Lue keskustelun säännöt.
Se tunne kun tuntuu että ei elä ollenkaan omannäköistä elämää
30.07.2021 |
Onko jollakin muilla samanlaisia tuntemuksia? Minulla periaatteessa jonkun mielestä kaikki hyvin. On mies, lapset, työ ja omistusasunto. Ystäviäkin on muutama hyvä. Mutta silti. En voi olla vertailematta elämääni jonkun toisen elämään, esim joidenkin vanhojen kavereiden. Kuinka he elävät paljon vaihtoehtoisempaa ja mielenkiintoisemmalta vaikuttavaa elämää. Osalla on lapsiakin, joten ei ole siitä kiinni.
Koen että mieheni on siinä mielessä ”tylsä” että hänelle ei tulisi kuuloonkaan asua esim vuokralla tai muuttaa jonnekin maaseudulle. Asumme hänen vanhempiensa lähellä, tylsässä mutta lasten kanssa turvallisessa lähiössä. Jotenkin vuosi vuodelta tuntuu enemmän siltä, että elämä muuttuu enemmän ja enemmän harmaaksi. Toki koronakin on tähän vaikuttanut, mutta kuinka yritän olla kiitollinen ja tyytyväinen siihen mitä minulla on, niin silti tuntuu siltä että esitän vain onnellista. En edes ole aikoihin uskaltanut kysyä itseltäni mitä itse haluan, kun ei sillä ole mitään merkitystä, koska elämämme on nyt tässä. Sitten koen myös syyllisyyttä näistä ajatuksista, pitäisi ajatella lapsia, heillä on hyvät koulu tässä vieressä, kaverit jne. Silti itselläni sellainen olo, että olen aivan pystyynkuollut. Mies ei tosiaan ymmärrä ollenkaan kun yritän avata ajatuksiani, tai sitten ei halua ymmärtää, en rehellisesti osaa sanoa.
Kommentit (210)
Vierailija kirjoitti:
Päädyin opiskelemaan alaa, joka ei ollut ykkösvaihtoehtoni. Tarvitsin töitä ja päädyin alani töihin, vaikka ne eivät kiinnosta. Nyt olen "jumissa" tällä alalla. Asun keskellä kaupunkia pienessä vuokrayksiössä vaikka rakastan luontoa ja haluaisin elää avarassa omistusasunnossa pienessä kylässä tai maaseudulla. Joku aika sitten seurustelin miehen kanssa, joka ei minua hirveästi edes kiinnostanut. Rakas lapsuuden ajan harrastus on jäänyt ja tilalle on tullut vain puuduttavan tylsä salitreeni.
Minä olen juuri tällainen, joka vaan päätyy elämässään paikkoihin. Menen vain virran mukana....;(
Minkälainen lapsuutesi oli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päädyin opiskelemaan alaa, joka ei ollut ykkösvaihtoehtoni. Tarvitsin töitä ja päädyin alani töihin, vaikka ne eivät kiinnosta. Nyt olen "jumissa" tällä alalla. Asun keskellä kaupunkia pienessä vuokrayksiössä vaikka rakastan luontoa ja haluaisin elää avarassa omistusasunnossa pienessä kylässä tai maaseudulla. Joku aika sitten seurustelin miehen kanssa, joka ei minua hirveästi edes kiinnostanut. Rakas lapsuuden ajan harrastus on jäänyt ja tilalle on tullut vain puuduttavan tylsä salitreeni.
Minä olen juuri tällainen, joka vaan päätyy elämässään paikkoihin. Menen vain virran mukana....;(
Minkälainen lapsuutesi oli?
Minulla oli oikein iloinen lapsuus hyvässä perheessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päädyin opiskelemaan alaa, joka ei ollut ykkösvaihtoehtoni. Tarvitsin töitä ja päädyin alani töihin, vaikka ne eivät kiinnosta. Nyt olen "jumissa" tällä alalla. Asun keskellä kaupunkia pienessä vuokrayksiössä vaikka rakastan luontoa ja haluaisin elää avarassa omistusasunnossa pienessä kylässä tai maaseudulla. Joku aika sitten seurustelin miehen kanssa, joka ei minua hirveästi edes kiinnostanut. Rakas lapsuuden ajan harrastus on jäänyt ja tilalle on tullut vain puuduttavan tylsä salitreeni.
Minä olen juuri tällainen, joka vaan päätyy elämässään paikkoihin. Menen vain virran mukana....;(
Minkälainen lapsuutesi oli?
Minulla oli oikein iloinen lapsuus hyvässä perheessä.
Onko sinun annettu itse päättää asioita vai onko sinulle aina kerrottu mitä pitää tehdä?
First world problems, sanon minä. Liikaa aikaa miettiä ja märehtiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkänäköinen elämäsi sitten oikeasti olisi?
