Anteeksi, mutta en ymmärrä etenkään sellaisia avioeroja, joissa on osallisina pieniä lapsia

Sama. Ero ei saa olla vaihtoehto ollenkaan. Ei avioliitossa eikä lapsperheessä. Jos jokin ei toimi, terapiaa. Avioliitosta/perheestä on tullut jonkinlainen leikki/kulutus hyödyke. Ja muistutetaan 80% eroista tapahtuu naisen aloitteesta. Ei ole pakko ryhtyä noihin ja jos ryhtyy homma on hoidettava loppuun asti.

Hg kirjoitti:

Sama. Ero ei saa olla vaihtoehto ollenkaan. Ei avioliitossa eikä lapsperheessä. Jos jokin ei toimi, terapiaa. Avioliitosta/perheestä on tullut jonkinlainen leikki/kulutus hyödyke. Ja muistutetaan 80% eroista tapahtuu naisen aloitteesta. Ei ole pakko ryhtyä noihin ja jos ryhtyy homma on hoidettava loppuun asti.

Eron PITÄÄ olla vaihtoehto. Mieskin voi haluta sitä.

Joku on nyt jätetty rumasti ja ravisteltu nilkasta irti.

On tehnyt monta kertaa mieli tehdä tänne aloitus siitä, että ”yhdessä lasten takia/ parhaaksi” on pahimpia virhekäsityksiä, mikä kellään voi olla. Olen yksi niistä, joka on traumatisoitunut lapsuudenkodissaan vanhempien keskinäisen suhteen vuoksi. Nykyään suren lähinnä sitä, että lapseni eivät voi viettää aikaa mummolassa, koska vanhempani ovat edelleen yhdessä.

Vanhempieni eroa vuosikaudet rukoilleena minun on puolestani vaikea käsittää sitä, kuinka vanhempien ero voi traumatisoida jonkun. Tai silloin ymmärrän, jos se hoidetaan hyvin huonosti.

Hg kirjoitti:

Sama. Ero ei saa olla vaihtoehto ollenkaan. Ei avioliitossa eikä lapsperheessä. Jos jokin ei toimi, terapiaa. Avioliitosta/perheestä on tullut jonkinlainen leikki/kulutus hyödyke. Ja muistutetaan 80% eroista tapahtuu naisen aloitteesta. Ei ole pakko ryhtyä noihin ja jos ryhtyy homma on hoidettava loppuun asti.

Jos parisuhteessa toinen sanoo, että on onneton ja toinen sanoo, että kaikki on hyvin, niin sitten parisuhteessa ei kaikki ole hyvin. Yksin ei voi parisuhdetta pitää pystyssä, jos toisen mielestä mitään muutostarvetta ei ole. Kuinka moni mies itse ehdottaa pariterapiaa ja oikeasti kuuntelee, mitä vaimo sanoo? Vai onko vaimon puhe nalkutusta ja vaimon pitäisi vain olla hiljaa?

Ero on aina itsekäs ratkaisu, jota usein perustellaan ettei kukaan voi olla lähelläni onnellinen jos minä en ole onnellinen. Harvoin kysytään, pitääkö tämä paikkansa. Lapsista sanotaan, ovat onnellisempia kun erotaan, kyllä he ymmärtävät ja kestävät. Aivan varmastiko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosimme koska rakastuin naiseen. Nyt olemme molemmat uusissa naimisissa ja asumme lähekkäin edelleen. Lapsemme viettävät aikaa molemmissa kodeissa yhtälailla. 

Jep. Feministiseen voimaantumisen kuulu lähes pakollisena tuo lesbokokeilu.

Muuten kyllä mutta erosin naisesta eli en ollut naimisissa miehen vaan naisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Nainen on pohjimmiltaan h u o r a.

Kun ei kestä miehen sikalua?

Just.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset ei paljoa perhettä ajattele, kun kyllästyvät ukkoonsa.

Nimenomaan ajattelevat perhettään, kun kyllästyvät ryyppäävään ja räyhäävään ukkoonsa.

Sellaisia miehiä on ehkä 5 - 10%, ei puolet mikä on eroprosentti.

Tiedossa olevia, mutta luuletko sen olevan koko totuus?

