Lue keskustelun säännöt.
Se tunne kun tuntuu että ei elä ollenkaan omannäköistä elämää
30.07.2021 |
Onko jollakin muilla samanlaisia tuntemuksia? Minulla periaatteessa jonkun mielestä kaikki hyvin. On mies, lapset, työ ja omistusasunto. Ystäviäkin on muutama hyvä. Mutta silti. En voi olla vertailematta elämääni jonkun toisen elämään, esim joidenkin vanhojen kavereiden. Kuinka he elävät paljon vaihtoehtoisempaa ja mielenkiintoisemmalta vaikuttavaa elämää. Osalla on lapsiakin, joten ei ole siitä kiinni.
Koen että mieheni on siinä mielessä ”tylsä” että hänelle ei tulisi kuuloonkaan asua esim vuokralla tai muuttaa jonnekin maaseudulle. Asumme hänen vanhempiensa lähellä, tylsässä mutta lasten kanssa turvallisessa lähiössä. Jotenkin vuosi vuodelta tuntuu enemmän siltä, että elämä muuttuu enemmän ja enemmän harmaaksi. Toki koronakin on tähän vaikuttanut, mutta kuinka yritän olla kiitollinen ja tyytyväinen siihen mitä minulla on, niin silti tuntuu siltä että esitän vain onnellista. En edes ole aikoihin uskaltanut kysyä itseltäni mitä itse haluan, kun ei sillä ole mitään merkitystä, koska elämämme on nyt tässä. Sitten koen myös syyllisyyttä näistä ajatuksista, pitäisi ajatella lapsia, heillä on hyvät koulu tässä vieressä, kaverit jne. Silti itselläni sellainen olo, että olen aivan pystyynkuollut. Mies ei tosiaan ymmärrä ollenkaan kun yritän avata ajatuksiani, tai sitten ei halua ymmärtää, en rehellisesti osaa sanoa.
Kommentit (210)
Täytyy vain kylmästi todeta fakta - kaikkea ei voi saada. Et voi saada turvallista, tavallista perhe-elämää ja jännittäviä seikkailuja ulkomailla ja kaikkea muuta, mistä haaveilet. Olet itse valinnut perhe-elämän lähiössä (?) ja olet sen saanut.
Meitä ei kukaan hae kotoa ja luo meille toisenlaisen elämän, itse me sen teemme ja omilla päätöksillämme vaikutamme siihen, mihin suuntaan se menee.
Mitään ei ole hakattu kiveen, paljon voi muuttaa, jos itse todella haluaa jotakin muuta elämäänsä, pienetkin askeleet toiseen suuntaan voivat saada paljon onnenhetkiä aikaan. Älä odota, että se vain tapahtuu, sillä niin ei tule käymään. Hanki esim. uusi harrastus, jossa opit uusia asioita ja saat onnistumisista hyvää oloa. Siitä se alkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakko se on vaan omat tarpeet hetkellisesti laittaa sivuun jos on pienet lapset. Se osoittaa aikuisuutta että kykenee sellaiseen. Kaikki eivät kykene. Eikä tämä tietenkään tarkoita sitä ettei mitään omaa voisi olla koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Koetas mennä vaikka treffeille, niin suuri osa kumppaniehdokkaista jättää väliin jo sen perusteella, jos ei ole saanut aikaan elämässään oikein mitään ulkoisesti merkittävää. Sillä on aika vähän väliä lopulta, millainen ihminen on pohjimmiltaan, kun siihen, että ylipäätään pääsee ihmisten kanssa tasavertaisiin kohtaamisiin ja tutustumaan, tarvitsee tietyn verran asemaa.
Tämä on niin totta. Ja vähäinenkin asema on paljon.
Huomasin työttömäksi jouduttuani, miten jouduin peittelemään tätä vajetta itsessäni ja kiertelemään ja kaartelemaan. Jo se teki minut vähän epäilyttäväksi ja sitten kun totuus valkeni, peli oli aina vastapuolen silmissä menetetty. Viimeistään tällä tavalla huomasin, että se asema, joka itsellä aiemmin oli, tosiaan oli asema (tai sosiaalinen status), ainakin jonkinlainen.