En tiedä.. Todennäköisesti olisin muuttanut ulkomaille jo kauan aikaa sitten. Se oli suurin haaveeni nuorena, mutta sitten tulin raskaaksi, ja mieheni on aina ollut ehdoton sen suhteen ettei ulkomaille halua muuttaa. Tai olisi hän saattanut lähteä väkisin kanssani, jos olisin tehnyt kaiken suunnittelun itse, mukaanlukien hankkinut hänelle työpaikan jne. Aika suoralta kädeltä hän on ajatuksen tyrmännyt jo aikoinaan.
Jos en asuisi ulkomailla, niin voisin hyvin kuvitella asuvani jossain kommuunissa, vaikka maaseudulla tai vuokralla jossain vähän ”värikkäämmässä” paikassa, jossa olisi enemmän elämää ympärillä. Vaikea selittää... Jotenkin vaan en ole onnellinen nykyisessä asuinpaikassani, joka on mielestäni yksinkertaisesti tylsä. En jotenkin tunne kuuluvani joukkoon. Mutta sitten taas koen huonoa omatuntoa kun en ”tyydy” näihin puitteisiin (ei siis mitään rikkaita olla) tai sopeudu joukkoon. Mietin et mikä minussa on vikana.
Miksi teit lapsia? Lapsettomana kaikki tuo olisi helposti toteutettavissa, mutta valitsit toisin.
Niinpä, eikä olisi ollut myöskään pakko suostua miehen ehdottomuuteen. Siinäkin vaiheessa kun tuli raskaaksi olisi voinut esim. jättää lapsen isälle ja muuttaa ulkomaille, tai jättää miehen ja lähteä lapsen kanssa ja asua missä huvittaa. Vähän ristiriitaista sanoa, että SUURIN haave oli ulkomaille muutto, kun on kumminkin tehnyt ne valinnat, joista seuraa että elämästä tulee tasaista ja turvallista ja tylsää. Olisiko niin, että haaveminä on eri persoona kuin AP:n todellinen minä.
Juuri tuota ajattelua en ymmärrä, jota miehenikin edustaa. Miksi nämä asiat poissulkevat toisensa? Tiedän paljon ihmisiä jotka asuvat ulkomailla ja ovat joko saaneet siellä lapsia tai ovat muuttaneet lastensa kanssa sinne. Tiedän jopa perhen joka asuu veneessä. Kyllähän eri kulttuureihin tutustuminen, niiden näkeminen on lapsellekin suuri rikkaus. Miksi elämä lasten kanssa on automaattisesti tylsää? T. Ap
Niin siis itsehän olet valinnut tulla tuolle miehelle raskaaksi JA jäädä hänen kanssaan elämään perhe-elämää? Minkä takia se ulkoistetaan miehen syyksi, että elämäsi on tylsää? Olisit voinut
- jättää lapset tekemättä
- valita seikkailullisen miehen, joka haluaa värikästä elämää lastenkin kanssa (tosin tässäkin on omat ongelmansa, jos sellasen kumppanin valitsee)
- tai, jättää taakse sen tylsän perhe-elämän heti kun huomasit, että väärä mies ja elämäntapa tuli valittua.
Pointtini oli että et USKALTANUT valita epävarmaa elämää varman sijaan, mutta nyt valitat, että kyllähän sinä olet mielenkiintoinen persoona, mutta toiset ovat jotenkin painostaneet tähän sinulle epätyypilliseen elämään. Todellisuudessa ihminen, joka on todella vapaudenkaipuinen, on valmis uhraamaan aika paljon sen vapauden takia, toisin kuin sinä. Et suostu hyväksymään, että olet tehnyt nämä valinnat mukavuudenhalusi takia omien todellisten arvojesi pohjalta, ja nyt projisoit syyn muualle.Entä sitten jos näin onkin? Entä jos olen vaikka valinnut väärin? Tehnyt virheen? Silloin nuorena kun rakastuin mieheeni. Ehkä tiedostankin että asia on näin. Sehän vasta ahdistavaa onkin.
Silti asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Olisinhan voinut rakastua myös ”vapaaseen sieluun” joka olisi paljastunut alkoholistiksi tai narsistiksi. Mistäs sen tietää miten elämä olisi vaihtoehtoisesti mennyt.
