Lue keskustelun säännöt.
Henkisen kasvun hintana yksinäisyys?
23.07.2021 |
Mitä enemmän olen ihmisenä kasvanut, sen yksinäisemmäksi (sosiaalisesti) olen tullut. Vanhoista ystävistä vain yksi on pysynyt matkassa mukana.
Tutustun kyllä uusiinkiin ihmisiin helposti, ja usein he avautuvat hyvinkin hlökohtaisista asioista minulle nopeasti. Aina puhutaan, että olen sitä ja tätä positiivista asiaa, että pitää tavata uudelleen/useammin, mutta se jää vain puheeksi.
Sama miesten kanssa. Ihastuvat kyllä, muttei se johda mihinkään. Olen kysynyt parilta miespuoliselta kaverilta mitä he arvelevat syyksi(sitä kun on se blind spot itsensä suhteen, eli miten muut sinut näkevät) ja molemmat sanoivat syyksi että olen niin kunnioitusta herättävä, että lähestyminen on vaikeaa.
Tämä tuntuu ajoittain epäreilulta. Olen kahlannut läpi hyvin vaikeiden aikojen, todella tehnyt töitä itseni kanssa, jotta olisin parempi ja onnellisempi ihminen, ja palkaksi saan henkisen ja konkreettisen yksinäisyyden.
Löytyykö kohtalotovereita? Tai ymmärtäjiä?
Kommentit (104)
Huoh. Kaikki dissosioi joskus.
Ja väitän, että ei voi olla kovin pitkälle henkisessä kasvussa, jos uskoo, että kaikella on tarkoituksensa. Sehän on yksi suurimmista kuplista, mikä estää aidon henkisen kasvun. Meni aika Deepakiksi tämä ketju.
T. Se yksi yksinäinen ja näemmä taas erilainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hassu ap.
Yleensä henkinen kasvu tarkoittaa sitä, että oppii ymmärtämään muita ihmisiä, heidän käytöstään ja olemistaan monipuolisemmin kuin aikaisemmin.
Elämä on aina sopeutumista erilaisiin ihmisiin, olosuhteisiin, työpaikkohin, läheisiin ja omaan olemiseen ja suhtaumiseen muihin, ja muiden ihmisten käsityksiin elämästä ja itestään.
Tätä se henkinen kasvu tarkoittaa, että kykenee monipuoliseen ajatteluun ja ymmärtämiseen.
Eikä aina ajattele vain itseään ja omaa juttujaan ja sitä miten itsestä tuntuisi kaikkein parhaimmalta.
No ei todellakaan tarkoita. Suurin osa ihmisistä on niin alhaisia ja matalaenergisiä että nimenomaan henkisessä kasvussa ajaudut yhä kauemmaksi heistä.
No ei saa tulkita tilannetta heti itseään erakoittavaksi. Sanat on vaikeita ja voi asioita ymmärtää väärinkin. Itse en usko täydelliseen ykseyteen, sillä jopa sielu kuoleman jälkeen on "oma itsensä". Sen olen ymmärtänyt, että kotvan aikaa joku voi viihtyä sulautuneena Alkulähteeseen. Mutta jonkin ajan päästä haluaa takaisin kokemusten pariin, oli se sitten elämää ihmisenä tai muuta.
Tietynlainen "itsen kieltäminen" on vähän särähtänyt korvaan aina sen jälkeen, kun tosiaan buddhalaisen vipassana meditaation opettaja sanoi, että dissosiaatiohäiriöstä kärsivä ei saa harjoitetta tehdä. (Siinä kyseisessä harjoitteessa harjoiteltiin sen asian oppimista, että ei ole mitään minää, on vain kaikkeus, ulkopuolellani.)
Ei kaikilla ole dissosiaatioita. Osalla, joilla on rankka traumatausta, dissosiaatio on ollut psyyken ainoa suojakeino päästä tilanteesta edes jollakin tavalla pois. Se on mielenterveyden häiriötila, missä psyyke kuvittelee, että minua ei ole edes olemassa. On hieman eri asia, että A) tarhaikäinen kehityksessään täysin keskeneräinen lapsi oireilee dissosiaatiolla, kuin B) että aikuinen tietoisesti harjoittaa omaa henkisyyttään ja yrittää mieltää, että on olemassa vain yksi, maailma, luonto, Elämä tai Tietoisuus ym miksikä sitä haluaa kutsuakin.
