Mitä te kotiäidit oikeen valitatte?!?

Minä en valita, päinvastoin nautin kotiäitinä olemista!

Myönnän että silloin kun lapset oli pienempiä (meillä 4 lasta) arki oli raskaampaa kaikkine perushoitoineen, mutta nyt on 3 isointa koulussa ja minä kolmivuotiaan kanssa kotona. Jokaisesta päivästä olen kiitollinen. Minusta on ihanaa että olen  kotona kun koululaiset tulevat kotiin. Päivän mittaan puuhastelemme kaikenlaista nuorimman kanssa, käymme kaupassa, kirpparilla,kirjastossa, kuntosalilla, teen puutarhahommia, kunnostan vanhaa taloamme, leikimme  tai välillä vain pötköttelemme sohvalla jne.

Mies töissä tienaa niin paljon että tämä kaikki on mahdollista vielä ilman pennin venyttämistä. Ainoa miinus se että minulle ei kerry eläkettä häävisti.

Olen ymmärtänyt että aika jolloin lapset ovat pieniä on kovin lyhyt, joten parasta mitä minä voin tarjota heille äitinä on se että olen kotona heidän kanssa. En usko että tulen vanhana katumaan että "Harmi kun olin kotona silloin kuin lapset olivat pieniä"!

Ymmärrän senkin että kaikki äidit ei nauti kotona olemisesta ja silloin on varmasti paras ratkaisu mennä töihin.

Tämä on just tätä;, kun minä jaksan niin miksei muutkin, kun minä nautin miksei muutkin, kun minä pärjään kaksoset kantoliinassa niin miksei muutkin....

Onko teillä näin vähän kokemusta elämästä? Miten se sanonta meneekään...kulje vuosi toisen mokkasiineissa....

Äiti on usein sen raskaimmain vuoden kotona. Etenkin esikoisen tullessa UUTTA on KAIKKI, se väsyttää. Et tiedä miten tuo uusi asukas toimii, kaikki tekeminen tapahtuu pienissä pätkissä, vauva on ns iholla koko ajan, vaikka sitterissä istuisi, pitkät/tiheät imetykset voivat uuvuttaa,saati jos sen kanssa ongelmia, yöheräilyt pahimmillaan vartin välein ja kahden tunnin unipätkissä pahimmillaan ensimmäinen puoli vuotta. Hormoonit heiluu ja mitä erikoisemmat huolet vauvan voinnista, kasvu vanhemmuuteen ja uusi suppea sosiaalinen elämä.

Kyllä minullakin nyt on helppoa kun lapsi yli vuoden.
Vastaisitko aloittaja onko näissä vastauksista löytynyt syitä miksi äidit joskus vähän valittaa?

Minun tuttavapiirissä isät ovat yleensä olleet ensiviikot (yhdessä äidin kanssa) kotona ja mahdollisen pidemmän pätkän hoitovapaalla/isäkuukauden siihen pintaan, kun lapsi on hieman alle tai päälle vuoden.

Oman kokemukseni mukaan (lapsia kolme) nuo ovat juuri ne seesteisimmät/helpoimmat ikäkaudet jos puhutaan alle 4-vuotiaista. Aivan vastasyntyneet nukkuvat paljon, ja sitten n. vuoden ikäiset alkavat nukkumaan paremmin öitä/ heille on löytynyt viimein rytmi, mutta kunnon uhma ei ole vielä iskenyt.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 21:37"]Minun tuttavapiirissä isät ovat yleensä olleet ensiviikot (yhdessä äidin kanssa) kotona ja mahdollisen pidemmän pätkän hoitovapaalla/isäkuukauden siihen pintaan, kun lapsi on hieman alle tai päälle vuoden.

Oman kokemukseni mukaan (lapsia kolme) nuo ovat juuri ne seesteisimmät/helpoimmat ikäkaudet jos puhutaan alle 4-vuotiaista. Aivan vastasyntyneet nukkuvat paljon, ja sitten n. vuoden ikäiset alkavat nukkumaan paremmin öitä/ heille on löytynyt viimein rytmi, mutta kunnon uhma ei ole vielä iskenyt.
[/quote]

Mies ei voinut olla kuin viikon kotona (yksityisyrittäjä) , minulla vielä sektio. Vauva varmaan nukkui määrällisesti paljon, mutta pienissä pätkissä, joten sai kyllä miettiä mihin sen puoli tuntia käytti. Vaikka haavan suihkutteluun ja syömiseen.

