Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kun lapsen kanssa ei ole samalla aaltopituudella
01.08.2021 |
Me kinastellaan kokoajan ties mistäkin pienestä asiasta ja olen ollut valmis antamaan uuteen parempaan perheeseen. En vain millään tule hänen kanssaan toimeen vaikka yritän. Lapsi on alakoululainen ja usein ärsyttävä näsäviisastelija. Nyt tarkemminajateltuna on hyvä ettemme hankkineet lisää lapsia, perhe-elämä on yksi työmaa joka vie kaikki mehut. En jaksa tätä jatkuvaa riitelyä ja kinaa ihan kaikesta. Ei ole yhtäkään päivää ettemme selviäisi ilman järjetöntä tappelua.
Kommentit (94)
No miksi oikeasti haluaisit jatkaa sukupolvien ketjua ja laittaa oman lapsesi alistumaan? Se ei korjaa omaa lapsuuttasi vaan hajottaa häntä. Miksi hänet pitäisi hajottaa siksi, että sinuakin on hajotettu? Miksi häntä pitäisi karaista ja laittaa kestämään, koska sinäkin kestit?
Joku toinen näkee asiat taas niin, ettei antaisi kuuna päivänä kohdella omaa lastaan samoin mitä on itse joutunut kestämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritä asennoitua niin, ettei se ole sinulta pois (sisäinen lapsesi on kateellinen?), jos sinun lapsesi saa paremman lapsuuden. Jos hänet kohdataan paremmin, se on teille molemmille voitto. Sinä olet kasvanut ihmisenä ja omista sinulle aiheutetuista heikkouksista huolimatta pystyit olemaan hyvä äiti lapsellesi ja lapsesi saa hyvän lapsuuden, jossa hänet kohdataan juuri omana itsenään ja häntä tuetaan ja rohkaistaan tasonsa mukaisesti. Niin kasvaa ehjiä ihmisiä, jotka osaavat aikuisuudessa tehdä hyviä ratkaisuja, hakeutua hyviin ihmissuhteisiin, he eivät joudu yhtä helposti mielenterveysongelmiin ja jaksamisen äärirajoille.
Vierailija kirjoitti:
No miksi oikeasti haluaisit jatkaa sukupolvien ketjua ja laittaa oman lapsesi alistumaan? Se ei korjaa omaa lapsuuttasi vaan hajottaa häntä. Miksi hänet pitäisi hajottaa siksi, että sinuakin on hajotettu? Miksi häntä pitäisi karaista ja laittaa kestämään, koska sinäkin kestit?
Joku toinen näkee asiat taas niin, ettei antaisi kuuna päivänä kohdella omaa lastaan samoin mitä on itse joutunut kestämään.
Se se tässä onkin erityisen hankala tilanne minullekin, antaa mennä elämän omalla painollaan. Ei voi kuitenkaan sanoa etten ole yrittänyt. Olen minä, joskus tulee ylilyöntejä. En ole todellakaan mikään täydellinen kasvattaja. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miksi oikeasti haluaisit jatkaa sukupolvien ketjua ja laittaa oman lapsesi alistumaan? Se ei korjaa omaa lapsuuttasi vaan hajottaa häntä. Miksi hänet pitäisi hajottaa siksi, että sinuakin on hajotettu? Miksi häntä pitäisi karaista ja laittaa kestämään, koska sinäkin kestit?
Joku toinen näkee asiat taas niin, ettei antaisi kuuna päivänä kohdella omaa lastaan samoin mitä on itse joutunut kestämään.
Se se tässä onkin erityisen hankala tilanne minullekin, antaa mennä elämän omalla painollaan. Ei voi kuitenkaan sanoa etten ole yrittänyt. Olen minä, joskus tulee ylilyöntejä. En ole todellakaan mikään täydellinen kasvattaja. Ap
Ehkä sinä olisit terapian tarpeessa. Koska hyviä terapeutteja voi olla vaikea löytää, suosittelisin etsimään kirjallisuutta, nettiartikkeleja ja youtube-videioita, joilla lisäisit itseymmärrystäsi sekä itseäsi että lastasi ja teidän keskinäistä vuorovaikutustanne kohtaan.
Minä olen lapsi, joka koin kelpaavani vain tietynlaisena. Silloin sain äidin huomion, hyvän äidin hyvän huomion. Mutta surullisena, kiukuttelevana, vihaisena tms. en kelvannut. Silloin olin hankala, huono ihminen. Tämä kaikki johti siihen, etten koskaan saanut paljon kaipaamiani lapsia, koska en koskaan uskonut, että kukaan mies olisi voinut rakastaa minua riittävästi, että kelpaisin omana itsenäni. Kun äitini kuoli, tunsin jonkin aikaa olevani täysin hukassa, koska identiteettini oli vääristynyt ja koska vain hän pystyi ruokkimaan tuota vääristynyttä identieettiä. Olen nyt sitten aikuisena yrittänyt opetella rakastamaan itse itseäni, edes hyväksymään itseni. Opetellut ajattelemaan, että minusta saatettaisiin pitää kokonaisena ilman että minun pitää peitellä puolia itsestäni. Ja opetella myös tuntemaan niitä lähes koko elämän kiellettyjä negatiivisia tunteita vanhempiani kohtaan, nekin ovat ihan sallittu osa minua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on ihan totta. Joka kerta kun lapseni käyttäytyy huonosti minua kohtaan, sitä enemmän rakkauskertoimeni alenee. Eikö olekin ihan luonnollista että välttelee sellaisen ihmisen seuraa jonka kanssa ei tule toimeen? Nyt hän kuitenkin minun lapseni jota minun on pakko rakastaa. Rakastan minä, se tunne on vain jossain tuolla piilossa. Ehkä sen näe enää niitä ihania puolia. Ap
Lapsesi tehtävä ei ole olla itsetuntosi vahvistaja ja tarjota sinulle hyvää mieltä. Se on SINUN tehtäväsi lastasi kohtaan. Miksiköhän lapsesi käyttäytyy huonosti sinua kohtaan? Hän todennäköisesti kokee ettet rakasta häntä sellaisena kuin hän on, ja siksi torjuu sinut kiukuttelulla. Tuo on täysin normaalia käytöstä lapseltasi. Ja näinhän se taitaa ollakin, et hyväksy lastasi sellaisena kuin hän on? Itse saat tuon käytöksen aikaan. Miksi sinulle on niin tärkeää, että lapsesi pitäisi osoittaa vain myönteisiä tunteita sinua kohtaan? Ei kukaan lapsi toimi niin. Ei varsinkaan jos kokee, ettei vanhempi rakasta häntä.