Vierailija kirjoitti:
Huoh. Kaikki dissosioi joskus.
Ja väitän, että ei voi olla kovin pitkälle henkisessä kasvussa, jos uskoo, että kaikella on tarkoituksensa. Sehän on yksi suurimmista kuplista, mikä estää aidon henkisen kasvun. Meni aika Deepakiksi tämä ketju.
T. Se yksi yksinäinen ja näemmä taas erilainen.
Kuinka pitkällä on kasvussa, jos tuon kieltää, tai arvostelee muiden polkuja ja polkujen reittejä? Eikö sulla itsellä ole kokemuksia siitä, miten palaset loksahtelee kohdalleen, miten a on johtanut b:hen? Kuka on niin valaistunut, että pystyy väittämään ettei tarkoitusta olisi? Nihilisti? Jos jotain, on hyväksyttävä ymmärryksemme rajallisuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huoh. Kaikki dissosioi joskus.
Ja väitän, että ei voi olla kovin pitkälle henkisessä kasvussa, jos uskoo, että kaikella on tarkoituksensa. Sehän on yksi suurimmista kuplista, mikä estää aidon henkisen kasvun. Meni aika Deepakiksi tämä ketju.
T. Se yksi yksinäinen ja näemmä taas erilainen.
Kuinka pitkällä on kasvussa, jos tuon kieltää, tai arvostelee muiden polkuja ja polkujen reittejä? Eikö sulla itsellä ole kokemuksia siitä, miten palaset loksahtelee kohdalleen, miten a on johtanut b:hen? Kuka on niin valaistunut, että pystyy väittämään ettei tarkoitusta olisi? Nihilisti? Jos jotain, on hyväksyttävä ymmärryksemme rajallisuus.
Näin minäkin olen ymmärtänyt, että monissa henkisissä kirjoituksissa selitetään, miten kaikella on tarkoutus, kaikki vaikuttaa kaikkeen, on ripple effect, butterfly effect, "there are no accidents in life" Conversations with God -kirjoissa tämä ... jne. Jos olisin raamattua tonkinut, niin takuulla sielläkin on asiasta maininta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä menetin nuorena perheenikin kun päätin lähteä henkiselle polulle,
en kyllä päätöstä tehdessäni siinä n. 24-vuotiaana tiennyt yhtään mitä se tarkoittaa,
mutta olin niin pahoin traumatisoitunut häiriintyneessä lapsuudenkodissani että tiesin etten jaksa elää jos ei jotain helpotusta tule sieluuni,
ja mikään määrä rahaa tai maailmanympäri kiertäminen ei olisi auttanut sekunnin vertaa siihen tuhottuun sydämeen ja sieluun.
Niiltä yksinäisyyden hetkiltä ja jopa vuosilta, joita väistämättä tulee kun vanha hajoaa ja sen joutuu hylkäämään, ihmisetkin,
minut pelasti syvä yhteyteni eläimiin ja luontoon. En ollut koskaan yksin kun aina koiralenkilläkin joku metsäneläin tuli tervehtimään, ja liikuttivat hyvin syvälle sieluun.
Hyväksy että sitten kun todella on tarve viettää ihmisten kanssa aikaa, niin se on hyvin pinnallista, eikä paljoa anna mitään, yleensä sitten jaksaa taas taivaltaa sitä omaa erikoista polkuaan.
Vierailija kirjoitti:
No ei saa tulkita tilannetta heti itseään erakoittavaksi. Sanat on vaikeita ja voi asioita ymmärtää väärinkin. Itse en usko täydelliseen ykseyteen, sillä jopa sielu kuoleman jälkeen on "oma itsensä". Sen olen ymmärtänyt, että kotvan aikaa joku voi viihtyä sulautuneena Alkulähteeseen. Mutta jonkin ajan päästä haluaa takaisin kokemusten pariin, oli se sitten elämää ihmisenä tai muuta.
Tietynlainen "itsen kieltäminen" on vähän särähtänyt korvaan aina sen jälkeen, kun tosiaan buddhalaisen vipassana meditaation opettaja sanoi, että dissosiaatiohäiriöstä kärsivä ei saa harjoitetta tehdä. (Siinä kyseisessä harjoitteessa harjoiteltiin sen asian oppimista, että ei ole mitään minää, on vain kaikkeus, ulkopuolellani.)