Myös kaikki nuo muut luettelemani asiat vie tuoreen äidin voimia ja joskus se saattoi ilmetä valituksena.

Kuten sanoin, se että sinulle ne olivat helpoimmat, minulle vaikeimmat. JOS vauva olisi nukkunut hyvin niin asiat olisivat olleet ehkä helpompia.

Olen ollut 6 vuotta kotona hoitamassa lapsiani, kun muistelen niitä 10 vuotta jotka ehdin olla töissä (ja voisi tähän liittää koulutukseen menneet vuodetkin siihen päälle) niin aina on joka paikassa huokailtu arjen "rankkuutta" monesti se on tavallaan puutumista, kun työstä tulee rutiini tai kotona ollessa laahustetaan puiston ja esikoulun, kerhon ja neuvolan välillä. Kauppa kenties ainoa paikka jossa lapsi(et) ei ole mukana. Yhtälailla se rutiini iskee kun työhön palannut perheellinen tottuu muutaman kuukauden jälkeen arkeen jossa aamulla herää, vie lapset hoitoon, menee töihin. Hakee lapset, mennään kotiin ja tehdään ruoka kun telkkarista tulee pikkukakkonen, ehkä jotain harrastusta? Nukkumaan joskus vähän peitto heiluu? Hmmmm....

Minusta tuollainen "valittaminen" on siinä mielessä hyväksi että ihminen ehkä malttaa tehdä joskus toisin ja sen valittajan kanssa voisi alkaa vaikka tehdä jotain: mennä illalla lenkille tai salille? On tavallaan yhteistä pohjaa ystävyydellä ja kun ei asiat ole kovin huonosti kuitenkaan niin tälläinen valittaminen onkin positiivista: muillakin lapset riitelee tai herää yöllä 5 kertaa. Saa tukea? Hyväksyntää?

En ottaisi puistovalittamista negatiivisena tai kurjuuden mainostamista vakavana asiana. Jos alkaisin ihan ottaa puheeksi todella vakavia ongelmia niin ei siinä juttua aiheesta saisi. Minun kokemus on että arjen valittaminen opintoahjossa, työpaikalla tai puistossa on vaan small talkkia. Räiskyvämpää se olisi jos puhuttaisiin politiikkaa tai uskonnosta.. :)

Olet väärässä viiteryhmässä, jos kuulet valitusta kokoajan. Itse kolmen lapsen äiti, töistä ssiis nyt poissa kun kaksi nuorinta tuli putkeen. Ei mun lähipiirissä ainakaan kukaan valita. Itehän nää valinnat tehdään.

Niin mutta harva mies on yksin sen vastasyntyneen kanssa. Äiti tekee silloin sen "ruumiillisen" työn, isän rooli on aika statistinen ellei pullovuoroja jaeta heti alusta alkaen.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 22:04"]Olen ollut 6 vuotta kotona hoitamassa lapsiani, kun muistelen niitä 10 vuotta jotka ehdin olla töissä (ja voisi tähän liittää koulutukseen menneet vuodetkin siihen päälle) niin aina on joka paikassa huokailtu arjen "rankkuutta" monesti se on tavallaan puutumista, kun työstä tulee rutiini tai kotona ollessa laahustetaan puiston ja esikoulun, kerhon ja neuvolan välillä. Kauppa kenties ainoa paikka jossa lapsi(et) ei ole mukana. Yhtälailla se rutiini iskee kun työhön palannut perheellinen tottuu muutaman kuukauden jälkeen arkeen jossa aamulla herää, vie lapset hoitoon, menee töihin. Hakee lapset, mennään kotiin ja tehdään ruoka kun telkkarista tulee pikkukakkonen, ehkä jotain harrastusta? Nukkumaan joskus vähän peitto heiluu? Hmmmm....

Minusta tuollainen "valittaminen" on siinä mielessä hyväksi että ihminen ehkä malttaa tehdä joskus toisin ja sen valittajan kanssa voisi alkaa vaikka tehdä jotain: mennä illalla lenkille tai salille? On tavallaan yhteistä pohjaa ystävyydellä ja kun ei asiat ole kovin huonosti kuitenkaan niin tälläinen valittaminen onkin positiivista: muillakin lapset riitelee tai herää yöllä 5 kertaa. Saa tukea? Hyväksyntää?

