Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, onko kohtalotovereita?

Jos et saa kerrottua kasvokkain, voit viedä hänelle kirjeen. Jos asioita on kiian paljon, voit viedä ekaksi vain yhden lappusen "en ole kertonut sinulle kaikkea, koska pelkään että järkytyt" tms

[quote author="Vierailija" time="07.09.2014 klo 12:02"]

Minulla on diagnosoitu yleinen ahdistuneisuushäiriö vuonna 2007, vaikka olen varmaan potenut sitä aivan pienestä asti erilaisin oirein ja peloin. Minunkin lapsuudessa oli alkoholismia ja väkivaltaa. Minulla saattaa olla useampien vuosien ajan ihan oireettomiakin kausia, sitten jonkun rasittavan elämäntilanteen yhteydessä ahdistus aina nostaa päätään ja se saattaa kestää useista kuukausista vuosiin. Ahdistaa heti aamusta alkaen, joskus ihan lamaannuttavasti. Ruoka ei maista ja on paha olo. Melkein kaikki asiat pelottaa ja huolettaa ja on sellainen epämäärinen vellova paha olo. Mutta jospa tästä taas.

Eniten pelkään, että minulle käy jotenkin huonosti. Olen aina väsynyt ja voimaton, iltasella olo usein helpottuu. Lääkityksenä on cipralex 10 mg, yöksi klotriptyl mite 1 tabl. ja opamox 15 mg tarvittaessa. Välillä joudun kuitenkin ottamaan opamoxin ihan päivittäin, muuten en jaksaisi käydä töissä 

[/quote] Haluaisin toivottaa sinulle jotain hyvää. Olosi on niin tuttu. Mutta olen elänyt myös kaoottisen lapsuuden, mihin kuului jatkuva pelko ja ahdistus. Se oli niin tuttu tunne, että kun aloin 40 kriisissäni haluamaan siitä erilleen, tuntui, että on vaikeampaa päästää siitä irti, koska sen toisella puolella oli vain tyhjää. En uskaltanut olla onnellinen, koska kuvittelin, että minulle tulee rankaisu siitä. Jos en ole koko aikaa jännittynyt, jotain pääsee tapahtumaan ja en pysty estämään katastrofia, enkä ehdi pakoon.

Toivottavasti eteesi tulee päivä, jolloin huomaat, että sinua ei ahdista, eikä ole paha olo. Auttamaan en sinua pysty, mutta olen elänyt tuossa olossa vuosikymmeniä ja se oli niin normaalia, että en meinannut uskaltaa päästää siitä irti.

-ohis

Käyn terapiassa, 1,5 v takana. En kerro terapeutille kaikkea, ja ajattelen etten koskaan pystykään kertomaan. Ja joskus käy niin että terapeutti olettaa jotain, mikä ei pidä paikkaansa, enkä korjaa sitä koska en halua että hänelle tulee paha mieli. Ymmärrän kuinka naurettava ajatus, muttei siinä tilanteessa auta. Olen lapsesta saakka pitänyt tunteeni itselläni enkä rasittanut vanhempiani niillä ja peittelin kiusaamisen ja kaiken pahan olon reippaan tytön naamion taakse. En tajua miten meni läpi.

Niin ja minulla dg keskivaikea masennus ja persoonallisuushäiriö ja kyllä se aika pamaus oli saada tuollaiset ja vieläkin välillä tulee olo, että siis persoonallisuushäiriö!?!? Minulla?!?

Up

Yleinen ahdistuneisuushäiriö täälläkin. Olen saanut ensioireet 2012, vaikka niitä varmasti on ollut esillä ennenkin, mutta en oele niihin reagoinut kuin ko. vuonna saadessani paniikkikohtauksen. Tästä alkaen olen vaihtelevalla menestyksellä ollut todela hyvä vointinen mutta vastamäessä olen ollut todella alakuloinen ja syyllistyn pelottelemaan mieltäni kaikenlaisilla ahdistavilla ajatuksilla / peloilla sairastumisesta vakavammin. Olen alkoholistin lapsi, päihderippuvaisen pahoinpitelemä mutta näissä koetut tunteet olen pitänyt visusti omassa mielessäni. Paniikkikohtaus tosiaan herätti viimeisimmätkin pelkotilat esille. Voisin sanoa että ennen tuota päivää elin 2007 - 2010 normaalia elämää, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan :) Lapsen saamisen jälkeen vastuu kasvoi, syyllisyys epäonnistumisesta nosti päätään ja pelko lapsen ja miehen menettämisestä oli voimakas. Lietson itse ajatuksillani tilanteeni päälle. Olen liian analyyttinen omien tuntemuksieni suhteen, en osaa jättää toisen ihmisen katseita /sanomisia "hällä väliä" asenteella pois mielestäni ja joskus pyörittelen käytyjä keskusteluja mielessäni - miten olisi pitänyt toimia tms. 