Ei kaikilla ole dissosiaatioita. Osalla, joilla on rankka traumatausta, dissosiaatio on ollut psyyken ainoa suojakeino päästä tilanteesta edes jollakin tavalla pois. Se on mielenterveyden häiriötila, missä psyyke kuvittelee, että minua ei ole edes olemassa. On hieman eri asia, että A) tarhaikäinen kehityksessään täysin keskeneräinen lapsi oireilee dissosiaatiolla, kuin B) että aikuinen tietoisesti harjoittaa omaa henkisyyttään ja yrittää mieltää, että on olemassa vain yksi, maailma, luonto, Elämä tai Tietoisuus ym miksikä sitä haluaa kutsuakin.
Kaikki dissosioi joskus elämänsä aikana. Tiedätkö mikä dissosiaatio on? Vai sekoitatko rakenteelliseen dissosiaatioon? Dissosiaatio itsessään ei ole vielä häiriö, vaan mielen suojautumiskeino. Jos tarkkoja ollaan, sitähän rakenteellinen dissosiaatiokin lopulta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole olemassa jumalaa/jumalia eikä "sielua".
Itselläni oli vaikea lapsuus monella eri tavalla, minkä takia minusta tuli jo hyvin nuorena todella vakava ja terapeutin mukaan "ikäistäni kypsempi" koska tilanteeni pakotti minut kasvamaan nopeasti. Joten en ikinä oikein ole kuulunut joukkoon, eikä se enimmäkseen minua ole edes haitannut, koska en saa suurimman osan seurasta paljon mitään irti, koska minua ei vaan yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa mitkään turhat jaarittelut, juoruaminen, rellestys yms. Enkä ajattele olevani parempi kuin muut ihmiset, mutta totuus on se, että jos on kokenut kaikenlaista pienestä pitäen niin ei oikeasti jaksa pyöriä sellaisten ihmisten kanssa joiden elämä pyörii ns yksinkertaisten asioiden ympärillä ja jotka eivät ole kokeneet mitään todella vakavaa. Pari läheistä ystävää minulla on elämässä ollut, heillä ei myöskään ole ollut mikään maailman helpoin elämä, joten olen löytänyt sopivan "tosikkoa" seuraa itselleni.
Ja lisään vielä, ennen kuin joku vetää herneet nenään, minä oikeasti olen kateellinen kaikille teille jotka pystytte elämään rennosti ja nauttien pienistä asioista. Itse en vain siihen pysty kun minut on keittämällä keitetty tähän haudanvakavaan persoonallisuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huoh. Kaikki dissosioi joskus.
Ja väitän, että ei voi olla kovin pitkälle henkisessä kasvussa, jos uskoo, että kaikella on tarkoituksensa. Sehän on yksi suurimmista kuplista, mikä estää aidon henkisen kasvun. Meni aika Deepakiksi tämä ketju.
T. Se yksi yksinäinen ja näemmä taas erilainen.
Kuinka pitkällä on kasvussa, jos tuon kieltää, tai arvostelee muiden polkuja ja polkujen reittejä? Eikö sulla itsellä ole kokemuksia siitä, miten palaset loksahtelee kohdalleen, miten a on johtanut b:hen? Kuka on niin valaistunut, että pystyy väittämään ettei tarkoitusta olisi? Nihilisti? Jos jotain, on hyväksyttävä ymmärryksemme rajallisuus.
Jos ihminen kuvaa olevansa "valaistunut", ollaan jo astuttu pahasti harhaan. Ei ole teidän ansiota, että olette missä olette, koska vapaa tahto on illuusio ja maailma deterministinen. Ette olisi voineet valita toisin ettekä voi jatkossakaan.
Se, että kaikki on yhteydessä kaikkeen ei ole sama asia kuin se, että kaikella on tarkoitus. Ei ole, joskus asioita vain tapahtuu, sattumatkin ovat mahdollisia ja, jos sitä epäreiluuden kivuliasta kokemusta ei voi käsitellä, koska ripustautuu mantraan "kaikella on tarkoitus, kaikella on tarkoitus..." ei kykene käsittelemään tunteitaan kokonaan eikä näin ollen kasvamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hassu ap.