En ottaisi puistovalittamista negatiivisena tai kurjuuden mainostamista vakavana asiana. Jos alkaisin ihan ottaa puheeksi todella vakavia ongelmia niin ei siinä juttua aiheesta saisi. Minun kokemus on että arjen valittaminen opintoahjossa, työpaikalla tai puistossa on vaan small talkkia. Räiskyvämpää se olisi jos puhuttaisiin politiikkaa tai uskonnosta.. :)
[/quote]

AIVAN, kaikki joskus valittaa. Purkaa vähän sitä puutuneisuutta.

Olen siis tämän lapsen isä, se jäi sanomatta.

Mitä lapsi on tehnyt vuoden? Ollut huostaanotettuna vai?

Jos tarkoitat tätä ensimmäistä vuotta niin isänä on hieman vaikea imettää niin olin töissä ja osittain hoitovapaalla. Ja miksi olettaisit että se olisi huostaanotettuna?

Tee sama neljän kanssa ja kysypä uudestaan. Yhden kanssa nyt ei ole edes hommaa.

Onko ruoka odottamassa emäntää kun tulee kotiin? Ihanaa että mies huolehtii kaikesta kotitöistä ja lapsesta kun nainen tekee rahaa !

Olin kotiäiti ja sen jälkeen kotirouva, ei niin mitään valittamista, päinvastoin! Päivääkään en vaihtaisi pois, hienoa on ollut kun on saanut valita sen paremman vaihtoehdon.

Yhden lapsen kanssahan se onkin ihan leppoisaa. Jos lapsi sattuu nukkumaan hyvin. Elämäni paras vuosi. Mutta siis kahden kanssa, joista molempia hoidin kotona oli kyllä aikamoista tasapainoilua ja aineista siivousta: ruokailun sotkuja yms...eli aika lailla hankalampaa liikkua kahden kanssa ja ajoittaa unet ja ruokailut niin, että molemmat tyytyväisiä etenkin silloin, kun kakkonen on kovin pieni.

Sanoitkin sen olennaisen eli sitten, kun niiden kahden tai kolmen kanssa ei pääse kotoa kunnolla liikkeelle, niin sosiaalinen tyhjyys ja tylsyys on se, joka väsyttää. Odottaa iltaa, että saisi miehestä juttukaverin. Ja mieskin toki työpäivästä poikki.

3: Olisko ollut ekan vuoden äitinsä kanssa kotona?

Hep! Koti-isä täälläkin. Poika kohta 3v. ja mulla on ollu ainaki lystiä viettää aikaa ton nassikan kanssa kotona. Kotona oltu vähän yli vuosi. Töihin sais mennä joskus marraskuussa. Oon kans ihmetelly sitä nurinaa minkä vaimo piti ku oli kotona. Toki välillä tuo viikari tekee sellasia mikä vähän kiristelee, mut 99% ajasta mä ainaki tykkään olla ja kattella mitä tuo ihmisen-alku touhuilee.

Kyllä hoidin ruuan, ja muut kodin asiat. Ja äiti oli ensimmäisen vuoden kotona. Minunkin mielestä tämä on ollut parasta aikaa koko elämässäni. Enkä yritä tällä suututtaa ketää, vaan haluaisin ymmärtää miksi joillain on niin hankalaa. En todellakaan meinaa kysyä sitä suoraan koska siitä saa vaan riidan aikaan ja haluan tulla toimeen muiden vanhempien kanssa.

Viesti poistettu ylläpidon toimesta.

No ihmiset nyt yleensä ovat sellaisia, että tykkäävät valittaa. Varmaan moni pääsääntöisesti viihtyy kotona, mutta kerhoissa on luontevampaa jakaa väsymystä ja kotona olemisen rasittavuutta, kuin hehkuttaa kuinka hyvin menee ja kuinka ihanaa on olla kotona.

Toki on paljon niitä, jotka oikeasti eivät viihdy kotona. Itselläni oli rankka vauvavuosi, lapsella allergioita ym. mutta nyt kun on jo hieman helpompaa (lapsi 1,5-vuotias) niin todellakin nautin hoitovapaalla olosta. Jos nyt olisin töissä, niin olisi varmasti tosi paljon raskampaa arki. Ja jotta ei liian helpoksi käy elo, niin on jo toinen lapsi tulossa. Se jää sitten nähtäväksi että kuinka kamalaa/ihanaa kotona olo sitten on.