Tällä hetkellä olen aloittamassa terapian. Kävin 2012 paniikkikohtauksen jälkeen ensimmäisenä päivystyksessä kun kohtaus vain pysyi yllä eikä laantunut. Jäi ns. paniikkihäiriöksi silloin. Sain opamox 15 mg rauhoittamaan olotilaani ja otinkin sitä parina iltana, enkä enää tarvinnut kyseistä lääkettä. Pidän itseäni lääkevastaisena ja se aiheuttaa hieman hankaluuksia - olen kuitenkin testannut yhtä mielialalääkettä 2014 kesällä ja seksuaalisuus tuntui katoavan ja se on minulle kuitenkin yksi ihmisyyden elementti - pahoittelen, jos kommenttini aiheuttaa harmia - siltä se minusta vain tuntuu. Haluan pystyä läheisyyteen. 

2012 -2014 välillä olen käynyt vaihtelevasti sekä psykiatrisella sairaanhoitajalla että työpsykologilla. Nyt olen käynyt 2015 alusta alkaen säännöllisesti työpsykologilla, josta ohjaus psykiatrisen erikoislääkärin pakeille. Sielä terapiaan ohjaus ohjeet ja tällä hetkellä etsin itselleni sopivaa terapeuttia.

Kamalinta on varmaan se että pidän itseäni sairaanpana kuin todellisuudessa olen. Ahdistus ei ole mukavaa, ja sen aaltomainen syöksyvä ja jopa yllättävä paluu pelottaa aina yhtä paljon. Uskon kuitenkin että omalla toiminnalla (harrastukset, säännöllinen/terveellinen ruokavalio, vitamiinit etenkin B6 vitamiini, rentoutumisharjoitukset ja itsestä muutenkin huolenpitäminen = kampaamot, hieronta) pystyy vaikuttamaan aaltojen niukkuuteen.

Itsellä tuo hormoonitason heilatelu kyllä aiheuttaa yhden suurimman aallon ja v-käyrä ahdistusajatusten kanssa on silloin korkea. 

Ainahan sitä toivoo, ettei tällaisesta tarvitsisi kärsiä ja harmittelee miksi, mutta hyväksyessään oman itsensä sellaisena kuin on ja ymmärtäessään ettei kyse ole vaarallinen vaikkakin kiusallinen tila, niin sillä pääsee pitkälle.

Itselläni on kirjat: Vapaaksi ahdistuksesta ja pelosta, Huolena huolehtiminen ja Kerrasta poikki.

[quote author="Vierailija" time="02.04.2015 klo 07:11"]

Yleinen ahdistuneisuushäiriö täälläkin. Olen saanut ensioireet 2012, vaikka niitä varmasti on ollut esillä ennenkin, mutta en oele niihin reagoinut kuin ko. vuonna saadessani paniikkikohtauksen. Tästä alkaen olen vaihtelevalla menestyksellä ollut todela hyvä vointinen mutta vastamäessä olen ollut todella alakuloinen ja syyllistyn pelottelemaan mieltäni kaikenlaisilla ahdistavilla ajatuksilla / peloilla sairastumisesta vakavammin. Olen alkoholistin lapsi, päihderippuvaisen pahoinpitelemä mutta näissä koetut tunteet olen pitänyt visusti omassa mielessäni. Paniikkikohtaus tosiaan herätti viimeisimmätkin pelkotilat esille. Voisin sanoa että ennen tuota päivää elin 2007 - 2010 normaalia elämää, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan :) Lapsen saamisen jälkeen vastuu kasvoi, syyllisyys epäonnistumisesta nosti päätään ja pelko lapsen ja miehen menettämisestä oli voimakas. Lietson itse ajatuksillani tilanteeni päälle. Olen liian analyyttinen omien tuntemuksieni suhteen, en osaa jättää toisen ihmisen katseita /sanomisia "hällä väliä" asenteella pois mielestäni ja joskus pyörittelen käytyjä keskusteluja mielessäni - miten olisi pitänyt toimia tms. 