Yleensä henkinen kasvu tarkoittaa sitä, että oppii ymmärtämään muita ihmisiä, heidän käytöstään ja olemistaan monipuolisemmin kuin aikaisemmin.
Elämä on aina sopeutumista erilaisiin ihmisiin, olosuhteisiin, työpaikkohin, läheisiin ja omaan olemiseen ja suhtaumiseen muihin, ja muiden ihmisten käsityksiin elämästä ja itestään.
Tätä se henkinen kasvu tarkoittaa, että kykenee monipuoliseen ajatteluun ja ymmärtämiseen.
Eikä aina ajattele vain itseään ja omaa juttujaan ja sitä miten itsestä tuntuisi kaikkein parhaimmalta.
No ei todellakaan tarkoita. Suurin osa ihmisistä on niin alhaisia ja matalaenergisiä että nimenomaan henkisessä kasvussa ajaudut yhä kauemmaksi heistä.
Tuo eka kommentoija puhuu varmaan esim teini-iässä tapahtuvasta henkisestä kasvusta, jolloin tajutaan, että on muitakin ihmisiä, ja muita pitää kunnioittaa vrt minä minä -ajattelu.
Itse kuitenkin tässä kohtaa elämääni viittaan henkistymisestä puhuessani eri ilmiöön. Siinä aletaan nimen omaan pitämään vihdoinkin omaa hyvinvointia, omia rajoja ja omia (henkisiäkin) arvoja niin tärkeinä, että se jatkuva muiden hännystely, muiden pillin tai olosuhteiden mukaan tanssiminen vähitellen hiipuu. Huomataan, että muiden ihmisten käsitys elämästä ei ole omalla vastuullani, vain omiin käsityksiinsä voi vaikuttaa. Näin ollen oma itsen arvostaminen tulee ensisijaiseksi. Tällöin myös muita pystyy arvostamaan ja rakastamaan, kun arvostaa ja rakastaa ensin itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en sanoisi, että olen mitenkään henkisesti kasvanut, mutta kasvanut jollain tavalla. Usein näissä lapsuuden/nuoruuden ajan kaveripiireissä on ihmisillä tietty rooli. Esim. Joku on ollut teininä hirveä bailaan ja ns. Pahis muiden mielestä. On sit ajan myötä kasvanut, mutta kuitenkin hänet nähdään vielä samana kuin sillon teininä. Mulla itsellä kävi ainakin näin, että en enää se sama mitä olin silloin nuoruudessa, joten nämä ihmiset on jäänyt pois.
Vierailija kirjoitti:
No ei saa tulkita tilannetta heti itseään erakoittavaksi. Sanat on vaikeita ja voi asioita ymmärtää väärinkin. Itse en usko täydelliseen ykseyteen, sillä jopa sielu kuoleman jälkeen on "oma itsensä". Sen olen ymmärtänyt, että kotvan aikaa joku voi viihtyä sulautuneena Alkulähteeseen. Mutta jonkin ajan päästä haluaa takaisin kokemusten pariin, oli se sitten elämää ihmisenä tai muuta.
Tietynlainen "itsen kieltäminen" on vähän särähtänyt korvaan aina sen jälkeen, kun tosiaan buddhalaisen vipassana meditaation opettaja sanoi, että dissosiaatiohäiriöstä kärsivä ei saa harjoitetta tehdä. (Siinä kyseisessä harjoitteessa harjoiteltiin sen asian oppimista, että ei ole mitään minää, on vain kaikkeus, ulkopuolellani.)
Ei kaikilla ole dissosiaatioita. Osalla, joilla on rankka traumatausta, dissosiaatio on ollut psyyken ainoa suojakeino päästä tilanteesta edes jollakin tavalla pois. Se on mielenterveyden häiriötila, missä psyyke kuvittelee, että minua ei ole edes olemassa. On hieman eri asia, että A) tarhaikäinen kehityksessään täysin keskeneräinen lapsi oireilee dissosiaatiolla, kuin B) että aikuinen tietoisesti harjoittaa omaa henkisyyttään ja yrittää mieltää, että on olemassa vain yksi, maailma, luonto, Elämä tai Tietoisuus ym miksikä sitä haluaa kutsuakin.