Kun on monta kertaa valinnut ”väärin”, tehnyt kompromisseja, niin on entistä vaikeampaa valita täysin eri tavalla. Ei edes uskalla miettiä niitä omia toiveita, koska ne ovat vaan niin erilaisia kuin se elämä jota elää. Se elämä joka ei tunnu omalta. T. Ap
Itselläni on paljon vähemmän vakaa ja turvallinen elämä kuin sinulla, ja jotenkin on vaikea nähdä, että olisin ikinä mitenkään päätynyt sellaiseen tilanteeseen jossa olisin kyseisenlaisessa "loukossa" ihan jo persoonallisuutensa takia. Jäin yksinhuoltajaksi, koska havaitsin että lapsen isän kanssa en mitenkään voi olla. Sen jälkeen olisi pari kertaa ollut mahdollista ottaa turvallinen ja tavallinen mies, kun muutamasti sellainen minua tosissaan havitteli, mutta kavahdin ja kieltäydyin parisuhteesta. Vaikka taloudellinen tilanne olisi ollut parempi ja arki turvallisempaa, niin olisin kuollut tylsyyteen omakotitalolähiössä, jossa harrastuksena miehen kanssa TV:n katselu ja saunominen. Välillä tulee mietittyä, että ehkä se olisi ollut sittenkin parempi valinta. Ei tämä yksinkään pärjääminen ole niin mukavaa ollut, tosi kuluttavaa usein, eikä sitä vapautta sitten tietyssä mielessä ole ollut niin paljon, vaikka oman itseni herra/rouva olenkin perheen päänä ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No kukaan ei voi saada kaikkea. Ne jotka lähtee seikkailemaan ulkomaille, riskeeraa sen, että ei ole missään juuria eikä omia pysyviä piirejä, ja ettei välttämättä saa perhettä eikä saavuta taloudellista vapautta, jos ei sitoudu uraan tai ala yrittää raskauksia tarpeeksi aikaisin. On lukuisia ihmisiä, jotka katuu, että huitelivat maailmalla vuosikaudet parikymppisenä ja nyt ~37v ei rahaa, omaa taloa, parisuhdetta tai lapsia. Kokemuksia takana, mutta muuta ei jäänytkään käteen.
Minä en kadu. Asunut puolet elämästäni (nyt 46v.) Suomen ulkopuolella. Muuttanut sinne töiden ja opintojen perässä. Olleet valintoja silloin ja rikastuttaneet valtavasti omaa elämääni ja avartaneet. Arki se tulee ulkomaillakin vastaan, ihan samanlaista parisuhde- ja perhe-elämää sielläkin voi perustaa ja viettää. Tämän vuoksi ei ole omaa asuntoa kun elämä vienyt minne milloinkin. Ei ole edelleenkään, en halua velkaa enkä taakkaa omaisuudesta enkä sitoutua yhteen paikkaan. Elän omannäköistäni elämää, sinä elät erilaista ja se ok. Etenemismahdollisuudet uralla on monesti kyllä isommat ulkomailla kuin täällä Suomessa. Lapsia eivät kaikki halua, eikä niiden saaminen ole mikään itsestäänselvyys vaikka haluaisinkin. Puhut taloudellisesta vapaudesta mutta samalla pitäisi haalia omaisuutta. Harva siinä onnistuu ilman velkaa. Mielummin sijoitan osakesalkkuihin kuin neljään seinään ja kattoon mutta sekin on valinta.
No kyllä ne pikkulapsivuodet on aika puuduttavia vaikka kuinka asuisi Afrikan savannilla teltassa. Jos kotikouluttaa lapset siinä menee oma aika ihan täysin. Jos ne on tavallisessa koulussa ne on kiinni siinä koulussa, etäkoulussakin.
Ap, alkaisin nyt jo tehdä suunnitelmia, kohta lapset pärjäävät yksin oikein hienosti. Ota pieniä askelia, tee omia reissuja tai mene vaikka kurssille jossa tapaat kiinnostavia ihmisiä. Kenen ihmisen elämää kadehdit? Mitä niillä on (ei varallisuutta vaan muuta) mitä haluaisit itsellesi?
Jos mies väkisin haluaa asua omakotitalossa se voi hoitaa sitä enemmän ja sulle jää vapautta matkustella. Jos se narisee, muutatte kompromissina rivariin.
Kuulostaa siltä että olette vähän epäsopivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis kaipaat oman näköistä elämää, tietämättä millaista se olisi? Ilmeisesti joku kriisi menossa? Koetko, että nuoruus jäänyt elämättä? Joku vienyt nuoruuden, mahdollisesti jopa kultaisen nuoruuden.
Ehdin elää nuoruuttani, vaikka reilusti alle 30-vuotiaana sainkin ensimmäisen lapseni ja menimme naimisiin. Ehdin matkustella paljon, oli poikaystäviä, elämä oli värikästä ja mielenkiintoista. Mutta elämä muuttui pienen ajan sisällä tosi paljon. Ja nyt se on ollut pitkään jo todella jumiutunutta, tylsää, enkä koe iloa oikeastaan enää juuri mistään. En ainakaan sellaista todellista iloa. ”Ihan kivaa” on jotkut jutut, mutta kuitenkin kaikki tuntuu sellaiselta esittämiseltä. Mies on tyytyväinen kun saa työpäivän jälkeen jumittua tietokoneella leffan parissa ja juoda pari olutta. Eli siis todella tylsää. T. Ap
Mistä tiedät, että mies on oikeasti tyytyväinen? Ehkä hänkin salaa haaveilee ihan toisenlaisesta elämästä. Hän saattaa jopa elää tietokoneensa parissa ihan toisenlaista elämää kuin villeimmissä kuvitelmissa osaat ajatellakaan. Olen näitä perheellisiä keskiluokkaisia perheenisia tavannut jonkin verran salaisten hetkien parissa. Oma tylsä vaimo ei jaksa enää kiinnostaa ja kiksejä haetaan muualta.