No onko sitten kiva kuunnella lapsen päivittäisiä kettuiluja ja kommentteja minun toimista, ulkonäöstä ym. Sitten vielä että hän on silti äärettömän riippuvainen minusta (en sano täällä tarkkaa ikää, mutta on alle 10-vuotias, ainoa lapsi). Olen yrittänyt olla huomioimatta mutta vaikeaa se on.
Olet yrittänyt olla huomioimatta?? Siis minkä, lapsen?? Etkö tosiaan osaa vetää yks yhteen lapsen käytöstä.
Lapsi kaipaa huomiotasi -> jätät huomioimatta -> lapsi reagoi ainoalla tietämällään tavalla jolla saa huomiotasi, eli ilkeilemällä -> sinä suutut, mutta ainakin lapsi on saanut huomiosi.
Huomiosi on lapselle elintärkeää, elintärkeää! Kuin vesi, ruoka, happi, hän tarvitsee huomiotasi! Ei hän voi valita olla hengittämättä, ei myöskään voi olla ilman huomiotasi, hänelle se tarkoittaa että hänet on nähty, kuultu. Hän tarvitsee sitä ja on valmis jopa ilkeilemään jotta saa sitä - vaikka samanaikaisesti hän todennäköisesti inhoaa itseään siitä hyvästä ja kokee itsensä pahaksi lapseksi. Ja kokiessaan olevansa paha ja vääränlainen, hän ajattelee että ”samahan hänen on ilkeillä, kun kerta olen paha”. Kehu lastasi hyvästä ja miellyttävästä käytöksestä ja jätä reagoimatta omiin ikäviin tunteisiin, mene vaikka toiseen huoneeseen ja rauhoituttuasi kerro lapselle että hän on rakas. Huomaat jo viikossa ison eron lapsessasi. Kun hän kokee olevansa rakastettu, nähty ja hyvä alkaa hän käyttäytyä myös siten. Voi että tekisi mielesi ottaa lapsesi syliin ja sanoa hänelle että on hyvä ihminen ja rakastettu omana itsenään, riippumatta miten käyttäytyy. Ihan pahaa tekee. Jos asiassa ei tapahdu muutosta, niin ota nyt vastuu vanhempana ja mene hankkimaan itsellesi apua ennen kuin lapsellesi aiheutuu laajoja traumoja (tosin on jo näköjään aiheutunut).Ps. Ja käytöksestäsi päätellen sinäkin olet kasvanut vailla rakkautta koska et osaa sitä lapsellesi ilmaista. Et siis sinäkään ole syyllinen eikä kannata itseään syyllistää tästä tilanteesta koska olet toiminut niillä taidoilla joita itse olet vanhemmiltasi oppinut, mutta sinulla on valta muuttaa nykyistä tilannetta - lapsesi ei siihen pysty! Hänhän on lapsi ja matkii sinun käytöstäsi, sinulla on siis nyt vanhemman roolissasi vastuu teidän suhteesta.
Olen kasvanut hyvässä perheessä mutta isäni on ollut aika epävakainen kasvattaja. Hän saattoi ottaa syliin, katsoa rakastavaisesti ja pussannut. Sitten kun näki minun heikkouteni nuorena kun itkin vastoinkäymisen takia, huusikin minulle naama punaisena. Eli siis jouduin olemaan aina vähän varpaillani hänen takiaan. Olen miettinyt että johtuuko hänen kasvatustyylinsä minun tapaani kasvattaa lastani, eli vaadin lapselta olemaan hyvinkäyttäytyvä, kiltti, hymyilevä, mutkaton lapsi kuin minäkin olin isäni silmissä. Nyt kun ei hän olekaan sellainen tunnen itsessäni suurta pettymystä ja raivoa :( noh, menipä syvälliseksi... Siis olen niinkuin vihainen siitä ettei hän ole omaksunut niitä samoja tapoja mitä minulla oli lapsena. Lapseni ei alistu vaan on jääräpäinen kiukuttelija. Ap
Hienoa että tunnistat tämän yhteyden, nyt alat olla asian äärellä, tämä havainto on juuri se syy, mistä lapsesi ja sinun vuorovaikutus kiikastaa. Isäsi käytökseen et voinut etkä voi enää vaikuttaa, mutta voit nyt valita, että millainen vanhempi haluaisit itse olla itsellesi, jos voisit valita. Miten olisit halunnut isäsi reagoivan kun olit pahalla mielellä? Mitkä sanat olisit vanhemmaltasi halunnut kuulla? Voit sanoa ne sanat itsellesi nyt, voit vaikka kuvitella itsesi valitsemassasi iässä ja tilanteessa eteesi, ja kohdata pahantuulisen pikku-sinäsi, ja sanoa sen mitä silloin olisit halunnut kuulla, olla vanhempi itse itsellesi. (Kannattaa valita rauhallinen hetki, todennäköisesti tässä aukeaa padot, ja se on täysin okei.)
Kun sanot itsellesi ne sanat, osaat sanoa ne sen jälkeen lapsellesikin kun hän on pahalla tuulella, ja sanoa hänelle sen, mitä et itse saanut kuulla.
Olen pahoillani, ettet saanut kuulla niitä, mutta ei ole liian myöhäistä kuulla niitä nyt, ja korjata tätä sukupolvien välistä traumaa. Samalla ehkä kykenet antamaan anteeksi isällesikin, joka todennäköisesti ei myöskään lapsena saanut ilmaista pahaa mieltään, ja siksi ei osannut kohdata myöskään sinun pahaa mieltäsi. Ainakin lapsesi saa kuulla ne, kun tämä sukupolvien välinen trauma katkeaa sinuun.
Ehkä jopa tämän jälkeen kykenet olemaan ylpeä lapsestasi, ja hänen vahvuudestaan? Jos tähän saakka olet ollut jollain tavalla alitajuisesti kateellinen hänelle hänen kyvystään olla uhmakas? Ota se hyvänä merkkinä, lapsesi luottaa sinuun riittävästi, jotta uskaltaa vielä näyttää pahaa mieltään. Hän siis luottaa sinuun enemmän, kuin sinä luotit isääsi? Mitään ei ole menetetty, ja voitte rakentaa uudenlaisen suhteen lapsesi kanssa, kunhan olet ensin korjannut suhteesi omaan sisäiseen lapseesi ja kohdannut rakastavasti sen kiukuttelun, mitä sinä et saanut lapsena isällesi ilmaista. Sen jälkeen kykenet kohtaamaan rauhallisemmin myös oman lapsesi kiukuttelun ja kykenette luomaan uudenlaista yhteyttä hänenkin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsi on samanlainen. Saattaa esim. sanoa kun kävelemme pihalla ja tervehdin naapuria, että ”kylläpä sanoit ärsyttävän kuuloisesti tervehdyksen”. Tai kertoo etten osaa laittaa ruokaa tai mollaa työtäni tai elämääni ylipäätään. Olen toiminut juuri noin, että pysyn rauhallisena ja kerron että on loukkavaa ym. Hän katsoo ivallisesti silmiin ja ihmettelee että ”no mutta jos se on totta?”. En tiedä miten kauan jaksan. Väkisinkin vaikuttaa väleihimme.
