Se tunne kun tuntuu että ei elä ollenkaan omannäköistä elämää

Olen ollut yksinhuoltaja, mutta silti on paljon painostettu tietynlaiseen elämään vaivihkaisesti. Esimerkiksi äitini ilmaissut epätyytyväisyyttään siihen, että en halunnut kovin paljon määrällisesti viettää vapaa-aikaa hänen ja mummun kanssa, niinkuin hän teki pienten lasten äitinä. Kaikilla lomilla ja usein viikonloppuisin mummulle, itse tykkäsin vaan käydä välillä. Halusin tilaa yrittää luoda omannäköistä elämää ja tämä aiheutti vastustusta suvussa, joka on hyvin sovinnaista. Välillä olen miettinyt, että olisi varmaan kannattanut pyrkiä suvun "tuesta" pois, aivan vieraaseen kaupunkiin jossa kaikki sosiaaliset piirit nollasta. Eivät he koskaan ole minua oikein ymmärtäneet tai hyväksyneet omana itsenäni, joten aika hukkaan on mennyt niihin suhteisiin kaadettu aika.

Vierailija kirjoitti:

Sitten se helppaa kun lapset on isoja. Meidän nuorimmainen on kuuden vuoden päästä ylioppilas ja olen vapaa tekemään mitä haluan. Tiedänkin jo. Muutan aivan toiselle puolelle Suomea pikkukuntaan, jossa olen jo nyt viettänyt erinäisistä syistä paljon aikaa. Olen jo kerännyt hiljaksiin rahaa omalle tilille, jotta voin jo sitä ennen ostaa sieltä järvenrantatontin ja kunnallistekniikan. Laskelmat olen tehnyt. Sitten ostan tästä yhteisen asunnon myynnistä jäävällä rahalla ihan pikkuruisen talopaketin avaimet käteen -pariaatteella. En halua isoa taloa, siinä on iso vaiva. En halua taloa joka pitäisi näön ja naapureiden ja instaseuraajien takia olla tietyn näköinen ja kokoinen. Kerrankin aion elää niin kuin itse haluan. Sisustan sen just niin juntisti kuin haluan. Autoksi kelpaa mikä tahansa jolla pääsee kunnan keskustaan ja takaisin.

Tajusin joku vuosi sitten, että olen koko ikäni haaveillut omakotitalosta, omasta rannasta ja itsenäisyydestä, ettei kukaan ole käskemässä tai että pitää jatkuvasti tehdä kompromisseja jotta voidaan toteuttaa ”yhteisiä unelmia”. Mulla on työ jota voi tehdä etänä, joten se ei ole ongelma. Haluan kissan sekä kesäksi lampaita omaan pihaan. Haluan vapaa-aikana harrastaa, touhuta puutarhassa, retkeillä. Ulkomaan matkoja en tarvitse. Isoin oivallus oli ymmärtää, että tässä sitä ollaan keski-ikäisiä ja elämä on tuntunut koko ajan vaan jonkinlaiselta oudolta kompromissilta, jossa en ole päässyt toteuttamaan omia unelmiani ollenkaan.

Kohta lapset on isoja, siihen asti sinnittelen helsinkiläislähiössä, omistusasunnossa ja avioliitossa, joka ei ole kaksinen mutta jossa ei ole päihde-, väkivalta- tai pettämisongelmia. Mulle on tullut tunne, etten tarvitse edes ukkoa ollakseni onnellinen. Kunhan saan olla rauhassa omassa ihanassa pienessä kodissa järven rannalla ja elää itselleni.

On mielestäni julmaa olla kertomatta tätä puolisolle. Sekin voisi haluta tehdä jotain suunnitelmia etukäteen, jos tietäisi että ero on tulossa.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tässä ketjussa tulee esiin kumppanuuden puute. Se on kammottava tilanne, erityisesti kun se kumppanioletettu asuu saman katon alla mutta ei ole todellisuudessa aito kumppani.

Ap on joutunut tekemään valtavasti kompromisseja, joten ei ole ihme, että hän haaveilee paosta. Kuulostaa siltä kuin hän olisi ihan räjähtämäisillään, kun on joutunut patoamaan itseään ja tarpeitaan niin pitkään.

