Missä maassa elit edellisessä elämässäsi?

Mutta missä maassa elät tulevan elämäsi? Mikään länsivalta, Kiina tai Venäjä se ei ainakaan kannata olla.

Monissa maissa olen elänyt. Lapsena mieleeni tulvi muistikuvia pöydän alla vallasväen jaloissa ryömimisestä valtavassa ikkunattomassa salissa, jota muutama päre valaisi. Kalusin minulle armosta heitettyjä luita.

Olen myös asunut vuoren rinteellä kylässä, jonka ilta-aurinko värjäsi punaiseksi. Alkeellisten asumusten katot olivat oljista tehdyt.

Yltäkylläistä elämää olen viettänyt arviolta 40 -luvun Englannissa panimomestarin tyttärenä. Olen mm. matkustellut Italiassa tuossa elämässä.

Irlanti kulttuureineen on ollut sydäntäni lähellä koko elämäni.

Pidän nykyistä elämääni hyvin etuoikeutettuna. Monasti ihmettelen, miten olen tähän päätynyt ja onneni ansainnut. Uskon tuntemusteni peilautuvan edellisten elämieni kokemuksiin.

Vierailija kirjoitti:

En usko siihen, mutta täytyy myöntää, että koskaan en ole tuntenut sellaista rauhaa ja olemassaolon vahvuutta kuin Skotlannissa. Nummilla kävellessä, linnoissa paksujen kiviseinien sisällä, hämyisissä pubeissa savuisen viskin ja tumman oluen äärellä. Säkkipillin soidessa Amazing Gracea.

Mulla tää sama, paitsi en pidä alkoholista ja uskon entisiin elämiin. :)

Vierailija kirjoitti:

Varmaan monessa paikassa mutta ainakin Antiikin Roomassa, luultavasti orjana, ja Tudorien Englannissa, en elänyt vanhaksi siellä. Moni elämä oli aika lyhyt.

Selvänäkijän mukaan olen jossain elämässä myös viettänyt luostarielämää ja siitä johtuisi, että olisi kykyä kieltäytyä maallisista houkutuksista. Että siitä olisi tullut ikään kuin tapa. Tiedä tuosta sitten. Etenkin nuorena saatoin aamulla syödä kevyesti ja illemmalla ihmetellä, miksi on heikko olo, kun en ollut vielä syönyt kunnolla koko päivänä.

Mutta eihän tämä ole kuin mielikuvitusleikkiä.

Ruotsi

Lontoossa

10-vuotiaana Lontoossa perheen kanssa lomamatkalla tuli ihmeellinen tuttuuden tunne.

Sanoin äidille, että elin edellisessä elämässä Lontoossa.

Sen koommin en siellä ole käynyt, mutta vissiin pitäisi käydä fiilistelemässä, josko tunne palaisi.

Santiago de Chilessä. Olen matkustanut paljon. Mutta missään ei ole tullut samaa fiilistä kuin siellä, tunsin joka solullani tulleeni kotiin. Kävelin onnessani kaupungilla, paikan ja ihmisten tapa olla, ”rytmi”, tuntui omalta. Vaikka en edes osaa espanjaa, pärjäsin hyvin elekielellä ja englannilla.

Sitä en osaa arvailla, mitä olisin siellä tehnyt. En varmaan ole ollut varakas päätellen siitä, etten välitä hienoista esineistä tai kalliista autoista.

Kypros, sijainti vaikuttaa jotenkin niin sympaattiselta

Entisen Neuvostoliiton alueella isohkossa teollisuuskaupungissa

Nään unta itsestäni muinaisessa Roomassa. Toisaalta, kun käyn Tukholmassa, niin ihmiset kysyvät minulta aina jotain. Tunnen olevani kotonani Tukholmassa, mutta en Suomessa. Kukaan sukulaisistamme ei ole kiinnostunut Ruotsista, mutta minä pidän erityisesti Skånen murteesta ja haluaisin asua Etelä-Ruotsissa. Tiedän, että olen saksalainen ja suomalainen. Geenitestien mukaan, lapseni ovat osittain italialaisia, vaikka isänsä ranskalainen. Ranskassa asuessani olin kyllästynyt ja halusin sieltä pois.

Suomessa. Minulla on helvetin huono onni.

Saksassa sukellusveneessä

Ranskassa. Nykyisessä elämässäni ilmoitin jo alle kouluikäisenä lapsena, että aion oppia puhumaan ranskaa, kun kuulin sitä televisiosta. Tämä päätös piti, ja olinkin siinä hyvä yläasteen ja lukion valinnaisessa. Samoin olen ollut helpottunut: aina en ole tuntenut sopivani ulkoiselta olemukseltani esimerkiksi luokkakavereiden joukkoon, mutta Pariisissa käydessäni huomasin muistuttavani ranskattaria.

Olin Egyptin suunnalla noin 20000 vuotta sitten, eräässä toisessa elämässä hukuin. En tiedä tarkkaan missä maassa tuolloin, mutta joskus 1300 jkr. olin kylänvanhin, jossain pohjolassa...

Ranskassa ja sitä edellisen Italiassa.

Olipa jännää lukea mumuidenxiden vastauksia! Itselle tullut vastaan mm. elämä Suomessa tyttökoulun opettajana toinen jalka vähän kampurana. Toinen muistiin noussut noituudesta ja varkaudesta syytettynä parantajanaisena ehkä Saksassa, pakotettuna kävelemään virtaan, Rooman vallan alaisena sotilaana raaka, surullinen ja yksinäinen elämä kaukana kotoa, kuolin alkoholisoituneena astmakohtaukseen. Eniten on unissa tullut vastaan elämä Istambulissa, iloisena ja vauhdikkaana poikana ja nuorena miehenä, kauppiasvanhempien ainoana lapsena. Ja ihan pienenä kuulema kelpuutin vain tummaihoisen nuken ja jos huomasin joskus kadulla tummaihoisen ihmisen, karkasin vanhemmilta halaamaan enkä olisi päästänyt kuulema millään irti. Mihin tämä voisi liittyä, en vielä tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin Lontoossa, onpas meitä monta. 1800-luvun lopulla höyryjunien aikaan joskus. Saan ajasta välillä vahvoja flashbackeja. Lisäksi luulen että olin silloin mies, vaikka tässä elämässä olen siis nainen. En ole muuten koskaan käynyt Lontoossa ja jotenkin jännittää hirveästi jonain päivänä nähdä se, en tiedä yhtään miten reagoisin ja miltä tuntuisi. Voihan se olla, että tämä tunne jopa heikkenee siellä käymisen jälkeen.

Kieltämättä, briteissä tehdään hyviä historiallisia TV-sarjoja! Hyvin moni on näköjään katsonut niitä.

Olin mies, jonkinlainen kirjuri satamassa, huolintaliikkeessä tai varustamossa, luultavasti Hollannissa jossakin satamakaupungissa. Elin silloin vaatteitten perusteella 1600-lukua. Kun nykyään katson jotakin hollanninkielistä ohjelmaa tai kirjoitusta, niin osaan kääntää sen suomeksi, vaikka en ikimaailmassa ole hollantia opiskellut. Elän nyt naisena.

Skotlannissa.

En muista.

Mutta olen aina tuntenut jostaki syystä vetoa Norjaan, sen seutuun, vuoristoihin, kanjoneihin ja kauneuteen. 

Jospa olen sitten ollut siellä joskus edellisessä elämässäni...