Onkp lapsi kuullut jonkun pilkkaavan ja vähättelevän sinua? Ei lapsi noin vain ala mollaamaan aikuista hänen työstään tai elämästään.
On kyllä, valitettavasti. Toisen vanhempansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on ihan totta. Joka kerta kun lapseni käyttäytyy huonosti minua kohtaan, sitä enemmän rakkauskertoimeni alenee. Eikö olekin ihan luonnollista että välttelee sellaisen ihmisen seuraa jonka kanssa ei tule toimeen? Nyt hän kuitenkin minun lapseni jota minun on pakko rakastaa. Rakastan minä, se tunne on vain jossain tuolla piilossa. Ehkä sen näe enää niitä ihania puolia. Ap
Lapsesi tehtävä ei ole olla itsetuntosi vahvistaja ja tarjota sinulle hyvää mieltä. Se on SINUN tehtäväsi lastasi kohtaan. Miksiköhän lapsesi käyttäytyy huonosti sinua kohtaan? Hän todennäköisesti kokee ettet rakasta häntä sellaisena kuin hän on, ja siksi torjuu sinut kiukuttelulla. Tuo on täysin normaalia käytöstä lapseltasi. Ja näinhän se taitaa ollakin, et hyväksy lastasi sellaisena kuin hän on? Itse saat tuon käytöksen aikaan. Miksi sinulle on niin tärkeää, että lapsesi pitäisi osoittaa vain myönteisiä tunteita sinua kohtaan? Ei kukaan lapsi toimi niin. Ei varsinkaan jos kokee, ettei vanhempi rakasta häntä.
No onko sitten kiva kuunnella lapsen päivittäisiä kettuiluja ja kommentteja minun toimista, ulkonäöstä ym. Sitten vielä että hän on silti äärettömän riippuvainen minusta (en sano täällä tarkkaa ikää, mutta on alle 10-vuotias, ainoa lapsi). Olen yrittänyt olla huomioimatta mutta vaikeaa se on.
Olet yrittänyt olla huomioimatta?? Siis minkä, lapsen?? Etkö tosiaan osaa vetää yks yhteen lapsen käytöstä.
Lapsi kaipaa huomiotasi -> jätät huomioimatta -> lapsi reagoi ainoalla tietämällään tavalla jolla saa huomiotasi, eli ilkeilemällä -> sinä suutut, mutta ainakin lapsi on saanut huomiosi.
Huomiosi on lapselle elintärkeää, elintärkeää! Kuin vesi, ruoka, happi, hän tarvitsee huomiotasi! Ei hän voi valita olla hengittämättä, ei myöskään voi olla ilman huomiotasi, hänelle se tarkoittaa että hänet on nähty, kuultu. Hän tarvitsee sitä ja on valmis jopa ilkeilemään jotta saa sitä - vaikka samanaikaisesti hän todennäköisesti inhoaa itseään siitä hyvästä ja kokee itsensä pahaksi lapseksi. Ja kokiessaan olevansa paha ja vääränlainen, hän ajattelee että ”samahan hänen on ilkeillä, kun kerta olen paha”. Kehu lastasi hyvästä ja miellyttävästä käytöksestä ja jätä reagoimatta omiin ikäviin tunteisiin, mene vaikka toiseen huoneeseen ja rauhoituttuasi kerro lapselle että hän on rakas. Huomaat jo viikossa ison eron lapsessasi. Kun hän kokee olevansa rakastettu, nähty ja hyvä alkaa hän käyttäytyä myös siten. Voi että tekisi mielesi ottaa lapsesi syliin ja sanoa hänelle että on hyvä ihminen ja rakastettu omana itsenään, riippumatta miten käyttäytyy. Ihan pahaa tekee. Jos asiassa ei tapahdu muutosta, niin ota nyt vastuu vanhempana ja mene hankkimaan itsellesi apua ennen kuin lapsellesi aiheutuu laajoja traumoja (tosin on jo näköjään aiheutunut).Ps. Ja käytöksestäsi päätellen sinäkin olet kasvanut vailla rakkautta koska et osaa sitä lapsellesi ilmaista. Et siis sinäkään ole syyllinen eikä kannata itseään syyllistää tästä tilanteesta koska olet toiminut niillä taidoilla joita itse olet vanhemmiltasi oppinut, mutta sinulla on valta muuttaa nykyistä tilannetta - lapsesi ei siihen pysty! Hänhän on lapsi ja matkii sinun käytöstäsi, sinulla on siis nyt vanhemman roolissasi vastuu teidän suhteesta.
Olen kasvanut hyvässä perheessä mutta isäni on ollut aika epävakainen kasvattaja. Hän saattoi ottaa syliin, katsoa rakastavaisesti ja pussannut. Sitten kun näki minun heikkouteni nuorena kun itkin vastoinkäymisen takia, huusikin minulle naama punaisena. Eli siis jouduin olemaan aina vähän varpaillani hänen takiaan. Olen miettinyt että johtuuko hänen kasvatustyylinsä minun tapaani kasvattaa lastani, eli vaadin lapselta olemaan hyvinkäyttäytyvä, kiltti, hymyilevä, mutkaton lapsi kuin minäkin olin isäni silmissä. Nyt kun ei hän olekaan sellainen tunnen itsessäni suurta pettymystä ja raivoa :( noh, menipä syvälliseksi... Siis olen niinkuin vihainen siitä ettei hän ole omaksunut niitä samoja tapoja mitä minulla oli lapsena. Lapseni ei alistu vaan on jääräpäinen kiukuttelija. Ap
Sehän on todella mahtavaa että lapsesi ei ole alistuja vaan pitää puolensa ja on jääräpäinen.