En tiedä onko oikea vastaus paeta maailmalle vai ennemminkin opetella elämään itse omaa elämäänsä, tehdä valintojansa, puolustaa itseänsä, tarpeitansa ja valintojansa muiden edessä.

Ja vielä: meillä on usein "sisäsyntyisenä", kasvatuksen, kulttuurin ja yhteisön myötävaikutuksella tietyt haaveet: ammatti, kumppani, talo, lapset, farmariauto (ehkä nykyään Skoda Octavia 🤔) ja kultainen noutaja.

Sitten kun elämme tätä unelmaa, kuulemme samalla muista, jotka valitsevatkin toisin. Tajuamme, että naisen elämä voi olla niin paljon muutakin kuin se ennalta määrätty polku. Yhtäkkiä aiemmat valintamme tuntuvat vääriltä. Kriisi on valmis.

Hassuinta tässä on se, että itse en ole koskaan ajatellut että elämän kuuluisi mennä juuri näin, vaan olen ajatellut paljon avarakatseisemmin, että hyvä elämä voi olla hyvin monenlainen.

En ole ajatellut että onneen tarvitaan hieno omistusasunto, farmariauto tai välttämättä sitä perhettäkään. Omat vanhempani ovat jo kuolleet, joten siinä mielessäkään ei ole ketään joka olisi esim odottanut minulta lapsenlapsia. Oma lapsuuteni oli muutenkin monella tapaa hyvin epätyypillinen, ja ehkä jossain määrin myös värikkäämpikin - toki olimme melko vähävaraisia, mutta muuten elämä oli rikasta. Oli ihmisiä, yhteisö ympärillä, tapahtumia, myös reissuja kotimaassa. Elimme vähän sellaista kiertolaiselämää, joten ehkä sen takia kaipaankin niin paljon vaihtelua, että ahdistun kuoliaakseni nykyisessä asuinpaikassamme, jopa siinä määrin että minua ei enää edes huvita lähteä kävelylle/lenkille tuonne ulos ihan lähistölle. Lähden mielummin autolla jonnekin vähän kauemmaksi, mieluiten johonkin ihan uuteen paikkaan.

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tässä ketjussa tulee esiin kumppanuuden puute. Se on kammottava tilanne, erityisesti kun se kumppanioletettu asuu saman katon alla mutta ei ole todellisuudessa aito kumppani.

Ap on joutunut tekemään valtavasti kompromisseja, joten ei ole ihme, että hän haaveilee paosta. Kuulostaa siltä kuin hän olisi ihan räjähtämäisillään, kun on joutunut patoamaan itseään ja tarpeitaan niin pitkään.

En tiedä onko oikea vastaus paeta maailmalle vai ennemminkin opetella elämään itse omaa elämäänsä, tehdä valintojansa, puolustaa itseänsä, tarpeitansa ja valintojansa muiden edessä.

Ja vielä: meillä on usein "sisäsyntyisenä", kasvatuksen, kulttuurin ja yhteisön myötävaikutuksella tietyt haaveet: ammatti, kumppani, talo, lapset, farmariauto (ehkä nykyään Skoda Octavia 🤔) ja kultainen noutaja.

Sitten kun elämme tätä unelmaa, kuulemme samalla muista, jotka valitsevatkin toisin. Tajuamme, että naisen elämä voi olla niin paljon muutakin kuin se ennalta määrätty polku. Yhtäkkiä aiemmat valintamme tuntuvat vääriltä. Kriisi on valmis.

Hassuinta tässä on se, että itse en ole koskaan ajatellut että elämän kuuluisi mennä juuri näin, vaan olen ajatellut paljon avarakatseisemmin, että hyvä elämä voi olla hyvin monenlainen.

En ole ajatellut että onneen tarvitaan hieno omistusasunto, farmariauto tai välttämättä sitä perhettäkään. Omat vanhempani ovat jo kuolleet, joten siinä mielessäkään ei ole ketään joka olisi esim odottanut minulta lapsenlapsia. Oma lapsuuteni oli muutenkin monella tapaa hyvin epätyypillinen, ja ehkä jossain määrin myös värikkäämpikin - toki olimme melko vähävaraisia, mutta muuten elämä oli rikasta. Oli ihmisiä, yhteisö ympärillä, tapahtumia, myös reissuja kotimaassa. Elimme vähän sellaista kiertolaiselämää, joten ehkä sen takia kaipaankin niin paljon vaihtelua, että ahdistun kuoliaakseni nykyisessä asuinpaikassamme, jopa siinä määrin että minua ei enää edes huvita lähteä kävelylle/lenkille tuonne ulos ihan lähistölle. Lähden mielummin autolla jonnekin vähän kauemmaksi, mieluiten johonkin ihan uuteen paikkaan.

