijoita ja keskivertopiirtäjiäkin. Se on harrastuslukio eikä mikään Kuvataideakatemia tms...
Olen ap:n kanssa samaa mieltä. Ärsyttää tuo, että niin toitotetaan, että parisuhden vaatii "työtä". Ainoaksi työksi sanoisin sen, että varmaan joskus voi olla hvyä järjestää kahdenkeskistä aikaa mutta mitään muuta se ei vaadi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ok, taidatkin olla pelkkä trolli.
Tämä on varmasti ainoa palsta, jossa pidetään kylmsydämisenä ihmisenä ja trollina sen vuoksi, että odottaa kumppaniltaan asiallista käyttäytymistä eikä hyväksy kaltoinkohtelua.
No okei, jos et ole kylmäsydäminen trolli, niin olet sitten hyvin tietämätön, mitä tulee masennukseen - ilmeisesti niin tietämätön, etten tullut ajatelleeksi, että sellaisia tänä päivänä enää olisi. Mutta pyydän anteeksi, minun mokani tämä.
Jos sairautesi pakottaa sinut kohtelemaan muita huonosti, et kuulu parisuhteeseen.
Sairaatkin ihmiset ovat parisuhteissa, sillä moni sairastuu elämänsä aikana, vaikka olisi ollut terve parisuhteen muodostamisen aikoina. Muistan oman isäni aikoinaan olleen välillä hyvinkin kärsimätön sairastaessaan. Hänellä oli keuhkosairaus, jonka vuoksi hän sai loppuaikoina jatkuvasti lisähappea ja silti hänen olonsa oli vaikea. En osaa ajatella niin, että isäni ei enää olisi kuulunut olla parisuhteessa siksi, että hän hapenpuutteessa kiroili ja tuskaili. Ei hän varmastikaan ollut siinä vaiheessa helppo eikä hauska kumppani, vaan työläs autettava ja hoidettava.
Täällä puhutaan äärimmäisen helpoista liitoista, joissa ollaan terveitä, ei jaeta välttämättä edes asuntoa, eli toisen kanssa ollaan vain silloin, kun huvittaa ja kaivataan seuraa. Eihän sellainen parisuhde tietenkään mitään työtä vaadi, sehän on vain huvittelusuhde.
Käveleminen on kylläkin fyysistä työskentelyä. Kirjoittaminen on sekin vaivannäköä. Viiniäkään ei tule kukaan sun kurkusta alas kaatamaan, vaan sinä jaksat nähdä sen vaivan, että käyt sitä hakemassa tai tilaat. Kyse on juuri tästä: oletko valmis tekemään jotain saadaksesi suurempaa nautintoa. Sehän oli koko ajan perusajatus.
Perhe-elämä, ura, rahat, ulkonäkö, terveyskin (!) vaativat tiettyä vaivannäköä. Mutta se vaiva on pieni hinta siitä mitä saa palkinnoksi. Se mihin on valmis panostamaan, kertoo mikä on sinulle tärkeää.