Lue keskustelun säännöt.
Sunnuntait 1970-80-luvuilla?
Lauantaisaunoja muistelleen ketjun innoittamana: mitä teitte 1970-80-luvuilla sunnuntaisin? Kaupat ei olleet auki. Jotkut varmaan kävivät kirkossa, mitä muuta puuhattiin?
Kommentit (533)
Vierailija kirjoitti:
Niin että poliota ei pelätty, mutta ihan vaan muuten vaan 95 prosenttia kansasta nieli sokeripalarokotuksen? Ilman mitään syytä?
Viranomaisiin luotettiin ja määräyksiä toteltiin. Ei oltu omavaltaisia niin kuin murrosikäiset jotka tietää kaiken paremmin. Ei katsottu netistä jotain hullua salaliittoteoriaa ja vouhkattu siitä. Nykyään netti levittää kaiken kuonan ympäriinsä ja tyhmyys tiivistyy.
Ei tulisi edelleenkään mieleeni pullikoida rokotusohjelmaa vastaan, ja enemmän kuin taudit, nykypäivässä pelottaa netin kautta leviävät hullutukset.
Rokotusohjelmaa? Koronarokote on nopeasti kehitelty rokote, ei osa pitkään kehitettyä rokotusohjelmaa.
Siihen on syynsä miksi ihmiset voiva ja osaavat nykyään ajatella itse. Vanha aika, missä kaikki ohjataan kekkosmaisesti tai muun vallan takia ylhäältä päin, on ohi.
Poliorokotetta ei voi verrata nykypäivän rokotusbisnekseen. Poliorokotteen keksijä antoi patentin ilmaiseksi ihmiskunnan käyttöön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistavinta. En tiedä ketään, joka olisi tykännyt siitä painostavasta sunnuntaifiiliksestä. Aika monelle jäi traumoja siitä, että kerran viikossa yhteiskunta oli aikalailla kiinni ja ylle laskeutui muutenkin outo epätoivo. Pikkuhiljaa tuo alkoi hellittää, kun kauppojen aukiolo vapautui ja ihmiset muuttuivat jotenkin kauttaaltaan muutenkin avoimimmiksi. Viimeinen paikka missä sitä samaa painostavaa olen kokenut oli Prahassa 1993 kun maa oli vielä henkisesti täysin neuvostovallan alla.
Tätä painostavaa sunnuntaifiilistä ei tullut edes silloin, kun korona alkoi ja ketään ei illut kaduilla. Siitä voi vähän päätellä mikä voima sillä oli.
Se koronahiljaisuushan oli ihanaa! Ei autoja, ei ihmisiä. Helsingissä on ollut niin hiljaista edellisen kerran varmaan joskus 50-luvulla. Kerrankin kaikki olivat omissa kodeissaan eikä kaduilla meluamassa.
No niinhän minä sanoin. Edes koronan aiheuttama hiljaisuus kaduilla ei ollut ahdistavaa, mutta kasarilla se sunnuntaifiilis oli.
Moni alapeukutti tuota ekaa kommenttiani, oletan, että siinä ajateltiin varmaan nykytyyliin poliittisesti, että "jaa, joku porvari, joka vaatii kauppojen jatkuvaa aukioloa." Kyse ei ollut kuitenkaan tässä nyt politiikasta, vaan lapsen silmin koetusta painostavasta ajanjaksosta. Niihin aikoihin lasten oikeudet oli mitä oli ja kenestäkään ei tehty lastensuojeluilmoitusta. Lakikin oli eri. Aikuiset joi aika paljon ja lapset sai mennä missä menivät. Toisaalta se oli ihanaa olla muualla, toisaalta ei kukaan kysynyt miltä mikäkin tuntuu yms.
Nykyään ahdistavaa neuvostofiilistä ei tule sunnuntaisin eikä muulloinkaan. Ja nyt ei puhuta mistään juhannuksen tai joulun ajan hiljaisista kaduista vaan siitä painosta, mikä yleisestä ajan hengestä tuli. Sen voi aistia jopa sen ajan katukuvista. Neuvostoliitossa se sama näkyy vanhoissa valokuvissa oli päivä mikä hyvänsä.
On sinulla erikoiset muistot. Minun 70-luvullani paistoi aina aurinko ja oli helppo hengittää. Jos olisi mahdollista saada aikakone, matkustaisin vuoteen 1972 ja eläisin lapsuuteni uudestaan. Ehkä en koskaan tulisi vuoteen 1983, vaan eläisin loputtomasti tuota kymmenen vuoden ajanjaksoa uudelleen.