T. Ap

Ja oikeassa olet. Juuri tältä minusta tuntuu. Että olen ihan räjähdyspisteessä. Että huudan apua ennen kuin kadotan itseni lopullisesti, ennen kuin muutun täysin robotiksi. Toisaalta en usko että pystyn siihen, helppoa olisi toisaalta jos pystyisi. Siksi olen nyt niin pahoinvoiva. T. Ap

Mun elämää… Milloin siitä tuli näin hirveää…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten se helppaa kun lapset on isoja. Meidän nuorimmainen on kuuden vuoden päästä ylioppilas ja olen vapaa tekemään mitä haluan. Tiedänkin jo. Muutan aivan toiselle puolelle Suomea pikkukuntaan, jossa olen jo nyt viettänyt erinäisistä syistä paljon aikaa. Olen jo kerännyt hiljaksiin rahaa omalle tilille, jotta voin jo sitä ennen ostaa sieltä järvenrantatontin ja kunnallistekniikan. Laskelmat olen tehnyt. Sitten ostan tästä yhteisen asunnon myynnistä jäävällä rahalla ihan pikkuruisen talopaketin avaimet käteen -pariaatteella. En halua isoa taloa, siinä on iso vaiva. En halua taloa joka pitäisi näön ja naapureiden ja instaseuraajien takia olla tietyn näköinen ja kokoinen. Kerrankin aion elää niin kuin itse haluan. Sisustan sen just niin juntisti kuin haluan. Autoksi kelpaa mikä tahansa jolla pääsee kunnan keskustaan ja takaisin.

Tajusin joku vuosi sitten, että olen koko ikäni haaveillut omakotitalosta, omasta rannasta ja itsenäisyydestä, ettei kukaan ole käskemässä tai että pitää jatkuvasti tehdä kompromisseja jotta voidaan toteuttaa ”yhteisiä unelmia”. Mulla on työ jota voi tehdä etänä, joten se ei ole ongelma. Haluan kissan sekä kesäksi lampaita omaan pihaan. Haluan vapaa-aikana harrastaa, touhuta puutarhassa, retkeillä. Ulkomaan matkoja en tarvitse. Isoin oivallus oli ymmärtää, että tässä sitä ollaan keski-ikäisiä ja elämä on tuntunut koko ajan vaan jonkinlaiselta oudolta kompromissilta, jossa en ole päässyt toteuttamaan omia unelmiani ollenkaan.

Kohta lapset on isoja, siihen asti sinnittelen helsinkiläislähiössä, omistusasunnossa ja avioliitossa, joka ei ole kaksinen mutta jossa ei ole päihde-, väkivalta- tai pettämisongelmia. Mulle on tullut tunne, etten tarvitse edes ukkoa ollakseni onnellinen. Kunhan saan olla rauhassa omassa ihanassa pienessä kodissa järven rannalla ja elää itselleni.

On mielestäni julmaa olla kertomatta tätä puolisolle. Sekin voisi haluta tehdä jotain suunnitelmia etukäteen, jos tietäisi että ero on tulossa.

Oletko edes jutellut puolisosi kanssa?

Tajusin ensimmäisen puolen vuoden yliopisto-opintojen jälkeen että tämä ei ole mitä haluan. Valmistun pian maisteriksi enkä ole vieläkään keksinyt mitä haluan tehdä. Tai tiedän: haluan pois yliopistolta mutta mitä sen jälkeen on suuri kysymys. Työttömänä olen lähes varmasti koska alallani ei ole töitä mutta en halua sitäkään.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin ensimmäisen puolen vuoden yliopisto-opintojen jälkeen että tämä ei ole mitä haluan. Valmistun pian maisteriksi enkä ole vieläkään keksinyt mitä haluan tehdä. Tai tiedän: haluan pois yliopistolta mutta mitä sen jälkeen on suuri kysymys. Työttömänä olen lähes varmasti koska alallani ei ole töitä mutta en halua sitäkään.

Vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikä vain tunne vaan kun tietää, ettei elämä ole ollenkaan omannäköistä vaan sitä on jotenkin nuoresta saakka onnistunut rakentanut elämäänsä ihan väärään suuntaan. Enää ei ihmetytä yhtään miksi kaikki on niin kamalan tahmeaa ja kaikessa on sellainen tervanjuonnin fiilis.. Ja kokoajan on ajatellut/odottanut että kyllä tämä tästä ja se aurinko paistaa vielä risukasaankin mutta aina kaikki on rojahtanut koska se pohja on ihan pielessä.

Pahinta on, että tilanteen korjaaminen/muuttaminen ei ole enää mahdollista käytännössä mitenkään, koska tietyt asiat olisi pitänyt olla tehtyinä jo viimeistään vuosikymmen sitten. Tämä myös aiheuttaa sen, että loppuikäkin tulee olemaan aina vaan uusilla tavoilla ei-omannäköistä :-(

Kyllä vielä voit muuttaa elämää, pieni askel kerrallaan. Ota ihan projektiksi tehdä joku uusi juttu joka päivä, joku ihan helppo. Tai tee joku suuri äkkimuutos. Kyllä se on mahdollista.

Näin 45-vuotiaana ei enää ole mahdollisuuksia kuin noihin pieniin muutoksiin jotka itseasiassa alkaa olla jo tehtyinäkin. Ne mitkä on jääneet toteutusta vaille on sitten sellaisia, että yksin niiden tekemisessä ei niin mieltä ole vaan koko jutun idea on yhdessäolo ja yhdessä tekeminen. 

Sen sijaan perhettä en enää voi perustaa eikä näin ikisinkkuna edes parisuhteen löytyminen tunnu todennäköiseltä asialta. Ja se taasen sulkee montakin juttua pois, koska yksin ei vaan ole varaa esim asua niin kuten kaksin asuessa olisi.. Yksin sitä on vankina kodissa joka toki on niin kiva kuin sen vain saa, mutta asumismuoto on jo lähtökohtaisesti väärä. Samoin paikkakunta mutta ei tämä epäsopivuus pelkkää paikkakuntaa vaihtamalla korjaannu.

Vierailija kirjoitti:

Mun elämää… Milloin siitä tuli näin hirveää…

Muistan kun tämä biisi ilmestyi (vissiin 20 vuotta sitten) ja jo silloin nämä sanat oli enempi kuin osuvat.

kommentoija nro145

Jos puoliso on tosi itsekeskeinen, silloin toiselle ei jää tilaa suhteessa. Kadottaa itsensä. Toiset eivät osaa nähdä tai kysyä muiden toiveita tai tarpeita. Näkevät vain omansa. Tällöin toinen osapuoli muuttuu varjoksi…

Välillä kannattaa sijoittaa itsensä maailmanhistorian mittakaavaan. Moniko loppujen lopuksi on saanut elää unelmaelämää, jossa on ollut mahdollisuus tehdä juuri sitä mitä haluaa, eikä vastoinkäymisiä ole ollut?

Asuinpaikan vaihto voi parantaa elämänlaatua mutta ei tuo onnea jos sisäistä rauhaa ei ole jo valmiiksi. Tämän sanon 20 kertaa muuttanena ja Suomen lisäksi kolmessa muussa maassa eläneenä.

Tuo että oma asuinalue on tylsä. Onko se muuten hyvä ja turvallinen? Voisko tylsyyttä elämässä lievittää jotenkin muuten, nyt korona-aikana vaikka pienillä viikonloppureissuilla toisille paikkakunnille? Jos ukko suostuu lähtemään mukaan niin jospa hänenkin silmänsä avautuisivat että muuallakin voisi elää. Tosin jos perusasiat ovat kunnossa eikä ole edes tarkkaa tietoa millainen se oman näköinen elämä olisi, niin suosittelen välttämään radikaaleja muutoksia. Joskus elämä heittää eteen isoja muutoksia ja silloin ikävöi sitä vanhaa tylsää elämää

Pakko olla trolli, mutta aikuisena kahden itsekkään idiootin eron keskellä aikoinaan kasvaneena kehotan huomioimaan, että sinun elämäsi on vielä skidien 18-vuotispäivään saakka heidän elämäänsä.

