Tiedättekö jonkun joka on jäänyt nk. yksin maailmaan, eli vanhemmat edesmenneet, ei puolisoa, ei sisaruksia, ei lapsia, ei muita läheisiä?

Vierailija kirjoitti:

Itseni, vanhemmat kuolleet, mies kuoli muutama vuosi sitten. Ei lapsia, ei sisaruksia, ei myöskään mitään yhteyttä sukulaisiin. Niinkutsutut ystävät hylkäsivät silloin, kun heitä olisi eniten tarvinnut. Viimeiset vuodet olen elänyt täysin erakkona. Näillä mennään... ☹

Voi ei, voimia! Mitä ikäluokkaa olet? Ei tietysti kivaa missään iässä tuollainen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseni, vanhemmat kuolleet, mies kuoli muutama vuosi sitten. Ei lapsia, ei sisaruksia, ei myöskään mitään yhteyttä sukulaisiin. Niinkutsutut ystävät hylkäsivät silloin, kun heitä olisi eniten tarvinnut. Viimeiset vuodet olen elänyt täysin erakkona. Näillä mennään... ☹

Voi ei, voimia! Mitä ikäluokkaa olet? Ei tietysti kivaa missään iässä tuollainen. 

Kiitos! Ikää 40+

Minusta tulee tällä menolla sellainen vanhempien kuoleman jälkeen. Isovanhemmat nyt jo kuolleet. Muuten suku hyvin etäinen ja tapaamme lähinnä hautajaisten merkeissä jos silloinkaan ja muuten eivät enää mihinkään juhliin kutsu. Aiemmin käytiin enemmän, kun vielä kutsuja tuli senkin vuoksi, että yhteys säilyisi. Siinä mielessä ei tämä omaakaan syytä ihan ole. Joskus harmittaa, kun serkkuni samanikäisiä ja vähän samantyylisiä muutenkin, mutta eivät tahdo pitää mitään yhteyttä. Näin kun vanhat sukulaiset kuolevat niin yhteys katkeaa vähitellen.

Ystäviä vanhemmillani ei ole oikein ollut aikuisena enää. Ollaan aika paljon muutettu. Minä olen myös suoraan sanoen täysin ilman ystäviä ja näin oli jo nuorempana. Kiusaaminen vie loputkin. En ole saanut tilannetta muutettua näin aikuisena. Olen nyt alle 30. Jos en siis ketään ystävää löydä tai kumppania saa niin yksin olen. Se välillä ahdistaa ja ehkä vieras ajatus jollekin toiselle. Isäni joskus sanoikin, että jos tilanteeni ei muutu niin yksin jään, niin kuin en sitten itse jo murehtisi tätä. Samalla vanhempani joskus nauroivat, kun itkin ja puhuin asiosta. He eivät oikein osaa ajatella sitä miltä muista tuntuu. Tosin turvaavat siihen, että minä autan heitä eli eivät ajattele olevansa koskaan täysin yksin. Mikä taas tulen olemaan se viimeinen tästä perheestä (jos elinpäiviä on) ja mietinkin joskus kuka minut hautaa ja kuoleman jälkeen asiosta huolehtii. En myöskään tahtoisi virua viikkoja kuolleena missään. Ahdistaa paljon tämäkin asia. Voi tietysti olla, että muutoksia tulee. Saan kumppanin tai ystäviä. Tosin ei sekään takaa, että vanhuudessa enää ketään olisi. Lapsia en itse halua koskaan ja olen tämän perheen viimeinen sitten (siis jos elän pitkään) Nämä nyt nopeasti mietittynä. Joillekin voi olla ihan vieraita juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseni, vanhemmat kuolleet, mies kuoli muutama vuosi sitten. Ei lapsia, ei sisaruksia, ei myöskään mitään yhteyttä sukulaisiin. Niinkutsutut ystävät hylkäsivät silloin, kun heitä olisi eniten tarvinnut. Viimeiset vuodet olen elänyt täysin erakkona. Näillä mennään... ☹

Voi ei, voimia! Mitä ikäluokkaa olet? Ei tietysti kivaa missään iässä tuollainen. 

