Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Äitini asuu luonani ja vie elämänhaluni
30.07.2021 |
Olen kolmekymppinen työtön yksinhuoltaja ja iäkäs äitini asuu luonani kun ei yksinkään pärjäisi ja ei hänestä kukaan muukaan huolehtisi. Elämä on normaalista kaukana.
En saa kasvattaa 10-vuotiasta tytärtäni niin kuin haluan. Mummi antaa lapselle kaiken periksi eikä anna lapsen osallistua kotitöihin kun lapsi tekisi ne kuitenkin väärin vaikka haluaisin hänen oppivan niitä.
Kun ostan lapselle vaatteita on mummilla aina niistä valittamista ja muutenkin hän arvostelee minua (ja yleensäkin ihmisiä) hyvin paljon.
Äitini on AINA kotona eikä käy ikinä missään. Nyt kun olen työtön ja on korona-aika joudun siis kököttämään kotona hänen kanssaan.
Olen ihan loppu ja väsynyt. Lapsi pärjäilee melko hyvin, on kavereita yms.
Palvelutaloa yritettiin muutama vuosi sitten. Ehdotettiin paikkaa joka olisi ollut äidille huonosti soveltuva, ja kun hän sanoi ettei halua sinne niin en raskinut häntä sinne laittaa. Enää en jaksa yrittää mitään.
Tämä tilanne on epäreilu, se kun saa minut inhoamaan itseäni ja äitiäni.
Kommentit (544)
kuulostaa vähän siltä, kuin kyseessä olisi joku maatila, jossa onkin niin että lapsi on jäänyt asumaan siihen?
..isä lähtenyt ja äiti jäänyt siihen. ?
äidillä siis valtaoikeus asuakin talossa??
asuuko siis kyseinen a.p talossa ilman lupaa tai rahan / olosuhteiden takia?????
jos äitiä ei niin vaan voi potkia ulos
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teillä molemmilla on elämänhallinnassa ongelmia jos sinä olet pitkäaikaistyötön ja äitisi masentunut. Tyttäresi pitää saada pikapuolin parempaan elämään. En edes halua tietää kuinka paljon hän kärsii jo nyt ja on saanut mielenvikaisuutta. Ymmärrät varmaan itsekin, että tuo ei ole terve ympäristö lapselle kasvaa? Ensin se äiti pois sieltä nurkista ja vastuuttamaan omasta elämästään. Sen jälkeen sinä kouluttaudut tai lähdet töihin.
Jos et itsesi takia niin edes lapsesi takia tee jotain elämällesi. Mä en ikinä omaa masentunutta ja aavistuksen narsista äitiäni ottaisi luokseni asumaan. Olen jo viikon sisällä aivan loppu. Ja käyn terapeutilla kertomassa lapsuudestani.
Alapeukku siitä, että masennus= elämänhallinnan puute. Ei taida sielläkään olla kaikki muumit laaksossa?
työt on perseestä. vie motivaation ja elämän halun. samoin kuin tuo mutsi ja yhdistelmä.
Vierailija kirjoitti:
Omalla äidilläni oli muistisairaus. Kun hänet saatiin palvelutaloon, tilanne parani todella paljon. Kun aikaisemmin kävin äidin luona, kaikki aika meni hänen asioidensa hoitamiseen: pankki- ja terveysasiat, vaate- ja ruokahuolto, siivoaminen. Kun äiti pääsi palveluiden piiriin - jotka siis kunta järjesti - meidän välimme ja oma vointini paranivat kertaheitolla. Sen sijaan, että hoidin äidin asioita, saatoin viettää aikaa hänen kanssaan. Käytiin kävelyllä, istuttiin puistossa juttelemassa, syötiin jätskit. Minulla oli taas aikaa äidille. Ja arvatkaa, muuttiko hän palvelutaloon vapaaehtoisesti! Ei todellakaan. Äidin vointi ja mieliala kuitenkin paranivat todella nopeasti. Tilanne oli toki erilainen kuin Ap:llä, mutta tällaisena positiivisena ajatuksena, että vaikka äiti vastustaa muuttoa ja muutoksia, siitä voi seurata paljon hyvää.