Tällä hetkellä olen aloittamassa terapian. Kävin 2012 paniikkikohtauksen jälkeen ensimmäisenä päivystyksessä kun kohtaus vain pysyi yllä eikä laantunut. Jäi ns. paniikkihäiriöksi silloin. Sain opamox 15 mg rauhoittamaan olotilaani ja otinkin sitä parina iltana, enkä enää tarvinnut kyseistä lääkettä. Pidän itseäni lääkevastaisena ja se aiheuttaa hieman hankaluuksia - olen kuitenkin testannut yhtä mielialalääkettä 2014 kesällä ja seksuaalisuus tuntui katoavan ja se on minulle kuitenkin yksi ihmisyyden elementti - pahoittelen, jos kommenttini aiheuttaa harmia - siltä se minusta vain tuntuu. Haluan pystyä läheisyyteen. 

2012 -2014 välillä olen käynyt vaihtelevasti sekä psykiatrisella sairaanhoitajalla että työpsykologilla. Nyt olen käynyt 2015 alusta alkaen säännöllisesti työpsykologilla, josta ohjaus psykiatrisen erikoislääkärin pakeille. Sielä terapiaan ohjaus ohjeet ja tällä hetkellä etsin itselleni sopivaa terapeuttia.

Kamalinta on varmaan se että pidän itseäni sairaanpana kuin todellisuudessa olen. Ahdistus ei ole mukavaa, ja sen aaltomainen syöksyvä ja jopa yllättävä paluu pelottaa aina yhtä paljon. Uskon kuitenkin että omalla toiminnalla (harrastukset, säännöllinen/terveellinen ruokavalio, vitamiinit etenkin B6 vitamiini, rentoutumisharjoitukset ja itsestä muutenkin huolenpitäminen = kampaamot, hieronta) pystyy vaikuttamaan aaltojen niukkuuteen.

Itsellä tuo hormoonitason heilatelu kyllä aiheuttaa yhden suurimman aallon ja v-käyrä ahdistusajatusten kanssa on silloin korkea. 

Ainahan sitä toivoo, ettei tällaisesta tarvitsisi kärsiä ja harmittelee miksi, mutta hyväksyessään oman itsensä sellaisena kuin on ja ymmärtäessään ettei kyse ole vaarallinen vaikkakin kiusallinen tila, niin sillä pääsee pitkälle.

Itselläni on kirjat: Vapaaksi ahdistuksesta ja pelosta, Huolena huolehtiminen ja Kerrasta poikki.

[/quote]

Tähän lisätäkseni; minulla on siis 14 v - 24 v välillä ollut väkivaltaa parisuhteessa josta kyllä selvisin itse opiskelujen ja töiden ohella todella hienosti vaikka näiden tunteiden läpikäynti on varmaan jäänyt kesken.. olen halunnut unohtaa, ja en ole halunnut menneiden häiritä nykyistä, niin hyvin menevää parisuhdetta ja perhe-elämää. Nyt siis lähes 8 v uuden miehen kanssa, kohta 5 vuotiaan lapsen äiti ja kaikki muuten mallillaan paitsi oma ylenpalttinen mieli. :) Tästä on hyvä jatkaa ja luottaa itseensä. Kyllä näistä yli päästään kunhan vain itse on sinnikäs sisupussi!! Tsemppiä kaikille!

Liekö vanha ketju. Yhdentekevää kun sen guuggelilla löysin ja anonyyminä kommentointi onnistuu.

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Työterveyslääkäriltä saamani lappu antoi loppujen lopuksi nimen vaivoihini ja selitti monen monta asiaa elämässäni.

