Lue keskustelun säännöt.
Se tunne kun tuntuu että ei elä ollenkaan omannäköistä elämää
30.07.2021 |
Onko jollakin muilla samanlaisia tuntemuksia? Minulla periaatteessa jonkun mielestä kaikki hyvin. On mies, lapset, työ ja omistusasunto. Ystäviäkin on muutama hyvä. Mutta silti. En voi olla vertailematta elämääni jonkun toisen elämään, esim joidenkin vanhojen kavereiden. Kuinka he elävät paljon vaihtoehtoisempaa ja mielenkiintoisemmalta vaikuttavaa elämää. Osalla on lapsiakin, joten ei ole siitä kiinni.
Koen että mieheni on siinä mielessä ”tylsä” että hänelle ei tulisi kuuloonkaan asua esim vuokralla tai muuttaa jonnekin maaseudulle. Asumme hänen vanhempiensa lähellä, tylsässä mutta lasten kanssa turvallisessa lähiössä. Jotenkin vuosi vuodelta tuntuu enemmän siltä, että elämä muuttuu enemmän ja enemmän harmaaksi. Toki koronakin on tähän vaikuttanut, mutta kuinka yritän olla kiitollinen ja tyytyväinen siihen mitä minulla on, niin silti tuntuu siltä että esitän vain onnellista. En edes ole aikoihin uskaltanut kysyä itseltäni mitä itse haluan, kun ei sillä ole mitään merkitystä, koska elämämme on nyt tässä. Sitten koen myös syyllisyyttä näistä ajatuksista, pitäisi ajatella lapsia, heillä on hyvät koulu tässä vieressä, kaverit jne. Silti itselläni sellainen olo, että olen aivan pystyynkuollut. Mies ei tosiaan ymmärrä ollenkaan kun yritän avata ajatuksiani, tai sitten ei halua ymmärtää, en rehellisesti osaa sanoa.
Kommentit (210)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kukaan ei voi saada kaikkea. Ne jotka lähtee seikkailemaan ulkomaille, riskeeraa sen, että ei ole missään juuria eikä omia pysyviä piirejä, ja ettei välttämättä saa perhettä eikä saavuta taloudellista vapautta, jos ei sitoudu uraan tai ala yrittää raskauksia tarpeeksi aikaisin. On lukuisia ihmisiä, jotka katuu, että huitelivat maailmalla vuosikaudet parikymppisenä ja nyt ~37v ei rahaa, omaa taloa, parisuhdetta tai lapsia. Kokemuksia takana, mutta muuta ei jäänytkään käteen.
Minä en kadu. Asunut puolet elämästäni (nyt 46v.) Suomen ulkopuolella. Muuttanut sinne töiden ja opintojen perässä. Olleet valintoja silloin ja rikastuttaneet valtavasti omaa elämääni ja avartaneet. Arki se tulee ulkomaillakin vastaan, ihan samanlaista parisuhde- ja perhe-elämää sielläkin voi perustaa ja viettää. Tämän vuoksi ei ole omaa asuntoa kun elämä vienyt minne milloinkin. Ei ole edelleenkään, en halua velkaa enkä taakkaa omaisuudesta enkä sitoutua yhteen paikkaan. Elän omannäköistäni elämää, sinä elät erilaista ja se ok. Etenemismahdollisuudet uralla on monesti kyllä isommat ulkomailla kuin täällä Suomessa. Lapsia eivät kaikki halua, eikä niiden saaminen ole mikään itsestäänselvyys vaikka haluaisinkin. Puhut taloudellisesta vapaudesta mutta samalla pitäisi haalia omaisuutta. Harva siinä onnistuu ilman velkaa. Mielummin sijoitan osakesalkkuihin kuin neljään seinään ja kattoon mutta sekin on valinta.
Niin, eivät kaikki kadu, varsinkaan ne joille on ollut selvää että eivät lapsia halua. Joillekin tulee tyhjyys ja kriisi sen jälkeen, kun on vähän ikää tullut enemmän eikä halua enää seikkailla. Haluaisi vakautta, mutta ei ole mitään pohjaa, jolle rakentaa.
Mitä ihmettä? Miksi ei ole samanlaista pohjaa ja vakauttan, mille rakentaa kuin lapsellisillakin, eli työ, asunto, ehkä kesämökki...eiköhän tavallisesti haluta se vakaus ja pohja ensin ja lapset vasta sitten.
Itse kolmenkympin kriisissä pohdin todella tarkkaan, haluanko lapsia ja totesin, että en. Otin työpaikan (paremman) toisesta kaupungista ja sieltä ostin pienen asunnon.
Elin kahden kaupungin elämää n 15 ja nyt olen palannut takaisin pikkukaupunkiin, josta aikanaan vain halusin pois. Nautin jokaisesta ihanasta, rauhallisesta päivästä, luonnosta, siitä, että joku, eli aviomies, on lähes joka päivä seurana. Ihanaa, kun voi rupatella jonkun kanssa päivän mittaan.
Elämä on ollut hyvää ja vaihtelevaa, mutta nyt tämä keskiluokkaisuus on juuri sitä, mitä tarvitsen.