Niin. Mistäpä voisin tietää? Väittää kuitenkin olevansa ja syytä olisi ainakin sinä mielessä olla, että hän on elämässään saanut ainakin kaikki isoimmat unelmansa saavutettua. Eroa olen itse joskus aiemmin ääneenkin pohtinut, mutta hän ei halua erota. Jos hän olisi ollut halukas, niin todennäköisesti olisimme eronneetkin.
Ja tosiaan kun olen yrittänyt avata tätä omaa tyhjyyden tunnetta, niin hän ei vaikuta ymmärtävän minua alkuunkaan. Kuittaa koko asian höpöpuheina ja sellaisena ohimenevänä tunteiluna tms, jota ei tarvitse ottaa kovin vakavasti.
Kun se keskustelu hänen kanssaan on sellaista että kun esimerkiksi etsimme asuntoa aikoinaan, niin ehdotin että oltaisiin ostettu kerrostaloasunto, koska se olisi halvempi ja siten olisi jäänyt enemmän rahaa esim matkustella ym elämyksiin, niin hän vastasi ”eihän kerrostalossa voi asua”. Niin. Siellä ei voi asua. Joten emme asu kerrostalossa. T. Ap
Ongelmasi on, että tyydyt mieheen, joka ei tee kanssasi päätöksiä yhdessä. Suostut siihen, että hän loppukädessä päättää, ei ihme että olet onneton. Et ole selvittänyt itsellesi mitä haluat ja tarvitset, etkä taistellut sen puolesta tarpeeksi.
Vierailija kirjoitti:
No kyllä ne pikkulapsivuodet on aika puuduttavia vaikka kuinka asuisi Afrikan savannilla teltassa. Jos kotikouluttaa lapset siinä menee oma aika ihan täysin. Jos ne on tavallisessa koulussa ne on kiinni siinä koulussa, etäkoulussakin.
Ap, alkaisin nyt jo tehdä suunnitelmia, kohta lapset pärjäävät yksin oikein hienosti. Ota pieniä askelia, tee omia reissuja tai mene vaikka kurssille jossa tapaat kiinnostavia ihmisiä. Kenen ihmisen elämää kadehdit? Mitä niillä on (ei varallisuutta vaan muuta) mitä haluaisit itsellesi?
Jos mies väkisin haluaa asua omakotitalossa se voi hoitaa sitä enemmän ja sulle jää vapautta matkustella. Jos se narisee, muutatte kompromissina rivariin.
Kuulostaa siltä että olette vähän epäsopivat.
Ap:lla ei tainnut ihan pikkulapsia enää olla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun piti odottaa noin 20 vuotta, että sain kaksi nuorena yksin saamaani lasta täysikäiseksi.
Vasta sen jälkeen olen voinut alkaa elämään kunnolla ”minun elämääni”!
Lohduttaako?
Olen jo yli 40v. Minulla on ollut paljon vastoinkäymisiä elämässäni. Mutta jostain syystä olen säilynyt niin nuorekkaana kaikin puolin, että kun kerron totuuden iästäni, aikuisista lapsistani ja kokemuksistani, niin kuulijat lentävät selälleen.
Rehellisesti ihmettelen itsekin, miten kova elämä ei näy minussa enempää. Syy voi olla, että en kanna yhtään kaunaa, syytä olisi vaan en semmoiseen jaksa tuhlata voimia enkä aikaani. Kaikki todella järjestyy! Ap:lle sanoisin, että aloita heti elokuussa uusia harrastuksia. Jotain uutta ja erilaista. Jotain, jotain mitä vaikka hieman pelkäätkin! Mitä vaan, vaikka taidetta, tanssia, ammuntaa, balettia, kieliä, vaikka tankotanssia jos tykkäät tai vaikka et tykkäisi, voit alkaaa tykkäämään, kun saat lisää kehonhallintaa ja aivot rakastavat sitä että hallitset kehoasi!!!!!Eihän kaikilla kaikki järjesty, olet vaan ollut onnekas. Itse sain myös yksin lapsen nuorena ja moni unelma jäi kesken siinä, mutta ajattelin, että olen onneksi aika nuori sittenkin vielä kun lapsi on aikuinen ja pystyn toteuttamaan asioita. Sairastuinkin alle kolmekymppisenä jo, enkä pysty normaalia ja vapaata elämää elämään sairauden takia, vaikka perheen puolesta voisinkin. En esimerkiksi fyysisesti pysty harrastamaan tankotanssia tai kuntosalia, jotka olisi minulle mieluisia. Näin jälkikäteen olisi ollut paljon helpompi esimerkiksi matkustaa pikkulapsen kuin sairauden kanssa. Aina ei ole kaikkein toimivin taktiikka odottaa, kunnes olosuhteet ovat otolliset, koska ne voi muuttua myös huonompaan suuntaan ilman että pystyi vaikuttamaan.
Joo ei, odottaminen ei kannata. Niin monet toteuttavat elämäänsä sitku-asenteella. Sitku pääsee eläkkeelle ja sit ku lapset kasvaa pois kodista. Sit kun se eläke on saavutettu, niin voikin sairastua ja ne unelmat jää.
