Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, onko kohtalotovereita?

Mulla on ollut tämä 20 vuotta, ja nyt taas paskempi jakso monen hyvän vuoden jälkeen. Aina tämä sairaus keksii uusia muotoja. Nyt esim. pelkään nukkua, koska mieleni alkaa heti rauhoittuessani sänkyyn heittämään silmille elävinä mielikuvina kaikki ahdistavat, pelottavat, iljettävät jne kuvat ja muistot mitä vain löytyy jostain muistin ja alitajunnan syövereistä. Nuku siinä sitten kun kaikkien nähtyjen uutiskuvien sotakauhujen, kaikkien nähtyjen kauhuelokuvien hirviöiden ja ihmisiä silpovien alienien, kaikkien omien lapsuuden kipeiden satuttamisten muistojen galleria vyöryy päälle. Eikä auta mitään että järjellä rauhoittelee että ei tässä mitään, nämä on vain muistoja, tässä ja nyt ei ole vaaraa eikä hätää, järki on jotenkin liian irrallaan siitä tasosta jolla mielikuvien ja ahdistuksen sykli pyörii.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 19:57"]

Tuo, ettet uskalla kertoa terapeutille, kuinka ahdistunut ja pahoin välillä voit, voi johtua joko siitä, että pelkäät, että terapeutti ei pysty lohduttamaan sinua. Tai siitä, että jouduit lapsuudessa suojelemaan äitiäsi/isääsi omilta tunteiltasi, ja opit vaikenemaan omasta pahasta olosta vanhempia/vanhempaa suojellaksesi.

Mulla tämä mun äidin kanssa. En voi kertoa sille ahdistavista tai masentavista ajatuksista. Ei osaa lohduttaa, eikä edes monesti reagoi mun mielenterveysongelmiin millään tavalla. Eli ohittaa / sivuttaa ne, esim vaihtamalla puheenaihetta tai ei kommentoi ollenkaan tms. Lisäksi pelkään pahoittavani äidin mielen. Nyt äiti saattohoidossa ja mun roolina on olla energisoiva hyvän fiiliksen lähettiläs. Jaksan loputtomasti kuunnella sen löpinöitä, sanoa oikeita asioita ja pitää äidin hyvällä tuulella. Lisäksi mun äiti on käyttänyt mua terapeuttinaan siitä asti kun muistan. Puhunut sellaisia asioita pienelle lapselle, joita ei sen ikäisen pitäisi edes tietää. Isä oli alkoholisti. Veljen pahoipitelyltäkään äiti ei suojellut, mutta haki minusta turvaa kun veli aikuistuessaan kävi äitiin kiinni. Ihan kaoottinen lapsuus siis. Ja hyvin köyhä. Mulla myös paljon ahdistusta, mutta tulee pakko-oireina esille. Tarkistelen/varmistelen asioita ja suoritan rituaaleja, kuten esim käsienpesua.

Itselläni oli totaalisen kaoottinen lapsuus. Kun teininä sitten uskalsin kertoa pahasta olosta, niin kanssani lähdettiin kilpailemaan. Eli isäni tokaisi heti, että hänellä on ollut paha olo jo vuosikymmeniä.

Aikuisena jouduin sitten setvimään vanhempien asioita näiden sössiessä asiat totaalisesti. Ja juu, päihteet vahvasti kuvioissa. Toisaalta kiljuttiin apuun, mutta auttaessa haukuttiin kun sekaannu asioihin. Avun kun olisi pitänyt heistä olla käytännössä palvelijana toimimista, eikä heidän ohjaamistaan oikean avun piiriin kuten itse tein.

Viimein sain heille oikeaa apua, minut haukuttiin tästäkin. Olin itse jo niin loppu, että katkaisin siihen pisteeseen välit.

Nyt elämä on pitkälti sitä, että aina jokin pelko pyörii mielessä. Perusturvan tunne jäi ilmeisesti lapsuudessa kokonaan kehittymättä, ja sen huomaa. Vaikea luottaa mihinkään, kaikki on pelottavaa. Vaikka menisi kuinka hyvin, pelkään aivan helvetisti, että mikä kaaos, kriisi ja suru odottaa jo nurkan takana.

Mietin usein jo sitä, että soittaisin lääkärille jakertoisin olostani pyytäen apua. Ehkä joskus vielä...