Huokaus. Se, että sinulla on käynyt mieluisasti ei tarkoita, että kaikilla onnistuisi. Ja lapset ei nyt olleet se pointti, vaan juurtuneisuus. Esim. Jäät kotipaikkakunnalle ja työskentelet samassa firmassa 21-35 v. On erittäin todennäköistä, että elämässäsi on useita pysyviä ihmissuhteita, ja olet saanut pari palkankorotusten, ja jos olet alkanut ostaa taloa vaikka 25v. niin olet saanut siitä hyvän osan jo maksettua. Sitä tarkoitin sillä pohjalla.
Jos olet 21-35v. ollut ulkomailla koko ajan siirtyen eteenpäin, niin sinulla on todennäköisesti ollut paljon tuttuja ja kavereita, joista moni asuu nyt ihan toisella puolella maailmaa eikä liity elämääsi enää mitenkään, useita erilaisia työpaikkoja, ja useita koteja, joita et ole kumminkaan ehkä omistanut, koska vuokralla olo on ollut järkevämpää, kun muuttaa usein. Nyt 35v. alkaen JOS haluaakin alkaa etsiä kumppania, vakituista työpaikkaa ja tehdä ehkä lapsiakin, niin kiire voi tulla saavuttaa niitä, ja moni voi nakella niskojaan parisuhde-ehdokkaana tai työnantajana ihmiselle, joka on koko ikänsä tehnyt sitä ja tätä, siellä täällä eikä ole tähän mennessä osoittanut mitään sitoutumisen halua mihinkään.
No ei kai kukaan paria tai työtä niskojen nakkelijoiden joukosta. Kaikella tavalla eläen voi tulla hankaluuksia, esim. erotessa tiukasti juurtuneena on varmasti vaikeampaa hakea uutta parisuhdetta, kun on vain omat piirit, joista ulos lähteminen on vanhemmiten hankalaa. Esimerkiksi.
Minusta on luonnollista, että on erilaisia elämänvaiheita ja niissähän se suola onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohtalotoveri täällä aloittaja. Elämä möllöttää päivästä toiseen samaa rataa. Aamulla herätys, lasten kanssa puuhailua, lapset nukkumaan, katsellaan tunti, pari telkkaria. Siinäpä se. Arkena työt ja harrastukset rytmittää, mutta samaa rataa nekin. Minullakin hyvä mies, kohtuullinen elintaso ja mukava omakotitalo. Kaikki siis ihan ok.
Ja aivan samoja pohdin: mitä minä haluaisin tehdä, kenen kanssa olla, missä minun paikkani on. Ja elämä valuu ohi. Mies tuntuu nauttivan pienistä piireistä ja turvallisista päivistä.
En tiedä, joskus jopa mietin, että otan vaan ja häivyn. Mutta eipä minulla siihenkään mitään suunnitelmia ole.
Eikä vain tunne vaan kun tietää, ettei elämä ole ollenkaan omannäköistä vaan sitä on jotenkin nuoresta saakka onnistunut rakentanut elämäänsä ihan väärään suuntaan. Enää ei ihmetytä yhtään miksi kaikki on niin kamalan tahmeaa ja kaikessa on sellainen tervanjuonnin fiilis.. Ja kokoajan on ajatellut/odottanut että kyllä tämä tästä ja se aurinko paistaa vielä risukasaankin mutta aina kaikki on rojahtanut koska se pohja on ihan pielessä.
Pahinta on, että tilanteen korjaaminen/muuttaminen ei ole enää mahdollista käytännössä mitenkään, koska tietyt asiat olisi pitänyt olla tehtyinä jo viimeistään vuosikymmen sitten. Tämä myös aiheuttaa sen, että loppuikäkin tulee olemaan aina vaan uusilla tavoilla ei-omannäköistä :-(
Vierailija kirjoitti:
Mahtaako ap:n tilanteessa riittää kansalaisopiston kurssi ja viikon ulkomaanreissu yksin kerran vuodessa. Jotenkin vaan luen ap:n tekstistä että kyse on jostain enemmästä. Voin toki olla väärässä.
Itselläni on se tilanne että olen joutunut tekemään perhe-elämässä liikaa kompromisseja ja ikäänkuin kadottanut itseni johonkin matkanvarrelle. Myös minä koen eläväni jonkun muun elämää. Yritän nyt ottaa vastuuta tästä ja etsiä itselleni tärkeitä asioita.
Halusin puolison ja perheen ja sain ne. Sain myös paljon sellaista mitä en osannut odottaa. Esim. vanhemmuus ja haasteet parisuhteessa on olleet paljon rankempia kuin osasin etukäteen kuvitella. Ehkä se pätee moneen asiaan että ei haaveillessaan tiedä mistä haaveilee ennenkuin se konkretisoituu.
Tämä. Parisuhteen vaikeudet ovat olleet paljon kuormittavampia kuin osasin etukäteen ajatella. Olin varmaan aika naiivi nuorempana kun ajattelin että löytäisin jonkun sielunkumppanin, kenen kanssa kaikki sujuisi tuosta noin vaan ilman suurempia yhteentörmäyksiä. Kaikkea muuta. Aina on omista oikeuksista pitänyt taistella, ehkä jollekin toiselle se olisi helppoa ja luonnollista sanoa vaan että nyt lähden tästä moido. Itse olen vaan niin kiltti, että jos huomaan että toinen ei tykkää jostain mistä teen, niin helposti sitten jättää sen asian jatkossa tekemättä. Jotenkin ei osaa olla itsekäs ollenkaan, ja sitten kärsin tällä tavalla, ahdistun ja voin pahoin kun minulla ei ole omaa elämää. Tuntuu että elän vain muita varten, eikä minun tarpeillani ole edes väliä.