Pitää elää nyt niillä eväillä ja siellä missä on. Alkaa etsimään asioita mistä saa iloa ja mikä tuntuu omalta. Niissä puitteissa ja sen tylsän ja tavallisen mutta rakkaan kumppanin kanssa. Jos käykin niin, että alkaa tuntumaan väärältä se elämä mitä on elänyt niin muuttaa sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kukaan ei voi saada kaikkea. Ne jotka lähtee seikkailemaan ulkomaille, riskeeraa sen, että ei ole missään juuria eikä omia pysyviä piirejä, ja ettei välttämättä saa perhettä eikä saavuta taloudellista vapautta, jos ei sitoudu uraan tai ala yrittää raskauksia tarpeeksi aikaisin. On lukuisia ihmisiä, jotka katuu, että huitelivat maailmalla vuosikaudet parikymppisenä ja nyt ~37v ei rahaa, omaa taloa, parisuhdetta tai lapsia. Kokemuksia takana, mutta muuta ei jäänytkään käteen.
Minä en kadu. Asunut puolet elämästäni (nyt 46v.) Suomen ulkopuolella. Muuttanut sinne töiden ja opintojen perässä. Olleet valintoja silloin ja rikastuttaneet valtavasti omaa elämääni ja avartaneet. Arki se tulee ulkomaillakin vastaan, ihan samanlaista parisuhde- ja perhe-elämää sielläkin voi perustaa ja viettää. Tämän vuoksi ei ole omaa asuntoa kun elämä vienyt minne milloinkin. Ei ole edelleenkään, en halua velkaa enkä taakkaa omaisuudesta enkä sitoutua yhteen paikkaan. Elän omannäköistäni elämää, sinä elät erilaista ja se ok. Etenemismahdollisuudet uralla on monesti kyllä isommat ulkomailla kuin täällä Suomessa. Lapsia eivät kaikki halua, eikä niiden saaminen ole mikään itsestäänselvyys vaikka haluaisinkin. Puhut taloudellisesta vapaudesta mutta samalla pitäisi haalia omaisuutta. Harva siinä onnistuu ilman velkaa. Mielummin sijoitan osakesalkkuihin kuin neljään seinään ja kattoon mutta sekin on valinta.
Niin, eivät kaikki kadu, varsinkaan ne joille on ollut selvää että eivät lapsia halua. Joillekin tulee tyhjyys ja kriisi sen jälkeen, kun on vähän ikää tullut enemmän eikä halua enää seikkailla. Haluaisi vakautta, mutta ei ole mitään pohjaa, jolle rakentaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama tilanne. Luulin, että tähän ikään mennessä olisi omistusasunto ja vakityö ja 10 vuotta työvuosia takana.
Mutta ei, kelan pummina edelleen, kuten 15 vuotta sitten opiskeluaikana.
Ja en ole edes saanut sitä ekaa palkkatyö paikkaa ja ikää 36v.
Kaksi ammattia, pari lasta ja mies löytyy. Mutta ei mitään "omaa"
Päivät kotona kun mies ja lapset elää täyttä elämää töissä ja koulussa.
Mietin n it Saria päivittäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päädyin opiskelemaan alaa, joka ei ollut ykkösvaihtoehtoni. Tarvitsin töitä ja päädyin alani töihin, vaikka ne eivät kiinnosta. Nyt olen "jumissa" tällä alalla. Asun keskellä kaupunkia pienessä vuokrayksiössä vaikka rakastan luontoa ja haluaisin elää avarassa omistusasunnossa pienessä kylässä tai maaseudulla. Joku aika sitten seurustelin miehen kanssa, joka ei minua hirveästi edes kiinnostanut. Rakas lapsuuden ajan harrastus on jäänyt ja tilalle on tullut vain puuduttavan tylsä salitreeni.
Minä olen juuri tällainen, joka vaan päätyy elämässään paikkoihin. Menen vain virran mukana....;(
Minkälainen lapsuutesi oli?
Minulla oli oikein iloinen lapsuus hyvässä perheessä.
Onko sinun annettu itse päättää asioita vai onko sinulle aina kerrottu mitä pitää tehdä?
Kyllä sain päättää asioista, harrastuksista yms. ja koin, että vanhempani koittivat jo varhaisesta iästä alkaen kasvattaa minusta erittäin itsenäisen ja päätöskykyisen ihmisen. Jostain syystä koko aikuiselämäni on vain kuin kokoelma huonoja valintoja. Sisarukseni ovat molemmat päässeet töihin aloille, josta ovat oikeasti kiinnostuneet, ovat löytäneet omat sielunkumppaninsa ja ovat silminnähden tyytyväisempiä elämäänsä kuin minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut miehet pelkäävät naisia jotka uskaltavat olla erilaisia, itsenäisiä. He yrittävät tukahduttaa niitä.
Vierailija kirjoitti:
En usko että raha tekee onnelliseksi. Olen nähnyt sen tosi läheltä miten yksinäistä ja tyhjää rikkaan ihmisen elämä voi myös olla. Ei ole oikeita ystäviä, kaikki yrittävät vaan hyötyä, ei voi luottaa kehenkään. Rahalla ei voi ostaa ystäviä tai rakastavaa puolisoa. Rahaa rakastavia on kyllä jonossa.