Niin kauan, kun on työtä, luulee, että työ on vaan itsestäänselvyys ja sosiaalinen asema on joillakin muilla, joillakin hienommilla ihmisillä. Itselläkin oli, ja sitten sen menetti ja nyt on sen ulottumattomissa. Voi surkeus.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin tykkäisin vain kuvata pyllyäni ja julkaista somessa ja elää mainostuloilla. Olen vain syntynyt mieheksi ja perseeni on kamalan karvainen, muuten hyvä pylly kyllä ja toimiva.
Tekosyitä. Sheivaat reippaasti pepun ja suuntaat palvelun miehille. Luulitko, että sometuloilla elävät naiset ovat 27/4 silkoisia ja suloisennäköisiä ilman mitään vaivannäköä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näinhän siinä yleensä käy ihmisille (etenkin naisille) kun tekee lapsia. Ei voi/ei uskalla enää miettiä sitä mitä itse haluaa vaan pitää aina miettiä lapsien kannalta mikä on parasta. Otan osaa!
Tämän takia vakavat parisuhteet, lasten hankkiminen ja omistusasuminen kannattaa aloittaa niin myöhäisessä vaiheessa kuin vain mahdollista.
Kyllä. On hyvä oikein kyllästyä siihen vapauteen ensin! Mutta sitten kun asettuu, ei saa silti hukata itseään. Helpommin sanottu kuin tehty. Riippuu aika pitkälle lasten luonteestakin, ja tietenkin puolisosta.
Mä olen mielestäni nähnyt ja kokenut jo ihan tarpeeksi kaikkea hauskaa ja koen olevani kyllästynyt tähän vapauteen. Mieluusti haluaisin nyt tylsistyä ja keskiluokkaistua jonkun ihanan ihmisen rinnalla:)
Ongelma vaan on siinä, että en löydä ketään.....
N33
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset tekevät valintoja, jotka sillä hetkellä tuntuvat hyviltä. 10 vuotta myöhemmin huomaavat, että olisi ehkä kannattanut aikoinaan valita toisin. Rakastuminen varsinkin on asia, joka sekoittaa pään pahemmin kuin mikään kemiallinen huume. Kun lopulta pöhnästä selviää, huomaakin elämänsä olevan jotain ihan muuta kuin mitä oli toivonut. Mutta ei siinä mitään, se on ihan inhimillistä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla samaa. Asutaan lähiössä omakotitalossa keskisuuressa kaupungissa. 2 lasta ja 2 lemmikkiä. Mies etätöissä ja itse kuntoutustuella takana 15v töitä ja loppuun palaminen. Tää ei ole sitä mistä haaveilin. Haaveissani olin menestynyt, asuisin jossain 1800 luvun loppupuolen kämpässä kaupungin keskustassa. Se olisi tyylikkäästi sisustettu harkiten, ei näillä Ikean kalusteilla mitä nyt on. Lapset olisi hyvin käyttäytyviä ja hyviä opiskelijoita. Ei lemmikkejä vaikka niistä pieniin hurjasti, ne ei vaan sovi hyvin sisustettuja asuntoon. Mitäs vielä, ehkä kesämökki jossain vesistön rannalla mihin voisi mennä hengähtämään kaupungin vilskettä. Ystäviä ja tapahtumia. Oikeasti kökötetään miehen kanssa aina kotona ja lapset samanlaisia. Mies ei halua mitään tapahtumia tai mennä minnekään ja itse haluaisin mutta on sosiaalisten tilanteiden kammo.
Mies jonka kuvittelin itselle olisi komea ja pitkä ja hyvin lukenut, ei tämä vastakohta unen mies mikä nyt on. Siis kaikki tavallaan on hyvin mutta hyvin erilaista mitä haluaisin. Ja olen kyllä kiitollinen siitä missä nyt olemme.