Yksi iso asia, joka vie voimavaroja tällä hetkellä
on lapsen vaikeudet. Tutkimukset kesken, mutta siis todennäköisesti saa diagnoosin ja on näin ollen siis erityislapsi. Tämäkin tietty on suuri suru sinänsä ja pelottaa tulevaisuus lapsen kanssa, miten hän pärjää jne. Varmasti yksi syy miksi on alkanut miettiä sitäkin, että olisi tosiaan voinut valita toisinkin ja jättää ne lapset vaikka tekemättä. Tai sitten tehdä ne jonkun muun kanssa (lapsen erityisyys todennäköisesti miehen puolelta periytyvää).
Tämä on tällaista vähän turhaa ja lapsellistakin pohdiskelua koska tilanne on nyt tämä, ja täytyy vaan koittaa selviytyä, ja kun ei sekään riitä, niin koittaa tehdä itsensä onnelliseksi esim juurikin aloittamalla joku oma uusi harrastus. T. Ap
Katkeroituminen ei kannata. Nyt kannattaa miettiä tosissaan asioita, tuolla on ihmisiä jotka 50-vuotiaina muuttaa rapakon taakse töihin. Harrastukset ja uudet ihmiset ja heihin tutustuminen voi tuoda todella paljon iloa elämään! Suosittelen että aloittaja aloittaa jonkun ihanan harrastuksen ja jonkun mikä tuottaa haasteita, ja lähtee vaikka muutaman viikon road tripille miehen kanssa vuokraretkeilyautolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Katkeroituminen ei kannata. Nyt kannattaa miettiä tosissaan asioita, tuolla on ihmisiä jotka 50-vuotiaina muuttaa rapakon taakse töihin. Harrastukset ja uudet ihmiset ja heihin tutustuminen voi tuoda todella paljon iloa elämään! Suosittelen että aloittaja aloittaa jonkun ihanan harrastuksen ja jonkun mikä tuottaa haasteita, ja lähtee vaikka muutaman viikon road tripille miehen kanssa vuokraretkeilyautolla.
Mistä löydät miehen joka haluaa tehdä muuta kuin katsoa formuloita ja istua sohvalla.....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkänäköinen elämäsi sitten oikeasti olisi?
En tiedä.. Todennäköisesti olisin muuttanut ulkomaille jo kauan aikaa sitten. Se oli suurin haaveeni nuorena, mutta sitten tulin raskaaksi, ja mieheni on aina ollut ehdoton sen suhteen ettei ulkomaille halua muuttaa. Tai olisi hän saattanut lähteä väkisin kanssani, jos olisin tehnyt kaiken suunnittelun itse, mukaanlukien hankkinut hänelle työpaikan jne. Aika suoralta kädeltä hän on ajatuksen tyrmännyt jo aikoinaan.
Jos en asuisi ulkomailla, niin voisin hyvin kuvitella asuvani jossain kommuunissa, vaikka maaseudulla tai vuokralla jossain vähän ”värikkäämmässä” paikassa, jossa olisi enemmän elämää ympärillä. Vaikea selittää... Jotenkin vaan en ole onnellinen nykyisessä asuinpaikassani, joka on mielestäni yksinkertaisesti tylsä. En jotenkin tunne kuuluvani joukkoon. Mutta sitten taas koen huonoa omatuntoa kun en ”tyydy” näihin puitteisiin (ei siis mitään rikkaita olla) tai sopeudu joukkoon. Mietin et mikä minussa on vikana.
Parikymmentä vuotta ulkomailla ja kyllä elämä saattaa kääntyä näinkin muun kuin omannäköiseksi.
Tuli vain mieleen, että vietä aikaa maissa, jotka sinua kiinnostavat. Jos siis saat pitemmän loman. Älä mene turistikohteisiin, vaan jonnekin paikallisten pariin. Kuukaudessakin ehtii jo kaikenlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko aina yrittänyt olla se mitä yhteiskunta ja muut läheiset odottaa ? Normit ja kulttuuri...
Ehkä ei edes tiedä mitä oikeasti haluasi kun joutuu meneen normien ja odotusten mukaan lapsesta asti.
Vierailija kirjoitti:
Katkeroituminen ei kannata. Nyt kannattaa miettiä tosissaan asioita, tuolla on ihmisiä jotka 50-vuotiaina muuttaa rapakon taakse töihin. Harrastukset ja uudet ihmiset ja heihin tutustuminen voi tuoda todella paljon iloa elämään! Suosittelen että aloittaja aloittaa jonkun ihanan harrastuksen ja jonkun mikä tuottaa haasteita, ja lähtee vaikka muutaman viikon road tripille miehen kanssa vuokraretkeilyautolla.