Niin monenmoista fyysistä oiretta laitoin työstressin piikkiin: alituisen niskajännityksen, hartiajännityksen, selittämättömät päänsäryt jotka alkoivat pahimmillaan takaraivosta, selkäkivut aamuisin, lukemattomat vatsavaivat.ym... Ym...

Työnteko muuttuu hyvin paljon vaikeammaksi kun ei enää jaksa nousta ajoissa töihin: ei kiinnosta! Toisaalta: mitä jos pomo antaisi potkut. Tällä ei taas ei ole merkitystä sillä olen käynyt jo edellisiltana lukemattomat skenaariot kaikista mahdollisista ja mahdottomista tulevista vuoropuheluista pomoni kanssa, tähän loppuhuipennuksena mukaanluettuna elävät sisäiset kuvitukset verisestä nyrkkitappelusta jotka johtavat muihin skenaarioihin: mitä jos jommallekummalla olisikin ollut ase?!? Tämä puolestaan johtaa skenaarioihin mahdollisesta verilöylyn jälkiselvittelystä, kuka joutuisi siivoamaan aivojen jäämät katosta? Kumman aivojen osia ne olisivat....?

Tämänkaltaiset skenaarionrakennukset jatkuisivat joka ilta kunnes mahdolliset polut olisi käyty läpi (mahdotonta) tai nukahtaisin, herätäkseni riekaleina uuteen päivään jossa yksikään edellisenä iltana ja yönä läpikäymäni skenaario ei toteudu.

Samaan tapaan kuin hyvä elokuva elähdyttää katsojan mukaansa, niin jokainen elävä päänsisäinen skenaario elähdyttää keskushermoston mukaan paniikkiin, vaikka todellisuudessa mitään ei olisi tapahtunut.

Mutta niin se menee: näet epäilyttävän ihmisen kadulla: skenaariot heräävät, mitä jos hän lähestyy sinua, mitä sitten tapahtuu, mitä sitten tapahtuu, mitä sitten tapahtuu.... Kuitenkin kyseinen henkilö on jo mennyt menojaan ja itse olet ihmettelemässä päänsisäisen verilöylyn huipentuman jälkeen että miksi mahassa mouruaa ja sydän hakkaa.

Tai tähän riittää se että näet auton ajamassa katua: mitä jos se ajautuisi tolppaan, mitä tekisit, kenet pelastaisit mitä tekisit, pakenisitko puskaan.

Jopa uuden kodinkoneen hankinta saattaa olla ylitsepääsemättömän vaikeaa: mitä jos hankkisin sen ja sen, foorumeita ja arvosteluita loputtomasti selailtuani päätän olla hankkimatta mitään: aivan liikaa vaivaa. Tämä pätee uusiin harrastuksiinkin: liikaa murehdittuani en enää kärsi aloittaa.

Uutiset, negatiiviset tietenkin, kuten taannoinen bataclan-klubin verilöyly, aiheuttavat mielensisäistä skenaarionrakennusta: mitä tekisin kun rynnäkkökivääri papattaa takana: heittäydynkö ruumiiden sekaan vai hyökkääjää kohti... Lista on loputon.

Nämä vain oireista.

Itselläni vaikuttaisi että stressi pahentaa ja stressin vähentäminen tai hallinta vähentää ja lopettaa ne.

T: mä

Itselläni on määrittämätön ahdistuneisuushäiriö diagnoosina ja oirekuvaan kuuluu monenlaista. Viimeaikoina olen huomannut, että jos pitää aloittaa jokin tehtävä, kuten nyt viimeksi karjalanpaistin teko, joka ei kummoinen homma ole, niin jokin nopea ajatusketju saa minut ahdistumaan. Sama homma on, jos täytyy edunvalvojalle ilmoittaa että vuokranantajalta on tullut maksuhuomautus minulle kotiin, niin kun se unohtuu lähettää se yksi pieni sähköposti, niin ahdistun.

Olen myös kovin yksinäinen ja kun joudun viettämään paljon aikaa kotona tekemättä mitään, niin mietin että mitä minä täällä maailmassa edes teen tyhjän panttina. Ahdistun siitäkin.

