Henkisen kasvun hintana yksinäisyys?

Suomi24 vanhoillislestadiolaiset keskustelee että he laittaa oopperalaulajat saatanalle koska rytmimusiikkn kielletty .. 😇😇🤣🤣🤣👹

Vierailija kirjoitti:

Se itse kasvu on mulla tapahtunut helpoiten omissa oloissa, ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Kuitenkin sen myötä tunnen suurempaa yhteyttä toisiin ihmisiin. Jotenkin ymmärrän ihmisyyttä, itseäni ja muita, aina vain paremmin. Annan itselleni tilan olla minä ja muille tilan olla, keitä ovat. Jotenkin ihanaa, että nykyään yksinkin ollessani tunnen yhteenkuuluvuutta ihmiskuntaan. Ennen koin olevani irrallinen, ulkopuolinen, erilainen, kelvoton enkä pystynyt hyväksymään muitakaan sellaisina kuin ovat.

Tuo on hyvä, että antaa itsensä olla mitä on. Mutta kun useammat ihmiset noudattavat tätä samaa periaatetta, he eivät kuitenkaan anna muille tilaa olla omia itsejään. Henkisesti kasvanutkaan ei välttämättä halua istua ratikassa haisevan pulsun vieressä.

Helpottaako henkinen kasvu elämistä yhdessä metelöivien, jopa vihamielisten ihmisten kanssa? Loppuuko stressi ja unettomat yöt, kun "hyväksyt" yläkerran jokaöisen möykän asukkaan oikeutena?

Olen edelleen sitä mieltä, että henkinen kasvu johtaa käytökseen, jolloin et itse aiheuta pahaa ja harmia kenellekään. Henkisesti kasvanut ottaa muut huomioon, järkevissä rajoissa.

Tämän perusteella heitä ei ole monta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassu ap.

Yleensä henkinen kasvu tarkoittaa sitä, että oppii ymmärtämään muita ihmisiä, heidän käytöstään ja olemistaan monipuolisemmin kuin aikaisemmin.

Elämä on aina sopeutumista erilaisiin ihmisiin, olosuhteisiin, työpaikkohin, läheisiin ja omaan olemiseen ja suhtaumiseen muihin, ja muiden ihmisten käsityksiin elämästä ja itestään.

Tätä se henkinen kasvu tarkoittaa, että kykenee monipuoliseen ajatteluun ja ymmärtämiseen.

Eikä aina ajattele vain itseään ja omaa juttujaan ja sitä miten itsestä tuntuisi kaikkein parhaimmalta.

Periaatteessa noin mutta...itse koen, että olen henkisesti etääntynyt ihmisistä, joiden kanssa olin aiemmin läheinen. Olen muuttunut ja mielestäni kasvanut siitä, mitä olin nuorempana. Enää ei ole ulkonäkö, muoti tai sisustus tärkeää. Ei uralla menestyminen tai lukuisat illanvietot milloin missäkin skumppaa juoden. Ymmärrän, että näille ihmisille nuo asiat ovat edelleen tärkeitä, sillä niin paljon he niistä puhuvat, kun tapaamme. Huomaan kuitenkin, etten enää viihdy heidän seurassaan samalla tavalla kuin ennen. Olen siis ottanut etäisyyttä. Ja aika yksin tällä hetkellä mutta henkisesti voin paremmin kuin koskaan.

Ei ap vaan joku toinen

Tottakai sitä muuttuu aikuistuessaan ja vanhetessaan, samoin muissa elämäntilanteissa. Kasvua pitäisi tapahtua koko ajan ja erilaiset asiat saavat siihen erilaisia sysäyksiä, joista muut eivät tiedä. Se ei ole tietenkään muiden syy ja muut kasvavat niin kuin kasvavat omaan tahtiinsa ja joskus eri suuntiin.

Vaikka itse olisikin kasvanut, niin ylimielisyys ei kannata koskaan ja siltoja takanaan ei kannata polttaa ellei sillan takana ole jotain tosi ilkeää. Paras on vain pysytellä hieman kauempana ja etsiä elämäänsä sitä hyvää ja itselleen sopivaa.

AP, ymmärrän sinua.

Tätä se on ollut minullakin viimeiset kymmenen vuotta. Sairastuin pitkäaikaissairaiden samoihin aikoihin ja siksi myös vetäydyin.

Me olemme valotyöntekijöitä pelkällä olemassaolollamme.