Hei, muuten ihan asiaa, mutta tuossa on pari väärinymmärrystä. Ei ole kyse itsen kieltämisestä, vaan kuvitellun "itsen" näkemisestä kuvitelluksi, jolloin todellinen Itse on siinä läsnä ilmiselvänä tosiasiana, kun mielen ylläpitämä erillinen henkilöminä nähdään kuvitelluksi asiaksi. Tietoisuus, joka olemme, on yhtä kuin Absoluutti, tietoisena omasta olemassaolostaan. Tietoisuus on Absoluutin oma itsetietoisuus.
"...ei ole mitään minää, on vain kaikkeus, ulkopuolellani."
Kaikkeus ei ole ulkopuolellamme, vaan me olemme Se. Minä, on siis yhtä kuin Absoluutti tietoisena omasta olemassaolostaan ja joka on yhtä kuin me, siis Minä. Ulkopuolellamme ei ole mitään. Tämä menee oikeastaan jo ohi varsinaisen aiheen, mikä oli yksinäisyyden kokemus, vaikka liittyykin siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei saa tulkita tilannetta heti itseään erakoittavaksi. Sanat on vaikeita ja voi asioita ymmärtää väärinkin. Itse en usko täydelliseen ykseyteen, sillä jopa sielu kuoleman jälkeen on "oma itsensä". Sen olen ymmärtänyt, että kotvan aikaa joku voi viihtyä sulautuneena Alkulähteeseen. Mutta jonkin ajan päästä haluaa takaisin kokemusten pariin, oli se sitten elämää ihmisenä tai muuta.
Tietynlainen "itsen kieltäminen" on vähän särähtänyt korvaan aina sen jälkeen, kun tosiaan buddhalaisen vipassana meditaation opettaja sanoi, että dissosiaatiohäiriöstä kärsivä ei saa harjoitetta tehdä. (Siinä kyseisessä harjoitteessa harjoiteltiin sen asian oppimista, että ei ole mitään minää, on vain kaikkeus, ulkopuolellani.)
Ei kaikilla ole dissosiaatioita. Osalla, joilla on rankka traumatausta, dissosiaatio on ollut psyyken ainoa suojakeino päästä tilanteesta edes jollakin tavalla pois. Se on mielenterveyden häiriötila, missä psyyke kuvittelee, että minua ei ole edes olemassa. On hieman eri asia, että A) tarhaikäinen kehityksessään täysin keskeneräinen lapsi oireilee dissosiaatiolla, kuin B) että aikuinen tietoisesti harjoittaa omaa henkisyyttään ja yrittää mieltää, että on olemassa vain yksi, maailma, luonto, Elämä tai Tietoisuus ym miksikä sitä haluaa kutsuakin.
Kaikki dissosioi joskus elämänsä aikana. Tiedätkö mikä dissosiaatio on? Vai sekoitatko rakenteelliseen dissosiaatioon? Dissosiaatio itsessään ei ole vielä häiriö, vaan mielen suojautumiskeino. Jos tarkkoja ollaan, sitähän rakenteellinen dissosiaatiokin lopulta on.
Nykyisenä googlen aikakautena jokainen voi sen googlettaa. Enkä muutenkaan jaksa tästä nyt tämän enempää, koska tämä on ap:n ketju ja hänen aihe on tärkeämpi kuin yksi sana. Tukeuduin eniten tässä kommentissani harjaantuneen meditaatio-opettajan kieltoon, nimen omaan ei saanut kyseistä "minän katoamista" harjoitella jos oli kokenut vakavia dissosiaatiohäiriöitä. Ei puhunut päiväunelmista tai lievästä hypnoosista kirjaa lukuessa, vaan ihan muusta. Jos haluat tarkempia tietoja, voin laittaa kyseisen seuran facelinkin tänne.
Minulle "kaikki vaikuttaa kaikkeen" ja "kaikella on tarkoitus" ovat osa samaa ilmiötä. En jaksa siitäkään kinastella, etenkään millään yliopistotermeillä. En ole lukenut filosofiaa yms. ja vaikka osaisin argumentoida tieteen hienoja termejä käyttämälöä muut "päihittäen", on se mielestäni yksinomaan mielen köyhyyttä. Jotenkin tulee huonot fiilikset kun osa koittaa kinastella, mutta pe ja klo 21.35 niin puoli valtakuntaa on joko nousu-, lasku- tai muussa humalassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep kyllä ne kaverit alkaa karista kun et (enää) siedä mitä tahansa paskaa käytöstä
Näin minunkin ystäväni sanoi kun kertoi kehittyneensä henkisesti ja saavuttaneensa jonkun korkeamman tason (?). Ettei siedä enää paskaa eikä anna kenenkään käyttää häntä hyväkseen. Me vanhat ystävät sit oltiin ilmeisesti näitä hyväksikäyttäjiä kun ei halua enää tavata ketään meistä vaan on ihan uudet ystävät retriitti- ja hengenkohotusleireiltä.
