Tiedättekö jonkun joka on jäänyt nk. yksin maailmaan, eli vanhemmat edesmenneet, ei puolisoa, ei sisaruksia, ei lapsia, ei muita läheisiä?

Tsunamissa yksi tyttö jäi ainoana henkiin perheestään.Oli  13vuotias. Kuitenkin oli mummi ja vaari silloin elossa ja  olivat mukavia  ihmisiä. Isä ,äiti  ja sisko ja veli  kuolivat  Tsunamissa.

On minun tietojen mukaan pärjänyt hyvin .  On hänellä myös äidin  veli perheineen.

Onhan meitä.

Minä, on tämä aika lohdutonta

Työkaveri

On poikaystävä tai miesystävä kyllä mutta ei sisaruksia ja vanhemmat kuolleet

Minä saatan pian olla tuossa tilanteessa. Olen kuitenkin jättisuvusta (kokonainen sukuseura) ja minulla ollut noin 40 serkkua, mutta kenenkään kanssa ei mitään yhteyttä. Kaikenlaisia ystäviä tai tuttuja on aika paljon, mutta eivät kovin läheisiä. Vanhempani ovat jo kuolleet. Veljeni ovat huonokuntoisia ja kannan heistä huolta. 

Tämmöiselle porukalle kannattaisi perustaa joku oma piiri. Aloitettaisiinko?

Tällaisia ihmisiä on nykyään ja tulevaisuudessa aika paljon, kun yksilapsiset perheet ovat yleistyneet.

Minulla on veli perheineen, mutta välimme katkesivat perintöriidan takia. Muita lähiomaisia ei ole. Minulla on miesystävä ja muita ystäviä enkä ole kärsinyt tilanteesta. Olen testamentannut omaisuuteni miesystävälleni, jos hän kuolee ennen minua, omaisuus menee eräälle järjestölle.

Näille lapsia vihaaville av-mammoille onkin ihan oikein, että jäävät yksin.

Mun lapsesta meinasi tulla, mutta nyt hänelle jää ainakin kaksi puolisisarusta ja puoliserkku, jollei mitään tsunamia tapahdu.

Minä. Sisaruksia on mutta välit poikki.

En halua tehdä itsemurhaa.

Siis kaikki tämän palstan terapioissa ravaavat velat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapsemme. Siis silloin, kun me hänen vanhempansa kuolemme.

Suku on pieni, eikä niitä vähäisiäkään kiinnosta yhtään.

Miksi vain yksi lapsi?

Tätä ihmettelen myös. Paras on just tämä, että sitten ihmetellään, kun ei ole sukua ympärillä. Tähän se johtaa. Lopulta kellään ei ole sukua kuten serkkuja.

Vierailija kirjoitti:

Minä saatan pian olla tuossa tilanteessa. Olen kuitenkin jättisuvusta (kokonainen sukuseura) ja minulla ollut noin 40 serkkua, mutta kenenkään kanssa ei mitään yhteyttä. Kaikenlaisia ystäviä tai tuttuja on aika paljon, mutta eivät kovin läheisiä. Vanhempani ovat jo kuolleet. Veljeni ovat huonokuntoisia ja kannan heistä huolta. 

Tämmöiselle porukalle kannattaisi perustaa joku oma piiri. Aloitettaisiinko?

Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Pahintahan on jos kaikki epäonni napsahtaa kohdalle eli on vanhempiensa ainoa lapsi, muu suku on pieni ja etäinen (eikä tarjoa siis rakkauden ja välittämisen kokemusta), itse ei onnistu rakkauselämässään ja vaikka kuinka olisi halunnut lapsia, niitä ei tullut. Ja sitten on vielä sosiaalisesti estynyt tai muulla tavoin haasteellinen hankkimaan ystäviä. 

Minuun osuu tuo kaikki. Onneksi olen silti saanut ystäviä ja mitä vanhemmaksi tulen, opin lisää ystävystymisestä.

Oli todella suuri identiteettikriisi ja suru jäädä nuorena ihmisenä tilanteeseen, jossa yleensä vanhukset ovat ja lapsihaaveet sortuivat samalla. Minulla ei koskaan ole ollut unelmia työuran, matkustamisen tms suhteen. Haave oli iso ja lämminhenkinen perhe.

Onpa negatiivista! Minulla ei ole lähiomaisia ja viihdyn nyt eläkkeellä elämässäni erinomaisesti. Sisältöä löytyy vaikka kuinka paljon! Jos kunto heikkenee, voin palkata kotiapua tai siirtyä senioritaloon. Omaisuudet on meillä kaikilla vain lainassa, testamentilla voi ohjata hyviin kohteisiin!

Naapurin vanhus on sukunsa viimeinen. Oikeasti, ei yhtään sukulaista. Hän on ystävystynyt meidän perheen kanssa, ei hänellä tunnu muita ihmissuhteita olevan.

Minä olen tällainen, ja ei haittaa, koska olen erakkoluonne ja viihdyn yksin. En kaipaa ihmiskontakteja tai fyysistä kosketusta. Minulla on yksi ystävä, jonka kanssa tapaamme pari kertaa vuodessa, ja se riittää. Työt teen etänä. Olen viihtynyt omissa oloissani jo lapsesta lähtien, enkä näe tässä mitään vikaa tai outoa, enkä kaipaa muutosta tilanteeseen. Ikää on tällä hetkellä 48-vuotta, ja uskoisin eläväni tällä tavalla elämäni loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Olen 56-vuotias, ei enää läheisiä elossa. Ei miestä, ei lapsia. Ahdistaa vietävästi, miten käy kun vanhenen tästä. Nytkin elämä tuntuu raskaalta. Kun tulen vanhaksi ja raihnaiseksi, keksin keinon päättää päiväni.

Voisitko mennä mukaan johonkin avustus- tai hyväntekeväisyystyöhön?

Tervepäistä aikuisia tarvittaisiin sinne mukaan.

Voimia❤️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapsemme. Siis silloin, kun me hänen vanhempansa kuolemme.

Suku on pieni, eikä niitä vähäisiäkään kiinnosta yhtään.

Miksi vain yksi lapsi?

Tätä ihmettelen myös. Paras on just tämä, että sitten ihmetellään, kun ei ole sukua ympärillä. Tähän se johtaa. Lopulta kellään ei ole sukua kuten serkkuja.

Huoh

Minä täällä näin. Nautin elämästäni näin ku ei mitää rasittavia sukulaisia