Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, onko kohtalotovereita?

Juu, kyllä omalla kohdallani kyseessä on vuosia kestänyt vaiva.. mutta nyt tämä on todella pahentunut ja vaivaa jokapäiväistä elämääni.

Onko teillä tästä vaivasta kärsivillä lapsia? Onko koskaan lääkäri tms. epäillyt, että ette voisi huolehtia sairauden takia lapsistanne?

Epäilen, että mulla kenties on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Mutta pelkään liikaa, että jos haen apua, lapseni voidaan ottaa multa pois, vaikka tää ei vaikuta mun lapsen elämään mitenkään. Ite oon vaan sisältä aika fucked up. Sairauksien pelko on mulla yks isoin oire.

Oon käyny yläasteelta alkaen ajoittain psykiatristen sairaanhoitajien ja psykologien vastaanotoilla. Nyt en käy missään mutta keskusteluapu selvästi auttaisi mua nytkin.

Mulla on lapsia ja käyn töissä ts.elän , mutta tämä paniikki on enemmän tai vähemmän taustalla.

Nytkin muutaman viime viikon minulla on ollut sydän/rintaruntemuksia ja ajoittain ahdistaa henkeä. Lisäksi on koskenut niveliin, mahaan, imusolmukekohtiin jne. Ja paniikki on sen mukainen. Tällä hetkellä pelkään eniten että minulla on imusolmukesyöpä, luuydin- tai verisyöpä ja sydämessä vikaa.

Näin kirjoitettuna tiedän itsekin, että ainakin osa peloista on ihan hulluja mutta en voi sille mitään että ajatukset pyörivät VAIN ja ainoastaan em. ympärillä. Nukun myös pätkissä koska heräilen yöllä siihen että on tunne etten saa henkeä ja yöt ovat todella pätkittäisiä ja huonoa unta.

Ahdistaa vaan niin hitosti.

* ts.elän normielämää (jäi pois tuosta edellisestä kirjoituksesta)..

Olen huomannut omalla kohdallani, että on vahva taipumus kompulsiiviseen ajatteluun, mikä sitten tuottaa ahdistuneisuutta. Ajattelun tietoinen "sammuttaminen" eli pyrkii olemaan vain tietoisesti läsnä aina kyseisessä hetkessä, hetki kerrallaan, tuntuu vähentävän selvästi ahdistuneisuutta. Silti pystyy kyllä ajattelemaan esim. katsoessaan elokuvaa tai lukiessaan kirjaa, mutta pyrkii olemaan tietoisesti taka-alalla ja tarkkailijan asemassa suhteessa "omiin" ajatuksiin. Olen kuunnellut aiheesta paljon Echart Tollen opetuksia Youtubesta, myös joidenkin muiden opetuksia mutta Tollen opetukset ovat niin selkeitä ja helposti ymmärrettäviä verrattuna joihinkin muihin että niitä on helppo suositella kaikille.

Voi tietysti harrastaa myös erillistä meditaatiota, mutta tärkeintä on mielestäni pystyä toimimaan käytännön elämässä tietoisen läsnäolon asenteella ihan aamusta iltaan. Vaatii hieman harjaannusta olla samaan aikaan aktiivinen mutta kuitenkin niin ettei "menetä" itseään jatkuvalla ajattelulle. Ajattelu on hyvä renki mutta huono isäntä.

Alkuun harjoittelin tällaista asennetta iltaisin, jotta pystyin rauhoittamaan itseäni ennen nukkumaan menemistä, mutta sittemmin olen pyrkinyt samaan ihan työtä tehdessäni ja käytännön askareissa jne. Aina välillä tulee repsahduksia, jolloin päästän ajatuskoneiston valloilleen, tästä seuraa useimmiten välitön ahdistuksen lisääntyminen. Sitten taas otan tietoisen läsnäolon käyttöön, yleensä ahdistus vähenee heti. Stressin välttäminen on tärkeää, pienikin stressaaminen aiheuttaa kyllä heti takapakkia. Tämä ei tarkoita passiivisuutta kuitenkaan, pitää löytää oikea tasapaino "tekemisen" ja "olemisen" välillä.

Mielelläni oppisin kyseisen taidon! Tuntuu vasn että ajatuksiin ei juuri muuta mahdu kuin paniikki, kun sydän laukkaa epätasaisesti ja tuntuu että henki ei kulje

Sain lääkäriltä tarvittavaksi Oxamin 15mg. Masennuslääke menee ja auttaa, mutta ei poista noita ahdistuksia kokonaan. Onko kokemuksia lääkkeestä? Toimin asiakaspalvelutyössä (joo, olen alan valinnut), ja joskus siellä on tunne, että en selviä ja niitä varten nuo nyt sitten on. Mutta näkyykö päällepäin, jos ottaa vaikkapa puolikkaan?  Mikään viihdekäyttö ei kiinnosta, vaan haluan suoriututa töistäni.