Näin erilaista elämää Suomessa on näköjään vietetty. Toisilla on ollut paremmat perheet ja rakastavammat vanhemmat kuin toisilla. Eikä se asia ole ollut rahasta riippuvaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistavinta. En tiedä ketään, joka olisi tykännyt siitä painostavasta sunnuntaifiiliksestä. Aika monelle jäi traumoja siitä, että kerran viikossa yhteiskunta oli aikalailla kiinni ja ylle laskeutui muutenkin outo epätoivo. Pikkuhiljaa tuo alkoi hellittää, kun kauppojen aukiolo vapautui ja ihmiset muuttuivat jotenkin kauttaaltaan muutenkin avoimimmiksi. Viimeinen paikka missä sitä samaa painostavaa olen kokenut oli Prahassa 1993 kun maa oli vielä henkisesti täysin neuvostovallan alla.
Tätä painostavaa sunnuntaifiilistä ei tullut edes silloin, kun korona alkoi ja ketään ei illut kaduilla. Siitä voi vähän päätellä mikä voima sillä oli.
Se koronahiljaisuushan oli ihanaa! Ei autoja, ei ihmisiä. Helsingissä on ollut niin hiljaista edellisen kerran varmaan joskus 50-luvulla. Kerrankin kaikki olivat omissa kodeissaan eikä kaduilla meluamassa.
No niinhän minä sanoin. Edes koronan aiheuttama hiljaisuus kaduilla ei ollut ahdistavaa, mutta kasarilla se sunnuntaifiilis oli.
Moni alapeukutti tuota ekaa kommenttiani, oletan, että siinä ajateltiin varmaan nykytyyliin poliittisesti, että "jaa, joku porvari, joka vaatii kauppojen jatkuvaa aukioloa." Kyse ei ollut kuitenkaan tässä nyt politiikasta, vaan lapsen silmin koetusta painostavasta ajanjaksosta. Niihin aikoihin lasten oikeudet oli mitä oli ja kenestäkään ei tehty lastensuojeluilmoitusta. Lakikin oli eri. Aikuiset joi aika paljon ja lapset sai mennä missä menivät. Toisaalta se oli ihanaa olla muualla, toisaalta ei kukaan kysynyt miltä mikäkin tuntuu yms.
Nykyään ahdistavaa neuvostofiilistä ei tule sunnuntaisin eikä muulloinkaan. Ja nyt ei puhuta mistään juhannuksen tai joulun ajan hiljaisista kaduista vaan siitä painosta, mikä yleisestä ajan hengestä tuli. Sen voi aistia jopa sen ajan katukuvista. Neuvostoliitossa se sama näkyy vanhoissa valokuvissa oli päivä mikä hyvänsä.
On sinulla erikoiset muistot. Minun 70-luvullani paistoi aina aurinko ja oli helppo hengittää. Jos olisi mahdollista saada aikakone, matkustaisin vuoteen 1972 ja eläisin lapsuuteni uudestaan. Ehkä en koskaan tulisi vuoteen 1983, vaan eläisin loputtomasti tuota kymmenen vuoden ajanjaksoa uudelleen.
Näin erilaista elämää Suomessa on näköjään vietetty. Toisilla on ollut paremmat perheet ja rakastavammat vanhemmat kuin toisilla. Eikä se asia ole ollut rahasta riippuvaista.
Niin no, toiset meistä ei olleet vielä syntyneetkään 1972.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin että poliota ei pelätty, mutta ihan vaan muuten vaan 95 prosenttia kansasta nieli sokeripalarokotuksen? Ilman mitään syytä?
Viranomaisiin luotettiin ja määräyksiä toteltiin. Ei oltu omavaltaisia niin kuin murrosikäiset jotka tietää kaiken paremmin. Ei katsottu netistä jotain hullua salaliittoteoriaa ja vouhkattu siitä. Nykyään netti levittää kaiken kuonan ympäriinsä ja tyhmyys tiivistyy.
Ei tulisi edelleenkään mieleeni pullikoida rokotusohjelmaa vastaan, ja enemmän kuin taudit, nykypäivässä pelottaa netin kautta leviävät hullutukset.
Rokotusohjelmaa? Koronarokote on nopeasti kehitelty rokote, ei osa pitkään kehitettyä rokotusohjelmaa.