Kannattaa erottaa unelmointi ja todellisuus. Unelmoida saa ja pitää. Itsekin harrastan sitä.
Itsekin unelmoin aikoinaan omakotitalosta meren äärellä, ulkomailla asumisesta ja mökistä. Kaikki ovat toteutuneet, usein unelma vie jotain kohti, siksi unelmoiminen on tärkeää.
Viime vuosina aikoina olen unelmoinut sijoitusasunnosta ja eläkepäivien viettämisestä osittain ulkomailla. Mahdollisesti ne toteutuvat, mene ja tiedä.
Unelmoi ja muista elää tätä hetkeä. Tämän hetken valinnoilla tehdään tuleva, tietysti sattumakin vaikuttaa. Ja ne valinnat voivat olla pehmeitä siirtoja, ei radikaaleja käännöksiä. Karrikoiden sanoen ero ja ulkomaille muutto voisi olla pettymys sinulle. Uusi harrastus, työ tai ystävä voisi olla se mitä tarvitset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harrastuksilla pystyy niin paljon vaikuttaan siihen oman elämän ja arjen mielekkyyteen. Ensinnäkin pitää uskaltaa ruveta harrastamaan uudestaan jotain vanhaa ja kaipaamaansa tai rohkeasti lähteä aloittaan jotain uutta. Ei pidä pelätä lähteä yksin kokeilemaan, sillä se voi olla suhteellisen hankalaa saada kaveria mukaan. Minä itse on aina mukana. Myöskin sille harrastukselle pitää ottaa "härskisti" aikaa ja tilaa ja mennä vaan. Jos käyt tyyliin jollain kansalaisopiston entisöinti-kurssilla 3 tuntia viikossa, perhe kyllä voi elää sen kanssa.
Puhu miehelle avoimesti tästä kriisistä. Puhu useampaan kertaan. Toinen voi kavahtaa tätä, jos hän pelkää menettävänsä sut ja yhteisen arjen, mutta sillon pitää vaan todeta, ettei se yhteinen elämä häviä mihinkään, vaikka ottaisit pari tuntia viikossa omaa aikaa tai käväset kerran vuodessa reissaamassa jossain viikon pari.
Elämästä saa omanlaista, mutta sitä pitää uskaltaa ja kehdata vaatia jopa kumppanilta. Parisuhde on kompromisseja ja ne kompromissit on molempisuuntaisia. Miehenkin tulee joustaa jossain.
Ja jos kyse on lapsista ja halusta matkustaa, niin ei ne lapset mene rikki, vaikka tekisit joka vuosi viikon reissun itseksesi jonnekin. Vuodessa on kumminkin 51 muutakin viikkoa, jolloin on läsnä lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kukaan ei voi saada kaikkea. Ne jotka lähtee seikkailemaan ulkomaille, riskeeraa sen, että ei ole missään juuria eikä omia pysyviä piirejä, ja ettei välttämättä saa perhettä eikä saavuta taloudellista vapautta, jos ei sitoudu uraan tai ala yrittää raskauksia tarpeeksi aikaisin. On lukuisia ihmisiä, jotka katuu, että huitelivat maailmalla vuosikaudet parikymppisenä ja nyt ~37v ei rahaa, omaa taloa, parisuhdetta tai lapsia. Kokemuksia takana, mutta muuta ei jäänytkään käteen.
Minä en kadu. Asunut puolet elämästäni (nyt 46v.) Suomen ulkopuolella. Muuttanut sinne töiden ja opintojen perässä. Olleet valintoja silloin ja rikastuttaneet valtavasti omaa elämääni ja avartaneet. Arki se tulee ulkomaillakin vastaan, ihan samanlaista parisuhde- ja perhe-elämää sielläkin voi perustaa ja viettää. Tämän vuoksi ei ole omaa asuntoa kun elämä vienyt minne milloinkin. Ei ole edelleenkään, en halua velkaa enkä taakkaa omaisuudesta enkä sitoutua yhteen paikkaan. Elän omannäköistäni elämää, sinä elät erilaista ja se ok. Etenemismahdollisuudet uralla on monesti kyllä isommat ulkomailla kuin täällä Suomessa. Lapsia eivät kaikki halua, eikä niiden saaminen ole mikään itsestäänselvyys vaikka haluaisinkin. Puhut taloudellisesta vapaudesta mutta samalla pitäisi haalia omaisuutta. Harva siinä onnistuu ilman velkaa. Mielummin sijoitan osakesalkkuihin kuin neljään seinään ja kattoon mutta sekin on valinta.