Ehkä voisi oppia lapseltasi näitä taitoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on ihan totta. Joka kerta kun lapseni käyttäytyy huonosti minua kohtaan, sitä enemmän rakkauskertoimeni alenee. Eikö olekin ihan luonnollista että välttelee sellaisen ihmisen seuraa jonka kanssa ei tule toimeen? Nyt hän kuitenkin minun lapseni jota minun on pakko rakastaa. Rakastan minä, se tunne on vain jossain tuolla piilossa. Ehkä sen näe enää niitä ihania puolia. Ap
Lapsesi tehtävä ei ole olla itsetuntosi vahvistaja ja tarjota sinulle hyvää mieltä. Se on SINUN tehtäväsi lastasi kohtaan. Miksiköhän lapsesi käyttäytyy huonosti sinua kohtaan? Hän todennäköisesti kokee ettet rakasta häntä sellaisena kuin hän on, ja siksi torjuu sinut kiukuttelulla. Tuo on täysin normaalia käytöstä lapseltasi. Ja näinhän se taitaa ollakin, et hyväksy lastasi sellaisena kuin hän on? Itse saat tuon käytöksen aikaan. Miksi sinulle on niin tärkeää, että lapsesi pitäisi osoittaa vain myönteisiä tunteita sinua kohtaan? Ei kukaan lapsi toimi niin. Ei varsinkaan jos kokee, ettei vanhempi rakasta häntä.
No onko sitten kiva kuunnella lapsen päivittäisiä kettuiluja ja kommentteja minun toimista, ulkonäöstä ym. Sitten vielä että hän on silti äärettömän riippuvainen minusta (en sano täällä tarkkaa ikää, mutta on alle 10-vuotias, ainoa lapsi). Olen yrittänyt olla huomioimatta mutta vaikeaa se on.
Olet yrittänyt olla huomioimatta?? Siis minkä, lapsen?? Etkö tosiaan osaa vetää yks yhteen lapsen käytöstä.
Lapsi kaipaa huomiotasi -> jätät huomioimatta -> lapsi reagoi ainoalla tietämällään tavalla jolla saa huomiotasi, eli ilkeilemällä -> sinä suutut, mutta ainakin lapsi on saanut huomiosi.
Huomiosi on lapselle elintärkeää, elintärkeää! Kuin vesi, ruoka, happi, hän tarvitsee huomiotasi! Ei hän voi valita olla hengittämättä, ei myöskään voi olla ilman huomiotasi, hänelle se tarkoittaa että hänet on nähty, kuultu. Hän tarvitsee sitä ja on valmis jopa ilkeilemään jotta saa sitä - vaikka samanaikaisesti hän todennäköisesti inhoaa itseään siitä hyvästä ja kokee itsensä pahaksi lapseksi. Ja kokiessaan olevansa paha ja vääränlainen, hän ajattelee että ”samahan hänen on ilkeillä, kun kerta olen paha”. Kehu lastasi hyvästä ja miellyttävästä käytöksestä ja jätä reagoimatta omiin ikäviin tunteisiin, mene vaikka toiseen huoneeseen ja rauhoituttuasi kerro lapselle että hän on rakas. Huomaat jo viikossa ison eron lapsessasi. Kun hän kokee olevansa rakastettu, nähty ja hyvä alkaa hän käyttäytyä myös siten. Voi että tekisi mielesi ottaa lapsesi syliin ja sanoa hänelle että on hyvä ihminen ja rakastettu omana itsenään, riippumatta miten käyttäytyy. Ihan pahaa tekee. Jos asiassa ei tapahdu muutosta, niin ota nyt vastuu vanhempana ja mene hankkimaan itsellesi apua ennen kuin lapsellesi aiheutuu laajoja traumoja (tosin on jo näköjään aiheutunut).Ps. Ja käytöksestäsi päätellen sinäkin olet kasvanut vailla rakkautta koska et osaa sitä lapsellesi ilmaista. Et siis sinäkään ole syyllinen eikä kannata itseään syyllistää tästä tilanteesta koska olet toiminut niillä taidoilla joita itse olet vanhemmiltasi oppinut, mutta sinulla on valta muuttaa nykyistä tilannetta - lapsesi ei siihen pysty! Hänhän on lapsi ja matkii sinun käytöstäsi, sinulla on siis nyt vanhemman roolissasi vastuu teidän suhteesta.
Olen kasvanut hyvässä perheessä mutta isäni on ollut aika epävakainen kasvattaja. Hän saattoi ottaa syliin, katsoa rakastavaisesti ja pussannut. Sitten kun näki minun heikkouteni nuorena kun itkin vastoinkäymisen takia, huusikin minulle naama punaisena. Eli siis jouduin olemaan aina vähän varpaillani hänen takiaan. Olen miettinyt että johtuuko hänen kasvatustyylinsä minun tapaani kasvattaa lastani, eli vaadin lapselta olemaan hyvinkäyttäytyvä, kiltti, hymyilevä, mutkaton lapsi kuin minäkin olin isäni silmissä. Nyt kun ei hän olekaan sellainen tunnen itsessäni suurta pettymystä ja raivoa :( noh, menipä syvälliseksi... Siis olen niinkuin vihainen siitä ettei hän ole omaksunut niitä samoja tapoja mitä minulla oli lapsena. Lapseni ei alistu vaan on jääräpäinen kiukuttelija. Ap
hyvinkäyttäytyvä, kiltti, hymyilevä, mutkaton lapsi kuin minäkin olin isäni silmissä
SInä jouduit esittämään roolia, jotta isäsi olisi hyväksynyt sinut. Sanot itsekin, ettet ollut pohjimmiltasi se kiltti ja sopeutuva lapsi vaan jouduit kieltämään osan itsestäsi. Haluatko saman taakan lapsellesi vai olisitko valmis siihen, että sinulle kävi huono tuuri ja joudut kantamaan lapsesi vuoksi tuplataakaan -> kestämään oman lapsuusaikaisen kohtelusi siirtämättä sitä edelleen vaan joudut näkemään vaivaa uusien mallien etsimiseen ja opetteluun, jotta sinun lapsesi ja lapsenlapsesi saisivat paremman elämän ja itsetunnon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsi on samanlainen. Saattaa esim. sanoa kun kävelemme pihalla ja tervehdin naapuria, että ”kylläpä sanoit ärsyttävän kuuloisesti tervehdyksen”. Tai kertoo etten osaa laittaa ruokaa tai mollaa työtäni tai elämääni ylipäätään. Olen toiminut juuri noin, että pysyn rauhallisena ja kerron että on loukkavaa ym. Hän katsoo ivallisesti silmiin ja ihmettelee että ”no mutta jos se on totta?”. En tiedä miten kauan jaksan. Väkisinkin vaikuttaa väleihimme.