Siihen on syynsä miksi ihmiset voiva ja osaavat nykyään ajatella itse. Vanha aika, missä kaikki ohjataan kekkosmaisesti tai muun vallan takia ylhäältä päin, on ohi.
Poliorokotetta ei voi verrata nykypäivän rokotusbisnekseen. Poliorokotteen keksijä antoi patentin ilmaiseksi ihmiskunnan käyttöön.
Niin no, ennen ihmiset pysyivät paikallaan, että maailmanlaajuinen pandemia oli helpompi saada kuriin. Nyt hypitään rajojen yli kuin kengurut ja biletetään kuin olisi huomenna maailmanloppu ja samalla varmistetaan, että se myös tulee. Eli ihmiset ovat tyhmistyneet Kekkoslovakian ja Niinistömaan hallintojen välillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistavinta. En tiedä ketään, joka olisi tykännyt siitä painostavasta sunnuntaifiiliksestä. Aika monelle jäi traumoja siitä, että kerran viikossa yhteiskunta oli aikalailla kiinni ja ylle laskeutui muutenkin outo epätoivo. Pikkuhiljaa tuo alkoi hellittää, kun kauppojen aukiolo vapautui ja ihmiset muuttuivat jotenkin kauttaaltaan muutenkin avoimimmiksi. Viimeinen paikka missä sitä samaa painostavaa olen kokenut oli Prahassa 1993 kun maa oli vielä henkisesti täysin neuvostovallan alla.
Tätä painostavaa sunnuntaifiilistä ei tullut edes silloin, kun korona alkoi ja ketään ei illut kaduilla. Siitä voi vähän päätellä mikä voima sillä oli.
Se koronahiljaisuushan oli ihanaa! Ei autoja, ei ihmisiä. Helsingissä on ollut niin hiljaista edellisen kerran varmaan joskus 50-luvulla. Kerrankin kaikki olivat omissa kodeissaan eikä kaduilla meluamassa.
No niinhän minä sanoin. Edes koronan aiheuttama hiljaisuus kaduilla ei ollut ahdistavaa, mutta kasarilla se sunnuntaifiilis oli.
Moni alapeukutti tuota ekaa kommenttiani, oletan, että siinä ajateltiin varmaan nykytyyliin poliittisesti, että "jaa, joku porvari, joka vaatii kauppojen jatkuvaa aukioloa." Kyse ei ollut kuitenkaan tässä nyt politiikasta, vaan lapsen silmin koetusta painostavasta ajanjaksosta. Niihin aikoihin lasten oikeudet oli mitä oli ja kenestäkään ei tehty lastensuojeluilmoitusta. Lakikin oli eri. Aikuiset joi aika paljon ja lapset sai mennä missä menivät. Toisaalta se oli ihanaa olla muualla, toisaalta ei kukaan kysynyt miltä mikäkin tuntuu yms.
Nykyään ahdistavaa neuvostofiilistä ei tule sunnuntaisin eikä muulloinkaan. Ja nyt ei puhuta mistään juhannuksen tai joulun ajan hiljaisista kaduista vaan siitä painosta, mikä yleisestä ajan hengestä tuli. Sen voi aistia jopa sen ajan katukuvista. Neuvostoliitossa se sama näkyy vanhoissa valokuvissa oli päivä mikä hyvänsä.
On sinulla erikoiset muistot. Minun 70-luvullani paistoi aina aurinko ja oli helppo hengittää. Jos olisi mahdollista saada aikakone, matkustaisin vuoteen 1972 ja eläisin lapsuuteni uudestaan. Ehkä en koskaan tulisi vuoteen 1983, vaan eläisin loputtomasti tuota kymmenen vuoden ajanjaksoa uudelleen.
Näin erilaista elämää Suomessa on näköjään vietetty. Toisilla on ollut paremmat perheet ja rakastavammat vanhemmat kuin toisilla. Eikä se asia ole ollut rahasta riippuvaista.