Moni ehdottaa että tekisin miehen kanssa joten, mutta kun mies on niin ehdoton, että minun ehdotukseni eivät hänen mielestään oikein koskaan ole kovin hyviä. Kaikki reissutkin on suunniteltu enimmäkseen miehen mieltymysten mukaan. Sitten kun reissaaminen on vielä hänen mielestään aina niin kallista, vaikka siis rahaa on kyllä omiin mielenkiinnon kohteisiin ja juttuihin riittää. Paras reissu hänestä
on varmaan kotisohvalta jonkun hyvän leffan katsominen ja olutpullon avaaminen. Säästää rahaakin…
Se on vähän sellaista sitten jos hän suostuu lähtemään johonkin minun valitsemaan paikkaan, niin hän tekee sen niin selvästi minun mielikseni. Saattaa jopa todeta jossain vaiheessa, että lähdin tänne nyt ihan sun mieliksi! Eikä välttämättä ole oikein läsnä, on poissaoleva, puhelimella tms. Eihän se ole ollenkaan sama asia, kun että toinen olisi avoin ja innokas lähtemään ja tekemään. Tästä syystä olenkin todennut helpommaksi sen että mennään ensisijaisesti miehen valitsemiin kohteisiin, koska olen hyvin joustava ja minulle käy melkein kaikki.
Tai ainakin niin luulin. On paljon paikkoja missä haluaisin käydä, minne ei ole ollut mahdollisuutta miehen kanssa mennä, koska hän on vaan todennut että sinne ei lähde.
Joten tosiaan luulen että yksin/kaverin kanssa reissuun lähtö on tässä tapauksessa parempi vaihtoehto! T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikä vain tunne vaan kun tietää, ettei elämä ole ollenkaan omannäköistä vaan sitä on jotenkin nuoresta saakka onnistunut rakentanut elämäänsä ihan väärään suuntaan. Enää ei ihmetytä yhtään miksi kaikki on niin kamalan tahmeaa ja kaikessa on sellainen tervanjuonnin fiilis.. Ja kokoajan on ajatellut/odottanut että kyllä tämä tästä ja se aurinko paistaa vielä risukasaankin mutta aina kaikki on rojahtanut koska se pohja on ihan pielessä.
Pahinta on, että tilanteen korjaaminen/muuttaminen ei ole enää mahdollista käytännössä mitenkään, koska tietyt asiat olisi pitänyt olla tehtyinä jo viimeistään vuosikymmen sitten. Tämä myös aiheuttaa sen, että loppuikäkin tulee olemaan aina vaan uusilla tavoilla ei-omannäköistä :-(
Kyllä vielä voit muuttaa elämää, pieni askel kerrallaan. Ota ihan projektiksi tehdä joku uusi juttu joka päivä, joku ihan helppo. Tai tee joku suuri äkkimuutos. Kyllä se on mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katkeroituminen ei kannata. Nyt kannattaa miettiä tosissaan asioita, tuolla on ihmisiä jotka 50-vuotiaina muuttaa rapakon taakse töihin. Harrastukset ja uudet ihmiset ja heihin tutustuminen voi tuoda todella paljon iloa elämään! Suosittelen että aloittaja aloittaa jonkun ihanan harrastuksen ja jonkun mikä tuottaa haasteita, ja lähtee vaikka muutaman viikon road tripille miehen kanssa vuokraretkeilyautolla.
Moni ehdottaa että tekisin miehen kanssa joten, mutta kun mies on niin ehdoton, että minun ehdotukseni eivät hänen mielestään oikein koskaan ole kovin hyviä. Kaikki reissutkin on suunniteltu enimmäkseen miehen mieltymysten mukaan. Sitten kun reissaaminen on vielä hänen mielestään aina niin kallista, vaikka siis rahaa on kyllä omiin mielenkiinnon kohteisiin ja juttuihin riittää. Paras reissu hänestä
on varmaan kotisohvalta jonkun hyvän leffan katsominen ja olutpullon avaaminen. Säästää rahaakin…Se on vähän sellaista sitten jos hän suostuu lähtemään johonkin minun valitsemaan paikkaan, niin hän tekee sen niin selvästi minun mielikseni. Saattaa jopa todeta jossain vaiheessa, että lähdin tänne nyt ihan sun mieliksi! Eikä välttämättä ole oikein läsnä, on poissaoleva, puhelimella tms. Eihän se ole ollenkaan sama asia, kun että toinen olisi avoin ja innokas lähtemään ja tekemään. Tästä syystä olenkin todennut helpommaksi sen että mennään ensisijaisesti miehen valitsemiin kohteisiin, koska olen hyvin joustava ja minulle käy melkein kaikki.
Tai ainakin niin luulin. On paljon paikkoja missä haluaisin käydä, minne ei ole ollut mahdollisuutta miehen kanssa mennä, koska hän on vaan todennut että sinne ei lähde.
Joten tosiaan luulen että yksin/kaverin kanssa reissuun lähtö on tässä tapauksessa parempi vaihtoehto! T. Ap
Juuri niin! Nyt vain alat järkkäillä.
Sitten se helppaa kun lapset on isoja. Meidän nuorimmainen on kuuden vuoden päästä ylioppilas ja olen vapaa tekemään mitä haluan. Tiedänkin jo. Muutan aivan toiselle puolelle Suomea pikkukuntaan, jossa olen jo nyt viettänyt erinäisistä syistä paljon aikaa. Olen jo kerännyt hiljaksiin rahaa omalle tilille, jotta voin jo sitä ennen ostaa sieltä järvenrantatontin ja kunnallistekniikan. Laskelmat olen tehnyt. Sitten ostan tästä yhteisen asunnon myynnistä jäävällä rahalla ihan pikkuruisen talopaketin avaimet käteen -pariaatteella. En halua isoa taloa, siinä on iso vaiva. En halua taloa joka pitäisi näön ja naapureiden ja instaseuraajien takia olla tietyn näköinen ja kokoinen. Kerrankin aion elää niin kuin itse haluan. Sisustan sen just niin juntisti kuin haluan. Autoksi kelpaa mikä tahansa jolla pääsee kunnan keskustaan ja takaisin.