Niin no voi itse kukin miettiä omalla kohdallaan millainen ystävä on ollut jos joku haluaa ottaa etäisyyttä juuri sinuun
Tätä olen miettinyt kovasti. Itse siis sanan varsinaisessa merkityksessä kärsin yksinäisyydestä. Kerta toisensa jälkeen ihmiset kaikkoavat ympäriltä, jopa se lapsuudesta asti mukana ollut. Olen toki kärsinyt mielenterveysongelmista aina (sen lisäksi luulen että minulta puuttuu jotain sosiaalisia kykyjä, tai lienkö jopa narsisti, koska olen tyystin sokea omalle pahuudelleni), mutta varsinaisesti apua ja tukea olen pyytänyt vain yksittäisiä kertoja. Ja mitä pointtia on etsiä uusia ystäviä, kun ensin pitäisi ratkaista se syy, että miksi en pysty pitämään niitä aiempiakaan ihmisiä ystävyyden piirissä? Muutoin tuhlaan vaan valtavasti resursseja ja voimavaroja siihen että hankin uusia ystäviä jotka pian taas jättävät minut. Ja tulen vain onnettomaksi. Mutta miten osaisin nähdä itseni niin kuin muut?
T. Eri
Ei sinussa todennäköisesti ole mitään vikaa, syytä. Minä laitoin nettideittisivulla hakukriteereihin arvojeni mukaisia henkisiä asioita, sain tulokseksi: Etsit yksisarvista! Sellaista ei ole olemassakaan!
Ja kuitenkin nämä kriteerit olivat siellä valittavissa, eivät jotain omia äärimmäisiä mielipiteitä.
Tuo vain osoitti sen, että ainakaan kyseisellä deittisivustolla ei ole yhtään sellaista miestä, joka jakaisi arvoni.
Jos kriteerin A täyttäviä on 2 % väestöstä
ja kriteerin B täyttäviä myös 2 % väestöstä,
eivätkä kriteerit A ja B riipu toisistaan,
niin ihmisiä, jotka täyttävät MOLEMMAT kriteerit, onkin enää vain 0,02*0,02 = 0,0004 eli
VAIN 0,04 % väestöstä!
Siksi monen kriteerin listaaminen johtaa siihen, että etsit yksisarvista. Mieti, mikä kriteereistä on sinulle oikeasti tärkeä, ja jousta hieman muista.
Tämä ketju kertoo, miksi "valaistuneet" on yksinäisiä. Moikka, menen lukemaan Seiska, siellä on vähemmän draamaa.
Minusta tuntuu, että olen niissä "henkisissä piireissäkin" omalla tasollani ja omassa maailmassani. Erityisaiheen erityisosion kursseillakin tunnun ajattelevan asioita omalla tavallani. Ja tämä ei ole itseni korottamista vaan pikemminkin jään jotenkin syrjään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei saa tulkita tilannetta heti itseään erakoittavaksi. Sanat on vaikeita ja voi asioita ymmärtää väärinkin. Itse en usko täydelliseen ykseyteen, sillä jopa sielu kuoleman jälkeen on "oma itsensä". Sen olen ymmärtänyt, että kotvan aikaa joku voi viihtyä sulautuneena Alkulähteeseen. Mutta jonkin ajan päästä haluaa takaisin kokemusten pariin, oli se sitten elämää ihmisenä tai muuta.
Tietynlainen "itsen kieltäminen" on vähän särähtänyt korvaan aina sen jälkeen, kun tosiaan buddhalaisen vipassana meditaation opettaja sanoi, että dissosiaatiohäiriöstä kärsivä ei saa harjoitetta tehdä. (Siinä kyseisessä harjoitteessa harjoiteltiin sen asian oppimista, että ei ole mitään minää, on vain kaikkeus, ulkopuolellani.)
