Miten olette sinut sen kanssa, ettei teistä tullut mitään erityistä?

Keskinkertaisuus on aliarvostettua!

Koska olen uutisista seurannut miten kauheaa elämä onkaan niille erityisille. Minä jään jo historiaan, pienenä alaviitteenä mutta kuitenkin. Hautaan ei saa mainetta mukaan kuitenkaan.

Olen simut asian kanssa, ja helpottunutkin. Tunnen itseni iän myötä jo niin paljon paremmin, että tajuan, etten kestäisi minään julkkiksena olemista tai suurta vastuuta tai ylipäätään liikaa ihmisiä ympärilläni.

Stressaa, ahdistaa ja jännittää jo muutenkin.

Ala käymään kaupassa auringonpaisteella ja luovu Pirkka-tuotteiden ostamisesta jos ne sinua noin masentavat.

Oletko etsinyt koskaan jotain sellaista itsestäsi, joka todella pelottaa ja tuntuu, että koko maailmasi alkaa sinua valaisemaan kun avaudut ja sallit sen itsellesi?

Minä olen kyllä erityinen, vaikka muu maailma ei sitä tiedäkään, eikä tarvitsekaan tietää. Tällaisena tuntemattomana tallaajana on mahdollisuus tehdä omasta elämästä todella oman näköinen ja erikoinen. Vaatii vähän luovuutta ja rohkeutta. Ja iloista, elämästä nauttivaa asennetta.

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus.

Olen aina tykännyt itsestäni tällasena tavallisena tallaajana. Elämä on aika simppeliä ja se sopii mulle. Ihailen taiteilijoita ym eteviä ihmisiä, suon heille sen kunnian joka heille kuuluu. Minä olen hyvä itsenäni. 

En ole sinut sen kanssa. Tosin haluaisin olla edes keskinkertainen, nyt olen yht kunnalliselta statukseltani sen alapuolella. Mutta epäilemättä jos minulla olisi vaikka töitä ja ystäviä ja perhettä ja rahaa niin varmaan olisinkin sinut sen kanssa etten ole mikään Beyonce.

Mä oon taiteilija ja omalla alallani vielä suht tunnettu. Suurelle yleisölle töitäni on jatkuvasti esillä, ja jonkinlaisen merkin maailmaan olen kai jo jättänyt. Rikas en ole, koska no, oon taiteilija :D mutta tulen toimeen. Luominen on elämäni, niin kliseistä kuin se onkin. Olen jollain tavalla kai jo onnistunut, mutta matkahan tämä on. Julkisuutta olisi, mutta en halua sitä. Tietyllä tavalla olen kai "erikoinen", ja jotkut ihailevat töitäni, minua persoonana vain harva tuntee, kuten haluankin. En tiedä millaista on olla "oikea" julkkis, mutta en myöskään ymmärrä miksi sellaista kukaan haluaisi, yleensä se on seuraus jostakin. 

Ja niin hengaan välillä täällä ja tuijotan Netflixiä, kudon huivia reikäisissä verkkareissa, pelaan yötä myöten videopelejä, tuskailen lomakkeiden ja viranomaisten kanssa, välttelen väkijoukkoja ja kammoksun kun joudun haastatteluihin yms. Ihan tavis pulliainen, mutta työ on vain julkista ja siitä jää jälki.

Älä ole kateellinen. Se tekee pahaa sinulle itsellesi kaikkein eniten. Tee elämässäsi asioita jotka on sinusta kivoja, älä mieti mitä muut siitä ajattelee.

En koskaan ole halunnut olla mitään erityistä. En sellaista erityistä, joka näkyy julkisuudessa mitenkään. Olen nuoruuteni liikkunut esim. muusikkopiireissä ns. erityisien/ näkyvien kanssa ja silloinkin halusin olla se tavis ja näkymätön. Silti pidän itsestäni ja ainutlaatuisuudestani.

Oletteko huomanneet, että monilla joilla on tarve tuoda itseään voimakkaasti esiin, on usein joku lapsuuden iso trauma taustalla.

Minusta tuli jotain hieman spesiaalimpaa, ilmeisesti ainakin muiden mielestä - menin monta vuotta sitten naimisiin tämän kaupungin silmää tekevän miehen kanssa ja asumismuotokin on meillä varsin näyttävä.

Siltikin kannan kaupasta Pirkka-kasseja kaatosateessa. Oma urani on aika tavalla katkolla, useamman lapsen takia, mutta olenkin tajunnut, että he taitavatkin olla minun urani. Kaikesta tästä huolimatta se mitä haluan tehdä on löhötä olohuoneessa, syödä jätskiä ja seurustella lasteni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon taiteilija ja omalla alallani vielä suht tunnettu. Suurelle yleisölle töitäni on jatkuvasti esillä, ja jonkinlaisen merkin maailmaan olen kai jo jättänyt. Rikas en ole, koska no, oon taiteilija :D mutta tulen toimeen. Luominen on elämäni, niin kliseistä kuin se onkin. Olen jollain tavalla kai jo onnistunut, mutta matkahan tämä on. Julkisuutta olisi, mutta en halua sitä. Tietyllä tavalla olen kai "erikoinen", ja jotkut ihailevat töitäni, minua persoonana vain harva tuntee, kuten haluankin. En tiedä millaista on olla "oikea" julkkis, mutta en myöskään ymmärrä miksi sellaista kukaan haluaisi, yleensä se on seuraus jostakin. 

Ja niin hengaan välillä täällä ja tuijotan Netflixiä, kudon huivia reikäisissä verkkareissa, pelaan yötä myöten videopelejä, tuskailen lomakkeiden ja viranomaisten kanssa, välttelen väkijoukkoja ja kammoksun kun joudun haastatteluihin yms. Ihan tavis pulliainen, mutta työ on vain julkista ja siitä jää jälki.

Älä ole kateellinen. Se tekee pahaa sinulle itsellesi kaikkein eniten. Tee elämässäsi asioita jotka on sinusta kivoja, älä mieti mitä muut siitä ajattelee.

Oho! Onpa mielenkiintoista :) nyt jäi mietityttämään, että kuka olet, mutta toki varjelet yksityisyyttäsi!

Minua ei harmita pätkääkään se, etten ole tunnettu, ihailtu tai kadehdittu. Masentaa toisinaan vain se, etten ole elämässäni saanut, enkä todennäköisesti tule saamaankaan mitään millään mittapuulla merkittävää aikaiseksi.

Eniten masentaa, että saanut aikaiseksi opiskella, että voisin minäkin kertoa omaavani maisterin tmv paperit.

Olen ihan hyväpalkkaisessa työssä, mutta koulutustaustaani häpeän.

Olisi varmaan tosi siistiä jos saisi ihailevia kommentteja instagramiin ja seuraajia satoja tuhansia ellei miljoonia.

Minä olen tyytyväinen, että olen tavis. Elämä taviksena on paljon helpompaa kuin kovin erikoisena tai kuuluisana. En ole kateellinen menestyneemmille kavereilleni ja toisaalta olen kiitollinen, että olen pärjännyt paremmin kuin moni muu.

Tuo lasten takia spesiaali oli aika hienosti sanottu.

Itse oken spesiaali myös siksi, että oon opettaja. Autan lapsukaisia sivistyksen tielle, joten se tekee musta tärkeän. Ja Pirkkaa suosin minäkin, mutta vain jos se on Suomessa tehtyä.

Päivä päivältä paremmin.🥳🥳

Mielensäpahoittaja on sanonut: Tavallinen riittää.