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut tämä 20 vuotta, ja nyt taas paskempi jakso monen hyvän vuoden jälkeen. Aina tämä sairaus keksii uusia muotoja. Nyt esim. pelkään nukkua, koska mieleni alkaa heti rauhoittuessani sänkyyn heittämään silmille elävinä mielikuvina kaikki ahdistavat, pelottavat, iljettävät jne kuvat ja muistot mitä vain löytyy jostain muistin ja alitajunnan syövereistä. Nuku siinä sitten kun kaikkien nähtyjen uutiskuvien sotakauhujen, kaikkien nähtyjen kauhuelokuvien hirviöiden ja ihmisiä silpovien alienien, kaikkien omien lapsuuden kipeiden satuttamisten muistojen galleria vyöryy päälle. Eikä auta mitään että järjellä rauhoittelee että ei tässä mitään, nämä on vain muistoja, tässä ja nyt ei ole vaaraa eikä hätää, järki on jotenkin liian irrallaan siitä tasosta jolla mielikuvien ja ahdistuksen sykli pyörii.

Itse näen toisinaan niin ahdistavia unia, että ne kiusaavat vielä hereilläkin ollessa...

Vierailija kirjoitti:

Itse saatan jostain saada päähäni, että toiselle vanhemmistani käy jotain. Pää kääntää sen niin, että olen jo suunnittelemassa hautajaisia ja perintösotkuja. Vaikka kaikki on just nyt tällä hetkellä ihan mallikkaasti, silti saatan alkaa pelätä ja ajatusketju menee aivan liian pitkälle. Pelkään myös välillä, että miehelle käy jotain ja vien myös tämän ajattelun tosi pitkälle. Nämä tulevat kohtauksittain ja viimeisin kesti vuorokauden! Pieni pelko on koko ajan, mutta välillä yltyy itkupaniikiksi ja en meinaa millään rauhoittua. Sitten kun oon rauhoittunut niin hävettää ajatukset ja ihmettelen miten kohtauksen aikana todella ajattelin jonkun katon romahtamisen olevan se todennäköinen vaihtoehto. Realismintaju katoaa näissä kokonaan.

Onko muilla tällaista? Miten saa ajatusketjun poikki heti alkuunsa kun jään oikeen vellomaan niihin? Pahimmassa tapauksessa googlettelen ja panikoin lisää, koska löydän jonkun uutisen miten vaikka asia x sytytti tulipalon niin varmasti meillekin käy niin yms.

Omalla kohdalla toimii mindfulness. Itsellä nämä ahdistukset alkavat aina kuvitellulla päänsisäisellä vuoropuhelulla tai väittelyllä huolestumisen kohteen kanssa. Alan arvuuttelemaan toisten ihmisten ajatuksia ja motiiveja, pää keksii kymmeniä erilaisia skenaarioita joihin jokaiseen pitää keksiä ratkaisu sillä muuten ei saa unta...samaan aikaan keho valmistautuu jokaiseen päänsisäiseen uhkaan aivan kuin se olisi vuorenvarmasti totta.

Aluksi piti päästää irti siitä ajatuksesta että märehtimisestä olisi jotain hyötyä. Nykyään osaan huomata vuoropuhelun ennenkuin se tuntuu stressinä kropassa ja skenaariot ovat päässeet aivan valloilleen. Homma toimii näin: kun huomaan vellovani ajatuksissani, käännän huomion ruumiiseen: miltä ajatukset tuntuvat ihan fyysisesti nyt? Kireytenä olkapäissä? Miltä vatsassa tuntuu nyt? Hengitänkö nyt syvään vai pinnallisesti, minkälainen ilme kasvoillani on nyt? Kun löydän naamani, pidän huomion siinä. Minkälaisista osista tunne naamasta koostuu Tarkkailen vaikkapa kireyttä poskilla ja ohimoilla ja päänsisäinen skenaario pysähtyy aina kuin seinään. Jatkan tarkkailua ja jännitys naamalla sulaa pois skenaarion kanssa. En pysty vellomaan ja tarkkailemaan naamaani samaan aikaan. Ihmeellistä on että naaman löytäminen katkaisee aina skenaarion liikkeen. On kuin päänsisäisiltä näyttelijöiltä vietäisiin vuorosanat ja he seisoisivat tyhjänpanttina näyttämöllä josta valot alkavat hiipumaan. Huomaan että hartiat rentoutuvat ja hengitys virtaa syvempään. Ryhti ja olo paranee.