Tajusin joku vuosi sitten, että olen koko ikäni haaveillut omakotitalosta, omasta rannasta ja itsenäisyydestä, ettei kukaan ole käskemässä tai että pitää jatkuvasti tehdä kompromisseja jotta voidaan toteuttaa ”yhteisiä unelmia”. Mulla on työ jota voi tehdä etänä, joten se ei ole ongelma. Haluan kissan sekä kesäksi lampaita omaan pihaan. Haluan vapaa-aikana harrastaa, touhuta puutarhassa, retkeillä. Ulkomaan matkoja en tarvitse. Isoin oivallus oli ymmärtää, että tässä sitä ollaan keski-ikäisiä ja elämä on tuntunut koko ajan vaan jonkinlaiselta oudolta kompromissilta, jossa en ole päässyt toteuttamaan omia unelmiani ollenkaan.
Kohta lapset on isoja, siihen asti sinnittelen helsinkiläislähiössä, omistusasunnossa ja avioliitossa, joka ei ole kaksinen mutta jossa ei ole päihde-, väkivalta- tai pettämisongelmia. Mulle on tullut tunne, etten tarvitse edes ukkoa ollakseni onnellinen. Kunhan saan olla rauhassa omassa ihanassa pienessä kodissa järven rannalla ja elää itselleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katkeroituminen ei kannata. Nyt kannattaa miettiä tosissaan asioita, tuolla on ihmisiä jotka 50-vuotiaina muuttaa rapakon taakse töihin. Harrastukset ja uudet ihmiset ja heihin tutustuminen voi tuoda todella paljon iloa elämään! Suosittelen että aloittaja aloittaa jonkun ihanan harrastuksen ja jonkun mikä tuottaa haasteita, ja lähtee vaikka muutaman viikon road tripille miehen kanssa vuokraretkeilyautolla.
Moni ehdottaa että tekisin miehen kanssa joten, mutta kun mies on niin ehdoton, että minun ehdotukseni eivät hänen mielestään oikein koskaan ole kovin hyviä. Kaikki reissutkin on suunniteltu enimmäkseen miehen mieltymysten mukaan. Sitten kun reissaaminen on vielä hänen mielestään aina niin kallista, vaikka siis rahaa on kyllä omiin mielenkiinnon kohteisiin ja juttuihin riittää. Paras reissu hänestä
on varmaan kotisohvalta jonkun hyvän leffan katsominen ja olutpullon avaaminen. Säästää rahaakin…Se on vähän sellaista sitten jos hän suostuu lähtemään johonkin minun valitsemaan paikkaan, niin hän tekee sen niin selvästi minun mielikseni. Saattaa jopa todeta jossain vaiheessa, että lähdin tänne nyt ihan sun mieliksi! Eikä välttämättä ole oikein läsnä, on poissaoleva, puhelimella tms. Eihän se ole ollenkaan sama asia, kun että toinen olisi avoin ja innokas lähtemään ja tekemään. Tästä syystä olenkin todennut helpommaksi sen että mennään ensisijaisesti miehen valitsemiin kohteisiin, koska olen hyvin joustava ja minulle käy melkein kaikki.
Tai ainakin niin luulin. On paljon paikkoja missä haluaisin käydä, minne ei ole ollut mahdollisuutta miehen kanssa mennä, koska hän on vaan todennut että sinne ei lähde.
Joten tosiaan luulen että yksin/kaverin kanssa reissuun lähtö on tässä tapauksessa parempi vaihtoehto! T. Ap
Mene yksin. Ensin helpompia kohteita lähempänä ja kokemuksen kartuttua haasteellisempia. Ei kukaan tule koskaan sinua kiittämään siitä, että teet miehen mielen mukaan. Ei edes hän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahtaako ap:n tilanteessa riittää kansalaisopiston kurssi ja viikon ulkomaanreissu yksin kerran vuodessa. Jotenkin vaan luen ap:n tekstistä että kyse on jostain enemmästä. Voin toki olla väärässä.
Itselläni on se tilanne että olen joutunut tekemään perhe-elämässä liikaa kompromisseja ja ikäänkuin kadottanut itseni johonkin matkanvarrelle. Myös minä koen eläväni jonkun muun elämää. Yritän nyt ottaa vastuuta tästä ja etsiä itselleni tärkeitä asioita.
Halusin puolison ja perheen ja sain ne. Sain myös paljon sellaista mitä en osannut odottaa. Esim. vanhemmuus ja haasteet parisuhteessa on olleet paljon rankempia kuin osasin etukäteen kuvitella. Ehkä se pätee moneen asiaan että ei haaveillessaan tiedä mistä haaveilee ennenkuin se konkretisoituu.
Tämä. Parisuhteen vaikeudet ovat olleet paljon kuormittavampia kuin osasin etukäteen ajatella. Olin varmaan aika naiivi nuorempana kun ajattelin että löytäisin jonkun sielunkumppanin, kenen kanssa kaikki sujuisi tuosta noin vaan ilman suurempia yhteentörmäyksiä. Kaikkea muuta. Aina on omista oikeuksista pitänyt taistella, ehkä jollekin toiselle se olisi helppoa ja luonnollista sanoa vaan että nyt lähden tästä moido. Itse olen vaan niin kiltti, että jos huomaan että toinen ei tykkää jostain mistä teen, niin helposti sitten jättää sen asian jatkossa tekemättä. Jotenkin ei osaa olla itsekäs ollenkaan, ja sitten kärsin tällä tavalla, ahdistun ja voin pahoin kun minulla ei ole omaa elämää. Tuntuu että elän vain muita varten, eikä minun tarpeillani ole edes väliä.