On minulla erikoiset muistot? Vai niin. En ole ainoa, joka on maininnut tuosta sunnuntain ahdistavasta painon tunteesta. "Sunnuntaifiilis" oli ihan käsite. Täällä on toinen ketju 80-luvusta, missä 70% kommenteista on saman tapaisia kuin minun kokemukset. Lapset sai mennä missä menivät, mikä oli toki ihanaa, mutta samaan aikaan kodeissa kyläiltiin ja juotiin paljon. Sodan traumoja ei oltu käsitelty ja se näkyi kodeissa, esim juuri juomisena, sisällä poltettiin jne. Lainsäädäntö, lasten ja naisten asema olivat hyvin eri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistavinta. En tiedä ketään, joka olisi tykännyt siitä painostavasta sunnuntaifiiliksestä. Aika monelle jäi traumoja siitä, että kerran viikossa yhteiskunta oli aikalailla kiinni ja ylle laskeutui muutenkin outo epätoivo. Pikkuhiljaa tuo alkoi hellittää, kun kauppojen aukiolo vapautui ja ihmiset muuttuivat jotenkin kauttaaltaan muutenkin avoimimmiksi. Viimeinen paikka missä sitä samaa painostavaa olen kokenut oli Prahassa 1993 kun maa oli vielä henkisesti täysin neuvostovallan alla.
Tätä painostavaa sunnuntaifiilistä ei tullut edes silloin, kun korona alkoi ja ketään ei illut kaduilla. Siitä voi vähän päätellä mikä voima sillä oli.
Se koronahiljaisuushan oli ihanaa! Ei autoja, ei ihmisiä. Helsingissä on ollut niin hiljaista edellisen kerran varmaan joskus 50-luvulla. Kerrankin kaikki olivat omissa kodeissaan eikä kaduilla meluamassa.
No niinhän minä sanoin. Edes koronan aiheuttama hiljaisuus kaduilla ei ollut ahdistavaa, mutta kasarilla se sunnuntaifiilis oli.
Moni alapeukutti tuota ekaa kommenttiani, oletan, että siinä ajateltiin varmaan nykytyyliin poliittisesti, että "jaa, joku porvari, joka vaatii kauppojen jatkuvaa aukioloa." Kyse ei ollut kuitenkaan tässä nyt politiikasta, vaan lapsen silmin koetusta painostavasta ajanjaksosta. Niihin aikoihin lasten oikeudet oli mitä oli ja kenestäkään ei tehty lastensuojeluilmoitusta. Lakikin oli eri. Aikuiset joi aika paljon ja lapset sai mennä missä menivät. Toisaalta se oli ihanaa olla muualla, toisaalta ei kukaan kysynyt miltä mikäkin tuntuu yms.
Nykyään ahdistavaa neuvostofiilistä ei tule sunnuntaisin eikä muulloinkaan. Ja nyt ei puhuta mistään juhannuksen tai joulun ajan hiljaisista kaduista vaan siitä painosta, mikä yleisestä ajan hengestä tuli. Sen voi aistia jopa sen ajan katukuvista. Neuvostoliitossa se sama näkyy vanhoissa valokuvissa oli päivä mikä hyvänsä.
On sinulla erikoiset muistot. Minun 70-luvullani paistoi aina aurinko ja oli helppo hengittää. Jos olisi mahdollista saada aikakone, matkustaisin vuoteen 1972 ja eläisin lapsuuteni uudestaan. Ehkä en koskaan tulisi vuoteen 1983, vaan eläisin loputtomasti tuota kymmenen vuoden ajanjaksoa uudelleen.
Näin erilaista elämää Suomessa on näköjään vietetty. Toisilla on ollut paremmat perheet ja rakastavammat vanhemmat kuin toisilla. Eikä se asia ole ollut rahasta riippuvaista.
Niin no, toiset meistä ei olleet vielä syntyneetkään 1972.
Niin. Se on sääli. Silloin ei tiedä, miten hyvin asiat olivat vuoteen 2021 verrattuna. Minä tiedän, sillä se oli se vuosi, jolloin menin kouluun. Se oli kivaa aikaa. :)
Kaverien kanssa pihalla luultavasti useimmiten. Usein käytiin mummiloissa tai muissa sukulaisissa kahveilla sunnuntai-iltapäivisin, tai sitten joku vieraili meillä. Iltaisin saatettiin urheilla itse tai käydä katsomassa lentopallopelejä. Uutiset katsottiin joka ilta. Pieni talo preerialla muistan myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huvittaa, kun jotkut väkisin alapeukuttavat minun muistoja! "Et ole kokenut" -tyyliin. Ei saa mitätöidä toisen elämää ja kokemuksia.
Samoin huvittava on tämä puhelinkinastelu täällä. Eihän Suomi ole ollut mitenkään heterogeeninen puhelimien suhteen. Esim. meidän perhe muutti -83 uuteen taloon, missä näkyi kaikki taivaskanavat ja tuli nopeasti kolmonen ja nelonen, vaikka ne muualle tuli hitaasti. Voi olla, että joissain perheissä syrjäseudulla "tutustuttiin" vasta puhelimiin silloin. Samoin kännykät ovat tulleet vähän eri aikaan kaikkien arkeen.