Meitä on enemmän kuin uskoisi mutta olemme kuin ripoteltuna siellä täällä ja siksi tuntuu ettei kaltaistaan löydä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep kyllä ne kaverit alkaa karista kun et (enää) siedä mitä tahansa paskaa käytöstä

Näin minunkin ystäväni sanoi kun kertoi kehittyneensä henkisesti ja saavuttaneensa jonkun korkeamman tason (?). Ettei siedä enää paskaa eikä anna kenenkään käyttää häntä hyväkseen. Me vanhat ystävät sit oltiin ilmeisesti näitä hyväksikäyttäjiä kun ei halua enää tavata ketään meistä vaan on ihan uudet ystävät retriitti- ja hengenkohotusleireiltä.

Useat kasvavat nimenomaan yksinäisyydessä. En tiedä, mistä on kyse eri self-help-lahkojen opetuksissa. Ei semmoisia tarvitse. Voivat olla esteenä itsenäistymiselle.

Ei se ole henkisesti kasvanut, joka edelleen tarvii muiden mielipiteitä ja tuuppausta.

Kasvun polku on löydettävä ja sitä kuljettava ihan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Hassu ap.

Yleensä henkinen kasvu tarkoittaa sitä, että oppii ymmärtämään muita ihmisiä, heidän käytöstään ja olemistaan monipuolisemmin kuin aikaisemmin.

Elämä on aina sopeutumista erilaisiin ihmisiin, olosuhteisiin, työpaikkohin, läheisiin ja omaan olemiseen ja suhtaumiseen muihin, ja muiden ihmisten käsityksiin elämästä ja itestään.

Tätä se henkinen kasvu tarkoittaa, että kykenee monipuoliseen ajatteluun ja ymmärtämiseen.

Eikä aina ajattele vain itseään ja omaa juttujaan ja sitä miten itsestä tuntuisi kaikkein parhaimmalta.

Kyllä työpaikkaa valitessa pitää ajatella itseään, mikä on hyvä itselleen ja ihmissuhteissakin. Muutenhan kelpaisi mikä ja kuka vaan.

Oletko nouseva skorpioni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep kyllä ne kaverit alkaa karista kun et (enää) siedä mitä tahansa paskaa käytöstä

Näin minunkin ystäväni sanoi kun kertoi kehittyneensä henkisesti ja saavuttaneensa jonkun korkeamman tason (?). Ettei siedä enää paskaa eikä anna kenenkään käyttää häntä hyväkseen. Me vanhat ystävät sit oltiin ilmeisesti näitä hyväksikäyttäjiä kun ei halua enää tavata ketään meistä vaan on ihan uudet ystävät retriitti- ja hengenkohotusleireiltä.

Niin no voi itse kukin miettiä omalla kohdallaan millainen ystävä on ollut jos joku haluaa ottaa etäisyyttä juuri sinuun

Tätä olen miettinyt kovasti. Itse siis sanan varsinaisessa merkityksessä kärsin yksinäisyydestä. Kerta toisensa jälkeen ihmiset kaikkoavat ympäriltä, jopa se lapsuudesta asti mukana ollut. Olen toki kärsinyt mielenterveysongelmista aina (sen lisäksi luulen että minulta puuttuu jotain sosiaalisia kykyjä, tai lienkö jopa narsisti, koska olen tyystin sokea omalle pahuudelleni), mutta varsinaisesti apua ja tukea olen pyytänyt vain yksittäisiä kertoja. Ja mitä pointtia on etsiä uusia ystäviä, kun ensin pitäisi ratkaista se syy, että miksi en pysty pitämään niitä aiempiakaan ihmisiä ystävyyden piirissä? Muutoin tuhlaan vaan valtavasti resursseja ja voimavaroja siihen että hankin uusia ystäviä jotka pian taas jättävät minut. Ja tulen vain onnettomaksi. Mutta miten osaisin nähdä itseni niin kuin muut?

T. Eri

Täällä yksi! Henkiseen kasvuuni on kuulunut muuttuminen pois ulkoaohjautuvuudesta, en määrittele enää itseäni ulkoisilla asioilla enkä loiki ees taas muita miellyttääkseni ja suorittaakseni.

Kuuntelen itseäni ja intuitiotani. Ja voin paljon paremmin ja käyttäydyn muidenkin kanssa kypsästi: kunnioitan myös heidän tietään.

Toki prosessiin kuuluu että ei enää viihdy tiettyjen vanhojen ystävien kanssa jotka puhuvat vain materiasta ja urasta eli siitä suoritusmaailmasta. Myös turhan valituksen typeryyden olen huomannut.