Yksi iso asia, joka vie voimavaroja tällä hetkellä
on lapsen vaikeudet. Tutkimukset kesken, mutta siis todennäköisesti saa diagnoosin ja on näin ollen siis erityislapsi. Tämäkin tietty on suuri suru sinänsä ja pelottaa tulevaisuus lapsen kanssa, miten hän pärjää jne. Varmasti yksi syy miksi on alkanut miettiä sitäkin, että olisi tosiaan voinut valita toisinkin ja jättää ne lapset vaikka tekemättä. Tai sitten tehdä ne jonkun muun kanssa (lapsen erityisyys todennäköisesti miehen puolelta periytyvää).Tämä on tällaista vähän turhaa ja lapsellistakin pohdiskelua koska tilanne on nyt tämä, ja täytyy vaan koittaa selviytyä, ja kun ei sekään riitä, niin koittaa tehdä itsensä onnelliseksi esim juurikin aloittamalla joku oma uusi harrastus. T. Ap
Been there done that. Lapsemme sai kolmevuotiaana nepsydiagnoosin ja sen jälkeem diagnooseja on tullut lisää.
Silti se ei ole estänyt minua ammatillisesti kehittämästä itseäni, eikä liioin miestäni. Harrastukset, reissut, tapaamiset ystävien kanssa, työ ja perhe tuo sisältöä elämään. Yhden asian varaan ei voi onnea rakentaa.
Haaveilen isosti ja moni asia on toteutunutkin. Haaveiden ja tekemisen myötä tavoitteet ja päämäärä selkenee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkänäköinen elämäsi sitten oikeasti olisi?
En tiedä.. Todennäköisesti olisin muuttanut ulkomaille jo kauan aikaa sitten. Se oli suurin haaveeni nuorena, mutta sitten tulin raskaaksi, ja mieheni on aina ollut ehdoton sen suhteen ettei ulkomaille halua muuttaa. Tai olisi hän saattanut lähteä väkisin kanssani, jos olisin tehnyt kaiken suunnittelun itse, mukaanlukien hankkinut hänelle työpaikan jne. Aika suoralta kädeltä hän on ajatuksen tyrmännyt jo aikoinaan.
Jos en asuisi ulkomailla, niin voisin hyvin kuvitella asuvani jossain kommuunissa, vaikka maaseudulla tai vuokralla jossain vähän ”värikkäämmässä” paikassa, jossa olisi enemmän elämää ympärillä. Vaikea selittää... Jotenkin vaan en ole onnellinen nykyisessä asuinpaikassani, joka on mielestäni yksinkertaisesti tylsä. En jotenkin tunne kuuluvani joukkoon. Mutta sitten taas koen huonoa omatuntoa kun en ”tyydy” näihin puitteisiin (ei siis mitään rikkaita olla) tai sopeudu joukkoon. Mietin et mikä minussa on vikana.
Miksi teit lapsia? Lapsettomana kaikki tuo olisi helposti toteutettavissa, mutta valitsit toisin.
Tätä minäkin ihmettelen. Jos ap on halunnut ulkomaille ja elää värikkäämpää, ehkä boheemimpaa elämää niin miksi hän teki lapsia? Lasten kanssa kaikki on vsikeampaa ja elämä yleensä kutistuu siihen työhön, lapsiin ja kotiin.
Mistä ihmeestä tähän nyt vedettiin se, että lapset ovat estäneet ap:n unelmat? Lasten kanssa voi hyvin muuttaa ulkomaille ja myös boheemimpi elämä onnistuu mainiosti (tässä oletan, että boheemi ei ole synonyymi huumeluolalle tms). Ja ap:hän itsekin sanoi, että mies ei halunnut ulkomaille.
Etkö voi ap hakeutua esim matkatöihin? Tai muuttaa yksin ulkomaille vaikka vuodeksi? Hanki boheemi kesämökki tai värikäs ystäväpiiri. Jos siis ihan oikeasti noita haluat.
Reilusti alaikäisten lasten äiti muuttaa yksin ulkomaille vuodeksi ja jättää lapset isälle vai? Nyt vähän jotain realiteettia näihin kirjoituksiin, please.
Isät tekee tätä koko ajan ja sitä pidetään että mies uhrautuu perheen eteen kun lähtee kauas töihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kukaan ei voi saada kaikkea. Ne jotka lähtee seikkailemaan ulkomaille, riskeeraa sen, että ei ole missään juuria eikä omia pysyviä piirejä, ja ettei välttämättä saa perhettä eikä saavuta taloudellista vapautta, jos ei sitoudu uraan tai ala yrittää raskauksia tarpeeksi aikaisin. On lukuisia ihmisiä, jotka katuu, että huitelivat maailmalla vuosikaudet parikymppisenä ja nyt ~37v ei rahaa, omaa taloa, parisuhdetta tai lapsia. Kokemuksia takana, mutta muuta ei jäänytkään käteen.