Olen alkoholistiperheen lapsi ja kotona koin traumoja lähinnä siitä kun isäni pahoinpiteli äitiäni. Hän oli myöskin pelottava meitä lapsia kohtaan eikä kotona saanut itkeä tai muutenkaan näyttää suuria tunteita. Kaikki on imetty tehokkaasti sisään tässä 30 vuoden aikana ja nyt niitä sitten terapian avulla koitetaan sieltä saada esiin ja purkaa ne pois ja opetella kaikki alusta.

Lääkkeinä minulla on ahdistukseen Lyrica ja nyt ainakin väliaikaisesti Opamox. Sitä ei kuitenkaan ole kohdallani tarkoitettu pitkäaikaiseen käyttöön oman päihdetaustani vuoksi.

Vanha ketju, mutta kun googlella löytyi niin pakkohan tähän oli kommentoida.

Tämä on hyvä ketju. Toivottavasti se auttaa niitä jotka sitä lukiessa etsivät apua.

Itselläni on perussairautena masennus (diagnoosi vasta kun vuosien tasapainoilun jälkeen uskalsin tunnustaa sen lääkärille) ja sen mukana tuomat ahdistuneisuuskohtaukset jotka ovat jatkuneet tällä kerralla useita viikkoja. Syöminen tuottaa hankaluuksia. Ja tietenkin sen ajattelu että "pitää syödä". Vatsa tuntuu olevan tukossa koko ajan. Tämä oli ensimmäinen syy miksi hakeuduin lääkäriin, kun luulin että vatsa oli ongelma. Kun kokeet eivät löytäneet mitään ja kaikki oli normaalia ja vaivatkin poistuivat, aloin ajatella asian ehkä johtuvan mielestä. Olen vatsalla jännittäjä. Mutta ennen jännityksen tunnisti helposti ja sen ymmärsi. Nyt asia on toisin. Ei ole mitään tiettyä syytä mikä jännittää. Joskus ulos meneminen ja joskus työasiat. 

Ahdistus pitää sisällään myös pelkotiloja, toiset täysin irrationaalisia. Ja kuitenkin ne on miltei mahdoton itse järkeillä pois. Nukun yhtäjaksoisesti, mutta kovin ohuesti ja olen aamuisin väsynyt ja ennen kaikkea ahdistunut.  Olen käynyt uudelleen lääkärissä ja nyt odottaa lähete psykiatriselle puolelle. Toivoisin, että pääsisin käymään keskusteluja ammattihenkilön kanssa. Toivon, että saisimme tämän hitaasti mutta joka kerta pahemmaksi pääsevän tilanteen haltuun. Uskon, että pimeä vuodenaika on myös antanut osansa pahaan oloon. Kylmä ja pimeä sekä tietenkin yksinäisyys. Onneksi perhe on lähettyvillä ja auttamassa tässä asiassa. Suosittelen kaikille keillä on ihmisiä ympärillään, että puhutte heidän kanssaan. Yksin ei aina näe mistä on kyse ja omaa itseään on usein vaikea tarkkailla objektiivisesti. Aamuisin kun ahdistus tulee päälle, yritän hengittää keskittyneesti ja käydä sisäistä monologia jossa laitan huonoille ajatuksille vastaan. 

Itsellä ei ole traumaattista lapsuutta. Elän tällä hetkellä melko tasapainoista elämää, vaikkakin yksinäistä. Asun toista vuotta uudessa kaupungissa ja olen niin ujo, etten saa tavattua uusia ihmisiä & hankittua ystäviä. Käyn työssä joka on varsin hektinen ja ennalta arvaamaton, mutta tulen sen kanssa toimeen. Tietenkin, kun ahdistusjaksot pahenevat ja väsyttävät minut, on ennalta arvaamaton työ raskasta. Mutta uskon kuitenkin, että on tärkeää pitää siitä kiinni ja taistella. Kun ajattelenkin vain jäämistä kotiin, tiedän jo etukäteen että ahdistus saattaisi vain pahentua. Seinät tulisivat liian lähelle. 

Toivon, että vuosi 2017 on teille hyvä!

Miksei ap:lla ole mitään lääkitystä? Kyllä tuolla kuvauksella pitäisi olla jo jotain lääkkeitä lievittämään gda:ta ellei nyt sitten terapiassa jotenkin ihmeen kaupalla saada oireita häviämään. Ap:n kannattaisi lisäksi tutusta teokseen Läsnäolon voima (Echardt Tolle).