Niin, eivät kaikki kadu, varsinkaan ne joille on ollut selvää että eivät lapsia halua. Joillekin tulee tyhjyys ja kriisi sen jälkeen, kun on vähän ikää tullut enemmän eikä halua enää seikkailla. Haluaisi vakautta, mutta ei ole mitään pohjaa, jolle rakentaa.
Mitä ihmettä? Miksi ei ole samanlaista pohjaa ja vakauttan, mille rakentaa kuin lapsellisillakin, eli työ, asunto, ehkä kesämökki...eiköhän tavallisesti haluta se vakaus ja pohja ensin ja lapset vasta sitten.
Itse kolmenkympin kriisissä pohdin todella tarkkaan, haluanko lapsia ja totesin, että en. Otin työpaikan (paremman) toisesta kaupungista ja sieltä ostin pienen asunnon.
Elin kahden kaupungin elämää n 15 ja nyt olen palannut takaisin pikkukaupunkiin, josta aikanaan vain halusin pois. Nautin jokaisesta ihanasta, rauhallisesta päivästä, luonnosta, siitä, että joku, eli aviomies, on lähes joka päivä seurana. Ihanaa, kun voi rupatella jonkun kanssa päivän mittaan.
Elämä on ollut hyvää ja vaihtelevaa, mutta nyt tämä keskiluokkaisuus on juuri sitä, mitä tarvitsen.
Huokaus. Se, että sinulla on käynyt mieluisasti ei tarkoita, että kaikilla onnistuisi. Ja lapset ei nyt olleet se pointti, vaan juurtuneisuus. Esim. Jäät kotipaikkakunnalle ja työskentelet samassa firmassa 21-35 v. On erittäin todennäköistä, että elämässäsi on useita pysyviä ihmissuhteita, ja olet saanut pari palkankorotusten, ja jos olet alkanut ostaa taloa vaikka 25v. niin olet saanut siitä hyvän osan jo maksettua. Sitä tarkoitin sillä pohjalla.
Jos olet 21-35v. ollut ulkomailla koko ajan siirtyen eteenpäin, niin sinulla on todennäköisesti ollut paljon tuttuja ja kavereita, joista moni asuu nyt ihan toisella puolella maailmaa eikä liity elämääsi enää mitenkään, useita erilaisia työpaikkoja, ja useita koteja, joita et ole kumminkaan ehkä omistanut, koska vuokralla olo on ollut järkevämpää, kun muuttaa usein. Nyt 35v. alkaen JOS haluaakin alkaa etsiä kumppania, vakituista työpaikkaa ja tehdä ehkä lapsiakin, niin kiire voi tulla saavuttaa niitä, ja moni voi nakella niskojaan parisuhde-ehdokkaana tai työnantajana ihmiselle, joka on koko ikänsä tehnyt sitä ja tätä, siellä täällä eikä ole tähän mennessä osoittanut mitään sitoutumisen halua mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en elä omaa elämääni. Pääasiassa yritän unohtaa sen, vaikka välillä iskee suoranainen pakokauhu ja ahdistus. Käyn ehkä kerran vuodessa yksin pidemmän reissun pohjoisessa ja joka ikinen kerta minun tekee vain mieli jatkaa sitä ajamista, olo on sellainen, etten enää milloinkaan tahdo palata kotiin. Takaisin lähtö on hirveää, vaikka kotona odottaa ihanat lapset. Tosin tiedän myös, että tämä tunne on siksi, että kotiin voi ja täytyykin palata. En ikipäivänä hylkäisi lapsiani. Mutta silti se tunne on tunahduttava, kun ahdistaa ja haluaa vain pois omasta elämästä. Ja tästä tuntee myös syyllisyyttä. Toisinaan olen miettinyt myös eroa, mutta koska sekään ei takaisi sitä oman näköistä elämää (vaikka ehkä edes enemmän oman näköistä), niin en ainakaan vielä ole siihen lähtenyt.