Olen syntynyt 70-luvun puolessa välissä,joten selkämmät lapsuus sunnuntai muistot 80-luvulta. Sunnuntaisin ajeltiin usein mummolan kylään ja syömään. Leikin serkkujen kanssa barbeilla tai paperinukeilla, asuivat siinä vieressä. Jos ei ajeltu mummolaan, käytiin välillä marjassa (koko perhe pakotettiin mukaan ämpärit kainalossa ) tai muuten ajelulla autolla. Talvisin joskustehtiin hiihtolenkkejä. Jos oltiin kotona, isä katsoi telkasta urheilua,mikäli sitä tuli, äiti laittoi vähän parempaa ruokaa.Pitkäveteinen päivä. Soittelin kavereille,kuuntelin musiikkia, kävin tallilla joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isä katsoi tv:stä jalkapalloa, äiti silitti pyykkiä ja stressasi maanantain tuloa. Oli ahdistava ilmapiiri ja sen takia ehkä omat sunnuntaitkin ovat olleet ajoittain ahdistavia. Olen tietoisesti pyrkinyt eroon sunnuntain angstista. Usein käytiin myös kylässä vanhempien sisaruksilla. Siellä istuttiin ja pönötettiin kahvipöydässä tai tv:n ääressä ja tylsistyttiin lisää.
Ikinä ei käyty esim uimahallissa, puistoissa, elokuvissa, ulkona syömässä tai jossain muualla tekemässä jotain kivaa.
Niinpä niin, isä katsoi telkkaria ja äiti silitti (ja piti ollakin hyvin silitettyjä vaatteita ainakin konttoritöissä muistini mukaan) Aika monessa muussakin viestissä on sama asetelma, isät rentoutuu tai harrastaa, äidit pakertaa kotitöissä.
Kiinnittää huomion se, miten moni kertoo, että sunnuntaina kyläiltiin. Useimmiten kylään mentiin ihan kutsumatta tai varmistamatta onko isäntäväki kotona. Tämä on jäänyt nykypäivänä käytännössä kokonaan pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuosikymmenen vaihteessa oli vielä aivan yleistä, että ravintoloissa tarjoiltiin 3 ruokalajin sunnuntailounaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistavinta. En tiedä ketään, joka olisi tykännyt siitä painostavasta sunnuntaifiiliksestä. Aika monelle jäi traumoja siitä, että kerran viikossa yhteiskunta oli aikalailla kiinni ja ylle laskeutui muutenkin outo epätoivo. Pikkuhiljaa tuo alkoi hellittää, kun kauppojen aukiolo vapautui ja ihmiset muuttuivat jotenkin kauttaaltaan muutenkin avoimimmiksi. Viimeinen paikka missä sitä samaa painostavaa olen kokenut oli Prahassa 1993 kun maa oli vielä henkisesti täysin neuvostovallan alla.
Tätä painostavaa sunnuntaifiilistä ei tullut edes silloin, kun korona alkoi ja ketään ei illut kaduilla. Siitä voi vähän päätellä mikä voima sillä oli.
Se koronahiljaisuushan oli ihanaa! Ei autoja, ei ihmisiä. Helsingissä on ollut niin hiljaista edellisen kerran varmaan joskus 50-luvulla. Kerrankin kaikki olivat omissa kodeissaan eikä kaduilla meluamassa.
No niinhän minä sanoin. Edes koronan aiheuttama hiljaisuus kaduilla ei ollut ahdistavaa, mutta kasarilla se sunnuntaifiilis oli.
Moni alapeukutti tuota ekaa kommenttiani, oletan, että siinä ajateltiin varmaan nykytyyliin poliittisesti, että "jaa, joku porvari, joka vaatii kauppojen jatkuvaa aukioloa." Kyse ei ollut kuitenkaan tässä nyt politiikasta, vaan lapsen silmin koetusta painostavasta ajanjaksosta. Niihin aikoihin lasten oikeudet oli mitä oli ja kenestäkään ei tehty lastensuojeluilmoitusta. Lakikin oli eri. Aikuiset joi aika paljon ja lapset sai mennä missä menivät. Toisaalta se oli ihanaa olla muualla, toisaalta ei kukaan kysynyt miltä mikäkin tuntuu yms.