Minä en kadu. Asunut puolet elämästäni (nyt 46v.) Suomen ulkopuolella. Muuttanut sinne töiden ja opintojen perässä. Olleet valintoja silloin ja rikastuttaneet valtavasti omaa elämääni ja avartaneet. Arki se tulee ulkomaillakin vastaan, ihan samanlaista parisuhde- ja perhe-elämää sielläkin voi perustaa ja viettää. Tämän vuoksi ei ole omaa asuntoa kun elämä vienyt minne milloinkin. Ei ole edelleenkään, en halua velkaa enkä taakkaa omaisuudesta enkä sitoutua yhteen paikkaan. Elän omannäköistäni elämää, sinä elät erilaista ja se ok. Etenemismahdollisuudet uralla on monesti kyllä isommat ulkomailla kuin täällä Suomessa. Lapsia eivät kaikki halua, eikä niiden saaminen ole mikään itsestäänselvyys vaikka haluaisinkin. Puhut taloudellisesta vapaudesta mutta samalla pitäisi haalia omaisuutta. Harva siinä onnistuu ilman velkaa. Mielummin sijoitan osakesalkkuihin kuin neljään seinään ja kattoon mutta sekin on valinta.
Niin, eivät kaikki kadu, varsinkaan ne joille on ollut selvää että eivät lapsia halua. Joillekin tulee tyhjyys ja kriisi sen jälkeen, kun on vähän ikää tullut enemmän eikä halua enää seikkailla. Haluaisi vakautta, mutta ei ole mitään pohjaa, jolle rakentaa.
Mitä ihmettä? Miksi ei ole samanlaista pohjaa ja vakauttan, mille rakentaa kuin lapsellisillakin, eli työ, asunto, ehkä kesämökki...eiköhän tavallisesti haluta se vakaus ja pohja ensin ja lapset vasta sitten.
Itse kolmenkympin kriisissä pohdin todella tarkkaan, haluanko lapsia ja totesin, että en. Otin työpaikan (paremman) toisesta kaupungista ja sieltä ostin pienen asunnon.
Elin kahden kaupungin elämää n 15 ja nyt olen palannut takaisin pikkukaupunkiin, josta aikanaan vain halusin pois. Nautin jokaisesta ihanasta, rauhallisesta päivästä, luonnosta, siitä, että joku, eli aviomies, on lähes joka päivä seurana. Ihanaa, kun voi rupatella jonkun kanssa päivän mittaan.
Elämä on ollut hyvää ja vaihtelevaa, mutta nyt tämä keskiluokkaisuus on juuri sitä, mitä tarvitsen.
Huokaus. Se, että sinulla on käynyt mieluisasti ei tarkoita, että kaikilla onnistuisi. Ja lapset ei nyt olleet se pointti, vaan juurtuneisuus. Esim. Jäät kotipaikkakunnalle ja työskentelet samassa firmassa 21-35 v. On erittäin todennäköistä, että elämässäsi on useita pysyviä ihmissuhteita, ja olet saanut pari palkankorotusten, ja jos olet alkanut ostaa taloa vaikka 25v. niin olet saanut siitä hyvän osan jo maksettua. Sitä tarkoitin sillä pohjalla.
Jos olet 21-35v. ollut ulkomailla koko ajan siirtyen eteenpäin, niin sinulla on todennäköisesti ollut paljon tuttuja ja kavereita, joista moni asuu nyt ihan toisella puolella maailmaa eikä liity elämääsi enää mitenkään, useita erilaisia työpaikkoja, ja useita koteja, joita et ole kumminkaan ehkä omistanut, koska vuokralla olo on ollut järkevämpää, kun muuttaa usein. Nyt 35v. alkaen JOS haluaakin alkaa etsiä kumppania, vakituista työpaikkaa ja tehdä ehkä lapsiakin, niin kiire voi tulla saavuttaa niitä, ja moni voi nakella niskojaan parisuhde-ehdokkaana tai työnantajana ihmiselle, joka on koko ikänsä tehnyt sitä ja tätä, siellä täällä eikä ole tähän mennessä osoittanut mitään sitoutumisen halua mihinkään.No ei kai kukaan paria tai työtä niskojen nakkelijoiden joukosta. Kaikella tavalla eläen voi tulla hankaluuksia, esim. erotessa tiukasti juurtuneena on varmasti vaikeampaa hakea uutta parisuhdetta, kun on vain omat piirit, joista ulos lähteminen on vanhemmiten hankalaa. Esimerkiksi.
Minusta on luonnollista, että on erilaisia elämänvaiheita ja niissähän se suola onkin.
Niin onkin luonnollista. Aloin tästä puhua juuri tuodakseni sitä näkökulmaa, että se lapsien tekemättömyys ja ulkomailla reissaaminen ei välttämättä ja kaikille ole mikään autuaaksi tekevä asia. Myös sellaisia valintoja tehneenä voi tulla ongelmia eteen ja vaikeita tunteita sen suhteen, mistä on luopunut. Ihan niinkuin lapsia saaneilla, vakaata elämää elävillä mietityttää se, mitä muuta olisi voinut olla. En meinannut, että jompikumpi valinta on huono, vaan että molemmat luopuu jostain ja saa jotain ja asioissa on monta puolta ja seikkaa, jotka voi ottaa laskuun.