Inhoan sittenkun-elämää, mutta siitä huolimatta toistan mielessäni kuin mantraa, sitten kun lapset ovat isoja, minä myyn omaisuuteni ja lähden pois, elämään sitä minun elämää.
Ihanaa lukea näitä (vaikka eivät olekaan niin ihania "kertomuksia"), sillä koen ihan samoin. Joskus istun autossa parkkiksella enkä halua kivuta rappuja kotiin, koska siellä kinastelevat lapset ja sotkuinen koti. Olen 2 ihanan lapsen yh-äiti, teen kahta työtä. Koulutus on kansainvälinen, ja tavoite oli muuttaa ulkomaille jossa opiskelin, mutta kuis olla rakastuin suomen lomalla päätä pahkaa, mentiin naimisiin ja saatiin lapset. Tuli ero, ja nyt olenkin sitten "jumissa" Suomessa lasten kanssa. Ovat toki jo isoja, esikoinen on teini ja kuopuskin puolivälissä alakoulua. Silti usein olen surullinen että elämä meneekin tässä arjen harmaudessa, oma itse on kadoksissa. Olen ollut yh siitä asti kun pienempi lapseni täytti vuoden. Eilen laskin että tänä aikana olen pitänyt "omaa lomaa" noin 3 viikon verran. Ja nämä ei todellakaan siis putkeen. Tänä kesänä mulla oli ihan omaa kesälomaa kokonaiset 2 päivää, jolloin kävin ystävän kanssa yhden yön lomalla toisessa kaupungissa.
Teen parhaani et tulisin toimeen, säästää en pysty sillä makselen opintolainaa ja autolainaa. Silti koko ajan unelmoin omannäköisestä elämästä, ja yritän olla tuntematta oakokauhua siitä, että aika juoksee ja olen jo keski-ikäinen, yksinäinen, ryppyyntyvä naisihminen. Iso, rakastava ydinperhe ei toteutunut(?), oma ihana (kakkos)koti jossain lämpimässä ei toteutunut. Jos olisi rahaa kaikki nämä olisi helppo toteuttaa. Lasten isä ei halua että muutan lasten kanssa ulkomaille - joten olen totaalijumissa Suomessa. Ellen sitten muuta ilman heitä ja jätä lapsia isälleen - jota en tekisi.
Hammasta purren.. ehkä vielä joskus.
Mun mielestä kuulostaa siltä että on liikaa rutiineja ja liian vähän intohimon kohteita. Kannattaa miettiä, mitä oikeasti rakastaa, mikä on tärkeintä ja jos voisi suurimman osan päivästä tehdä mitä haluaa, mitä se olisi? Mikä tuottaa nautintoa? Jos ei tiedä, se on selvitettävä. Minusta aloitus kuulostaa hyvin tutulle, itsekin ajattelin että "tässäkö tämä nyt on, koko elämä" ja minulla on kaikki asiat todella hyvin. En vain kokenut että ns. toteutan itseäni ja teen tarpeeksi asioita joista nautin. Joten ehdotan aloittajalle, että alkaa etsimään kiinnostavaa seuraa (kavereita) alkaa harrastamaan jotain mielenkiintoista ja lähtee miehen kanssa kiertämään maailmaa niin paljon kuin mahdollista. Lapset vaikka muutamaksi viikoksi aina isovanhemmille ja elämysmatkalle. Harrastus voi olla myös ekstremepuolelta, siinä on se hyvä puoli että keskittyy vain harrastukseen ja tuntee olevansa elossa kun saa huimia elämyksiä keskellä arkea. Kannattaa myös asettaa jotain tavoitteita itselleen mitä kohti pyrkiä. Minusta tuntuu että se aiemmin tylsä perusarki on nykyisin ihanaa, kun se on höystetty elämyksillä ja teen sellaisia töitä jotka minua oikeasti kiinnostavat ja joissa haluan kehittyä. Kaikessa pitää olla balanssi yleensä. Sitä pitää vain itse alkaa rikkomaan niitä rutiineja ja tehdä elämästä kiinnostavampaa, paljon asioita voi tehdä yksinkin ilman että mies oltava mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahtaako ap:n tilanteessa riittää kansalaisopiston kurssi ja viikon ulkomaanreissu yksin kerran vuodessa. Jotenkin vaan luen ap:n tekstistä että kyse on jostain enemmästä. Voin toki olla väärässä.