Täällä ilmoittautuu yksi ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä. Minulla on jo vuosien ajan ollut runsaasti sekalaisia fyysisiä oireita: sydänoireita, hengenahdistusta, päänsärkyä, vatsakipuja, nivelkipuja ym ym. Tutkittu on paljon ja ainoastaan refluksi+migreeni löydetty. Kärsin valtavasti pireistani ja tuntuu että niitä on kausittain päivittäin ja paljon! Aina kun mikä tahansa kipu tai oire ilmaantuu, ahdistun suuresti ja pelkään että kyseessä on vakava sairaus ja kuolen pian!

Välillä päivistäni kuluu 80-90% peläten ja miettien em.asioita. Tuntuu että hetkittäin en muuta kykene tekemäänkään. Suoriudun kyllä arkiaskareista kotona, käyn töissä ja hoidan työtehtävät, mutta pään sisällä minulla on valtava paniikki käynnissä. Minulla ahdistus siis liittyy eniten sairauden ja kuolemanpelkoon.

Lapsuuteni on ollut melko alkoholin täyteinen. Minulla on ollut hyvät vanhemmat, mutta alkoholin käyttö riistäytyi heiltä jossain vaiheessa käsistä.

Ripustauduin seurustelusuhteissa jo nuorena poikaystäviin ja hain heistä turvaa. Jälkeen päin ajateltuna olin pahasti läheisriippuvainen ja alituiseen epävarma riittävyydestäni.

Onko muita kohtalotovereita joilla etenkin tätä sairauksien ja kuolemanpelkoa? Kuulisin mielelläni teidän kokemuksia ja selviytymiskeinoja.

Hoi ap! Täällä kohtalotoveri. Eniten pelkään äkillistä sairauskohtausta ja kuolemaa. Olen käynyt juttelemassa ahdistuksestani muutaman kuukauden psykologille, mutta siitä ei ole ollut huomattavaa hyötyä. Peloista puhuminen vie toki niiltä terän, mutta huomaan silti olevani jatkuvasti ahdistunut. Paniikkikohtauksia en saa, eli olo ei sillä tavalla koskaan eskaloidu.

N26

Täällä ois yksi. Diagnoosi(ocd, ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus) on 3-4vuoden takaa ja psykologilla kävin vuoden ja terapiassa toisen. OCD helpotti hetkeksi mutta nyt oireet ovat palanneet. Terapia melkeinpä pahensi vaan masennustani. Haluaisin uudestaan hoitoon tai puhumaan jollekkin mutta en taida viitsiä mennä. Vie vaan aikaa ja rahaa ja lopputulos sama.

Tällä hetkellä oireita ovat jatkuvat pelkotilat(pelkään esim. että puhun hulluja ajatuksiani ääneen tai teen jotain kamalaa ja en muista sitä), kuoleman pelko(sekä oman, että läheisten), jatkuva ahdistus ja kyvyttömyys riemuita mistään. On tää elämä hankalaa. :<

Ikää mulla 25v

33 jatkaa vielä.

Jos mulla jokin vähäsen auttaa, niin huumori. Niin ikävältä kuin ahdistus tuntuukin, niin sille voi nauraa! Sisäisellä puheella on hirveän iso merkitys. Mua alkaa aina jossain vaiheessa huvittaa, jos ryhdyn lietsomaan pelkojani huumorin keinoin. Menee niin överiksi, ettei voi kuin nauraa. 

Yhtä lailla auttaa ääneen puhuminen. Se, että voi sanoa jollekulle, että nyt muuten ahdistaa tämä ja tämä. Mulla ei tosin ole ketään tiettyä ihmistä, johon turvautuisin, vaikka läheisiä ystäviä onkin. 

Vanha ketju,pa ei enää völtt'mättä palstaile,  joten osoitan sanani kaikille terapiassa käyville:

Jos ei kerro terapeutille rehellisesti tunteistaan ja ajatuksistaan, niin silloin tavallaan itse estää paranemisprosessin käynnistymisen.