Onko joku hyvä suomalainen nettiyhteisö jossa voisi puhua samalla aaltopituudella olevien kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se itse kasvu on mulla tapahtunut helpoiten omissa oloissa, ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Kuitenkin sen myötä tunnen suurempaa yhteyttä toisiin ihmisiin. Jotenkin ymmärrän ihmisyyttä, itseäni ja muita, aina vain paremmin. Annan itselleni tilan olla minä ja muille tilan olla, keitä ovat. Jotenkin ihanaa, että nykyään yksinkin ollessani tunnen yhteenkuuluvuutta ihmiskuntaan. Ennen koin olevani irrallinen, ulkopuolinen, erilainen, kelvoton enkä pystynyt hyväksymään muitakaan sellaisina kuin ovat.

Tuo on hyvä, että antaa itsensä olla mitä on. Mutta kun useammat ihmiset noudattavat tätä samaa periaatetta, he eivät kuitenkaan anna muille tilaa olla omia itsejään. Henkisesti kasvanutkaan ei välttämättä halua istua ratikassa haisevan pulsun vieressä.

Helpottaako henkinen kasvu elämistä yhdessä metelöivien, jopa vihamielisten ihmisten kanssa? Loppuuko stressi ja unettomat yöt, kun "hyväksyt" yläkerran jokaöisen möykän asukkaan oikeutena?

Olen edelleen sitä mieltä, että henkinen kasvu johtaa käytökseen, jolloin et itse aiheuta pahaa ja harmia kenellekään. Henkisesti kasvanut ottaa muut huomioon, järkevissä rajoissa.

Tämän perusteella heitä ei ole monta.

Jotenkin hämmästelen aina tuollaista vihamielisyyttä. Tuollaisen luulisi aiheuttavan todellista päänvaivaa joka tilanteessa. On varmasti ikävää olla aina se vastarannan kiiski, vihainen sellainen, jonka pitää taistella kaikkea ja kaikkia vastaan saamatta kuitenkaan koskaan mitään hyvää itselleen.

Pitäisi osata olla, hyväksyä, että vain itseään pystyy muuttamaan, ei kaikkia muita ja tehdä itselleen tärkeitä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Sinun ja muiden ihmisten välillä on nyt joku kuilu, joka valitettavasti johtuu sinusta, ei kaikista muista. Sinun tulisi nyt tunnistaa tuo kuilun aiheuttava syy, eli katsoa menneisyyteen.

Jos ihmiset avautuvat sinulle, mutta sinä vain kuuntelet, niin se voi alkaa hieman epäilyttämään. Muista voi tuntua, että sinä et luota heihin. Siinä tulee toiselle typerä olo kun kertoo itsestään ja sinulta ei tulekaan vastakaikua ollenkaan. Eli ihmiset puhuvat sinun kanssasi, mutta niin on kuin olisivat puhuneet jollekin ammattiauttajalle, ei ystävälle.

Ja tuo kunnioitusta herättävä asia on ehkä väärin ilmaistu muilta, ehkä se vaikeasti lähestyttävä onkin parempi ilmaisu. Ehkä olet kylmähkö? Usein puhutaan suojamuireista ja ne sinulla varmasti ovatkin korkealla. Sinun pitää oppia luottamaan ihmisiin, olla positiivinen, elämänmyönteinen ja tietää, että vaikka kolhuja tuleekin, niin ne paranevat kyllä. Vanhoihin pettymyksiin ei auta jäädä kiinni, niistä voi oppia, mutta uudet ihmiset ovat eri ihmisiä ja tilanteet ovat vaihtuneet. Et voi enää mennä vanhojen asioiden taakse piiloon. Siis jos haluat asioiden muuttuvan. Sinun pitää tehdä töitä itsesi kanssa, rauhoittua ja rentoutua, hymyillä ja olla läsnä.

Vastaan nyt tähän kohtaan sivuten myös muita kommentteja.

Kyllä, ymmärrän muita ihmisiä hyvin, kunnioitan erilaisia tulokulmia ja maailmankatsomuksia, en koe (enää-nuorempana jonkin verran) tarvetta haastaa ketään, hyväksyn että jokaisella on oma polkunsa. Esim.joiltain sukulaisiltani en saa samaa hyväksyntää takaisin, mikä on surullista, mutta tavallaan ymmärrän kyllä senkin. Edesmennyt äitini joskus minulle tuhahti(huolissaan kun oli), että sinä se vaan ymmärrät kaikkia 😊

Kyllä minäkin avaudun omista asioistani, sehän on hedelmällisen vuorovaikutuksen perusta. En millään lailla kuvittele olevani jotenkin "valmis", oppimista ikä kaikki.