Nykyään ahdistavaa neuvostofiilistä ei tule sunnuntaisin eikä muulloinkaan. Ja nyt ei puhuta mistään juhannuksen tai joulun ajan hiljaisista kaduista vaan siitä painosta, mikä yleisestä ajan hengestä tuli. Sen voi aistia jopa sen ajan katukuvista. Neuvostoliitossa se sama näkyy vanhoissa valokuvissa oli päivä mikä hyvänsä.
On sinulla erikoiset muistot. Minun 70-luvullani paistoi aina aurinko ja oli helppo hengittää. Jos olisi mahdollista saada aikakone, matkustaisin vuoteen 1972 ja eläisin lapsuuteni uudestaan. Ehkä en koskaan tulisi vuoteen 1983, vaan eläisin loputtomasti tuota kymmenen vuoden ajanjaksoa uudelleen.
Näin erilaista elämää Suomessa on näköjään vietetty. Toisilla on ollut paremmat perheet ja rakastavammat vanhemmat kuin toisilla. Eikä se asia ole ollut rahasta riippuvaista.
1970-luvulla ei todellakaan ollut helppoa hengittää. 1970-luku oli kaikin puolin tunkkainen vuosikymmen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistavinta. En tiedä ketään, joka olisi tykännyt siitä painostavasta sunnuntaifiiliksestä. Aika monelle jäi traumoja siitä, että kerran viikossa yhteiskunta oli aikalailla kiinni ja ylle laskeutui muutenkin outo epätoivo. Pikkuhiljaa tuo alkoi hellittää, kun kauppojen aukiolo vapautui ja ihmiset muuttuivat jotenkin kauttaaltaan muutenkin avoimimmiksi. Viimeinen paikka missä sitä samaa painostavaa olen kokenut oli Prahassa 1993 kun maa oli vielä henkisesti täysin neuvostovallan alla.
Tätä painostavaa sunnuntaifiilistä ei tullut edes silloin, kun korona alkoi ja ketään ei illut kaduilla. Siitä voi vähän päätellä mikä voima sillä oli.
Se koronahiljaisuushan oli ihanaa! Ei autoja, ei ihmisiä. Helsingissä on ollut niin hiljaista edellisen kerran varmaan joskus 50-luvulla. Kerrankin kaikki olivat omissa kodeissaan eikä kaduilla meluamassa.
No niinhän minä sanoin. Edes koronan aiheuttama hiljaisuus kaduilla ei ollut ahdistavaa, mutta kasarilla se sunnuntaifiilis oli.
Moni alapeukutti tuota ekaa kommenttiani, oletan, että siinä ajateltiin varmaan nykytyyliin poliittisesti, että "jaa, joku porvari, joka vaatii kauppojen jatkuvaa aukioloa." Kyse ei ollut kuitenkaan tässä nyt politiikasta, vaan lapsen silmin koetusta painostavasta ajanjaksosta. Niihin aikoihin lasten oikeudet oli mitä oli ja kenestäkään ei tehty lastensuojeluilmoitusta. Lakikin oli eri. Aikuiset joi aika paljon ja lapset sai mennä missä menivät. Toisaalta se oli ihanaa olla muualla, toisaalta ei kukaan kysynyt miltä mikäkin tuntuu yms.
Nykyään ahdistavaa neuvostofiilistä ei tule sunnuntaisin eikä muulloinkaan. Ja nyt ei puhuta mistään juhannuksen tai joulun ajan hiljaisista kaduista vaan siitä painosta, mikä yleisestä ajan hengestä tuli. Sen voi aistia jopa sen ajan katukuvista. Neuvostoliitossa se sama näkyy vanhoissa valokuvissa oli päivä mikä hyvänsä.
On sinulla erikoiset muistot. Minun 70-luvullani paistoi aina aurinko ja oli helppo hengittää. Jos olisi mahdollista saada aikakone, matkustaisin vuoteen 1972 ja eläisin lapsuuteni uudestaan. Ehkä en koskaan tulisi vuoteen 1983, vaan eläisin loputtomasti tuota kymmenen vuoden ajanjaksoa uudelleen.
Näin erilaista elämää Suomessa on näköjään vietetty. Toisilla on ollut paremmat perheet ja rakastavammat vanhemmat kuin toisilla. Eikä se asia ole ollut rahasta riippuvaista.
1970-luvulla ei todellakaan ollut helppoa hengittää. 1970-luku oli kaikin puolin tunkkainen vuosikymmen.