Uutisten klikkailun ja lukemisen vähentäminen tai jopa lopettaminen auttaa. Jos uutinen on tärkeä, kuulet siitä varmasti joltain tuttavalta. Kannattaa kysyä onko yhdenkään uutisen lukeminen koskaan auttanut tekemään parempia päätöksiä, tai jos yksi uutinen on hyödyttänyt, kannattiko sen seulomiseen uutisvirrasta käyttää kymmenen tuhatta tuntia elämästä. Aiheesta myös hyvä kirja englanniksi: stop reading the news.

Mulla ahdistus puhkesi burnoutin jälkeen ja on yleensä kovimmillaan sosiaalisissa tilanteissa. Pahimpina aikoina aloin oireilemaan ihan fyysisesti; sydän hakkasi tuhatta ja sataa, punastelin ja kädet tärisi. Häpesin itseäni ja rupesin välttelemään kaikkia sosiaalisia tilanteita, välillä en pystynyt edes menemään ruokakauppaan tai poistumaan kotoa. Olisin varmasti tarvinnut terapiaa, mutta tuohon aikaan töistä selviytyminen oli tärkeämpää, joten pyysin lääkäriltä Propral-reseptiä fyysisten oireiden kanssa pärjäämiseen. Kun jännitys/ahdistus ei näkynyt enää päällepäin, itsetunto rupesi pikkuhiljaa kohoamaan ja sosiaaliset tilanteet eivät tuntuneet enää niin pelottavilta. Lääkkeitäkään en ole tarvinnut melkein vuoteen.

Tämä siis vain oma kokemukseni. Lääkkeet eivät automaattisesti poista ahdistusta, mutta voivat tukea toipumista merkittävästi.

Tsemppiä ap ❤️

Täällä yksi ahdistuksesta kärsivä. Kirjoitan blogiin kokemuksiani ahdistuksesta ja mielenterveydestä muutenkin. https://alatulepahamieli.blogspot.com/

Minulla on kyseinen häiriö ja oloni vaihtelee todella paljon kausiluonteisesti. Saattaa olla siis puoli vuotta aika perus tavallista elämää (vähän ahdistaa välillä mutta se ei hallitse) ja sitten tulee jonkin stressitekijän seurauksena tosi hankalat pari kuukautta, jolloin toimintakyky menee todella huonoksi. Itselläni masennuslääke on auttanut oireisiin tosi paljon.

Onko yleistynyt ahdistuneisuushäiriö sitkeämpi häiriö, kuin esim paniikkihäiriö tai SOS. Fobia?

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on mielestäni jossain määrin "pitkäkestoisempi" vaiva, kun sosiaalisten tilanteiden pelko tai paniikkihäiriö.

Olipa kiva löytää tämä vanha ketju. Mulla ei 43-vuotiaana ole diagnoosia, vaikka näistä oireista olen kärsinyt kausittain 15-vuotiaasta asti. Ahdistus liittyy nuorena alkaneeseen kuoleman/sairaudenpelkoon ja alituiseen itsensätarkkailuun, kuten jollakin muullakin ylempänä ketjussa. Nyt marraskuussa sairastettu korona päästi taas helvetin irti, vaikka pientä oireilua oli jo ennen sitä. Järjellä ajatellen suuri osa oireista kuittaantuu koronan jälkioireilulla, mutta yritä nyt sitä ahdistuneelle selittää. Olen kuolemassa milloin syöpään, milloin ALS-tautiin. Jouluna ahdistus meinasi viedä toimintakyvyn.

Nuoruudessa on useampia asioita, jotka tässä varmaankin ovat taustalla. Vakava koulukiusaaminen, johon ei kukaan puuttunut (myös äidin välinpitämätön asenne), kolmen läheisen sukulaisen kuolemat parin vuoden sisään ja myöhemmin äidin äkillinen vakava sairastuminen, mistä hän kyllä toipui. Äiti laittoi minut jossain kohtaa terapiaan, kun kyllästyi ravaamaan lääkärissä mun sairauspelkojen takia. Terapeutin suurin huoli oli, ettei mulla ollut 17-vuotiaana poikaystävää. En sen jälkeen juuri uskaltanut kenellekään puhua, eikä kukaan jaksanut kuunnellakaan.

18-vuotiaana löysin alkoholin, jolla lääkitsin itseäni viikonloppuisin yli 10 vuotta. En oikein edes osannut kohdata ihmisiä selvinpäin. Kaverit joivat iskeäkseen miehiä, minä tunteakseni oloni hetken normaaliksi. Ekoissa työpaikoissa jouduin kiusatuksi/syrjityksi, varmaankin, koska olin niin hiljainen ja arka. Juoksin edelleen jatkuvasti erilaisissa tutkimuksissa varmistumassa, ettei ole vakavaa sairautta. Näihin on mennyt rahaa tuhansia euroja.