En tiedä ketä ajattelit kommenttiasi kirjoittaessasi, et kuitenkaan minua, koskapa emme ole tavanneet emmekä toisiamme tunne. Kaikki mitä oletit, meni kuitenkin kohdallani metsään, oikeastaan päinvastoin. Nuo positiiviset asiat, joita ilokseni olen saanut itsestäni kuulla eri ihmisiltä, ovat juuri näitä että olen positiivinen, helpostilähestyttävä, läsnäoleva ja hymyilevä.

Joka ei tietenkään tarkoita, että se olisi kaikki mitä olen, etteikö minussa olisi myös muita puolia, myös se pimeä. Minulle yksi henkisen kasvun edellytys on nimenomaan tulla tietoiseksi omasta pimeästä puolestaan ja hyväksyä ja hallita myös sitä.

Olen miettinyt, että olisiko haluttomuus pitää minuun yhteyttä avautumisten jälkeen jonkinlaista noloutta siitä että meni paljastamaan itsestään herkkiä asioita? Ap

Vierailija kirjoitti:

Hassu ap.

Yleensä henkinen kasvu tarkoittaa sitä, että oppii ymmärtämään muita ihmisiä, heidän käytöstään ja olemistaan monipuolisemmin kuin aikaisemmin.

Elämä on aina sopeutumista erilaisiin ihmisiin, olosuhteisiin, työpaikkohin, läheisiin ja omaan olemiseen ja suhtaumiseen muihin, ja muiden ihmisten käsityksiin elämästä ja itestään.

Tätä se henkinen kasvu tarkoittaa, että kykenee monipuoliseen ajatteluun ja ymmärtämiseen.

Eikä aina ajattele vain itseään ja omaa juttujaan ja sitä miten itsestä tuntuisi kaikkein parhaimmalta.

Henkinen kasvu voisi tarkoittaa myös sitä, ettei ala viisastelemaan muille, mitä sen hänen kohdallaan pitäisi tarkoittaa. Tällainen tuli itselleni mieleen.

Keskustelusta näyttää kehittyvän taas yksi toisinto introvertti/ekstrovertti-vastakkainasettelusta.

Kun kasvaa henkisesti ja kun ikää tulee, huomaa useimpien asioiden turhuuden. Minä en ainakaan halua juosta tyhjänpäiväisyyksien perässä. Minulla on muutama hyvä, fiksu ystävä ja se riittää. Mitään kaveriporukkaa en kaipaa. Katselin juuri yhtenä hellepäivänä jotakin miesten porukkaa matkalla terassille: älytöntä tekonaurua ja lapsellisia naisjuttuja ja kiroilua. Tuollaisia kaveriporukoita ja menoja minä en kaipaa. Mediasta 99% on silkkaa roskaa. Yksinäisyyttä ei pidä pelätä niin paljon, että mikä tahansa seura kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelusta näyttää kehittyvän taas yksi toisinto introvertti/ekstrovertti-vastakkainasettelusta.

Itse en tuollaista keskustelusta bongaa? Henkisesti kasvanut/valveutunut/valaistunut (mitä ilmaisua sitten haluaakin käyttää) harvemmin jää enää jumiin vastakkainasetteluun/dualismiin. Ap

Riippuu mitä tarkoitetaan henkisellä kasvulla, mutta hyvin tietoinen ihminen ei kyllä koe yksinäisyyttä vaikka olisikin fyysisesti joka hetki yksin. Usein tällaisen ihmisen seuraa ei myöskään kavahdeta koska ihmiset tuntevat vaistomaisesti rauhaa hänen läheisyydessään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep kyllä ne kaverit alkaa karista kun et (enää) siedä mitä tahansa paskaa käytöstä

Näin minunkin ystäväni sanoi kun kertoi kehittyneensä henkisesti ja saavuttaneensa jonkun korkeamman tason (?). Ettei siedä enää paskaa eikä anna kenenkään käyttää häntä hyväkseen. Me vanhat ystävät sit oltiin ilmeisesti näitä hyväksikäyttäjiä kun ei halua enää tavata ketään meistä vaan on ihan uudet ystävät retriitti- ja hengenkohotusleireiltä.