Itselläni on se tilanne että olen joutunut tekemään perhe-elämässä liikaa kompromisseja ja ikäänkuin kadottanut itseni johonkin matkanvarrelle. Myös minä koen eläväni jonkun muun elämää. Yritän nyt ottaa vastuuta tästä ja etsiä itselleni tärkeitä asioita.
Halusin puolison ja perheen ja sain ne. Sain myös paljon sellaista mitä en osannut odottaa. Esim. vanhemmuus ja haasteet parisuhteessa on olleet paljon rankempia kuin osasin etukäteen kuvitella. Ehkä se pätee moneen asiaan että ei haaveillessaan tiedä mistä haaveilee ennenkuin se konkretisoituu.
Eroa, kuten moni muukin tuossa vaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kukaan ei voi saada kaikkea. Ne jotka lähtee seikkailemaan ulkomaille, riskeeraa sen, että ei ole missään juuria eikä omia pysyviä piirejä, ja ettei välttämättä saa perhettä eikä saavuta taloudellista vapautta, jos ei sitoudu uraan tai ala yrittää raskauksia tarpeeksi aikaisin. On lukuisia ihmisiä, jotka katuu, että huitelivat maailmalla vuosikaudet parikymppisenä ja nyt ~37v ei rahaa, omaa taloa, parisuhdetta tai lapsia. Kokemuksia takana, mutta muuta ei jäänytkään käteen.
Minä en kadu. Asunut puolet elämästäni (nyt 46v.) Suomen ulkopuolella. Muuttanut sinne töiden ja opintojen perässä. Olleet valintoja silloin ja rikastuttaneet valtavasti omaa elämääni ja avartaneet. Arki se tulee ulkomaillakin vastaan, ihan samanlaista parisuhde- ja perhe-elämää sielläkin voi perustaa ja viettää. Tämän vuoksi ei ole omaa asuntoa kun elämä vienyt minne milloinkin. Ei ole edelleenkään, en halua velkaa enkä taakkaa omaisuudesta enkä sitoutua yhteen paikkaan. Elän omannäköistäni elämää, sinä elät erilaista ja se ok. Etenemismahdollisuudet uralla on monesti kyllä isommat ulkomailla kuin täällä Suomessa. Lapsia eivät kaikki halua, eikä niiden saaminen ole mikään itsestäänselvyys vaikka haluaisinkin. Puhut taloudellisesta vapaudesta mutta samalla pitäisi haalia omaisuutta. Harva siinä onnistuu ilman velkaa. Mielummin sijoitan osakesalkkuihin kuin neljään seinään ja kattoon mutta sekin on valinta.
Niin, eivät kaikki kadu, varsinkaan ne joille on ollut selvää että eivät lapsia halua. Joillekin tulee tyhjyys ja kriisi sen jälkeen, kun on vähän ikää tullut enemmän eikä halua enää seikkailla. Haluaisi vakautta, mutta ei ole mitään pohjaa, jolle rakentaa.
Mitä ihmettä? Miksi ei ole samanlaista pohjaa ja vakauttan, mille rakentaa kuin lapsellisillakin, eli työ, asunto, ehkä kesämökki...eiköhän tavallisesti haluta se vakaus ja pohja ensin ja lapset vasta sitten.