Mikäli tämä realiteetti ei maistu, niin sitten varmaan itket ja se maistuu. Pelle.

Vierailija kirjoitti:

Jos puoliso on tosi itsekeskeinen, silloin toiselle ei jää tilaa suhteessa. Kadottaa itsensä. Toiset eivät osaa nähdä tai kysyä muiden toiveita tai tarpeita. Näkevät vain omansa. Tällöin toinen osapuoli muuttuu varjoksi…

Miten olla muuttumatta varjoksi? Miten vahvistua?

Nyt naiset, grow a pair. Peruutuspeiliin vilkuilu tai vaikeroiminen kuinka mies, lapset tai asuntolaina ovat estäneet elämästä ei auta kohti omannäköistä elämää.

Jos ei tiedä mistä haaveilla, minä aloittaisin liikunnasta ja kirjallisuudesta.

Kun kokeilee eri liikunta/urheilulajeja, löytää sellaisen missä tuntee iloa! Hei, minä pystyn tähän, minä opin ja minä haltsaan tämän! Ilon ja pystyvyyden kokemus energisoi muitakin elämänalueita.

Kirjallisuudesta (esim. historian jännät naiset tai asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin) voi löytää naisesikuvia, joiden tarina inspiroi ja motivoi. Voi tunnustella tunteitaan ja miettiä millaisia polkuja on olemassa, mitä osia voisin niistä ottaa omaan käyttöön?

Ehkä tällä tavalla pääsisi "mies silloinkin torppasi kaikki haaveeni"-ajattelusta "minä haluan tätä nyt, mites se nyt toteutetaan" - ajatteluun.

Toi tyytymättömyys elämäänsä kuulostaa kyllä perusikäkriisiltä. Mulla ollut noita jaksoja juurikin 40 molemmin puolin. Itse olen siitä "onnellisessa" asemassa, että olen yh, kaksi lasta ja asutaan kerrostalossa, asunnossa jonka hankinnasta sain päättää ihan itse. Tätä ennen asuin miehen omakotitalossa, mies ei halunnut muuttaa, mikä on täysin hyväksyttävää ja ymmärrän, että talo oli miehelle tärkeä, mutta mulle ei. Mulle on tärkeää saada asua asunnossa, jonka olen itse saanut valita, että kun sitä asuntoa käy katsomassa, tulee vahvasti tunne, että tämä voisi olla kotini.

Opiskelen tällä hetkellä unelma-alaani, en tiedä mihin päädyn opintojen jälkeen, töiden saanti ei ole todellakaan itsestäänselvyys, mutta olen toiveikas. Jotain keksin ja asiat järjestyy.

Alle kolmekymppisenä reissasin itsekseni, opiskelin ulkomailla, toteutin unelmia, mutta suurin unelma oli saada lapsia ja olin tyytymätön, kun pelkäsin jos en niitä saakaan. Nyt kun ahdistus iskee ja tuntuu, että olen jumissa hiekkalaatikolla niin palautan tämän mieleen, järjestän aikaa istua vaikka saunassa yksin ja miettiä mitä haluan ja mikä helpottaa. Teen enemmän asioita mistä itse pidän ja muistutan itselleni, että olen parempi äiti, kun olen tyytyväinen. Perustyytyväisyys on mukavaa. Ei tarvitse olla mitään huippuja, toki ei mielellään paljoa pohjiakaan.

Istu alas ja kirjoita vaikka ylös mikä on sulle tärkeää ja mitä tahdot elämältä, miten nämä kohtaa ja mieti miten saisit ne kohtaamaan parhaiten. Kuulostaa siltä, että miestäsi pelottaa nuo ajatuksesi, hänhän ei halua erota ja ajatuksesi kuulostaa siltä, että et halua samoja asioita miehesi kanssa. Mieskin tajuaa, että et saa mitä toivot miehen kanssa. Ei ihme, ettei tahdo kuunnella. Sanoit, että olisitte luultavasti eronneet jos miehesikin olisi halunnut. Mikä estää eroamasta jos yhdessäolo tekee onnettomaksi?

