Henkisen kasvun hintana yksinäisyys?

Terve! Tuo on vasta eräs välivaihe henkisen kasvamisen polulla. Yksinäisyyden tunne ja kokemus lisääntyvät yhä, vaikka löytäisitkin uusia ystäviä ja/tai miesystävän. Tämä siksi, että lopulta huomaisit - ja myös siksi, koska pikkuhiljaa heräät huomaamaan - ettei tosiasiassa mitään erillisyyttä ole, vaan itse olet "kaikki" mikä on. Silloin kuvitelmat erillisyydestä ja psykologisista "tarpeista" haihtuvat taivaan tuuliin. Jäljelle jää riippumattomuus ja olemisen autuus, sekä elämän ilo. Nimim. Kokemusta On

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassu ap.

Yleensä henkinen kasvu tarkoittaa sitä, että oppii ymmärtämään muita ihmisiä, heidän käytöstään ja olemistaan monipuolisemmin kuin aikaisemmin.

Elämä on aina sopeutumista erilaisiin ihmisiin, olosuhteisiin, työpaikkohin, läheisiin ja omaan olemiseen ja suhtaumiseen muihin, ja muiden ihmisten käsityksiin elämästä ja itestään.

Tätä se henkinen kasvu tarkoittaa, että kykenee monipuoliseen ajatteluun ja ymmärtämiseen.

Eikä aina ajattele vain itseään ja omaa juttujaan ja sitä miten itsestä tuntuisi kaikkein parhaimmalta.

Paitsi, että kukaan ei voi ymmärtää toista kuin omista lähtökohdistaan käsin.

Itsekäs tai hemmoteltu ansarikukka ei edes itse ymmärrä omaa rajoittuneisuuttaan.

Henkisesti kasvanut ihminen ymmärtää kyllä, että ihmisiä on monenlaisia, januseimmat ovat hyvin rajoittuneita omassa kuplassaan.

Tästä ei seuraa, että hän tuntisi kaipaavansa näiden kasvamattomien seuraa, jotka usein ovat hyvin kiinni (suorastaan riippuvaisia) monissa asioissa, mitä kasvanut ei (enää) pidä tärkeänä ja tavoiteltavana.

Samalla tavoin kuin älykkäät ihmiset viihtyvät hyvin yksin, eivätkä ainakaan kaipaa (tyhmää) seuraa, myös henkisesti kasvanut on tasapainossa ollessaan yksin, itsensä kanssa. Virkistävää seuraa ei löydykään kovin helposti.

Monesti valaistuneet ovatkin paljon yksin, omasta halustaan.

Henkinen kasvu mielestäni tarkoittaa sitä, että ymmärtää tietyllä tasolla kaikenlaisia ihmisiä ja luonteita.

Ei kaikkien kanssa tarvitse eikä pidäkään olla ystävä, eikä läheinen.

Mutta henkisesti kasvanut ihminen ymmärtää ja käsittää sen, että tähän maailmaan mahtuu ja kuuluu ja täällä saa olla kaikenlaisia ihmisiä ja luonteita ja elämää.

Että hänen asiansa ei ole arvostella eikä tuomita ketään, vaan antaa jokaisen olla omanlaisensa,  ja elää itse sitä elämää joka on itselle parasta ja antaa hyvän olon.

Ei ole henkisesti kasvanut sellainen ihminen, joka arvostelee ja tuomitsee muiden elämän tapaa, entisiä ystäväviä ja kanssaihmisiä.

Henkisesti tasapainoinen ihminen antaa kaikille ihmisille elää heidän omaa elämäänsä, olipa se millainen tahansa. 

Amen.

Täydellinen ihminen on raskas muille, koska vaatii heiltäkin täydellisyyttä. Muistuttaa aina siitä mikä on moraalisesti väärin ja kuinka pitäisi ihanteellisesti toimia. He eivät vain kykene siihen.

Minkä ikäinen olet ap? Veikkaisin sinua aika nuoreksi ja vähän oikeata maailmaa nähneeksi. Kuulostaa siltä, että olet liian paljon oman napasi ympärillä ja sinulla on liikaa aikaa miettiä kaikkea typerää.

Toisena tuli mieleen, että oletko aineissa?

Vierailija kirjoitti:

Riippuu mitä tarkoitetaan henkisellä kasvulla, mutta hyvin tietoinen ihminen ei kyllä koe yksinäisyyttä vaikka olisikin fyysisesti joka hetki yksin. Usein tällaisen ihmisen seuraa ei myöskään kavahdeta koska ihmiset tuntevat vaistomaisesti rauhaa hänen läheisyydessään.

Ehkä näin, mutta hänen seuraansa tuskin tuppaudutaan nousuhumalassa.