Ei kaikilla ole dissosiaatioita. Osalla, joilla on rankka traumatausta, dissosiaatio on ollut psyyken ainoa suojakeino päästä tilanteesta edes jollakin tavalla pois. Se on mielenterveyden häiriötila, missä psyyke kuvittelee, että minua ei ole edes olemassa. On hieman eri asia, että A) tarhaikäinen kehityksessään täysin keskeneräinen lapsi oireilee dissosiaatiolla, kuin B) että aikuinen tietoisesti harjoittaa omaa henkisyyttään ja yrittää mieltää, että on olemassa vain yksi, maailma, luonto, Elämä tai Tietoisuus ym miksikä sitä haluaa kutsuakin.
Kaikki dissosioi joskus elämänsä aikana. Tiedätkö mikä dissosiaatio on? Vai sekoitatko rakenteelliseen dissosiaatioon? Dissosiaatio itsessään ei ole vielä häiriö, vaan mielen suojautumiskeino. Jos tarkkoja ollaan, sitähän rakenteellinen dissosiaatiokin lopulta on.
Nykyisenä googlen aikakautena jokainen voi sen googlettaa. Enkä muutenkaan jaksa tästä nyt tämän enempää, koska tämä on ap:n ketju ja hänen aihe on tärkeämpi kuin yksi sana. Tukeuduin eniten tässä kommentissani harjaantuneen meditaatio-opettajan kieltoon, nimen omaan ei saanut kyseistä "minän katoamista" harjoitella jos oli kokenut vakavia dissosiaatiohäiriöitä. Ei puhunut päiväunelmista tai lievästä hypnoosista kirjaa lukuessa, vaan ihan muusta. Jos haluat tarkempia tietoja, voin laittaa kyseisen seuran facelinkin tänne.
Minulle "kaikki vaikuttaa kaikkeen" ja "kaikella on tarkoitus" ovat osa samaa ilmiötä. En jaksa siitäkään kinastella, etenkään millään yliopistotermeillä. En ole lukenut filosofiaa yms. ja vaikka osaisin argumentoida tieteen hienoja termejä käyttämälöä muut "päihittäen", on se mielestäni yksinomaan mielen köyhyyttä. Jotenkin tulee huonot fiilikset kun osa koittaa kinastella, mutta pe ja klo 21.35 niin puoli valtakuntaa on joko nousu-, lasku- tai muussa humalassa.
Siis siihen asti sulle oli ok, kun tulit pätemään ja "päihittämään" ap:n ketjuun, mutta kun joku onkin eri mieltä eikä omat taidot riitä argumentointiin, voi ketjun luovuttaa taas ap:lle. Tältä se täältä sivusta katsottuna näyttää.
-eri
Edelleen. Meille opetettiin kurssilla tietyllä tavalla. Sen mukaan mentiin, eikä kukaan kyseenalaistanut opettajaa, että "jaa tiedätkö edes mikä dissosiaatio on?"
Jännä sinänsä, että koittaa kunnioittaa jonkun yksinäisyyttä pohtivaa ketjua, niin käännetään jokainen sana minua vastaan. Nimen omaan sanoin, että en osaa "päihittää" niin sitten käännät väkisin, että "tulit pätemään ja päihittämään" muita toisen ketjussa. Sairasta. Kunnioita toisen surua yksinäisyydestä ja ole hiljaa. Muuten se on vähän kuin hautajaisiin tulisi tappelemaan.
Mutta ei tämä yllätä. Tässä ketjussa oli jo alusta alkaen varsinaisia riivahenkiä, jotka kyselivät onko ap aineissa yms. loukkaavaa.
Terve! Dissosiaatiosta ei ole kysymys tässä. Ei ole kysymys myöskään mistään harjoituksesta, vaan tosiasiasta, joka on omakohtainen ilmiselvä havainto. Identiteetti on pelkkää kuvittelua. Identiteetti on ajatusrakennelma, jota ylläpidämme mielessämme ja näin saamme mielikuvan itsestämme erillisenä henkilönä. Henkilö on kuviteltu asia, sitä ei ole muualla kuin mielen kuvitelmissa. Tietoisuuden tasolla ei ole erillisyyttä. Olemme todelliselta olemukseltamme tietoisuus, joka on Yksi.