Mutta noin muuten hyviä pointteja kyllä, kun eihän sitä voi tietää jos ei ole kokeillut, tietää sen vaan ettei tämänhetkinen tilanne tee onnelliseksi. T. Ap
Mä taas en usko, että sä tiedät, mistä puhut. Sun aloitus on niin keskiluokkainen. Ei pahalla, se oli tosi hyvä aloitus, mutta sulla ei selvästikään ole aavistustakaan siitä, miten hirveää oikeasti köyhän elämä on. Se on vähän eri asia kuin se, että keskiluokkainen ajattelee, että kaikkihan me ollaan köyhiä, koska oikeasti rikkaitakin on.
Oikeasti köyhän elämään liittyy järkyttävä määrä hätää ja turvattomuudentunnetta ja arvottomuudentunnetta.
Ei raha tee elämästä täydellistä, mutta sen totaalinen puuttumattomuus tekee siitä absoluuttisen hirveää. Ei paljon siinä lohduta ajatus siitä, että no, rikkaillakin on ongelmansa. Tällähän meitä yritetään pitää aisoissa. ETtä älkää nyt vaan ainakaan barrikadeille lähtekö, kaikilla kun on ongelmansa. Me sitten ollaan, että niin joo. Anteeksi nyt tosiaan tämä. Anteeksi kun köyhänä leipäjonossa tuntea mielensä pahaksi. Kun tosiaan onhan rikkaillakin kurjaa.
Ongelma on sekin, että köyhyys kytkeytyy sosiaaliseen asemaan. Olet ihmisenä kaikin puolin kiinnostavampi ja hyväksytympi ihan vaan jo keskiluokkaisena: sulla on yhteiskunnallinen asema ja sut hyväksytään eri tavalla. Köyhänä et ole ihan sama asia. Asiaa voi testata hakemalla pankista lainaa esimerkiksi. Ok, on vapaaehtoisesti köyhiä akateemisia jne. mutta se on eri asia. Köyhä, kouluttamaton ihminen... et voi tosissasi väittää, että tämä lähtökohta on sama kuin mikä tahansa muu ja että rahalla ei saa onnea. Tosta lähtökohdasta sä todellakin saat jo edes vähän isommalla rahalla onnea elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko että raha tekee onnelliseksi. Olen nähnyt sen tosi läheltä miten yksinäistä ja tyhjää rikkaan ihmisen elämä voi myös olla. Ei ole oikeita ystäviä, kaikki yrittävät vaan hyötyä, ei voi luottaa kehenkään. Rahalla ei voi ostaa ystäviä tai rakastavaa puolisoa. Rahaa rakastavia on kyllä jonossa.
Mutta noin muuten hyviä pointteja kyllä, kun eihän sitä voi tietää jos ei ole kokeillut, tietää sen vaan ettei tämänhetkinen tilanne tee onnelliseksi. T. Ap
Mä taas en usko, että sä tiedät, mistä puhut. Sun aloitus on niin keskiluokkainen. Ei pahalla, se oli tosi hyvä aloitus, mutta sulla ei selvästikään ole aavistustakaan siitä, miten hirveää oikeasti köyhän elämä on. Se on vähän eri asia kuin se, että keskiluokkainen ajattelee, että kaikkihan me ollaan köyhiä, koska oikeasti rikkaitakin on.
Oikeasti köyhän elämään liittyy järkyttävä määrä hätää ja turvattomuudentunnetta ja arvottomuudentunnetta.
Ei raha tee elämästä täydellistä, mutta sen totaalinen puuttumattomuus tekee siitä absoluuttisen hirveää. Ei paljon siinä lohduta ajatus siitä, että no, rikkaillakin on ongelmansa. Tällähän meitä yritetään pitää aisoissa. ETtä älkää nyt vaan ainakaan barrikadeille lähtekö, kaikilla kun on ongelmansa. Me sitten ollaan, että niin joo. Anteeksi nyt tosiaan tämä. Anteeksi kun köyhänä leipäjonossa tuntea mielensä pahaksi. Kun tosiaan onhan rikkaillakin kurjaa.
Ongelma on sekin, että köyhyys kytkeytyy sosiaaliseen asemaan. Olet ihmisenä kaikin puolin kiinnostavampi ja hyväksytympi ihan vaan jo keskiluokkaisena: sulla on yhteiskunnallinen asema ja sut hyväksytään eri tavalla. Köyhänä et ole ihan sama asia. Asiaa voi testata hakemalla pankista lainaa esimerkiksi. Ok, on vapaaehtoisesti köyhiä akateemisia jne. mutta se on eri asia. Köyhä, kouluttamaton ihminen... et voi tosissasi väittää, että tämä lähtökohta on sama kuin mikä tahansa muu ja että rahalla ei saa onnea. Tosta lähtökohdasta sä todellakin saat jo edes vähän isommalla rahalla onnea elämään.