Höpö höpö, kenenkään vointi ei kohenee vanhainkodissa, ihan huuhaata. Vointialenee nopeastikin. Siellä ei ole muuta kuin sänky ja telkkari viihdykkeinä. Hiljaiset tai vähemmän hiljaiset pöytäseuralaiset, joilla on enemmän tai vähemmän sontaa vaipoissa, syö siinä tai ole syötettävänä. Hauskaa vai mitä.
on hölmöä myös väittää ettei muut lapset ole vastuussa,
ymmärrän että huoli vanhemmasta,
eikä sen hoito saisi kaatua yhdelle lapselle. !!!!
(kun mä en jaksa, niin hoida sä tyyliin) ja välttää itse kaiken työn kun tietää että huolehtia huolehtii ja järjestää. Julmaa sellainen sitä kohtaan, joka hoitaa kaiken. (oli se sitten "vain" ne asioiden järjestelyt / hoitosuhteet)
ne voi vilkaista peilliin myös!
Olisi mielenkiintoista tietää kuinka kauan tästä avioerosta on aikaa. Ja mitkä olivat asumistilanteet silloin. Saiko äiti oman osuutensa erotessaan, miksi silloin ei edes harkittu omaan asuntoon muuttamista, mikä oli äidin (todellinen) terveystilanne silloin tms.
Onko siis äiti muuttanut suoraan viisi vuotta sitten tyttärensä luo, noin 70-vuotiaana?
Oudolta tuntuu, miten äiti oli niin avuton, eron jälkeisen masennuksen ymmärrän, mutta silti ihmiset eivät yleensä muuta lapsensa luokse asumaan.
Jotkut eivät missään tapauksessa.
Eivätkä lapset ota, väliaikaisesti ehkä, mutta ei pysyvästi.
Mikä on isän kanta tähän tilanteeseen? Voisiko isä hommata äidille asunnon jos aloittaja ei jaksa?
Tietenkään se ei isälle kuulu, mutta jos hän ajattelisi auttaa tytärtään ja lapsenlastaan.
Kaikki keinot olisi otettava käyttöön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n äiti ei ole muistisairas, vaan läheisriippuvainen narsisti. Ihan turha kertoilla normaalien ihmisten kuulumisia, koska ap ei ikinä moista tulee äidiltään saamaan. Ei ole saanut, ei saa nyt, eikä tule saamaan.[/quote]
AP:n äiti kuulostaa aivan anopiltani. Anoppini on heikkolahjainen, osaa käyttää yksinkertaista kännykkää, muttei esim tietokonetta. Verkkopankki on aivan liian vaativa. Ei osa varata aikaa esim terveyskeskukseen tai hoitaa asioitaan. Tottunut siihen, että joku muu hoitaa. Tälläinen ihmispolo ei todennäköisesti pärjää yksin, kuormittaa kotihoitoa ja omaisia pikkujutuilla, painelemalla turvaranneketta yms
""Äiti päätyi minulle", vähän niinkuin lemmikistä olisi kyse."
se päätyi kun asumiskuvio on jokin muu mitä a.p sanoo
maatila tne. missä ehkä omistusoikeus aivan jollain muualla kuin a.p :lla.
katsopa a.p nyt tilannettasi ihan rehellisesti?
onko mahdollista että teet myös itse väärin? tai rahan vuoksi ??
lopettaakaa neuvot. niitä on tullut jo riittämiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ehkä a.p äiti ei halua lähteä omasta kodistaan , jonka itse omistaa!
Vierailija kirjoitti:
on hölmöä myös väittää ettei muut lapset ole vastuussa,
ymmärrän että huoli vanhemmasta,
eikä sen hoito saisi kaatua yhdelle lapselle. !!!!