Nyt takana on useamman vuoden parempi jakso. Oireilu alkoi hiljalleen ehkä noin vuosi sitten, kunnes koronasta aukesi Pandoran lipas. Nykyään ei voi enää juodakaan, koska tulee niin hirveä krapula ja se tuntuu pahentavan ahdistustakin. Nyt yritän ja toivon mukaan pääsen työterveyden kautta hoitoon. 

Miksi kaikkeen pitää olla nykyisin joku diagnoosi? Aloittajan mainitsemat "ongelmat" kuuluvat ihan normaaleihin tunteisiin. Elämä ahdistaa, vituttaa ja masentaa joskus, paskaakos siinä ihmettelemään. No, ei kun nappia naamaan ja pikkuhiljaa taantumaan vihannekseksi.

Sairastin kesällä koronan toisen kerran. Viikko siitä aloin ahdistumaan todella pahasti. Sen jälkeen olen ollut todella ahdistunut, käynyt läpi elämäni traumoja, tehnyt isoj muutoksia elämässäni (eronnut, muuttanut toiselle puolen suomea, uusi opiskelupaikka ihan eri ala mihin on aiempi koulutus), ahdistaa maailman tilanne, ahdistaa lasteni tilanne (mitä kokeneet elämässään).

En ole hakenut apua, sillä en tiedä mitä tämä oikeen on. Liittyykö koronaan, onko mulla neljänkympin kriisi, sainko tarpeeksi hullusta eksäni . Joka tapauksessa mua ahdistaa joka päivä, tuntuu oudolle mitä en ikinä ole kokenut.

Mene 92 ihmeessä lääkäriin, mitä nopeammin menet sitä vähemmän aikaa kuluu toipumiseen. Mulla myös oli aika normaali olo n. viikko koronan jälkeen, sitten alkoi mennä alaspäin. Ehkä läksin liian nopeasti pitkälle työmatkalle eikä kunto vielä kestänyt.

Täällä myös yksi, olen 19-vuotias. Mulla ei kyllä ole yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä diagnosoitu, mutta sekomuotoinen ahdistuneisuushäiriö tai jokin vastaava. Oireillut olen aivan pikkulapsesta saakka, kotona oli epävakaata ja koulussa kiusattiin. Toisen asteen opinnot ovat menneet vituilleen jo kaksi kertaa, mutta toisaalta olen kaiken päälle autistinen. Kuitenkin tää ahdistus on yhtä helvettiä aina välillä, pelkään etten onnistu yrittämissäni asioissa ja että kaikki menee pieleen, vaikka yrittäisin mitä.

Lääkkeenä mulla on nyt 50mg sertraliini ja 10mg propral. Bentsoihin en aio koskea. Kognitiivinen käyttäytymisterapia nettiterapiana on alkamassa, kun en jaksa kasvokkaiseen. Ensi viikolla mä olen aloittamassa opinnot kiinnostavalla alalla, mutta tää sairaus oireilee ja pelkään nyt näidenkin opintojen keskeytymistä, vaikka ala kiinnostaa. Edelliset koulut menivät vituilleen kun kotona oli epävakaata, mulla ei ollut diagnooseja tai lääkityksiä eivätkä ne edelliset koulut oikein kiinnostaneet muutenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi, olen 19-vuotias. Mulla ei kyllä ole yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä diagnosoitu, mutta sekomuotoinen ahdistuneisuushäiriö tai jokin vastaava. Oireillut olen aivan pikkulapsesta saakka, kotona oli epävakaata ja koulussa kiusattiin. Toisen asteen opinnot ovat menneet vituilleen jo kaksi kertaa, mutta toisaalta olen kaiken päälle autistinen. Kuitenkin tää ahdistus on yhtä helvettiä aina välillä, pelkään etten onnistu yrittämissäni asioissa ja että kaikki menee pieleen, vaikka yrittäisin mitä.

Lääkkeenä mulla on nyt 50mg sertraliini ja 10mg propral. Bentsoihin en aio koskea. Kognitiivinen käyttäytymisterapia nettiterapiana on alkamassa, kun en jaksa kasvokkaiseen. Ensi viikolla mä olen aloittamassa opinnot kiinnostavalla alalla, mutta tää sairaus oireilee ja pelkään nyt näidenkin opintojen keskeytymistä, vaikka ala kiinnostaa. Edelliset koulut menivät vituilleen kun kotona oli epävakaata, mulla ei ollut diagnooseja tai lääkityksiä eivätkä ne edelliset koulut oikein kiinnostaneet muutenkaan.