Väitätkö, ettei lauantaisaunat, silmälasit, pulisongit, vaatteet, Kekkosen valinta poikkeuslailla, Neuvostoliitto ja uusin tekniikka DDR:stä ollut raikasta?
DDR - maa kehityksen kärjessä! kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistavinta. En tiedä ketään, joka olisi tykännyt siitä painostavasta sunnuntaifiiliksestä. Aika monelle jäi traumoja siitä, että kerran viikossa yhteiskunta oli aikalailla kiinni ja ylle laskeutui muutenkin outo epätoivo. Pikkuhiljaa tuo alkoi hellittää, kun kauppojen aukiolo vapautui ja ihmiset muuttuivat jotenkin kauttaaltaan muutenkin avoimimmiksi. Viimeinen paikka missä sitä samaa painostavaa olen kokenut oli Prahassa 1993 kun maa oli vielä henkisesti täysin neuvostovallan alla.
Tätä painostavaa sunnuntaifiilistä ei tullut edes silloin, kun korona alkoi ja ketään ei illut kaduilla. Siitä voi vähän päätellä mikä voima sillä oli.
Se koronahiljaisuushan oli ihanaa! Ei autoja, ei ihmisiä. Helsingissä on ollut niin hiljaista edellisen kerran varmaan joskus 50-luvulla. Kerrankin kaikki olivat omissa kodeissaan eikä kaduilla meluamassa.
No niinhän minä sanoin. Edes koronan aiheuttama hiljaisuus kaduilla ei ollut ahdistavaa, mutta kasarilla se sunnuntaifiilis oli.
Moni alapeukutti tuota ekaa kommenttiani, oletan, että siinä ajateltiin varmaan nykytyyliin poliittisesti, että "jaa, joku porvari, joka vaatii kauppojen jatkuvaa aukioloa." Kyse ei ollut kuitenkaan tässä nyt politiikasta, vaan lapsen silmin koetusta painostavasta ajanjaksosta. Niihin aikoihin lasten oikeudet oli mitä oli ja kenestäkään ei tehty lastensuojeluilmoitusta. Lakikin oli eri. Aikuiset joi aika paljon ja lapset sai mennä missä menivät. Toisaalta se oli ihanaa olla muualla, toisaalta ei kukaan kysynyt miltä mikäkin tuntuu yms.
Nykyään ahdistavaa neuvostofiilistä ei tule sunnuntaisin eikä muulloinkaan. Ja nyt ei puhuta mistään juhannuksen tai joulun ajan hiljaisista kaduista vaan siitä painosta, mikä yleisestä ajan hengestä tuli. Sen voi aistia jopa sen ajan katukuvista. Neuvostoliitossa se sama näkyy vanhoissa valokuvissa oli päivä mikä hyvänsä.
On sinulla erikoiset muistot. Minun 70-luvullani paistoi aina aurinko ja oli helppo hengittää. Jos olisi mahdollista saada aikakone, matkustaisin vuoteen 1972 ja eläisin lapsuuteni uudestaan. Ehkä en koskaan tulisi vuoteen 1983, vaan eläisin loputtomasti tuota kymmenen vuoden ajanjaksoa uudelleen.
Näin erilaista elämää Suomessa on näköjään vietetty. Toisilla on ollut paremmat perheet ja rakastavammat vanhemmat kuin toisilla. Eikä se asia ole ollut rahasta riippuvaista.
1970-luvulla ei todellakaan ollut helppoa hengittää. 1970-luku oli kaikin puolin tunkkainen vuosikymmen.
Väitätkö, ettei lauantaisaunat, silmälasit, pulisongit, vaatteet, Kekkosen valinta poikkeuslailla, Neuvostoliitto ja uusin tekniikka DDR:stä ollut raikasta?
Väitän. Noiden lisäksi myös taistolaiset olivat vähän turhan "raikasta" minulle. Osa noista pahantekijöistä elää vieläkin eivätkä kadu mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käytiin vanhempieni kanssa elokuvissa ja pizzalla tai Carolsilta haettiin hamppareita. Illalla käytiin pitkällä lenkillä koiramme kanssa.
80-luvulla? Eka Carrols tais tulla 1975, mutta pizzabuumi alkoi vasta kasarilla.
Lappeenrannassa oli pizzeria jo 1960-luvulta lähtien ja ne yleistyivät pian muuallakin maassa.