Kiitos! Ikää 40+

Minulla myös ne vaikeimmat vuodet asian suhteen olivat noin 40-45. Löysin uusia ystäviä ja opin tsemppaamaan itseäni paremmin. Osittain se on sellaista valheellista se tsemppaus, mutta jos sillä pysyn pinnalla niin olkoot. 

Vierailija kirjoitti:

Pahintahan on jos kaikki epäonni napsahtaa kohdalle eli on vanhempiensa ainoa lapsi, muu suku on pieni ja etäinen (eikä tarjoa siis rakkauden ja välittämisen kokemusta), itse ei onnistu rakkauselämässään ja vaikka kuinka olisi halunnut lapsia, niitä ei tullut. Ja sitten on vielä sosiaalisesti estynyt tai muulla tavoin haasteellinen hankkimaan ystäviä. 

Minä olen ainoa lapsi. Suku juuri pieni ja eivät pidä yhteyttä. Kumppania ei ole eikä ystäviä. Lapsia en tosin itse halua. Ihmisiin olen huono tutustumaan ja samalla en meinaa enää aikuisena ketään löytää. Nuoruudesta kun ei ole ketään jäänyt ja olin yksinäinen myös silloin. Ei ole aina mikään ilahduttava tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Pahintahan on jos kaikki epäonni napsahtaa kohdalle eli on vanhempiensa ainoa lapsi, muu suku on pieni ja etäinen (eikä tarjoa siis rakkauden ja välittämisen kokemusta), itse ei onnistu rakkauselämässään ja vaikka kuinka olisi halunnut lapsia, niitä ei tullut. Ja sitten on vielä sosiaalisesti estynyt tai muulla tavoin haasteellinen hankkimaan ystäviä. 

No minä olen jokseenkin tällainen tapaus, paitsi että minulla on kymmenisen vuotta vanhempi (lapseton) sisko, johon etäiset välit. Vanhemmat ovat kuolleet.

Kun ei rakkauden ja välittämisen kokemuksia juuri ole ollut, ei niitä ole osannut kunnolla kaivata. En tiedä olisiko minusta enää läheisiin ihmissuhteisiin. Joskus olen miettinyt miltä tuntuisi, että joku olisi minun puolellani, tukisi täysillä jossain asiassa. En tiedä kestäisinkö sitä, se olisi liian valtava kokemus.

Olen ymmärtänyt että iso osa itsemurhan tehneistä tai sitä yrittäneistä on tällaisia tapauksia. He nk. kuolivat eläessään, eli unohtuivat muulta maailmalta. 

Mökkinaapurini on tällainen. Perheetön, muu suku kuollut, sisko myös.

Ilmeisen yksinäistä hänellä on ja varmaankin tuntuu unohdetulta. Täytyykin häntä käydä moikkaamassa, kun sattuu olemaan samaan aikaan mökillä.

Sukulaisten kanssa pyöriminen ei kyllä ole mikään elämän tarkoitus. Yksin maailmassa oleminen on menneiden aikojen orpolapsikieltä.

Vierailija kirjoitti:

Työkaveri. Hänellä ei ole omaisia mutta ystäviä löytyy. Jää kohta eläkkeelle. Tuntuu että hän viettää hyvää elämää vaikka juhlapyhät ovat ehkä joskus haikeita.

Henkilö on testamentannut omaisuutensa luonnonsuojeluun.

Perintö menee hukkaan.

Minä hyvin pian. Isä ja veli kuolleet, äiti parantumattomasti syöpäsairas, ei omia lapsia.

Mutta mikäs tässä. 

Mä jäin yksin, kun vanhempani kuolivat. Ei ollut sisaruksia eikä omaa perhettä. Mutta mä löysin sen jälkeen puolison.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseni, vanhemmat kuolleet, mies kuoli muutama vuosi sitten. Ei lapsia, ei sisaruksia, ei myöskään mitään yhteyttä sukulaisiin. Niinkutsutut ystävät hylkäsivät silloin, kun heitä olisi eniten tarvinnut. Viimeiset vuodet olen elänyt täysin erakkona. Näillä mennään...

Voi ei, voimia! Mitä ikäluokkaa olet? Ei tietysti kivaa missään iässä tuollainen. 

Kiitos! Ikää 40+

Vahingonilo on täällä ainoa ilo.  Lopettakaa nuo teeskentelyvoivottelut.