(kun mä en jaksa, niin hoida sä tyyliin) ja välttää itse kaiken työn kun tietää että huolehtia huolehtii ja järjestää. Julmaa sellainen sitä kohtaan, joka hoitaa kaiken. (oli se sitten "vain" ne asioiden järjestelyt / hoitosuhteet)
ne voi vilkaista peilliin myös!
Se mummo on ihan hyväkuntoinen.
Palveluyksiö tarjottu.
Siellä olisi pärjännyt ihan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisi mielenkiintoista tietää kuinka kauan tästä avioerosta on aikaa. Ja mitkä olivat asumistilanteet silloin. Saiko äiti oman osuutensa erotessaan, miksi silloin ei edes harkittu omaan asuntoon muuttamista, mikä oli äidin (todellinen) terveystilanne silloin tms.
Onko siis äiti muuttanut suoraan viisi vuotta sitten tyttärensä luo, noin 70-vuotiaana?
Oudolta tuntuu, miten äiti oli niin avuton, eron jälkeisen masennuksen ymmärrän, mutta silti ihmiset eivät yleensä muuta lapsensa luokse asumaan.
Jotkut eivät missään tapauksessa.
Eivätkä lapset ota, väliaikaisesti ehkä, mutta ei pysyvästi.
Mikä on isän kanta tähän tilanteeseen? Voisiko isä hommata äidille asunnon jos aloittaja ei jaksa?
Tietenkään se ei isälle kuulu, mutta jos hän ajattelisi auttaa tytärtään ja lapsenlastaan.
Kaikki keinot olisi otettava käyttöön.
Miksi sen isän joka on eronnut piyäisi jokin vastuu ottaa eksästään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi mielenkiintoista tietää kuinka kauan tästä avioerosta on aikaa. Ja mitkä olivat asumistilanteet silloin. Saiko äiti oman osuutensa erotessaan, miksi silloin ei edes harkittu omaan asuntoon muuttamista, mikä oli äidin (todellinen) terveystilanne silloin tms.
Onko siis äiti muuttanut suoraan viisi vuotta sitten tyttärensä luo, noin 70-vuotiaana?
Oudolta tuntuu, miten äiti oli niin avuton, eron jälkeisen masennuksen ymmärrän, mutta silti ihmiset eivät yleensä muuta lapsensa luokse asumaan.
Jotkut eivät missään tapauksessa.
Eivätkä lapset ota, väliaikaisesti ehkä, mutta ei pysyvästi.
Mikä on isän kanta tähän tilanteeseen? Voisiko isä hommata äidille asunnon jos aloittaja ei jaksa?
Tietenkään se ei isälle kuulu, mutta jos hän ajattelisi auttaa tytärtään ja lapsenlastaan.
Kaikki keinot olisi otettava käyttöön.Miksi sen isän joka on eronnut piyäisi jokin vastuu ottaa eksästään?
Jos olisit lukenut, niin sanoinkin ettei ole vastuussa.
Mutta joskus vain on niin, että tarkoitus korvaa keinot.
Koska ilmeisisti aloittajasta ja äidistä ei ole muutoksen ja äidin muuton aikansaajiksi niin isä voisi auttaa lastaan ja lapsenlastaan.
Ettei se lapsenlapsikin menisi pilalle.
Joskus elämässä pitää ottaa vastuuta asioista vaikka ei itselle varsinaisesti kuuluisi.
Oma lapsi on minun mielestäni tärkeämpi kuin miettiä kuuluuko tämä asia nyt minulle.
Hyväntahtoinen ja ajattelevainen ihminen tekee joskus asioita toisten hyväksi.
Varsinkin kun on nyt lapsikin mukana kuvioissa.