Tai muussa rehvakkaassa menossa.

Hiljaisuus, rauhallisuus, sisäinen "arvokkuus" eivät ole kovinkaan vetovoimaisia ominaisuuksia. Joku epäili ap:n olevan kylmä ja etäinen. Näinkin se voidaan tulkita. Onhan tällaisen henkilön mieli ja sen sisältö kaukana niistä, joiden ajatukset ja tekemiset keskittyvät muihin asioihin.

Joku huippuunsa kehittynyt voi olla aidosti lämmin ja rakastava mulkkujenkin seurassa. 😁

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu mitä tarkoitetaan henkisellä kasvulla, mutta hyvin tietoinen ihminen ei kyllä koe yksinäisyyttä vaikka olisikin fyysisesti joka hetki yksin. Usein tällaisen ihmisen seuraa ei myöskään kavahdeta koska ihmiset tuntevat vaistomaisesti rauhaa hänen läheisyydessään.

Ehkä näin, mutta hänen seuraansa tuskin tuppaudutaan nousuhumalassa.

Tai muussa rehvakkaassa menossa.

Hiljaisuus, rauhallisuus, sisäinen "arvokkuus" eivät ole kovinkaan vetovoimaisia ominaisuuksia. Joku epäili ap:n olevan kylmä ja etäinen. Näinkin se voidaan tulkita. Onhan tällaisen henkilön mieli ja sen sisältö kaukana niistä, joiden ajatukset ja tekemiset keskittyvät muihin asioihin.

Joku huippuunsa kehittynyt voi olla aidosti lämmin ja rakastava mulkkujenkin seurassa. 😁

Ap ei ole huippuunsa kehittynyt aidosti lämmin ja rakastava. Ei edes lähellä sitä. Huokaus.

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen olet ap? Veikkaisin sinua aika nuoreksi ja vähän oikeata maailmaa nähneeksi. Kuulostaa siltä, että olet liian paljon oman napasi ympärillä ja sinulla on liikaa aikaa miettiä kaikkea typerää.

Toisena tuli mieleen, että oletko aineissa?

Minullekin tuli olo, että nyt on tajuntaa laajennettu laittomilla aineilla.

Vierailija kirjoitti:

Mutta kun minä en enää halua käydä rock-keikoilla enkä millään massafestivaaleilla. En tarvitse hyvään elämääni upeaa rakennusta kodiksenia enkä erilaisia hilavitkuttimia tyytyväisyyden tuottajiksi. En halua huumata ja myrkyttää itseäni päihteillä. En jaksa kuunnella tyhjänpäiväisiä juttuja, valituksia ja marinoita.

Olen useimmille liian valaistunut. He ovat itse vielä täysin kiinni kaikessa tarpeettomassa. Käyttävät elämäänsä ja energiaansa aivan eri asioihin kuin minä.

Mitä semmoisilla voisi olla yhteistä?

Olen pitkän tien kulkenut, burn-outista selvinnyt. Enää en uhraa itseäni turhan takia.

Mikä on sinulle tarpeetonta ja turhaa, ei sitä ole kaikille muille. Henkinen kasvu näyttää erilaiselta jokaisen kohdalla ja tapahtuu omassa tahdissaan.

Vierailija kirjoitti:

Täydellinen ihminen on raskas muille, koska vaatii heiltäkin täydellisyyttä. Muistuttaa aina siitä mikä on moraalisesti väärin ja kuinka pitäisi ihanteellisesti toimia. He eivät vain kykene siihen.

Tässä on totuuden jyvä.

"Täydellinen" ei sinänsä suoraan vaadi mitään muilta, mutta hänen esimerkkinsä saa muut tuntemaan huonommuutta. Eivätkä ihmiset halua vapaaehtoisesti kasvaa, koska se on kivuliasta.

Tämän lausumattoman vaatimuksen muut usein kääntävät "täydellisen" viaksi, ylimielisyydeksii tai omahyväisyydeksi, vaikka objektiivisesti katsoen näin ei olisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu mitä tarkoitetaan henkisellä kasvulla, mutta hyvin tietoinen ihminen ei kyllä koe yksinäisyyttä vaikka olisikin fyysisesti joka hetki yksin. Usein tällaisen ihmisen seuraa ei myöskään kavahdeta koska ihmiset tuntevat vaistomaisesti rauhaa hänen läheisyydessään.

Hmmm, miten tämän muotoilisin....tottakai koen syvää yhteyttä ihmiskuntaan kollektiivina, koska olemme kaikki samassa veneessä ja kärsimyksessä sekä ohikiitävissä onnenhetkissä.