Onkp lapsi kuullut jonkun pilkkaavan ja vähättelevän sinua? Ei lapsi noin vain ala mollaamaan aikuista hänen työstään tai elämästään.
On kyllä, valitettavasti. Toisen vanhempansa.
Ongelma ei ole lapsessa vaan vanhempien suhteessa. Ehkä nyt olisi aika nousta vastarintaan puolisoa vastaan tai harkita jopa eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on ihan totta. Joka kerta kun lapseni käyttäytyy huonosti minua kohtaan, sitä enemmän rakkauskertoimeni alenee. Eikö olekin ihan luonnollista että välttelee sellaisen ihmisen seuraa jonka kanssa ei tule toimeen? Nyt hän kuitenkin minun lapseni jota minun on pakko rakastaa. Rakastan minä, se tunne on vain jossain tuolla piilossa. Ehkä sen näe enää niitä ihania puolia. Ap
Lapsesi tehtävä ei ole olla itsetuntosi vahvistaja ja tarjota sinulle hyvää mieltä. Se on SINUN tehtäväsi lastasi kohtaan. Miksiköhän lapsesi käyttäytyy huonosti sinua kohtaan? Hän todennäköisesti kokee ettet rakasta häntä sellaisena kuin hän on, ja siksi torjuu sinut kiukuttelulla. Tuo on täysin normaalia käytöstä lapseltasi. Ja näinhän se taitaa ollakin, et hyväksy lastasi sellaisena kuin hän on? Itse saat tuon käytöksen aikaan. Miksi sinulle on niin tärkeää, että lapsesi pitäisi osoittaa vain myönteisiä tunteita sinua kohtaan? Ei kukaan lapsi toimi niin. Ei varsinkaan jos kokee, ettei vanhempi rakasta häntä.
No onko sitten kiva kuunnella lapsen päivittäisiä kettuiluja ja kommentteja minun toimista, ulkonäöstä ym. Sitten vielä että hän on silti äärettömän riippuvainen minusta (en sano täällä tarkkaa ikää, mutta on alle 10-vuotias, ainoa lapsi). Olen yrittänyt olla huomioimatta mutta vaikeaa se on.
Olet yrittänyt olla huomioimatta?? Siis minkä, lapsen?? Etkö tosiaan osaa vetää yks yhteen lapsen käytöstä.
Lapsi kaipaa huomiotasi -> jätät huomioimatta -> lapsi reagoi ainoalla tietämällään tavalla jolla saa huomiotasi, eli ilkeilemällä -> sinä suutut, mutta ainakin lapsi on saanut huomiosi.
Huomiosi on lapselle elintärkeää, elintärkeää! Kuin vesi, ruoka, happi, hän tarvitsee huomiotasi! Ei hän voi valita olla hengittämättä, ei myöskään voi olla ilman huomiotasi, hänelle se tarkoittaa että hänet on nähty, kuultu. Hän tarvitsee sitä ja on valmis jopa ilkeilemään jotta saa sitä - vaikka samanaikaisesti hän todennäköisesti inhoaa itseään siitä hyvästä ja kokee itsensä pahaksi lapseksi. Ja kokiessaan olevansa paha ja vääränlainen, hän ajattelee että ”samahan hänen on ilkeillä, kun kerta olen paha”. Kehu lastasi hyvästä ja miellyttävästä käytöksestä ja jätä reagoimatta omiin ikäviin tunteisiin, mene vaikka toiseen huoneeseen ja rauhoituttuasi kerro lapselle että hän on rakas. Huomaat jo viikossa ison eron lapsessasi. Kun hän kokee olevansa rakastettu, nähty ja hyvä alkaa hän käyttäytyä myös siten. Voi että tekisi mielesi ottaa lapsesi syliin ja sanoa hänelle että on hyvä ihminen ja rakastettu omana itsenään, riippumatta miten käyttäytyy. Ihan pahaa tekee. Jos asiassa ei tapahdu muutosta, niin ota nyt vastuu vanhempana ja mene hankkimaan itsellesi apua ennen kuin lapsellesi aiheutuu laajoja traumoja (tosin on jo näköjään aiheutunut).Ps. Ja käytöksestäsi päätellen sinäkin olet kasvanut vailla rakkautta koska et osaa sitä lapsellesi ilmaista. Et siis sinäkään ole syyllinen eikä kannata itseään syyllistää tästä tilanteesta koska olet toiminut niillä taidoilla joita itse olet vanhemmiltasi oppinut, mutta sinulla on valta muuttaa nykyistä tilannetta - lapsesi ei siihen pysty! Hänhän on lapsi ja matkii sinun käytöstäsi, sinulla on siis nyt vanhemman roolissasi vastuu teidän suhteesta.
Olen kasvanut hyvässä perheessä mutta isäni on ollut aika epävakainen kasvattaja. Hän saattoi ottaa syliin, katsoa rakastavaisesti ja pussannut. Sitten kun näki minun heikkouteni nuorena kun itkin vastoinkäymisen takia, huusikin minulle naama punaisena. Eli siis jouduin olemaan aina vähän varpaillani hänen takiaan. Olen miettinyt että johtuuko hänen kasvatustyylinsä minun tapaani kasvattaa lastani, eli vaadin lapselta olemaan hyvinkäyttäytyvä, kiltti, hymyilevä, mutkaton lapsi kuin minäkin olin isäni silmissä. Nyt kun ei hän olekaan sellainen tunnen itsessäni suurta pettymystä ja raivoa :( noh, menipä syvälliseksi... Siis olen niinkuin vihainen siitä ettei hän ole omaksunut niitä samoja tapoja mitä minulla oli lapsena. Lapseni ei alistu vaan on jääräpäinen kiukuttelija. Ap
hyvinkäyttäytyvä, kiltti, hymyilevä, mutkaton lapsi kuin minäkin olin isäni silmissä
SInä jouduit esittämään roolia, jotta isäsi olisi hyväksynyt sinut. Sanot itsekin, ettet ollut pohjimmiltasi se kiltti ja sopeutuva lapsi vaan jouduit kieltämään osan itsestäsi. Haluatko saman taakan lapsellesi vai olisitko valmis siihen, että sinulle kävi huono tuuri ja joudut kantamaan lapsesi vuoksi tuplataakaan -> kestämään oman lapsuusaikaisen kohtelusi siirtämättä sitä edelleen vaan joudut näkemään vaivaa uusien mallien etsimiseen ja opetteluun, jotta sinun lapsesi ja lapsenlapsesi saisivat paremman elämän ja itsetunnon.