Sanoinkin, että kaikki keinot olisi nyt käytettävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voi kyllä, sain lapseni 35 vuotiaan!a. olen nyt 72v, ja hän on 36v! Asun kyllä ihan yksikseni, hän ei edes ottaisi minua asumaan perheensä kanssa. mutta itselläni oli ongelmia narsistisen äidin kanssa, joten ymmärrän häntä. hyvin äitini kuoli 91 vuotiaana. samoin mieheni. joten ihana vapaus vallitsee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teillä molemmilla on elämänhallinnassa ongelmia jos sinä olet pitkäaikaistyötön ja äitisi masentunut. Tyttäresi pitää saada pikapuolin parempaan elämään. En edes halua tietää kuinka paljon hän kärsii jo nyt ja on saanut mielenvikaisuutta. Ymmärrät varmaan itsekin, että tuo ei ole terve ympäristö lapselle kasvaa? Ensin se äiti pois sieltä nurkista ja vastuuttamaan omasta elämästään. Sen jälkeen sinä kouluttaudut tai lähdet töihin.
Jos et itsesi takia niin edes lapsesi takia tee jotain elämällesi. Mä en ikinä omaa masentunutta ja aavistuksen narsista äitiäni ottaisi luokseni asumaan. Olen jo viikon sisällä aivan loppu. Ja käyn terapeutilla kertomassa lapsuudestani.
Alapeukku siitä, että masennus= elämänhallinnan puute. Ei taida sielläkään olla kaikki muumit laaksossa?
Kyllä masennus usein tuo mukanaan elämänhallinnan ongelmia. Ei jaksa huolehtia itsestään ja ympäristöstään, siivota, jne. Muistan kun vanhempi sukulaisenikin vain loikoili sohvalla, eikä pystynyt pukeutumaankaan itse. Käsivarsi ei vaan noussut, vaikkei siinä fyysistä vikaa ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi mielenkiintoista tietää kuinka kauan tästä avioerosta on aikaa. Ja mitkä olivat asumistilanteet silloin. Saiko äiti oman osuutensa erotessaan, miksi silloin ei edes harkittu omaan asuntoon muuttamista, mikä oli äidin (todellinen) terveystilanne silloin tms.
Onko siis äiti muuttanut suoraan viisi vuotta sitten tyttärensä luo, noin 70-vuotiaana?
Oudolta tuntuu, miten äiti oli niin avuton, eron jälkeisen masennuksen ymmärrän, mutta silti ihmiset eivät yleensä muuta lapsensa luokse asumaan.
Jotkut eivät missään tapauksessa.
Eivätkä lapset ota, väliaikaisesti ehkä, mutta ei pysyvästi.
Mikä on isän kanta tähän tilanteeseen? Voisiko isä hommata äidille asunnon jos aloittaja ei jaksa?
Tietenkään se ei isälle kuulu, mutta jos hän ajattelisi auttaa tytärtään ja lapsenlastaan.
Kaikki keinot olisi otettava käyttöön.Miksi sen isän joka on eronnut piyäisi jokin vastuu ottaa eksästään?
Jos olisit lukenut, niin sanoinkin ettei ole vastuussa.
Mutta joskus vain on niin, että tarkoitus korvaa keinot.
Koska ilmeisisti aloittajasta ja äidistä ei ole muutoksen ja äidin muuton aikansaajiksi niin isä voisi auttaa lastaan ja lapsenlastaan.
Ettei se lapsenlapsikin menisi pilalle.
Joskus elämässä pitää ottaa vastuuta asioista vaikka ei itselle varsinaisesti kuuluisi.
Oma lapsi on minun mielestäni tärkeämpi kuin miettiä kuuluuko tämä asia nyt minulle.
Hyväntahtoinen ja ajattelevainen ihminen tekee joskus asioita toisten hyväksi.
Varsinkin kun on nyt lapsikin mukana kuvioissa.Sanoinkin, että kaikki keinot olisi nyt käytettävä.
Isä ja velipuoli on aikaa tajunneet, että narsistimummolle tai ap:lle ei pysty tekemään kuitenkaan yhtään mitään.