Kasvatat lapset aikuisiksi, koska olet niistä vastuussa. Sen jälkeen eroat ja lähdet elämään batiikkinoitaelämää johonkin hikiseen lesbokommuuniin. Voit myös tehdä niitä taidokkaia pitämiäsi maalauksia talonne sisäseiniin. Koska maailma on siinä vaiheessa tulessa, voitte mummoystäviesi kanssa sammutella tulipaloja ja kokea itsenne tärkeiksi.

Tämä on hyvin "epämuodikas" pohdinta ja toki sellainen, että jos se ei iske omalle kohdalle, vaikea sitä on väkisin yrittääkään: mutta itselläni kaikissa vastaavissa olotiloissa, joita olen aina välillä myös kokenut, on tietynlainen suuri apu taustalla ollut uskonto. Olen kasvanut herätysliikkeeseen kuuluneessa perheessä ja kuulunut siihen aina itsekin - tosin jossain välissä usko silti hieman "kuihtui". Nykyään taas se on minulle tärkeä asia, joka ei loppujen lopuksi hirveästi edes ole muuten mukana arkipäivissäni kuin juuri turvana takia-alalla kaikessa, ja koen itsekin välillä paljon näitä oman elämän pohdintoja, mutta jollain tasolla silti aina oma usko auttaa tuomaan laajemman perspektiivin asioihin ja helpottamaan sen hyväksymistä, että tämä elämä on vain matka päämäärää kohti, ja kaikki "maallinen" tuntuu sitten vähän merkityksettömämmältä. En siis tarkoita, että elämän olisi hyvä tuntua merkityksettömältä, ei todellakaan. Vaikea vaan selittää! Ehkä siis niin, että en pelkää enää niin paljon vaikka että elämäni jää elämättä tai että olisi pitänyt ehtiä tehdä jotain ja olen jo liian vanha ja pitäisi saada niin paljon vielä asioita aikaiseksi ja tehtyä tämän elämän aikana - on helpottavaa ajatella, että tämä on nyt vain matka, ja jos siitä tulee nyt joinakin aikoina tylsä tai ikävä tai vaarallinen tai epämiellyttävä tai mitä muutakaan, niin tämä tosiaan on vain se matka, ei täällä tarvikaan edes tehdä mitään ihmeellistä. Mutta edelleen, ymmärrän, jos asia ei vain tunnu luontevalta itselle. Minua se on auttanut.

Neljänkympin kriisiltä kuulostaa. Itsekin hiukka alle nelikymppisenä kävin samantyyppisiä ajatuksia läpi. Oli tunne, että seison vuorenharjalla ja katselen taaksepäin kuljettua matkaa ja mietin onko edessäpäin sitä mitä haluan. Noh, tein vääriä valintoja silloin ja kadun niitä vieläkin, mutta elämä kuitenkin löysi uomansa ja on ihan hyvää näin.

Tässä edellinen vielä jatkaa vähän maallisemmin pohdinnoin: tuli vain mieleen, että auttaisiko yhtään, jos ajattelisi vaikka lasten olevan nyt tämän hetkisen elämän mahtava juttu, ja he kasvavat niin nopeasti - on ainutkertainen tilaisuus tehdä kaikkea omien lasten kanssa. Jos vähän väkisinkin alkaa puuhailla jotain hauskaa lasten kanssa, usein siitä kehkeytyy innostavia ja inspiroivia hetkiä, jos vähän vielä lietsoo itseään lapsenmielisyyteen! Hankkia vaikka laatikollinen paperia ja kyniä ja askartelutarvikkeita ja värkätä lasten kanssa vaikka linna pahvista, ajaa johonkin uuteen paikkaan ja tutkia lasten kanssa yhdessä luontoa tai mitä siellä kohteessa nyt onkaan, vaikka vanhaa kartanoa ja miettiä sen historiaa ja kummitustarinoita. Jne. Ottaa myös kaikkea hienoa ja ainutlaatuista irti siitä lapsiajasta. Ja teinit ovat omalla tavallaan sitten aivan ihania, ja uskon että hekin innostuisivat vastaavista jutuista alkuun ehkä hieman patistaen. Ja teineissä on kivaa se, että voi jo alkaa keskustella syvällisemmin ja saada sitten jo erilaisempiin asioihin seuraa kuin pikkulapsista, vaikka shoppailuun.