Hei kiitos teille kaikille näistä mahtavista ja ajatuksia herättävistä viesteistä. Tulee ihan tippa linssiin... Tuntuu kuin olisin nyt muutaman askeleen edellä valaistumiseen ja itsetutkiskeluun. Tämä on pitkä ja kivikkoinen tie mutta uskon että on sen arvoista. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on ihan totta. Joka kerta kun lapseni käyttäytyy huonosti minua kohtaan, sitä enemmän rakkauskertoimeni alenee. Eikö olekin ihan luonnollista että välttelee sellaisen ihmisen seuraa jonka kanssa ei tule toimeen? Nyt hän kuitenkin minun lapseni jota minun on pakko rakastaa. Rakastan minä, se tunne on vain jossain tuolla piilossa. Ehkä sen näe enää niitä ihania puolia. Ap
Lapsesi tehtävä ei ole olla itsetuntosi vahvistaja ja tarjota sinulle hyvää mieltä. Se on SINUN tehtäväsi lastasi kohtaan. Miksiköhän lapsesi käyttäytyy huonosti sinua kohtaan? Hän todennäköisesti kokee ettet rakasta häntä sellaisena kuin hän on, ja siksi torjuu sinut kiukuttelulla. Tuo on täysin normaalia käytöstä lapseltasi. Ja näinhän se taitaa ollakin, et hyväksy lastasi sellaisena kuin hän on? Itse saat tuon käytöksen aikaan. Miksi sinulle on niin tärkeää, että lapsesi pitäisi osoittaa vain myönteisiä tunteita sinua kohtaan? Ei kukaan lapsi toimi niin. Ei varsinkaan jos kokee, ettei vanhempi rakasta häntä.
No onko sitten kiva kuunnella lapsen päivittäisiä kettuiluja ja kommentteja minun toimista, ulkonäöstä ym. Sitten vielä että hän on silti äärettömän riippuvainen minusta (en sano täällä tarkkaa ikää, mutta on alle 10-vuotias, ainoa lapsi). Olen yrittänyt olla huomioimatta mutta vaikeaa se on.
Olet yrittänyt olla huomioimatta?? Siis minkä, lapsen?? Etkö tosiaan osaa vetää yks yhteen lapsen käytöstä.
Lapsi kaipaa huomiotasi -> jätät huomioimatta -> lapsi reagoi ainoalla tietämällään tavalla jolla saa huomiotasi, eli ilkeilemällä -> sinä suutut, mutta ainakin lapsi on saanut huomiosi.
Huomiosi on lapselle elintärkeää, elintärkeää! Kuin vesi, ruoka, happi, hän tarvitsee huomiotasi! Ei hän voi valita olla hengittämättä, ei myöskään voi olla ilman huomiotasi, hänelle se tarkoittaa että hänet on nähty, kuultu. Hän tarvitsee sitä ja on valmis jopa ilkeilemään jotta saa sitä - vaikka samanaikaisesti hän todennäköisesti inhoaa itseään siitä hyvästä ja kokee itsensä pahaksi lapseksi. Ja kokiessaan olevansa paha ja vääränlainen, hän ajattelee että ”samahan hänen on ilkeillä, kun kerta olen paha”. Kehu lastasi hyvästä ja miellyttävästä käytöksestä ja jätä reagoimatta omiin ikäviin tunteisiin, mene vaikka toiseen huoneeseen ja rauhoituttuasi kerro lapselle että hän on rakas. Huomaat jo viikossa ison eron lapsessasi. Kun hän kokee olevansa rakastettu, nähty ja hyvä alkaa hän käyttäytyä myös siten. Voi että tekisi mielesi ottaa lapsesi syliin ja sanoa hänelle että on hyvä ihminen ja rakastettu omana itsenään, riippumatta miten käyttäytyy. Ihan pahaa tekee. Jos asiassa ei tapahdu muutosta, niin ota nyt vastuu vanhempana ja mene hankkimaan itsellesi apua ennen kuin lapsellesi aiheutuu laajoja traumoja (tosin on jo näköjään aiheutunut).Ps. Ja käytöksestäsi päätellen sinäkin olet kasvanut vailla rakkautta koska et osaa sitä lapsellesi ilmaista. Et siis sinäkään ole syyllinen eikä kannata itseään syyllistää tästä tilanteesta koska olet toiminut niillä taidoilla joita itse olet vanhemmiltasi oppinut, mutta sinulla on valta muuttaa nykyistä tilannetta - lapsesi ei siihen pysty! Hänhän on lapsi ja matkii sinun käytöstäsi, sinulla on siis nyt vanhemman roolissasi vastuu teidän suhteesta.
Olen kasvanut hyvässä perheessä mutta isäni on ollut aika epävakainen kasvattaja. Hän saattoi ottaa syliin, katsoa rakastavaisesti ja pussannut. Sitten kun näki minun heikkouteni nuorena kun itkin vastoinkäymisen takia, huusikin minulle naama punaisena. Eli siis jouduin olemaan aina vähän varpaillani hänen takiaan. Olen miettinyt että johtuuko hänen kasvatustyylinsä minun tapaani kasvattaa lastani, eli vaadin lapselta olemaan hyvinkäyttäytyvä, kiltti, hymyilevä, mutkaton lapsi kuin minäkin olin isäni silmissä. Nyt kun ei hän olekaan sellainen tunnen itsessäni suurta pettymystä ja raivoa :( noh, menipä syvälliseksi... Siis olen niinkuin vihainen siitä ettei hän ole omaksunut niitä samoja tapoja mitä minulla oli lapsena. Lapseni ei alistu vaan on jääräpäinen kiukuttelija. Ap
hyvinkäyttäytyvä, kiltti, hymyilevä, mutkaton lapsi kuin minäkin olin isäni silmissä
SInä jouduit esittämään roolia, jotta isäsi olisi hyväksynyt sinut. Sanot itsekin, ettet ollut pohjimmiltasi se kiltti ja sopeutuva lapsi vaan jouduit kieltämään osan itsestäsi. Haluatko saman taakan lapsellesi vai olisitko valmis siihen, että sinulle kävi huono tuuri ja joudut kantamaan lapsesi vuoksi tuplataakaan -> kestämään oman lapsuusaikaisen kohtelusi siirtämättä sitä edelleen vaan joudut näkemään vaivaa uusien mallien etsimiseen ja opetteluun, jotta sinun lapsesi ja lapsenlapsesi saisivat paremman elämän ja itsetunnon.