Kukaan ei "kavahda" seuraani, mutta harva myöskään hakeutuu siihen, heitäkin toki on.

Yksinäisyyttä en pelkää, useimmiten siitä nautin, mutta luonnollisesti tarvitsen ihmisten seuraa, ihminen on laumaeläin, yhteisössä on voimaa ja ihminen tarvitsee kasvuunsa yksinäisyyden lisäksi myös sitä vuorovaikutusta.

Todennäköisesti kyse on juuri siitä, että tässä vaiheessa en ole vielä löytänyt niitä "omia ihmisiäni", hengenheimolaisia.

En tavoittele ainakaan tässä kohtaa elämääni mitään absoluuttista valaistumista ja riippumattomuutta toisista ihmisistä vaan kaipaan toisia jakamaan kokemuksia elämästä.

Kenties tämä dilemma onkin nykyinen oppiläksyni? Ap

Vierailija kirjoitti:

Täydellinen ihminen on raskas muille, koska vaatii heiltäkin täydellisyyttä. Muistuttaa aina siitä mikä on moraalisesti väärin ja kuinka pitäisi ihanteellisesti toimia. He eivät vain kykene siihen.

Mä olen henkisen kasvun myötä nimenomaan ymmärtänyt ja hyväksynyt oman sekä muiden vajavaisuuden, mikä on lähentänyt ja syventänyt ihmissuhteita, kun niissä on lupa sekä tilaa olla epätäydellinen ja kehittyä.

Siis ei henkisesti kasvanut ole mikään moralisti. Päin vastoin hän kohtaa itsensä ja kaikki tunteensa rehellisesti eikä hoe korulauseita.

Jos itse saan yhä vähemmän merkitystä materialismista, urasta,päihteistä tai tyhjästä small talkista niin en tietenkään sano sitä ihmisille joille nämä ovat keskeisiä juttuja. En vain viihdy heidän seurassaan enää niin hyvin vaan etsin merkityksellisiä keskusteluja.

Siis millainen oikein olet ennen ollut, jos ihan perusjutut ovat sinulle jotain suurta valaistumista? Suoraan sanottuna vaikutat ylimieliseltä ja aika tylsältä, olisikohan niistä syistä ihmiset kaikonneet ympäriltäsi?

Itsekkyyden hinta on yksinäisyys!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu mitä tarkoitetaan henkisellä kasvulla, mutta hyvin tietoinen ihminen ei kyllä koe yksinäisyyttä vaikka olisikin fyysisesti joka hetki yksin. Usein tällaisen ihmisen seuraa ei myöskään kavahdeta koska ihmiset tuntevat vaistomaisesti rauhaa hänen läheisyydessään.

Hmmm, miten tämän muotoilisin....tottakai koen syvää yhteyttä ihmiskuntaan kollektiivina, koska olemme kaikki samassa veneessä ja kärsimyksessä sekä ohikiitävissä onnenhetkissä.

Kukaan ei "kavahda" seuraani, mutta harva myöskään hakeutuu siihen, heitäkin toki on.

Yksinäisyyttä en pelkää, useimmiten siitä nautin, mutta luonnollisesti tarvitsen ihmisten seuraa, ihminen on laumaeläin, yhteisössä on voimaa ja ihminen tarvitsee kasvuunsa yksinäisyyden lisäksi myös sitä vuorovaikutusta.

Todennäköisesti kyse on juuri siitä, että tässä vaiheessa en ole vielä löytänyt niitä "omia ihmisiäni", hengenheimolaisia.

En tavoittele ainakaan tässä kohtaa elämääni mitään absoluuttista valaistumista ja riippumattomuutta toisista ihmisistä vaan kaipaan toisia jakamaan kokemuksia elämästä.

Kenties tämä dilemma onkin nykyinen oppiläksyni? Ap

Korjaus: siis seuraani hakeudutaan, mutta pysyviä ihmissuhteita on hankala muodostaa.

Tuo käsitys "täydellisestä", jonka pari kommentoijaa toi esiin, lienee aika lähellä sitä, mistä on kyse. Edelleenkään en millään tavalla koe itseäni täydelliseksi-naurettava ajatuskin- mutta pahaa pelkään, että juuri tuollaisia tunteita ihmisissä herää.

Kiitos muuten kun keskustelette ja ymmärrätte, vaikka ilmaisuni onkin kömpelöä.

Vierailija kirjoitti:

Hassu ap.

Yleensä henkinen kasvu tarkoittaa sitä, että oppii ymmärtämään muita ihmisiä, heidän käytöstään ja olemistaan monipuolisemmin kuin aikaisemmin.