DDR - maa kehityksen kärjessä! kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistavinta. En tiedä ketään, joka olisi tykännyt siitä painostavasta sunnuntaifiiliksestä. Aika monelle jäi traumoja siitä, että kerran viikossa yhteiskunta oli aikalailla kiinni ja ylle laskeutui muutenkin outo epätoivo. Pikkuhiljaa tuo alkoi hellittää, kun kauppojen aukiolo vapautui ja ihmiset muuttuivat jotenkin kauttaaltaan muutenkin avoimimmiksi. Viimeinen paikka missä sitä samaa painostavaa olen kokenut oli Prahassa 1993 kun maa oli vielä henkisesti täysin neuvostovallan alla.
Tätä painostavaa sunnuntaifiilistä ei tullut edes silloin, kun korona alkoi ja ketään ei illut kaduilla. Siitä voi vähän päätellä mikä voima sillä oli.
Se koronahiljaisuushan oli ihanaa! Ei autoja, ei ihmisiä. Helsingissä on ollut niin hiljaista edellisen kerran varmaan joskus 50-luvulla. Kerrankin kaikki olivat omissa kodeissaan eikä kaduilla meluamassa.
No niinhän minä sanoin. Edes koronan aiheuttama hiljaisuus kaduilla ei ollut ahdistavaa, mutta kasarilla se sunnuntaifiilis oli.
Moni alapeukutti tuota ekaa kommenttiani, oletan, että siinä ajateltiin varmaan nykytyyliin poliittisesti, että "jaa, joku porvari, joka vaatii kauppojen jatkuvaa aukioloa." Kyse ei ollut kuitenkaan tässä nyt politiikasta, vaan lapsen silmin koetusta painostavasta ajanjaksosta. Niihin aikoihin lasten oikeudet oli mitä oli ja kenestäkään ei tehty lastensuojeluilmoitusta. Lakikin oli eri. Aikuiset joi aika paljon ja lapset sai mennä missä menivät. Toisaalta se oli ihanaa olla muualla, toisaalta ei kukaan kysynyt miltä mikäkin tuntuu yms.
Nykyään ahdistavaa neuvostofiilistä ei tule sunnuntaisin eikä muulloinkaan. Ja nyt ei puhuta mistään juhannuksen tai joulun ajan hiljaisista kaduista vaan siitä painosta, mikä yleisestä ajan hengestä tuli. Sen voi aistia jopa sen ajan katukuvista. Neuvostoliitossa se sama näkyy vanhoissa valokuvissa oli päivä mikä hyvänsä.
On sinulla erikoiset muistot. Minun 70-luvullani paistoi aina aurinko ja oli helppo hengittää. Jos olisi mahdollista saada aikakone, matkustaisin vuoteen 1972 ja eläisin lapsuuteni uudestaan. Ehkä en koskaan tulisi vuoteen 1983, vaan eläisin loputtomasti tuota kymmenen vuoden ajanjaksoa uudelleen.
Näin erilaista elämää Suomessa on näköjään vietetty. Toisilla on ollut paremmat perheet ja rakastavammat vanhemmat kuin toisilla. Eikä se asia ole ollut rahasta riippuvaista.
1970-luvulla ei todellakaan ollut helppoa hengittää. 1970-luku oli kaikin puolin tunkkainen vuosikymmen.
Väitätkö, ettei lauantaisaunat, silmälasit, pulisongit, vaatteet, Kekkosen valinta poikkeuslailla, Neuvostoliitto ja uusin tekniikka DDR:stä ollut raikasta?
😂
Mustat paksut silmälasinsangat ja vielä paksummat pulisongit oli visuaalisesti tosi raikastavat!
Kyllä Helsingissä oli myös pizzeriota jo 70-luvulla. Yks varsin suosittu oli Krunassa nimeltään Musta Rudolf.
Yhtä lailla silloin vitutti lähteä seuraavana päivänä töihin.
[/quote]Niin että poliota ei pelätty, mutta ihan vaan muuten vaan 95 prosenttia kansasta nieli sokeripalarokotuksen? Ilman mitään syytä?[/quote]
Viranomaisiin luotettiin ja määräyksiä toteltiin. Ei oltu omavaltaisia niin kuin murrosikäiset jotka tietää kaiken paremmin. Ei katsottu netistä jotain hullua salaliittoteoriaa ja vouhkattu siitä. Nykyään netti levittää kaiken kuonan ympäriinsä ja tyhmyys tiivistyy.
Ei tulisi edelleenkään mieleeni pullikoida rokotusohjelmaa vastaan, ja enemmän kuin taudit, nykypäivässä pelottaa netin kautta leviävät hullutukset.