Terapeutti auttaa parhaiten, kun hänelle kerrotaan asioista rehellisesti. Vain siten hän voi päätellä, millainen etenemistapa auttaa ko. potilasta parhaiten.

On aivan turha pelätä sitä, mitä terapeutti ajattelee potilaastaan. Terapeutti on kiinnostunut potilaansa ajatusmaailmasta vain löytääkseen parhaat keinot auttamiseen. He ovat useimmiten kuulleet kaiken mahdollisen maan ja taivaan väliltä, joten mikään ei hetkauta. Eivätkä he muodosta käsitystä potilaastaan ihmisenä tämän ajatusten perusteella, koska tietävät ajatusten olevan sairauden aiheuttamia.

Tsemppiä kaikille mt-ongelmista kärsiville.

t. terapian avulla tervehtynyt, joka kertoi terapeutilleen aivan kaikki ajatuksensa

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 19:57"]

Tuo, ettet uskalla kertoa terapeutille, kuinka ahdistunut ja pahoin välillä voit, voi johtua joko siitä, että pelkäät, että terapeutti ei pysty lohduttamaan sinua. Tai siitä, että jouduit lapsuudessa suojelemaan äitiäsi/isääsi omilta tunteiltasi, ja opit vaikenemaan omasta pahasta olosta vanhempia/vanhempaa suojellaksesi.

Olet oikeassa: en usko, että terapeutti pystyisi minua lohduttamaan tai auttamaan. En myöskään halua tuottaa terapeutille "pettymystä" tai "järkytystä" kertomalla, että tilanteeni on oikeasti paljon huonompi kuin mitä hän luulee. Naurettavaa. Myös täysin totta on se, etten lapsena saanut ilmaista kiukkua, turhautuneisuutta tai surua. Negatiivisiin tunteisiin reagoitiin tiuskimalla ja käskyllä "lopettaa se vinkuminen". Aika nopeasti opin pitämään asiat sisälläni.

Ap'

Pakko kommentoida: ihan sama juttu. Äitini mitätöi aina tunteeni, ja sama on jatkunut jopa aikuisiässä. Aina on pitänyt olla reipas tyttö. Äitini on psykologi, ja huvittavinta on, että olen joutunut kuuntelemaan hänen huoliaan. Joo, ja minullakin on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Jaksamista ja tsemppiä AP:lle.

Kiitos vastauksista! Mulla tämä ahdistus liittyy 90%:sti fyysisiin oireisiin ja sairauksien pelkoon. Kuten tuossa aiemmin kirjoitin, pienikin päänsärky tai kuumetauti saa aikaan sen, että ahdistun ja menen paniikkiin että kyseessä vakava sairaus, joka tod.näk. on tappava.

Toisaalta pelot pahentavat oireilua ja ruokkivat huonoa nukkumista ja noidankehä on valmis. Välillä tuntuu ettei minulla ole kivutonta tai oireetonta hetkeä, joka taas pahentaa pelkoa ja ahdistusta lisää.

Tyypillisin oire on mm. hengenahdistus ts.tunne ettei henki kulje tarpeeksi. Josta seuraa se, että keksinnkymmeniä sairauksia joihin ko.oire liittyy ja menen paniikkiin.

Kyseinen tilanne on juuri nytkin päällä.

Minulla on myös yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Se meni huomattavasti paremmaksi SSRI-lääkkeillä ja terapialla. Ei kuitenkaan ole ainoa diagnoosi jamuissa riittää sarkaa vielä vuosiksi.

Minulle tarjottiin jo vuosia sitten mielialalääkettä ja esim. Triptyliä mutta en haluaisi aloittaa lääkkeitä ja yllätys, pelkään niidenkin sivuoireita..

Vierailija kirjoitti:

Ystävälläni puhkesi tuo ahdistuneisuushäiriö, lääkäri antoi opamox reseptin ja noin 2vk niin tämä oli jälleen terve.. Voiko tuollaisesta parantua niin nopeasti? 

Yleistyneen ahdistushäiriön diagnoosin saamiseen oireita pitää olla ollut vähintään puoli vuotta. Kyseessä ei ole mikään yhdellä kuurilla ohi menevä väliaikainen vaiva.