Elämä on aina sopeutumista erilaisiin ihmisiin, olosuhteisiin, työpaikkohin, läheisiin ja omaan olemiseen ja suhtaumiseen muihin, ja muiden ihmisten käsityksiin elämästä ja itestään.

Tätä se henkinen kasvu tarkoittaa, että kykenee monipuoliseen ajatteluun ja ymmärtämiseen.

Eikä aina ajattele vain itseään ja omaa juttujaan ja sitä miten itsestä tuntuisi kaikkein parhaimmalta.

Eri, mutta mulla se tarkoitti nimenomaan sitä kykyä oppia arvostamaan itseä. Olin huomioinut muita ja mennyt muiden ehdoilla koko elämäni. Ihanaa viimeinkin olla vaan omassa seurassaan, nauttien omista jutuista. Kiva välillä nähdä ihmisiä, vaikka kiinnostuksen kohteet ja ajankohtaiset asiat ovatkin eri asioissa. Ei vaan enää tarvitse niin paljon muita. Muutkaan eivät minua välttämättä tarvitse. Autan toki jos on paha paikka, turhanpäiväinen paapominen on menneessä.

Minusta ap kuulostaa syvälliseltä ja empaattiselta ihmiseltä. Itse olen ainakin törmännyt tosi paljon pinnallisiin ihmisiin joiden jutut pyörii arkielämän tai viihteen, ehkä joskus työelämän ympärillä.. Kaikki on vaan ihanaa, ei haluta mennä pintää syvemmälle.

Ap sulla on vielä henkistä matkaa taitettavana. Et välttämättä tarvitse ystäviä. Yksi sinulla olikin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu mitä tarkoitetaan henkisellä kasvulla, mutta hyvin tietoinen ihminen ei kyllä koe yksinäisyyttä vaikka olisikin fyysisesti joka hetki yksin. Usein tällaisen ihmisen seuraa ei myöskään kavahdeta koska ihmiset tuntevat vaistomaisesti rauhaa hänen läheisyydessään.

Hmmm, miten tämän muotoilisin....tottakai koen syvää yhteyttä ihmiskuntaan kollektiivina, koska olemme kaikki samassa veneessä ja kärsimyksessä sekä ohikiitävissä onnenhetkissä.

Kukaan ei "kavahda" seuraani, mutta harva myöskään hakeutuu siihen, heitäkin toki on.

Yksinäisyyttä en pelkää, useimmiten siitä nautin, mutta luonnollisesti tarvitsen ihmisten seuraa, ihminen on laumaeläin, yhteisössä on voimaa ja ihminen tarvitsee kasvuunsa yksinäisyyden lisäksi myös sitä vuorovaikutusta.

Todennäköisesti kyse on juuri siitä, että tässä vaiheessa en ole vielä löytänyt niitä "omia ihmisiäni", hengenheimolaisia.

En tavoittele ainakaan tässä kohtaa elämääni mitään absoluuttista valaistumista ja riippumattomuutta toisista ihmisistä vaan kaipaan toisia jakamaan kokemuksia elämästä.

Kenties tämä dilemma onkin nykyinen oppiläksyni? Ap

Minkälaiset kriteerit sinulla on "omille ihmisillesi"?

Yllättävän usein täälläkin saa lukea yksinäisistä ihmisistä, jotka ovat hyvin hyvin tarkkoja mahdollisten tulevien ystäviensä kaikista asioista. Yksinäiset ovat määritelleet nämä asiat jo ennen kuin ovat edes yrittäneet saada ystäviä ja he eivät niistä asioista jousta mihinkään suuntaan. Heillä on kriteerit niin ulkoisiin asioihin kuin kaikkiin muihinkin, esimerkiksi koulutukseen, ammattiin, ulkonäköön, ikään, sukupuoleen ja varsinkin ihmisten muihin ystäviin, jopa perheeseen.

Tuleeko mahdollisen ystävän olla vain ap:n ystävä vai voiko ystävällä olla omaakin elämää ystävyyden ulkopuolella? Minkälaista on ap:n hyväksymä ystävyys?

Vierailija kirjoitti:

Minusta ap kuulostaa syvälliseltä ja empaattiselta ihmiseltä. Itse olen ainakin törmännyt tosi paljon pinnallisiin ihmisiin joiden jutut pyörii arkielämän tai viihteen, ehkä joskus työelämän ympärillä.. Kaikki on vaan ihanaa, ei haluta mennä pintää syvemmälle.

He eivät halua mennä sinun kanssasi pintaa syvemmälle. He eivät luota sinuun ja sinussa ei ole heille sitä pohjaa, jonka he tarvitsisivat mennäkseen pitemmälle. Vain itseään voi muuttaa. Muita ei voi syyttää.