Pakko vastata tähän, että en ole itse ollenkaan keskiluokkaisesta perheestä, ja siksi ehkä tämä elämä osittain ahdistaakin niin paljon, eikä tunnu omalta. En tiedä.
Päinvastoin olen todella köyhästä perheestä. Vuosia molemmat vanhempani olivat työttömiä, lapsuuden perheessäni oli paljon sairautta ja puutetta. Muistan kun äitini joskus toivoi että joku tuttava kutsuisi meidän syömään, koska meillä ei ollut muuta ruokaa kuin kauraryynejä. Elimme vuosia lahjoitusten varassa. Eivätkä vanhempi todellakaan saaneet mitään asuntolainaa, vaan kaupungin vuokrakämpässä asuttiin.
Nuorena ostin vaatteeni kirpputorilta, eikä se todellakaan ollut silloin muotia. En koskaan opiskeluaikana saanut vanhemmiltani mitään tukea, vaan jouduin (pääsin) tekemään työtä viikonloput ja loma-ajat ihan 15-vuotiaasta lähtien. Mutta todella tiedän minkälaista on myös elää köyhänä. Silti valitsisin mielummin köyhänä elämisen, perheen, läheiset, terveyden, kuin että eläisin yksin miljoonieni kanssa sairaana. Tarkoitan vaan että moni muu asia tekee onnellisemmaksi. Esim
juuri läheiset ja terveys, sekä se että elämässä on muutakin sisältöä kuin raha ja omaisuuden haaliminen.
T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko että raha tekee onnelliseksi. Olen nähnyt sen tosi läheltä miten yksinäistä ja tyhjää rikkaan ihmisen elämä voi myös olla. Ei ole oikeita ystäviä, kaikki yrittävät vaan hyötyä, ei voi luottaa kehenkään. Rahalla ei voi ostaa ystäviä tai rakastavaa puolisoa. Rahaa rakastavia on kyllä jonossa.
Mutta noin muuten hyviä pointteja kyllä, kun eihän sitä voi tietää jos ei ole kokeillut, tietää sen vaan ettei tämänhetkinen tilanne tee onnelliseksi. T. Ap
Mä taas en usko, että sä tiedät, mistä puhut. Sun aloitus on niin keskiluokkainen. Ei pahalla, se oli tosi hyvä aloitus, mutta sulla ei selvästikään ole aavistustakaan siitä, miten hirveää oikeasti köyhän elämä on. Se on vähän eri asia kuin se, että keskiluokkainen ajattelee, että kaikkihan me ollaan köyhiä, koska oikeasti rikkaitakin on.
Oikeasti köyhän elämään liittyy järkyttävä määrä hätää ja turvattomuudentunnetta ja arvottomuudentunnetta.
Ei raha tee elämästä täydellistä, mutta sen totaalinen puuttumattomuus tekee siitä absoluuttisen hirveää. Ei paljon siinä lohduta ajatus siitä, että no, rikkaillakin on ongelmansa. Tällähän meitä yritetään pitää aisoissa. ETtä älkää nyt vaan ainakaan barrikadeille lähtekö, kaikilla kun on ongelmansa. Me sitten ollaan, että niin joo. Anteeksi nyt tosiaan tämä. Anteeksi kun köyhänä leipäjonossa tuntea mielensä pahaksi. Kun tosiaan onhan rikkaillakin kurjaa.
Ongelma on sekin, että köyhyys kytkeytyy sosiaaliseen asemaan. Olet ihmisenä kaikin puolin kiinnostavampi ja hyväksytympi ihan vaan jo keskiluokkaisena: sulla on yhteiskunnallinen asema ja sut hyväksytään eri tavalla. Köyhänä et ole ihan sama asia. Asiaa voi testata hakemalla pankista lainaa esimerkiksi. Ok, on vapaaehtoisesti köyhiä akateemisia jne. mutta se on eri asia. Köyhä, kouluttamaton ihminen... et voi tosissasi väittää, että tämä lähtökohta on sama kuin mikä tahansa muu ja että rahalla ei saa onnea. Tosta lähtökohdasta sä todellakin saat jo edes vähän isommalla rahalla onnea elämään.
Köyhyys ja statuksettomuus pienentää elämää ihan älyttömästi. Koetas mennä vaikka treffeille, niin suuri osa kumppaniehdokkaista jättää väliin jo sen perusteella, jos ei ole saanut aikaan elämässään oikein mitään ulkoisesti merkittävää. Sillä on aika vähän väliä lopulta, millainen ihminen on pohjimmiltaan, kun siihen, että ylipäätään pääsee ihmisten kanssa tasavertaisiin kohtaamisiin ja tutustumaan, tarvitsee tietyn verran asemaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko että raha tekee onnelliseksi. Olen nähnyt sen tosi läheltä miten yksinäistä ja tyhjää rikkaan ihmisen elämä voi myös olla. Ei ole oikeita ystäviä, kaikki yrittävät vaan hyötyä, ei voi luottaa kehenkään. Rahalla ei voi ostaa ystäviä tai rakastavaa puolisoa. Rahaa rakastavia on kyllä jonossa.