Vierailija kirjoitti:

Sain lääkäriltä tarvittavaksi Oxamin 15mg. Masennuslääke menee ja auttaa, mutta ei poista noita ahdistuksia kokonaan. Onko kokemuksia lääkkeestä? Toimin asiakaspalvelutyössä (joo, olen alan valinnut), ja joskus siellä on tunne, että en selviä ja niitä varten nuo nyt sitten on. Mutta näkyykö päällepäin, jos ottaa vaikkapa puolikkaan?  Mikään viihdekäyttö ei kiinnosta, vaan haluan suoriututa töistäni.

Anyone?

Kanssakärsijät,

Rakkaita ajatuksia teille, jotka kärsitte tästä kivusta. Minä myös (ocd) kärsin ja olen sairastanut lapsesta saakka. Olen reilut kolmikymppinen nainen ja äiti.

Intensiivinen terapi on takana mutta käyn säännöllsesti juttelemassa rakkaan auttajani kanssa, joka veti minut elämään, kun olin hukkumassa tuskaani. Hän tietää minusta kaiken, ihan kaiken. Hulluimmat ja sairaimmat pakkoajatukseni, ne, joita en kellekään kertoisi. Hups vain, kun kerran on avannut häveten suunsa, avaa sen jatkossakin. Ei häpeä enää, kun tietää että ne ovat tyypillisiä tässä vaivassa. Pakkoajtuksista kärsii koko pallon mittakaavassa tuhannet ja taas tuhannet, kyllä niihin ajatuksiin mahtuvat hirveimmistä hirveimmät, irstaimmista irstaimmat ja vielä pahemmat. Ei terapeutti niitä hätkähdä. Mieli on tuottelias ja säikyttää kantajansa. Mutta vastaanotolla antaa kaiken tulla. Ihan kaiken! Kertomisessa on toipumisen ja tervehtymisen avain.

Helpottaa terapeuttia kun tarjoat hänelle materiaalia, josta paneutua häiriöösi. Kaikki vaivat ja pelot kannattaa kertoa. He ovat kuulleet vastaavia usein. Mitä sitten, jos eivät olisikaan? Kerta se on ensimmäinenkin.

Miten monesti oon kertonut pelostani, että räjähdystilassa huudan kaiken ääneen, solvaan ja kiroan, päästelen mieleni synkintä sisältöä julki. Yhtä monesti on luvattu ettei niin käy. Vähiten niillä, jotka sitä pelkäävät.

Terapeuttia ei saa säästää tai suojata! Hänelle maksetaan auttamisestasi. Ainut paikka, jossa sinun ei tarvitse kysyä vastakuulumisia tai miettiä, pitäisikö tuo säästää tältä tai tältä. EI pitäisi, eikä hänkään missään nimessä sitä halua. Jos tunnet, että joku teoria tai tulkinta ei sovi sinuun, kerro se rehellisesti.

Sekavaa ja puhelimella kirjoitettua tekstiä, anteeksi se. Oli pakko tarttua aiheeseen kun tiedän tuskan, jota kirjoittajat tuntevat. Vaivaan on onneksi apu!

Kohdallani se on ollut pitkä ja antoisa terapia sekä lääkitys, mahdollisesti läpi elämäni. Sekä hyväksyminen: minulla on tämä, mutta on paljon muutakin. Häiriö ei totta vie ole kaikkeni. Vain osa minua, huipputyyppiä!:)

Vielä peloista: pahimmillaan pelkää kaikkea ja kaikkia, kuolemaa toista ihmistä, tauteja, mitä vain jaksaa keksiä. Huumori auttaa. "Jos tuo tyyppi nyt suunnittelee pommi-iskua kohdallani, menköön. Jos nyt kosken tuota, niin sairastun. Senkus. Samahan se on. Tässä nyt muutenkaan kaikkein tervein olo oo. "Tms.

Toivotan voimia elää osaansa. Rehellisyyttä kohdata itsensä paljaana ja hävettävimmillään siellä terapeutin tuolilla, vastapäätä istuva ei koe sinua kummallisena, iljettävänä tms. Hän tietää kyseisen ihmistyypin: herkän ja haavaisen. Kiltin ja sen vuoksi kärsivän.