Itse kolmenkympin kriisissä pohdin todella tarkkaan, haluanko lapsia ja totesin, että en. Otin työpaikan (paremman) toisesta kaupungista ja sieltä ostin pienen asunnon.
Elin kahden kaupungin elämää n 15 ja nyt olen palannut takaisin pikkukaupunkiin, josta aikanaan vain halusin pois. Nautin jokaisesta ihanasta, rauhallisesta päivästä, luonnosta, siitä, että joku, eli aviomies, on lähes joka päivä seurana. Ihanaa, kun voi rupatella jonkun kanssa päivän mittaan.
Elämä on ollut hyvää ja vaihtelevaa, mutta nyt tämä keskiluokkaisuus on juuri sitä, mitä tarvitsen.
Huokaus. Se, että sinulla on käynyt mieluisasti ei tarkoita, että kaikilla onnistuisi. Ja lapset ei nyt olleet se pointti, vaan juurtuneisuus. Esim. Jäät kotipaikkakunnalle ja työskentelet samassa firmassa 21-35 v. On erittäin todennäköistä, että elämässäsi on useita pysyviä ihmissuhteita, ja olet saanut pari palkankorotusten, ja jos olet alkanut ostaa taloa vaikka 25v. niin olet saanut siitä hyvän osan jo maksettua. Sitä tarkoitin sillä pohjalla.
Jos olet 21-35v. ollut ulkomailla koko ajan siirtyen eteenpäin, niin sinulla on todennäköisesti ollut paljon tuttuja ja kavereita, joista moni asuu nyt ihan toisella puolella maailmaa eikä liity elämääsi enää mitenkään, useita erilaisia työpaikkoja, ja useita koteja, joita et ole kumminkaan ehkä omistanut, koska vuokralla olo on ollut järkevämpää, kun muuttaa usein. Nyt 35v. alkaen JOS haluaakin alkaa etsiä kumppania, vakituista työpaikkaa ja tehdä ehkä lapsiakin, niin kiire voi tulla saavuttaa niitä, ja moni voi nakella niskojaan parisuhde-ehdokkaana tai työnantajana ihmiselle, joka on koko ikänsä tehnyt sitä ja tätä, siellä täällä eikä ole tähän mennessä osoittanut mitään sitoutumisen halua mihinkään.
Kaikkea elämässä ei elämässä voi saada ja pitää olla tyytyväinen sitä mitä on eikä ajatella sitä mitä olisi voinut olla. Molemmissa noissa skenaarioissa ihminen jää paitsi jostain kokemuksesta ja saattaa pohtia, että olisiko pitänyt tehdä erilaisia valintoja.
Minä asuin ikävuodet 20-33 ulkomailla (tein siellä tutkinnot+aloitin uran) kunnes muutin takaisin Suomeen. Olen myös paininut tämän ongelman kanssa, että ei ole samanlaista nuorena aikuisena luotua kaveripiiriä ja verkostoa kuin monilla muilla ja lisäksi en ollut päässyt kiinni omistusasumiseen. En kuitenkaan missään nimessä kadu päätöstäni lähteä vaan varmasti tekisin saman päätöksen myös nyt jos voisin valita palata ajassa taaksepäin.
Käyttäjä4749 kirjoitti:
Täytyy vain kylmästi todeta fakta - kaikkea ei voi saada. Et voi saada turvallista, tavallista perhe-elämää ja jännittäviä seikkailuja ulkomailla ja kaikkea muuta, mistä haaveilet. Olet itse valinnut perhe-elämän lähiössä (?) ja olet sen saanut.
Meitä ei kukaan hae kotoa ja luo meille toisenlaisen elämän, itse me sen teemme ja omilla päätöksillämme vaikutamme siihen, mihin suuntaan se menee.