Mutta noin muuten hyviä pointteja kyllä, kun eihän sitä voi tietää jos ei ole kokeillut, tietää sen vaan ettei tämänhetkinen tilanne tee onnelliseksi. T. Ap
Mä taas en usko, että sä tiedät, mistä puhut. Sun aloitus on niin keskiluokkainen. Ei pahalla, se oli tosi hyvä aloitus, mutta sulla ei selvästikään ole aavistustakaan siitä, miten hirveää oikeasti köyhän elämä on. Se on vähän eri asia kuin se, että keskiluokkainen ajattelee, että kaikkihan me ollaan köyhiä, koska oikeasti rikkaitakin on.
Oikeasti köyhän elämään liittyy järkyttävä määrä hätää ja turvattomuudentunnetta ja arvottomuudentunnetta.
Ei raha tee elämästä täydellistä, mutta sen totaalinen puuttumattomuus tekee siitä absoluuttisen hirveää. Ei paljon siinä lohduta ajatus siitä, että no, rikkaillakin on ongelmansa. Tällähän meitä yritetään pitää aisoissa. ETtä älkää nyt vaan ainakaan barrikadeille lähtekö, kaikilla kun on ongelmansa. Me sitten ollaan, että niin joo. Anteeksi nyt tosiaan tämä. Anteeksi kun köyhänä leipäjonossa tuntea mielensä pahaksi. Kun tosiaan onhan rikkaillakin kurjaa.
Ongelma on sekin, että köyhyys kytkeytyy sosiaaliseen asemaan. Olet ihmisenä kaikin puolin kiinnostavampi ja hyväksytympi ihan vaan jo keskiluokkaisena: sulla on yhteiskunnallinen asema ja sut hyväksytään eri tavalla. Köyhänä et ole ihan sama asia. Asiaa voi testata hakemalla pankista lainaa esimerkiksi. Ok, on vapaaehtoisesti köyhiä akateemisia jne. mutta se on eri asia. Köyhä, kouluttamaton ihminen... et voi tosissasi väittää, että tämä lähtökohta on sama kuin mikä tahansa muu ja että rahalla ei saa onnea. Tosta lähtökohdasta sä todellakin saat jo edes vähän isommalla rahalla onnea elämään.
Köyhyys ja statuksettomuus pienentää elämää ihan älyttömästi. Koetas mennä vaikka treffeille, niin suuri osa kumppaniehdokkaista jättää väliin jo sen perusteella, jos ei ole saanut aikaan elämässään oikein mitään ulkoisesti merkittävää. Sillä on aika vähän väliä lopulta, millainen ihminen on pohjimmiltaan, kun siihen, että ylipäätään pääsee ihmisten kanssa tasavertaisiin kohtaamisiin ja tutustumaan, tarvitsee tietyn verran asemaa.
Mikä on kellekin ulkoisesti merkittävää? Se että juoksee maratoneja? Lukee paljon kirjoja? Tekee hyväntekeväisyyttä? Asioita jotka voivat tehdä vaikutuksen, kertovat aktiivisesta ihmisestä, mutta eivät vaadi paljoa rahaa.
Mulla on just samanlainen tunne. Että en elä ollenkaan omannäköistä elämää. Ei mun elämästä tällaista pitänyt tulla. Tilanteeni vaan on täysin päinvastainen kuin sulla. En haaveillut suuria, juurikin perussetti; oma perhe ja omakotitalo. Mutta mitään en saanut. Työpaikka mulla on, mutta ei sillä rikastumaan pääse kun sinkkuna täytyy kaikki maksaa yksin. Jotenkin koko ajan odotan, että mun elämä alkaa, mutta olen tässä juuri havahtumassa, että näin neljänkympin jälkeen niin ei enää käy. Mulla kaikki kulminoituu tuohon puolison löytämiseen. Olisi niin ihanaa kun olisi seuraa kotona ja kaikkiin mahdollisiin aktiviteetteihin, menemisiin ja reissuihin. Mä olen niin kyllästymiseen asti käynyt yksin tapahtumissa ja tekemään aivan kaiken aina yksin, viettämään kaikki juhlat ja pyhät yksin jne. En halua vähätellä aloittajan tuntemuksia, mutta itse olisin näistä lähtökohdista katsottuna ikionnellinen jos mulla ois noi kaikki peruspalikat koossa. Jotenkin välillä ihmettelen ihmisten epäkiitollisuutta. Itse en tiedä mistä olisin kiitollinen, siitä, että jaksoin opiskella tutkinnon, jolla sain työpaikan vai? Rakkautta kun ei voi suorittaa niin sitä en saanut. Mä olen oikeesti varmaan jo masentunut, mutta yritän vielä sinnitellä jäljellä olevilla mielenterveyden rippeillä. Pelkään kyllä koko ajan, koska seinä tulee vastaan ja romahdan täysin tähän yksinäisyyteen ja toivottomuuteen. Mutta näin kai tää menee, harvoin kukaan on tyytyväinen omaan tilanteeseensa.
Tämä on niin totta.