Minullakin on tuo, ja olen AP:ä pari vuotta vanhempi. Oma sairauteni on juurikin vuoristoratamainen. Toisinaan menee kohtuullisesti (kuten nyt), mutta jokin pienikin asia saattaa laukaista voimakkaan ahdistuksen. Viimeisin pahin ahdistusjakso alkoi opintojeni puolivälissä ja kesti melkein kolme vuotta. En ole vieläkään toipunut siitä kokonaan.

Olen miettinyt pitäisikö ottaa vaikka neuvolassa esille omat pelkotilat, tai miksi niitä nyt kutsuisi.. Olen n. 30v kahden lapsen äiti (alle 3v ja vauva). Mieheni tekee reissutyötä ja on välillä pitkiä aikoja pois. Olen sairastanut syövän esikoisen ollessa vauva.

Minulla on päivittäin erilaisia ajatuksia erityisesti onnettomuuksista ja katastrofeista. Autoa ajaessa mietin erilaisia auto-onnettomuusskenaarioita rekkaan törmäämisestä hirvikolareihin. Autoa tankatessa ajattelen aina että mitä jos bensa syttyy ja auto alkaa palaa. Mietin miten ehdin pelastaa lapset ja ajattelen erilaisia toimintatapoja miten toimisin. Kotona pelkään tulipaloja ja miten niistä pelastaisin itseni ja lapset. Pelkään myös esim. talon romahtamista(!), suuren meteoriitin iskua, terrori-iskuja jne. Suuri osa on aivan älyttömiä, mutta aiheuttavat silti pelon ja ahdistuksen ja tuntuvat siinä hetkessä ihan mahdollisilta. Pelkään hirveästi syövän uusiutumista ja että läheiseni sairastuvat, vaikka olin juuri kontrollissa ja kaikki näytti hyvältä.

Mitään fyysisiä oireita nämä ajatukset ja pelot eivät aiheuta. Pystyn kyllä toimimaan arjessa, ja muiden ihmisten seurassa näitä ajatuksia on vähemmän. Niitä tulee yleensä kun olen yksin lasten kanssa, vaikka koen että pärjään heidän kanssaan hyvin. Onko muita kohtalotovereita?

Näistä hävettävistä ajatuksista. Oma kokemus on se, että nousevat pintaan kovan ahdistuksen tähden. Käytin ssri-lääkkeitä noin vuoden. Pahat ajatukset katosivat parissa kuukaudessa. Kun ei enää panikoinut eikä ahdistanut, niin olo muuttui hyväksi. Ainoa haitta lääkkeistä oli tuo seksihalujen väheneminen. Toisaalta sekään ei ole haitta minun tapauksessani, koska puolisoakaan enää vähempi kiinnostaa. Hyvä on tietysti selvittää mistä paha olo on saanut alkunsa, ja sitten hyväksyä se ja myös itsensä kaikkinen vikoineenkin. Tsemppiä kaikille ahdistuneilla.

Minulla on ollut koko elämäni ahdistusta, varsinkin kaikissa uusissa tilanteissa, joissa pitäisi tavata uusia ihmisiä. Kärsin aikasemmassa työssäni käsien vapinasta ja tottakai kierre oli valmis. Pelkäsin aina kaikkien katsovan ja ahdistuin siitä, josta alkoi järjetön käsien vapina. Riittää että istutaan kahvipöydässä niin tärisen. Jouduin olemaan saikulla sen takia kun tiesin että tulevana päivänä joudun tekemään töitä missä muut seuraavat mitä teen. Myöhemmin sain kaksi lasta, joiden kanssa olen ollut kotona. Urheilu sai ahdistuksen katoamaan. Todennäköisesti sen takia kun itsetunto parani kun kroppa on kunnossa. No kesällä sain mökillä paniikkikohtauksen ja säikähdin sitä ihan hirveästi. Sydän tykytti ja henkeä ahdisti. sitä kesti vuorokauden. Nyt ahdistus on ollut siitä lähtien jatkuvaa. Ja sydämen tykytyksiä tulee ja menee ja luulen aina siinä tilanteessa saavani sydänkohtauksen. Alkoholi pahentaa kyllä ahdistusta varsinkin juomista seuraavana päivänä. Ilmeisesti löysin diagnoosin tälle koska samaistuin niin moneen kertomukseen tällä palstalla. Ja tilanteissa joissa olen jutellut vieraan ihmisen kanssa, jään jopa loppupäiväksi miettimään mitä tein ja sanoin siinä tilanteessa? Olinko nolo? Pitikö se mua ihan tyhmänä? Onko kellään hyviä vinkkejä kuinka ahdistus/paniikkihäiriötilanteessa pystyisi itsensä rauhoittamaan? 