Vierailija kirjoitti:
Sitten se helppaa kun lapset on isoja. Meidän nuorimmainen on kuuden vuoden päästä ylioppilas ja olen vapaa tekemään mitä haluan. Tiedänkin jo. Muutan aivan toiselle puolelle Suomea pikkukuntaan, jossa olen jo nyt viettänyt erinäisistä syistä paljon aikaa. Olen jo kerännyt hiljaksiin rahaa omalle tilille, jotta voin jo sitä ennen ostaa sieltä järvenrantatontin ja kunnallistekniikan. Laskelmat olen tehnyt. Sitten ostan tästä yhteisen asunnon myynnistä jäävällä rahalla ihan pikkuruisen talopaketin avaimet käteen -pariaatteella. En halua isoa taloa, siinä on iso vaiva. En halua taloa joka pitäisi näön ja naapureiden ja instaseuraajien takia olla tietyn näköinen ja kokoinen. Kerrankin aion elää niin kuin itse haluan. Sisustan sen just niin juntisti kuin haluan. Autoksi kelpaa mikä tahansa jolla pääsee kunnan keskustaan ja takaisin.
Tajusin joku vuosi sitten, että olen koko ikäni haaveillut omakotitalosta, omasta rannasta ja itsenäisyydestä, ettei kukaan ole käskemässä tai että pitää jatkuvasti tehdä kompromisseja jotta voidaan toteuttaa ”yhteisiä unelmia”. Mulla on työ jota voi tehdä etänä, joten se ei ole ongelma. Haluan kissan sekä kesäksi lampaita omaan pihaan. Haluan vapaa-aikana harrastaa, touhuta puutarhassa, retkeillä. Ulkomaan matkoja en tarvitse. Isoin oivallus oli ymmärtää, että tässä sitä ollaan keski-ikäisiä ja elämä on tuntunut koko ajan vaan jonkinlaiselta oudolta kompromissilta, jossa en ole päässyt toteuttamaan omia unelmiani ollenkaan.
Kohta lapset on isoja, siihen asti sinnittelen helsinkiläislähiössä, omistusasunnossa ja avioliitossa, joka ei ole kaksinen mutta jossa ei ole päihde-, väkivalta- tai pettämisongelmia. Mulle on tullut tunne, etten tarvitse edes ukkoa ollakseni onnellinen. Kunhan saan olla rauhassa omassa ihanassa pienessä kodissa järven rannalla ja elää itselleni.
Aha, ammattikoulu on täysin poissa laskuista tässä perheessä :D
Jotenkin tässä ketjussa tulee esiin kumppanuuden puute. Se on kammottava tilanne, erityisesti kun se kumppanioletettu asuu saman katon alla mutta ei ole todellisuudessa aito kumppani.
Ap on joutunut tekemään valtavasti kompromisseja, joten ei ole ihme, että hän haaveilee paosta. Kuulostaa siltä kuin hän olisi ihan räjähtämäisillään, kun on joutunut patoamaan itseään ja tarpeitaan niin pitkään.
En tiedä onko oikea vastaus paeta maailmalle vai ennemminkin opetella elämään itse omaa elämäänsä, tehdä valintojansa, puolustaa itseänsä, tarpeitansa ja valintojansa muiden edessä.
Ja vielä: meillä on usein "sisäsyntyisenä", kasvatuksen, kulttuurin ja yhteisön myötävaikutuksella tietyt haaveet: ammatti, kumppani, talo, lapset, farmariauto (ehkä nykyään Skoda Octavia 🤔) ja kultainen noutaja.
Sitten kun elämme tätä unelmaa, kuulemme samalla muista, jotka valitsevatkin toisin. Tajuamme, että naisen elämä voi olla niin paljon muutakin kuin se ennalta määrätty polku. Yhtäkkiä aiemmat valintamme tuntuvat vääriltä. Kriisi on valmis.
Uskon vakaasti että jokaisella on joku sellainen kiinnostuksen kohde joka lisää onnellisuutta ja tuo sisältöä elämään, kaikki ei vaan ole löytänyt sitä.
Mulla on viisi lasta (olen erittäin lapsirakas) ja lapset eivät koskaan ole rajoittaneet onnellisuuttani ja ”oman itseni toteutusta”. Nimittäin mulla se on opiskelu ja tutkiminen. Tutkin pariakin eri asiaa, toista harrastusmielessä, toista virallisemmin (jatko-opinnot) ja lisäksi luen ja opiskelen useilta eri tieteenaloilta uusimpia tuulia. Haluaisin tietää kaikesta kaiken! Tiedonjanoni on pohjaton ja olen aivan superonnellinen saadessani täyttää tiedonjanoani.
Kaikille tämä ei ole tietenkään se juttu, useimmille jatkuva tieteenalojen seuranta olisi varmaan kauhistus. Mutta jokaiselle varmaan löytyisi joku muu, vastaava, innostuksen tunteita herättävä asia.
Ei välttämättä niin kovaa innostusta tuottava kuin itselläni, mutta edes onnistumisen ja innostuksen tunteita nostattava.
Jos apn kohdalla se on matkailu, hänen pitää järjestää elämää niin että pienessä mittakaavassa se onnistui. Tekee yksin viikonloppureissuja tai muuta vastaavaa. Tai menee kahdeksi viikoksi ekohippikommuuniin vapaaehtoistyöhön (näitä on suomessa useita).
Kokonaan ei saa ehkä toiveiden mukaista elämää, mutta OSITTAIN voi saada.
Mikään ei ole suurempaa onnellisuutta nostattavaa kuin se että saa tehdä sitä mihin on palava into ja kiinnostus!