Hg kirjoitti:

Sama. Ero ei saa olla vaihtoehto ollenkaan. Ei avioliitossa eikä lapsperheessä. Jos jokin ei toimi, terapiaa. Avioliitosta/perheestä on tullut jonkinlainen leikki/kulutus hyödyke. Ja muistutetaan 80% eroista tapahtuu naisen aloitteesta. Ei ole pakko ryhtyä noihin ja jos ryhtyy homma on hoidettava loppuun asti.

Kaikkien kanssa se terapia ei vain toimi. Jos kumppani on persoonallisuushäiriöinen, tilanne kääntyy äkkiä terapiassakin siihen että väkivallan uhria aletaan syyllistää siitä, että hän on niin hankala, ja väkivallantekijältä kysellään miten hän tätä mahdotonta kumppaniaan jaksaa. Tai sitten persoonallisuushäiriöinen esittää terapiassa sopuisaa, jotta päästään siitäkin riesasta, ja sen jälkeen alkaa kotona entistä pahempi helvetti, kun kumppani kehtaa mennä puhumaan "perheensisäisiä asioita" ulkopuolisille.

Sanoisin että tällaisia mielipiteitä esittävät ihmiset saavat olla onnellisia, kun heidän omassa elämässään tai heidän läheistensä elämässä ei ole ollut oikeasti haastavia ja väkivaltaisia ihmissuhteita. Ja henkinen väkivaltakin on väkivaltaa, mikä monilta usein unohtuu, eikä uhrikaan aina tajua sitä ennen kuin vasta jälkeenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Joskus aikuiset tekevät vääriä valintoja. Siksi on tärkeää asua yhdessä tarpeeksi kauan ja tutustua kunnolla ennen ladten hankkimista. Pienetkin epäilyt ovat este perheen perustamiselle. Mutta, joskus menee pieleen.

Me olimme yhdessä reilut 5 vuotta, ennenkuin lapsi syntyi, reilut 4 vuotta tästä oli asuttu yhdessä.

Silti ero tuli nyt lapsen ollessa kuusivuotias.

Ja ihan oikeasti, en usko kenenkään eroavan lapsiperheessä siksi, että olisi muka jotenkin trendikästä. Joskus ne asiat kertakaikkiaan vaan menevät siihen, että on parempi olla erillään.

Vierailija kirjoitti:

Läheltä seurannut true storya, jossa kolmekymppiset tapasi Tinderissä. Nopeat kihlat, asunnon osto. Naimisiin. Viiteen vuoteen kolme lasta (vaimolla jatkuva vauvakuume).

Vaimo oli jatkuvasti tyytymätön mieheen. Arvosteli mm ulkonäköä myös muiden kuullen. Jutut oli tylsiä. Ammatti oli väärä.. Lista oli loputon.

Erosivat kun nuorin lapsista oli alle vuoden. Lastenvalvojan luona nainen paasasi tapaamisista ja elatusmaksuista.

Nyt menee käytännössä niin, että isä hoitaa nuorimman 95% kahta vanhempaakin vähintään 50%. Kun on äidin vuoro, aina tulee jotain, jos ei muuta niin joku hysteerinen itkuraivokohtaus. Ja isä hakee lapset, että äiti saa "toipua". Ja kaiken tän kruunaa se, että mies maksaa elareita. Käsittämätön yhtälö.

Oletko tämä isä? Jos et ole niin tarkkaanpa tiedät mitä on lastenvalvojalla paasattu vai oliko se isän kertomus;) Mistä sinä tiedät näiden ihmisten väleistä ja syistä että lapset enemmän toisella. Nämä on taas näitä juttuja että toinen vanhempi kertoo kavereilleen miten kamala exä on ja omia virheitä ei taatusti tuoda ilmi.

Kuulostaa siltä että ihan oikein kun ovat eronneet.

Vierailija kirjoitti:

Ero on aina itsekäs ratkaisu, jota usein perustellaan ettei kukaan voi olla lähelläni onnellinen jos minä en ole onnellinen. Harvoin kysytään, pitääkö tämä paikkansa. Lapsista sanotaan, ovat onnellisempia kun erotaan, kyllä he ymmärtävät ja kestävät. Aivan varmastiko?

Se voi olla myös yhteinen päätös, tai ainoa keino pysyä hengissä ja järjissään.

Pahinta itsekkyyttä on pitää toista lähellään väkisin. Etenkin jos elää hänen siivellään.