Siskoni syyllistää minua jatkuvasti siitä että "en auta".
Äitini oli 46-vuotias, kun isäni kuoli. 46!
Siitä asti hän on käyttäytynyt kuin olisi vanhus, joka ei edes tien yli pääse ilman apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi mielenkiintoista tietää kuinka kauan tästä avioerosta on aikaa. Ja mitkä olivat asumistilanteet silloin. Saiko äiti oman osuutensa erotessaan, miksi silloin ei edes harkittu omaan asuntoon muuttamista, mikä oli äidin (todellinen) terveystilanne silloin tms.
Onko siis äiti muuttanut suoraan viisi vuotta sitten tyttärensä luo, noin 70-vuotiaana?
Oudolta tuntuu, miten äiti oli niin avuton, eron jälkeisen masennuksen ymmärrän, mutta silti ihmiset eivät yleensä muuta lapsensa luokse asumaan.
Jotkut eivät missään tapauksessa.
Eivätkä lapset ota, väliaikaisesti ehkä, mutta ei pysyvästi.
Mikä on isän kanta tähän tilanteeseen? Voisiko isä hommata äidille asunnon jos aloittaja ei jaksa?
Tietenkään se ei isälle kuulu, mutta jos hän ajattelisi auttaa tytärtään ja lapsenlastaan.
Kaikki keinot olisi otettava käyttöön.Miksi sen isän joka on eronnut piyäisi jokin vastuu ottaa eksästään?
Jos olisit lukenut, niin sanoinkin ettei ole vastuussa.
Mutta joskus vain on niin, että tarkoitus korvaa keinot.
Koska ilmeisisti aloittajasta ja äidistä ei ole muutoksen ja äidin muuton aikansaajiksi niin isä voisi auttaa lastaan ja lapsenlastaan.
Ettei se lapsenlapsikin menisi pilalle.
Joskus elämässä pitää ottaa vastuuta asioista vaikka ei itselle varsinaisesti kuuluisi.
Oma lapsi on minun mielestäni tärkeämpi kuin miettiä kuuluuko tämä asia nyt minulle.
Hyväntahtoinen ja ajattelevainen ihminen tekee joskus asioita toisten hyväksi.
Varsinkin kun on nyt lapsikin mukana kuvioissa.Sanoinkin, että kaikki keinot olisi nyt käytettävä.
Isä ja velipuoli on aikaa tajunneet, että narsistimummolle tai ap:lle ei pysty tekemään kuitenkaan yhtään mitään.
Ehkä se isäkin haluaa vihdoin elää. Tuo mummo ei ole voinut olla kovin mukava vaimonakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiltti ja hyvä ihminen sinä olet ainakin. Sen huomaa tekstistäsi. Joskus vielä tämä teidän asumismuotonne on muisto vain. Koita kestää.
Kiitos. Onhan tätä jatkunut jo yli viisi vuotta. Jaksoin tätä paremmin kun olin opiskelemassa/töissä. Nyt en jaksa enää edes hakea töitä, ja niitä on vaikea löytää kun en lapsen takia voi vuorotöitä ottaa.
Ap
Kyllä vuorotöitä voi silti tehdä vaikka olisi YH - kysy apua tähän sijaisperheeltä esimerkiksi. Näitä asioita kannattaa ajatella ennen lasten hankkimista.
Vierailija kirjoitti:
Olisi mielenkiintoista tietää kuinka kauan tästä avioerosta on aikaa. Ja mitkä olivat asumistilanteet silloin. Saiko äiti oman osuutensa erotessaan, miksi silloin ei edes harkittu omaan asuntoon muuttamista, mikä oli äidin (todellinen) terveystilanne silloin tms.
Onko siis äiti muuttanut suoraan viisi vuotta sitten tyttärensä luo, noin 70-vuotiaana?
Oudolta tuntuu, miten äiti oli niin avuton, eron jälkeisen masennuksen ymmärrän, mutta silti ihmiset eivät yleensä muuta lapsensa luokse asumaan.