Hei kiitos teille kaikille näistä mahtavista ja ajatuksia herättävistä viesteistä. Tulee ihan tippa linssiin... Tuntuu kuin olisin nyt muutaman askeleen edellä valaistumiseen ja itsetutkiskeluun. Tämä on pitkä ja kivikkoinen tie mutta uskon että on sen arvoista. Ap
Ihan mahtavaa! Lämmin halaus ja tsemppiä sinulle! Hyvällä sydämellä tulet onnistumaan, pidä se lämpimänä ja avoimena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsi on samanlainen. Saattaa esim. sanoa kun kävelemme pihalla ja tervehdin naapuria, että ”kylläpä sanoit ärsyttävän kuuloisesti tervehdyksen”. Tai kertoo etten osaa laittaa ruokaa tai mollaa työtäni tai elämääni ylipäätään. Olen toiminut juuri noin, että pysyn rauhallisena ja kerron että on loukkavaa ym. Hän katsoo ivallisesti silmiin ja ihmettelee että ”no mutta jos se on totta?”. En tiedä miten kauan jaksan. Väkisinkin vaikuttaa väleihimme.
Onkp lapsi kuullut jonkun pilkkaavan ja vähättelevän sinua? Ei lapsi noin vain ala mollaamaan aikuista hänen työstään tai elämästään.
On kyllä, valitettavasti. Toisen vanhempansa.
Ongelma ei ole lapsessa vaan vanhempien suhteessa. Ehkä nyt olisi aika nousta vastarintaan puolisoa vastaan tai harkita jopa eroa.
Erottu on. Kohta joudun kai eroon lapsestakin kun menee isänsä teitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokenut traumaattisen lapsuuden mikä teki vanhemmuudesta aluksi hyvin vaikeaa. Ap:lla vaikuttaa olevan samaa.
Vanhemmaksi haluaville pitäisi olla vuoden psykoterapia pakollinen, että ei siirrä traumojaan jälkikasvulle.
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt että johtuuko hänen kasvatustyylinsä minun tapaani kasvattaa lastani, eli vaadin lapselta olemaan hyvinkäyttäytyvä, kiltti, hymyilevä, mutkaton lapsi kuin minäkin olin isäni silmissä. Nyt kun ei hän olekaan sellainen tunnen itsessäni suurta pettymystä ja raivoa :( noh, menipä syvälliseksi... Siis olen niinkuin vihainen siitä ettei hän ole omaksunut niitä samoja tapoja mitä minulla oli lapsena. Lapseni ei alistu vaan on jääräpäinen kiukuttelija. Ap
Valtavasti tsemppiä sinulle Ap! Ratkaisukeskeistä hienoa pohdintaa, noiden asioiden käsittelemisestä on varmasti hyötyä sinulle ja lapsellesi!
Minä olen se, joka kirjoitti minun ja äitini perustavanlaatuisesta erilaisuudesta. Aikuistuttuani olemme puhuneet asiasta paljon äitini kanssa, ja juuri tuollainen kuvailemasi tilanne on ollut ongelmien osasyynä. Äitini oli aikanaan arka ja nöyrä lapsi, joka oli sopeutunut omien vanhempiensa ehdottomaan ja autoritääriseen kasvatustyyliin miellyttämällä ja myötäilemällä ilman suurempia ongelmia. Minä taas olin herkkä mutta hyvin rohkea, itsenäinen, omaehtoinen ja uhmakas lapsi. Siihen samaan käskyttämiseen/aggressioon/tunnepohjaiseen rankaisuun/tarpeettomaan vallankäyttöön johon äitini oli reagoinut surulla, vetäytymisellä ja "yrittämällä olla parempi" minä reagoinkin vihalla, uhmalla ja vastarinnalla. Oikeasti itketti, mutta nielin kyyneeleeni ja veetuilin päälle. Vastasin tuleen tulella ja oli ihan periaateasia, etten antanut äidin "onnistua tavoitteissaan" kohtelemalla minua tavalla, joka oli minusta väärin. Vaikka olisin varmasti itsekin päässyt vähemmällä.
Äiti yritti sinnikkäästi kasvattaa "aikuisia ei kyseenalaisteta ja sillä selvä" ja "uhmakkaalta lapselta luulot pois" -periaatteilla erittäin huonoista tuloksista huolimatta, varmaankin siksi, että oli oppinut pitämään sitä itsestäänselvyytenä. Minun kanssani se johti vain järkyttävään valtataisteluun. Minä koin että minua yritetään kyykyttää ihan periaatteesta ja muokata järjestelmällisesti toisenlaiseksi (= ei rakasteta sellaisena kuin olen). Äitini koki, ettei häntä kunnioiteta eikä hän saa otetta lapseensa ja on kasvattamassa yhteiskuntakelvotonta ongelmanuorta. Varmasti äidilleni oli myös rankkaa, että hänen tapansa, arvonsa, näkemyksensä tai prioriteettinsa eivät vain koskaan tarttuneet minuun. Jälkikäteen ajateltuna molemmat ovat sitä mieltä, että melko huonostihan se homma meni aikanaan. Nuorempien sisarusteni kanssa äitini osasi jo toimia hieman toisella tavalla, ja on myös ottanut oman vastuunsa tilanteen syntymisestä.
Paljolta olisi ehkä voitu välttyä, jos äitini ei olisi (ilman tietoista päätöstä) kantanut itse kokemiaan 60-lukulaisia kasvatuskokemuksiaan ja mallejaan mukanaan. On varmasti todella vaikeaa hyväksyä, että se oma lapsi onkin aivan erilainen kuin itse on tai oli. Ja varmasti on neuvoton olo, jos ne ainoat itselle tutut kasvatusmallit näyttävät johtavan katastrofiin. Se on aina uskomattoman hienoa, että vanhempi pystyy käsittelemään omat aiemmat kokemuksensa ja käsityksensä vanhemman ja lapsen suhteesta ja tekemään tietoista muutosta parempaan omien lastensa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta taas kuulostaa, että olette molemmat perseeseen ammutun karhun aallonpituudella. Sinun tehtäväsi aikuisena on etsiä miellyttävämpi taajuus ja ohjata itsesi ja lapsesi sinne.
Olet kyllä oikeassa. Meidän yhteiselo on vain johtanut tähän negatiiviseen kierteeseen enkä tiedä miten pääsemme siitä pois. Tämä on vaikuttanut mielenterveyteeni niin että olen kuin joku häkkiin ahdistettu eläin joka haluaa pois. Olen alkanut kyseenalaistamaan rakkauttani mieheeni ja lapseeni. Niin ei saisi kyllä ikinä käydä :(
Lapset reagoivat todella nopeasti, kun muutat itse käytöstäsi ja mielentilaasi. Tuloksia ei tarvitse odottaa kuukausikaupalla.