Alkoholistin lapsena vanhempien eron negatiiviset vaikutukset ovat aika lailla jääneet varjoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Enemmän ne kärsii vanhempien huonoista väleistä. Siskoni kanssa tuskailimme koko lapsuutemme miksi vanhempamme eivät tajua erota. Kodin riitaisa ilmapiiri jätti pysyvät jäljet.

Sama. Riitojen aikana äiti tilitti, miten olisi lähtenyt jo ajat sitten lätkimään, jos ei lapsia olisi. Tähän päivään mennessä en ole ymmärtänyt, miten hän kuvitteli, että meidän oli parempi elää siellä sotatantereella. Myöhemmin on saanut vaurioita korjata terapiassa.

Huoh. Taas yksi terapioissa itkemässä juokseva akka lisää 🤦🏻‍♂️

Tämä palsta on kyllä parodia itsestään.

Sinä taas purat omat traumasi vaimon niskaan ja pilaat omien lastesi elämän. Lisäksi ryyppäät ja olet väkivaltainen. Perinteinen suomimiehen tyyli.

Suurin osa eroista on turhia, sanovat useat parisuhdeasiantuntijat. Nykyään erotaan liian helposti. Mitä olen kuullut eronneilta mm eroryhmissä olleiden keskusteluista, niin todella lapset toivovat pitkään eron jälkeen , että äiti ja isä asuisi jälleen yhdessä ja olisivat oikea perhe.

Joku sen on pukenut kirjaksi vai mistä tulee mieleen tämä : Lapsi ei unohda ikinä vanhempiensa eroa.

Sekin tiedetään, että tietyssä iässä vanhempien ero haavoittaa eniten. Varsinkin poikien kohdalla juuri koulun/ esikoulun ikä ja murrosikä voi tehdä pahat jäljet lapsen elämään ja näkyy vielä aikuisuudessa.

Sitä voi kysyä, että miksi ei yritetä tehdä jotain kun parisuhde alkaa maistua liian arkiselta?

Moni sanoo, että ollaan vaan kavereita enää jos sitäkään. Tai ainakin toinen osapuoli näin kokee.

Heitä on vähemmistö, jotka ovat todella huonossa suhteessa, eli toinen osapuoli on väkivaltainen, pahasti päihderiippuvainen, pelaa kaikki rahansa tai on sortunut rikoksiin.

Kaikki eronneet. Miettikää millaisen mallin annatte omille lapsille? Senkö, että kannattaa heti erota kun ei ole enää mukavaa.

Kersa ei ole mikään v..n syy pysyä yhdessä jos tunteet kuolleet. Kiesus mitä p..aa.

Viinaan menevät vanhempani ryyppäsivät ja rellestivät monta kertaa viikossa. Loma-aikoina he "harrastivat" sitä helposti putkeen päivätolkulla. Koskaan he eivät eronneet, vaikka enpä tiedä, olisiko se sittenkään auttanut, koska kumpikin oli persoja alkoholille. Etenkin koulunkäynti siinä perheessä oli täyttä tuskaa, koska oli vaikea keskittyä heidän juopottelunsa ja jatkuvan riitelyn vuoksi. Lähdin ysiluokan jälkeen pois kotoa. Sain käytyä lukion rauhassa. Panostin opintoihin ihan kostomielessä niin, että sain 6 laudaturia ja pääsin ylioppilaaksi tulon jälkeen oikeustieteelliseen. (Olin onnekas, kun se tapahtui jo heti ensimmäisellä pääsykoekerralla.) Olen ollut nyt asianajajana n. 20 vuotta (ja - yllätys, yllätys - erikoistunut avioerojuttuihin). P.S. Vanhemmat olivat lakkiaispäivänäni ympäripäissään. He eivät ilmeisesti kehdanneet kohdata minua selvinpäin. Häpeä oli niin suuri.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa eroista on turhia, sanovat useat parisuhdeasiantuntijat. Nykyään erotaan liian helposti. Mitä olen kuullut eronneilta mm eroryhmissä olleiden keskusteluista, niin todella lapset toivovat pitkään eron jälkeen , että äiti ja isä asuisi jälleen yhdessä ja olisivat oikea perhe.

Joku sen on pukenut kirjaksi vai mistä tulee mieleen tämä : Lapsi ei unohda ikinä vanhempiensa eroa.