Olen itse kärsinyt ahdistuneisuushäiriöstä jo useamman vuoden ajan, liian pitkään ilman diagnoosia tai että olisin hakenut apua oikeasti. Asioiden junnaava murehtiminen, etukäteen kauhuskenaarioiden rakentelu, alakuloinen ja ahdistunut olo on olleet osa mun elämää niin pitkään kuin muistan. Aika monesti läheiset tai itse on kuitannut sen "no sä nyt vaan oot tommonen stressaajaluonne" mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua, että ei senkään ihan tämmöistä pitäisi olla...

Päätökset ovat minulle uskomattoman vaikeita, sillä murehdin kaikki ratkaisut etukäteen ja mikään ei ole lopulta hyvä. Minulla on jatkuvasti olo, että jotain tulee menemään pilalle, teen valtavan virheen tai epäonnistun. Mietin, etten varmaankaan rakasta poikaystävääni ja ennen uuden työn aloitusta stressasin itseni fyysisesti huonovointiseksi, etten tule pärjäämään siellä. Viime aikoina ahdistus on alkanut rajoittamaan sosiaalisia tilanteita. En pysty näkemään kavereitani ainakaan porukassa, ajattelen että ihmiset vihaavat tai halveksuvat minua, ihmisten keskellä alkaa kuristaa kurkkua ja itkettää. Vaikka elämässäni on kaikki kohdallaan ja jaksan aamuisin nousta töihin, on minulla pohjattoman yksinäinen olo ja olo, etten ansaitse ihmisiä elämääni ja että mikään ei tule olemaan hyvin.

Olen vihdoin päätynyt hakeutumaan terapiaan, vaikka käyntejä hoitajilla tai psykologilla on ollut aiemminkin kun olen ollut fyysisesti niin poikki ja ahdistunut. Lääkkeiden syöminen pelottaa, vaikka mielelläni toivoisin ahdistuskohtausten menevän niillä pois. En ole siis uskaltanut niitä vielä aloittaa. Esim. haluttomuus on kuitenkin jo nyt välillä ongelma ahdistuksen takia, että en kestäisi jos lääkkeet veisivät seksuaalisen kiinnostuksen kokonaan.

Vinkkinä, kuinka itsensä ahdistuskohtauksen kourissa voisi rauhoittaa on liikunta. Mitään muuta en ole itselleni keksinyt. Parhaiten itselläni toimii mekaaninen salitreeni, jonka aikana voi kuunnella vaikka äänikirjoja tai uinti, jossa kaikesta ajatteluajasta huolimatta itseäni rauhoittava vaikutus. 

En ole koskaan ennen kirjoittanut tänne, mutta tuntuu siltä, että haluan ilmaista jonnekin, mitä kaikkea mieleni sisällä on meneillään. Minulla on kyllä läheisiä ystäviä, joille voin puhua, mutta tuntuu, etteivät he kuitenkaan täysin ymmärrä tätä sairauttani. Usein, jos sanon, että ahdistaa, ensimmäinen kysymys on "mikä?" ja siihen sitten on aika hankala sanoa, että ei mikään ja kaikki.

Taustastani sen verran, että ensimmäisen kerran masennusoireita on ollut lapsena, lukioiässä diagnosoitiin vakava masennus, jonka takia kävin kolme vuotta terapiassa. Nyt olen 28-vuotias ja sain vähän yli vuosi sitten masennusdiagnoosin taas, mutta viivyttelin hoidon aloittamista. En varmaankaan halunnut myöntää itselleni, miten huonossa kunnossa olen. Kuten niin monet muutkin tässä keskusteluketjussa, olen aina ollut todella hyvä kätkemään sen, miten paha olo minulla oikeasti on.

Viime keväänä viimein hakeuduin hoitoon tutulle psykiatrille, joka onneksi oli skarppi ja suorapuheinen. Melko nopeasti nousi esiin, että ensisijainen ongelmani ei ole masennus vaan ahdistus. Kesän alussa hän sitten kertoi minulle, että hänen tarjoamansa apu kerran kuussa ei riitä, vaan vaihtoehtoina ovat osastohoito tai intensiivinen avohoito. En halunnut osastolle, joten siitä asti olen ollut hoidossa akuuttipsykiatrian puolella. Lääkityksenä tällä hetkellä venlafaxin 150 mg, ketipinor öisin ja tarvittaessa opamox 15 mg.

Jatkuu...