Jotkut eivät missään tapauksessa.
Eivätkä lapset ota, väliaikaisesti ehkä, mutta ei pysyvästi.
Mikä on isän kanta tähän tilanteeseen? Voisiko isä hommata äidille asunnon jos aloittaja ei jaksa?
Tietenkään se ei isälle kuulu, mutta jos hän ajattelisi auttaa tytärtään ja lapsenlastaan.
Kaikki keinot olisi otettava käyttöön.
Moni antaa neuvoja jotka onnistuu "normaalille" ihmiselle. Ei onnistu narsistiselle ja läheisriippuvaiselle , siksihän tässä on tämä kuvio. Normaalisti äiti asuisi omillaan ja tytär lapsineen omillaan. Narsisti ja läheisriippuvainen vetävät kuin magneetit toisiaan , kumpikin saa suhteesta jotakin. Ap ei enää vastaile koska kokee että nämä neuvot alkavat olla niin lähellä totuutta ettei hän halua ajatella asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi mielenkiintoista tietää kuinka kauan tästä avioerosta on aikaa. Ja mitkä olivat asumistilanteet silloin. Saiko äiti oman osuutensa erotessaan, miksi silloin ei edes harkittu omaan asuntoon muuttamista, mikä oli äidin (todellinen) terveystilanne silloin tms.
Onko siis äiti muuttanut suoraan viisi vuotta sitten tyttärensä luo, noin 70-vuotiaana?
Oudolta tuntuu, miten äiti oli niin avuton, eron jälkeisen masennuksen ymmärrän, mutta silti ihmiset eivät yleensä muuta lapsensa luokse asumaan.
Jotkut eivät missään tapauksessa.
Eivätkä lapset ota, väliaikaisesti ehkä, mutta ei pysyvästi.
Mikä on isän kanta tähän tilanteeseen? Voisiko isä hommata äidille asunnon jos aloittaja ei jaksa?
Tietenkään se ei isälle kuulu, mutta jos hän ajattelisi auttaa tytärtään ja lapsenlastaan.
Kaikki keinot olisi otettava käyttöön.Moni antaa neuvoja jotka onnistuu "normaalille" ihmiselle. Ei onnistu narsistiselle ja läheisriippuvaiselle , siksihän tässä on tämä kuvio. Normaalisti äiti asuisi omillaan ja tytär lapsineen omillaan. Narsisti ja läheisriippuvainen vetävät kuin magneetit toisiaan , kumpikin saa suhteesta jotakin. Ap ei enää vastaile koska kokee että nämä neuvot alkavat olla niin lähellä totuutta ettei hän halua ajatella asiaa.
Jos normaali äiti jostain syystä asuisi - hetkellisesti - tyttärensä luona, hän huolehtisi että hänellä on omia menoja, omia ystäviä, omaa tekemistä.
Jos normaali äiti "auttaisi" tytärtään lapsen kanssa, hän lujittaisi tyttären itsetuntoa äitinä ja helpottaisi tyttären väsymystä. Ja työssäkäyntiä. Juurikin huolehtimalla esim työvuorojen mukaan lapsesta.
Normaali äiti osaa päästää irti ja osaa olla tunkematta. Koska hän tajuaa että se on väärin.
Se on vaikeaa ja joskus suorastaan raastavaa, mutta terve ihminen tajuaa että niin pitää tehdä.
Sitten on nämä ap:n tapaiset naiset.
Alue: Aihe vapaa
Ymmärräthän ettei palvelukoti on niin vain mennä, sinne joutuakseen pitää olla täysin huom. Täysin dementoitunut tai fyysisesti niin huonossa kunnossa, että ei pääse sängystä ylös. Useimmiten molempia. Joten heivaa äitisi omaan asuntoon ja yhteiskunnan huolehdittavaksi. Kotihoito käy, jos ei muista itse lääkkeitään ottaa.