Niin no voi itse kukin miettiä omalla kohdallaan millainen ystävä on ollut jos joku haluaa ottaa etäisyyttä juuri sinuun

Tätä olen miettinyt kovasti. Itse siis sanan varsinaisessa merkityksessä kärsin yksinäisyydestä. Kerta toisensa jälkeen ihmiset kaikkoavat ympäriltä, jopa se lapsuudesta asti mukana ollut. Olen toki kärsinyt mielenterveysongelmista aina (sen lisäksi luulen että minulta puuttuu jotain sosiaalisia kykyjä, tai lienkö jopa narsisti, koska olen tyystin sokea omalle pahuudelleni), mutta varsinaisesti apua ja tukea olen pyytänyt vain yksittäisiä kertoja. Ja mitä pointtia on etsiä uusia ystäviä, kun ensin pitäisi ratkaista se syy, että miksi en pysty pitämään niitä aiempiakaan ihmisiä ystävyyden piirissä? Muutoin tuhlaan vaan valtavasti resursseja ja voimavaroja siihen että hankin uusia ystäviä jotka pian taas jättävät minut. Ja tulen vain onnettomaksi. Mutta miten osaisin nähdä itseni niin kuin muut?

T. Eri

Ei sinussa todennäköisesti ole mitään vikaa, syytä. Minä laitoin nettideittisivulla hakukriteereihin arvojeni mukaisia henkisiä asioita, sain tulokseksi: Etsit yksisarvista! Sellaista ei ole olemassakaan!

Ja kuitenkin nämä kriteerit olivat siellä valittavissa, eivät jotain omia äärimmäisiä mielipiteitä.

Tuo vain osoitti sen, että ainakaan kyseisellä deittisivustolla ei ole yhtään sellaista miestä, joka jakaisi arvoni.

Osaatko olla yksin ap? Onko yksinäisyys sinulle haastavaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassu ap.

Yleensä henkinen kasvu tarkoittaa sitä, että oppii ymmärtämään muita ihmisiä, heidän käytöstään ja olemistaan monipuolisemmin kuin aikaisemmin.

Elämä on aina sopeutumista erilaisiin ihmisiin, olosuhteisiin, työpaikkohin, läheisiin ja omaan olemiseen ja suhtaumiseen muihin, ja muiden ihmisten käsityksiin elämästä ja itestään.

Tätä se henkinen kasvu tarkoittaa, että kykenee monipuoliseen ajatteluun ja ymmärtämiseen.

Eikä aina ajattele vain itseään ja omaa juttujaan ja sitä miten itsestä tuntuisi kaikkein parhaimmalta.

Paitsi, että kukaan ei voi ymmärtää toista kuin omista lähtökohdistaan käsin.

Itsekäs tai hemmoteltu ansarikukka ei edes itse ymmärrä omaa rajoittuneisuuttaan.

Henkisesti kasvanut ihminen ymmärtää kyllä, että ihmisiä on monenlaisia, januseimmat ovat hyvin rajoittuneita omassa kuplassaan.

Tästä ei seuraa, että hän tuntisi kaipaavansa näiden kasvamattomien seuraa, jotka usein ovat hyvin kiinni (suorastaan riippuvaisia) monissa asioissa, mitä kasvanut ei (enää) pidä tärkeänä ja tavoiteltavana.

Samalla tavoin kuin älykkäät ihmiset viihtyvät hyvin yksin, eivätkä ainakaan kaipaa (tyhmää) seuraa, myös henkisesti kasvanut on tasapainossa ollessaan yksin, itsensä kanssa. Virkistävää seuraa ei löydykään kovin helposti.

Monesti valaistuneet ovatkin paljon yksin, omasta halustaan.

Henkinen kasvu mielestäni tarkoittaa sitä, että ymmärtää tietyllä tasolla kaikenlaisia ihmisiä ja luonteita.

Ei kaikkien kanssa tarvitse eikä pidäkään olla ystävä, eikä läheinen.

Mutta henkisesti kasvanut ihminen ymmärtää ja käsittää sen, että tähän maailmaan mahtuu ja kuuluu ja täällä saa olla kaikenlaisia ihmisiä ja luonteita ja elämää.

Että hänen asiansa ei ole arvostella eikä tuomita ketään, vaan antaa jokaisen olla omanlaisensa,  ja elää itse sitä elämää joka on itselle parasta ja antaa hyvän olon.

Ei ole henkisesti kasvanut sellainen ihminen, joka arvostelee ja tuomitsee muiden elämän tapaa, entisiä ystäväviä ja kanssaihmisiä.

Henkisesti tasapainoinen ihminen antaa kaikille ihmisille elää heidän omaa elämäänsä, olipa se millainen tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustelusta näyttää kehittyvän taas yksi toisinto introvertti/ekstrovertti-vastakkainasettelusta.

Itse en tuollaista keskustelusta bongaa? Henkisesti kasvanut/valveutunut/valaistunut (mitä ilmaisua sitten haluaakin käyttää) harvemmin jää enää jumiin vastakkainasetteluun/dualismiin. Ap

Puhutko aina noin?