Kun lapsi alkaa hermostua, pysy itse turvallisena ja välittävänä. Älä hermostu! Mene sitten vaikka jälkikäteen jyrsimään puuta takapihalle. Keskity hukuttamaan lapsi rakkauteen ja hyvään huomioon, jotta hän saa tankattua vajauksensa. Kun tankki on täynnä, se pysyy täynnä pienemmällä täydennyksellä. Tämä kaikki palkitsee lopulta sinuakin ja saa itsesikin paremmalle tuulelle.
Minkä kuvan lapsi saa siitä, jos törkeistäkään asioista ei loukaannuta ja hukutetaan lapsi rakkauteen ja hyvään huomioon? Kiusaako kenties myös toisia lapsia ja ihmettelee kovasti, että miksi ne lapset eivät ole hänelle ylitsevuotavan ystävällisiä sen jälkeen?
Rakkauteenhukuttamista on monenlaista. Sitä on hellimisen ja kauniiden sanojen lisäksi se, että jaksaa olla vanhempi, joka valmistaa lastaan elämään ja maailmaan, kasvattaa, kohtaa, näkee vaivaa jne.
Kun lapsi loukkaa niin sen sijaan, että loukaantuu ja suuttuu voisi rakkauden teko olla, se että lähestyy asiaa uudella tavalla. Kertoo vaikka, että lapsen puhe on epäkohteliasta ja sopimatonta ja kysyy suoraan, miksi lapsi sanoo niin. Haluaako hän satuttaa äitiä ja miksi? Onko hänellä itsellään paha mieli ja miksi? Se on rakkautta sekin. Kun lapsi kohtaa empatiaa ja lämpöä, hänen on itsekin helpompi jakaa sitä muille.
Entä jos lapsi ei tuosta kysymyksestä huolimatta halua lopettaa rumia puheita? Tarvitseeko lapsi silloin lääkityksen, vai riittääkö terapia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä alennu riitelemään ja tappelemaan tuon ikäisen kanssa.
Sen sijaan ota se periaate, että a) käsket lasta ja samalla kuuntelet lapsen mahdolliset asialliset vastaväitteet lyhyesti sekä b) jos lapsen vastaväitteissä oli järkeä niin uudistat käskyn korjattuna. Jos lapsi ei tuon jälkeen tottele käskyä, niin älä lähde väittelemään lapsen kanssa vaan rankaise heti lasta kunnes tämä tottelee. Rangaistuksen on syytä olla välitön ja tuntuva.
Kannattaa ottaa mallia siitä, miten esimerkiksi poliisit ja vartijat hoitavat kurinpitotilanteet. Eivät he jää kiinni mihinkään juupas-eipäs-"keskusteluun", vaan jos käsky ei tuota tulosta niin sitten otetaan käyttöön pakkotoimet.
Onpa outoja ohjeita. Lapsi on näsäviisas, sanoi ap. Todennäköisesti on älykäs ja sanavalmis , jolla on asiallisia mielipiteitä. Ne ei vaan ole äidin mieleen. Ei sellaista saa tyrmätä, se on ihan tyhmää. Järkevää olisi kommunikoida lapsen kanssa kertoen , että olemme nyt eri tavalla ajattelevia, niinkuin maailmassa on ihmiset yleensä. Ei pidä lähteä ilkeästi inttämään. Meillä on kumppanin kanssa sama tilanne, mutta päätämme sen toteamalla , että meillä on erilaiset mielipiteet ja useimmin molemmat ovat oikeita. Kummankin mielipide on yhtä arvokas.
Ap kertoi, että lapsi on loukannut äitiään mm. haukkumalla jotain hänen ruumiinosaansa rumaksi. Ja sinun mielestäsi kyseessä on älykäs ja sanavalmis lapsi, jolla on asiallisia mielipiteitä?
Ei tarvitse ihmetellä, mistä niitä koulukiusaajiakin tulee, kun ei eroteta asiallisia mielipiteitä asiallisista ja huonoa käytöstä älykkyydestä.
Vierailija kirjoitti:
No miksi oikeasti haluaisit jatkaa sukupolvien ketjua ja laittaa oman lapsesi alistumaan? Se ei korjaa omaa lapsuuttasi vaan hajottaa häntä. Miksi hänet pitäisi hajottaa siksi, että sinuakin on hajotettu? Miksi häntä pitäisi karaista ja laittaa kestämään, koska sinäkin kestit?
Joku toinen näkee asiat taas niin, ettei antaisi kuuna päivänä kohdella omaa lastaan samoin mitä on itse joutunut kestämään.
Se hajottaa lasta jos lapsi ei saa olla pomo perheessä vaan joutuu pakon edessä tottelemaan äitiä ja isää myös silloin kun ei huvita?
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö sun ihan vaan lopettaa kinastelu lapsen kanssa ja hyväksyä se, että hän on erilainen kuin sinä.
Tuskin lapsi yksin kinastelua jatkaa jos sinä sen lopetat.Kinastelun sijaan voisit vaikka kuunnella sitä lasta. Saisit mahdollisuuden oppia ymmärtämään häntä paremmin.
Kuunnella, kun lapsi nimittelee häntä ja oppia ymmärtämään paremmin lapsen käyttämiä nimittelytaktiikoita?
Alue: Aihe vapaa
Olen kasvanut hyvässä perheessä mutta isäni on ollut aika epävakainen kasvattaja. Hän saattoi ottaa syliin, katsoa rakastavaisesti ja pussannut. Sitten kun näki minun heikkouteni nuorena kun itkin vastoinkäymisen takia, huusikin minulle naama punaisena. Eli siis jouduin olemaan aina vähän varpaillani hänen takiaan. Olen miettinyt että johtuuko hänen kasvatustyylinsä minun tapaani kasvattaa lastani, eli vaadin lapselta olemaan hyvinkäyttäytyvä, kiltti, hymyilevä, mutkaton lapsi kuin minäkin olin isäni silmissä. Nyt kun ei hän olekaan sellainen tunnen itsessäni suurta pettymystä ja raivoa :( noh, menipä syvälliseksi... Siis olen niinkuin vihainen siitä ettei hän ole omaksunut niitä samoja tapoja mitä minulla oli lapsena. Lapseni ei alistu vaan on jääräpäinen kiukuttelija. Ap