Eli tässä jatkuu:

Viime keväänä olin vielä todella sekaisin. Tuntui, että elin täysin impulssien varassa. Koko ajan ahdisti niin paljon, että sellaisetkin yksinkertaiset päätökset kuin mitä ostaa kaupasta, olivat täysin mahdottomia ajatella järkevästi. Tuntui, kuin joku olisi kirkunut jatkuvasti täysillä korvani vieressä enkä pystynyt ajattelemaan tai tuntemaan mitään muuta. Kaupungilla kävellessä jouduin pysähtymään jokaiseen risteykseen miettimään, että mihin menisin. En pystynyt erottamaan ajatuksista sitä, mitä haluan. Se tottakai lisäsi ahdistusta. Nukuin paljon, koska nukkuminen oli ainut keino paeta ahdistusta. Olin myös jatkuvasti todella väsynyt, sillä kaikki voimavarani menivät ahdistuksen hallitsemiseen. Ruoka ei maistunut, en osannut puhua ihmisille, en siivonnut moneen kuukauteen enkä ylipäänsä tehnyt oikein mitään. Alkoholi tarjosi satunnaisesti helpotusta, mutta morkkikset puolestaan pahensivat oireita. En pystynyt avaamaan kirjeitä tai menemään sähköpostiini. Pankkikorttini on suljettu useita kertoja viimeisen vuoden aikana. En tunnistanut itseäni peilistä enkä tiennyt, missä olen hyvä tai mitä osaan. Aivoissani kohisi jatkuvasti, kuin omien ajatusteni edessä olisi ollut jokin verho. Voisi siis sanoa, että tilanteeni oli aika vakava.

Ensimmäisenä lääkitys auttoi niin, että sain jonkinlaisen käsityksen itsestäni takaisin. En ollut edes tajunnut, että se oli puuttunut. Koko kesä meni hoidossa ilman, että tilanne erityisemmin olisi kohentunut. Hankin fidget spinnerin, se auttoi jonkun verran harhauttamaan ahdistusta, erityisesti sosiaalisissa tilanteissa. Alkusyksystä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen huomasin, että haluan tehdä jotain sen sijaan, että olisi pakko tehdä. Se oli onnellisin ajatus pitkään aikaan.

Olen myös alkanut muistamaan tiettyjä hälytysmerkkejä, joiden takia olisi pitänyt hakeutua hoitoon jo paljon aikaisemmin. Minulla oli kausia, kun peruin menoja siksi, että en voinut olla varma, onko hella pois päältä tai ovi lukossa. Peruin matkoja siksi, että pelkäsin niin paljon joutuvani onnettomuuteen. Kärsin kroonisista niskakivuista ja päänsäryistä, koska purin hampaitani jatkuvasti yhteen. Jos voisin jonkun neuvon maailmalle antaa, niin se oli se, että hakeutukaa hoitoon mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Olen edelleen melko heikossa kunnossa. Opamoxia kuluu ihan vain siihen, että pystyn nousemaan ylös ja toimimaan edes omassa asunnossani. Seuraavaksi selvitetään myös, onko minulla sittenkin kaksisuuntainen. Pelottaa, että mitä jos en olekaan koskaan enää työkykyinen tai voinko perustaa joskus perheen. Olen aina ollut kunnianhimoinen ja minusta piti tulla jotain merkittävää. Olo on kuin tyhjentyneellä ilmapallolla. Mutta ainakin olen myöntänyt itselleni, että olen sairas ja se on toivottavasti nyt ensimmäinen iso askel kohti parempaa tulevaa.

up

Mielialalääke paransi mun tilannettani.

Vierailija kirjoitti:

Mielialalääke paransi mun tilannettani.

Mikä lääkitys oli kyseessä?

Entä onko lisää kokemuksia asiasta?

Kiitos kaikille kokemustenne jakamisesta! Kävin tänään työterveydessä ensimmäistä kertaa keskustelemassa ahdistuksetani ja peloistani työhöni liittyen ja sain sieltä ahdistus- ja masennusseulat. Ensimmäisestä tuli korkeat pisteet, toisessa pisteet viittas lievään masennukseen. ja nyt kun luen teidän tarinoita niin tuntuu että moni asia kuulostaa kovin tutulta.. en ole ennen hakenut apua ongelmiini. Miten monella teistä on sisaruksia tai muita perheenjäseniä joilla olisi mt-ongelmia? Itselläni on sisarus, jolla on mielialaoireilua, ahdistuneisuutta ja psykoottisuutta teini-iästä lähtien. Mun on pitänyt olla aina se helppo ja mukava lapsi, etten vaan aiheuttaisi vanhemmille lisää huolta ja rasitusta.Muistan lukeneeni ahdistusta teini-iästä lähtien, nyt olen 26-vuotias