Mitään ei ole hakattu kiveen, paljon voi muuttaa, jos itse todella haluaa jotakin muuta elämäänsä, pienetkin askeleet toiseen suuntaan voivat saada paljon onnenhetkiä aikaan. Älä odota, että se vain tapahtuu, sillä niin ei tule käymään. Hanki esim. uusi harrastus, jossa opit uusia asioita ja saat onnistumisista hyvää oloa. Siitä se alkaa.
Tämä on hyvä kirjoitus. Aina löytää asioita mitkä voisi olla paremmin, pitää olla kiitollinen siitä mitä on ja lähteä tavoittelemaan vielä parempaa. Ja koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta perhe ei ole este joka tulee heivata unelmien tieltä. Minä en hankkinut lapsia koska tiesin etten olisi hyvä äiti extremalajeineni ja matkailuhaluineni, sekä halusin itseni näköisen elämän. Joskus sitä miettii, jääkö jostain paitsi, varmasti jää mutta entä sitten. Enhän minä tiedä millaista olisi olla upporikas, lesbo, äiti jne. Mutta ei se haittaa kun kaikkea ei tarvitse saada, riittää että saa elämään sitä mikä tekee onnelliseksi.
Aloittajan kannattaisi tosiaan hankkia joku räväkämpi harrastus tai muuten jotain sisältöä mikä kiinnostaa. Koskenlasku, laskuvarjohyppäys, seksikkäät tanssitunnit jne mistä saa iloa elämään ja tutustuu uusiin ihmisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koetas mennä vaikka treffeille, niin suuri osa kumppaniehdokkaista jättää väliin jo sen perusteella, jos ei ole saanut aikaan elämässään oikein mitään ulkoisesti merkittävää. Sillä on aika vähän väliä lopulta, millainen ihminen on pohjimmiltaan, kun siihen, että ylipäätään pääsee ihmisten kanssa tasavertaisiin kohtaamisiin ja tutustumaan, tarvitsee tietyn verran asemaa.
Tämä on niin totta. Ja vähäinenkin asema on paljon.
Huomasin työttömäksi jouduttuani, miten jouduin peittelemään tätä vajetta itsessäni ja kiertelemään ja kaartelemaan. Jo se teki minut vähän epäilyttäväksi ja sitten kun totuus valkeni, peli oli aina vastapuolen silmissä menetetty. Viimeistään tällä tavalla huomasin, että se asema, joka itsellä aiemmin oli, tosiaan oli asema (tai sosiaalinen status), ainakin jonkinlainen.
Niin kauan, kun on työtä, luulee, että työ on vaan itsestäänselvyys ja sosiaalinen asema on joillakin muilla, joillakin hienommilla ihmisillä. Itselläkin oli, ja sitten sen menetti ja nyt on sen ulottumattomissa. Voi surkeus.
No jaa, kyllä aika moni ymmärtää sen että on työtön. Ainahan voi myös opiskella vaikka avoimessa ja opetella jotain taitoa jolla voisi työllistää itsensä? Ja sitten sanoa että jäi työttömäksi jonka jälkeen hakeutui opiskelemaan / aikoo yrittäksi. Harva kai sitä kieroon katsoo ja voihan sitä mennä vaikka siivoamaankin? Olisi sentään ahkera joka haluaa elättää itsensä?
Vierailija kirjoitti:
Tutkailkaapa tätä. Kahden lapsen äiti myi talon ja lähti perheen kanssa asuntoautolla Espanjaan. Avaimena omien uskomusten ja pelkojen purkaminen. Niistä se lähtee.
Olisiko avain kuitenkin omassa sisäisessä maailmassa? Ehkä emme tarvitse niitä ulkoisia muutoksia vaan kyse on siitä, uskallammeko tuntea ja ajatella ihan mitä vain, sallien kaiken virrata.
Toisaalta, olisitko halunnut kumppaniksesi ketään niistä, jotka katsovat köyhää kieroon? Kyllähän köyhyys karsii valinnanvaraa ihmissuhteista, mutta minä olen ainakin pitänyt sitä aina positiivisena asiana. Eipä tarvitse sitten huomata, että ystäväni tai kumppanini onkin ihan eri maailmoista.