Sekin tiedetään, että tietyssä iässä vanhempien ero haavoittaa eniten. Varsinkin poikien kohdalla juuri koulun/ esikoulun ikä ja murrosikä voi tehdä pahat jäljet lapsen elämään ja näkyy vielä aikuisuudessa.

Sitä voi kysyä, että miksi ei yritetä tehdä jotain kun parisuhde alkaa maistua liian arkiselta?

Moni sanoo, että ollaan vaan kavereita enää jos sitäkään. Tai ainakin toinen osapuoli näin kokee.

Heitä on vähemmistö, jotka ovat todella huonossa suhteessa, eli toinen osapuoli on väkivaltainen, pahasti päihderiippuvainen, pelaa kaikki rahansa tai on sortunut rikoksiin.

Kaikki eronneet. Miettikää millaisen mallin annatte omille lapsille? Senkö, että kannattaa heti erota kun ei ole enää mukavaa.

Jos nyt hoitaisit ne asiat, joista ymmärrät paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Hg kirjoitti:

Sama. Ero ei saa olla vaihtoehto ollenkaan. Ei avioliitossa eikä lapsperheessä. Jos jokin ei toimi, terapiaa. Avioliitosta/perheestä on tullut jonkinlainen leikki/kulutus hyödyke. Ja muistutetaan 80% eroista tapahtuu naisen aloitteesta. Ei ole pakko ryhtyä noihin ja jos ryhtyy homma on hoidettava loppuun asti.

Kaikkien kanssa se terapia ei vain toimi. Jos kumppani on persoonallisuushäiriöinen, tilanne kääntyy äkkiä terapiassakin siihen että väkivallan uhria aletaan syyllistää siitä, että hän on niin hankala, ja väkivallantekijältä kysellään miten hän tätä mahdotonta kumppaniaan jaksaa. Tai sitten persoonallisuushäiriöinen esittää terapiassa sopuisaa, jotta päästään siitäkin riesasta, ja sen jälkeen alkaa kotona entistä pahempi helvetti, kun kumppani kehtaa mennä puhumaan "perheensisäisiä asioita" ulkopuolisille.

Sanoisin että tällaisia mielipiteitä esittävät ihmiset saavat olla onnellisia, kun heidän omassa elämässään tai heidän läheistensä elämässä ei ole ollut oikeasti haastavia ja väkivaltaisia ihmissuhteita. Ja henkinen väkivaltakin on väkivaltaa, mikä monilta usein unohtuu, eikä uhrikaan aina tajua sitä ennen kuin vasta jälkeenpäin.

Miksi avioitua persoonallisuushäiriöisen (mitä se tarkoittaakaan) kanssa? Tuntematonko alttarille viedään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa eroista on turhia, sanovat useat parisuhdeasiantuntijat. Nykyään erotaan liian helposti. Mitä olen kuullut eronneilta mm eroryhmissä olleiden keskusteluista, niin todella lapset toivovat pitkään eron jälkeen , että äiti ja isä asuisi jälleen yhdessä ja olisivat oikea perhe.

Joku sen on pukenut kirjaksi vai mistä tulee mieleen tämä : Lapsi ei unohda ikinä vanhempiensa eroa.

Sekin tiedetään, että tietyssä iässä vanhempien ero haavoittaa eniten. Varsinkin poikien kohdalla juuri koulun/ esikoulun ikä ja murrosikä voi tehdä pahat jäljet lapsen elämään ja näkyy vielä aikuisuudessa.

Sitä voi kysyä, että miksi ei yritetä tehdä jotain kun parisuhde alkaa maistua liian arkiselta?

Moni sanoo, että ollaan vaan kavereita enää jos sitäkään. Tai ainakin toinen osapuoli näin kokee.

Heitä on vähemmistö, jotka ovat todella huonossa suhteessa, eli toinen osapuoli on väkivaltainen, pahasti päihderiippuvainen, pelaa kaikki rahansa tai on sortunut rikoksiin.

Kaikki eronneet. Miettikää millaisen mallin annatte omille lapsille? Senkö, että kannattaa heti erota kun ei ole enää mukavaa.

Jos nyt hoitaisit ne asiat, joista ymmärrät paremmin.

Meni tunteisiin?