Siis SEKAmuotoinen, ei SEKOmuotoinen ;D

Mulle diagnoosi tuli 8 vuotta sitten. Pelkään kuolemaa ja sairauksia. Jokainen oire on joku vakava sairaus. Syön escitalopramia ja kävin alussa keskustelemassa asioista terapiassa, en kokenut silloin auttavan joten lopetin. Lääkitys auttoikin hyvin tosi pitkään, mutta nyt lähikuukausina olen joutunut soittamaan itselleni jopa ambulanssin koska luulen saavani sydänkohtauksen. Vaikka lääkärit sanoo että ei ole, niin en usko, pelkään että nyt on sepelvaltimotauti ja kuolen minä hetkenä hyvänsä. Mikään järkipuhe ei auta. Saan niin järkyttäviä paniikkikohtauksia ettei mitään rajaa. En tiedä miksi lääkitys ei enää tehoa, olenko sitten vaan syönyt sitä niin pitkään ettei ole enää vastetta.

Mutta on siis todella tuskaa.

Olen kahden lapsen totaali yh, ja pelkään nykyään tulla kotiin ja pelkään iltoja, koska pelkään että kuolen tänne ja lapset hätääntyy.

Itsellänikin on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö ja masennus. (Diagnoosina.) Olen kamppaillut niiden kanssa teinistä asti kausittain. Ainiin, sairastin myös bulimia-anoreksia-vaihtelua.

Jos et halua kertoa terapeutille kaikkea (mitä kyllä vahvasti suosittelen! Hän on ammattilainen ja juuri sitä varten) niin kirjastossa on paljon psykiatrien kirjoittamia kirjoja pelosta ja ahdistuksesta. Nämä ovat toimineet minulle pelastuksena. Toinen minua vahvasti hoitanut on psykedeelit. Sienet, lsd, kannabis. Mutta niitä en voi suositella kuin "epävirallisesti" ja omalla vastuullahan ne ovat ikävä kyllä laittomuuden vuoksi.

Kirjoita päiväkirjaa. Opi tuntemaan itsesi. Olemaan rehellinen itsellesi. Ja muille. Kohtaamaan se oma haavoittuvaisuus. Tämä oli itselleni hyvin vaikeaa. Traumatausta, vaikea turvaton lapsuus täälläkin. Suojamuurit. Kontrolli, puute, pelko.

Parannus on rakkaus.

Minulla lääkitys (Brintellix) on auttanut hyvin

N26

Vierailija kirjoitti:

Itsellänikin on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö ja masennus. (Diagnoosina.) Olen kamppaillut niiden kanssa teinistä asti kausittain. Ainiin, sairastin myös bulimia-anoreksia-vaihtelua.

Jos et halua kertoa terapeutille kaikkea (mitä kyllä vahvasti suosittelen! Hän on ammattilainen ja juuri sitä varten) niin kirjastossa on paljon psykiatrien kirjoittamia kirjoja pelosta ja ahdistuksesta. Nämä ovat toimineet minulle pelastuksena. Toinen minua vahvasti hoitanut on psykedeelit. Sienet, lsd, kannabis. Mutta niitä en voi suositella kuin "epävirallisesti" ja omalla vastuullahan ne ovat ikävä kyllä laittomuuden vuoksi.

Kirjoita päiväkirjaa. Opi tuntemaan itsesi. Olemaan rehellinen itsellesi. Ja muille. Kohtaamaan se oma haavoittuvaisuus. Tämä oli itselleni hyvin vaikeaa. Traumatausta, vaikea turvaton lapsuus täälläkin. Suojamuurit. Kontrolli, puute, pelko.

Parannus on rakkaus.

Mitä sieniä olet syönyt?

Joo mulla sama aina menee skenaariot niin kuin Tarantinon elokuvissa, liekki hälläki vilkas mielikuvitus gad.

Mulla on samoja vähän selittämättömiä oireita mitä muilla.

Pääkipu, paikat kipeänä, väsyttää, hartiajännitys, iskiaskivut, vapinaa, sydämentykytystä, joskus jopa oksennan ahdistuksen takia ja tähän lisään vielä jatkuvat vatsavaivat.

Välillä menee hyvin ja sitten jotain pientäkin saattaa tapahtua jota en ennakoinut niin saatan olla pitkäänkin ahdistunut ja masentunut.