Tiedättekö jonkun joka on jäänyt nk. yksin maailmaan, eli vanhemmat edesmenneet, ei puolisoa, ei sisaruksia, ei lapsia, ei muita läheisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedostat kai että vanhempasi voivat kuolla vaikka tänään. Onko sinulla suunnitelmaa b?

Kun jäin kolmenkympin jälkipuoliskolla "orvoksi" eikä ollut omaa perhettä, suru ja kriisi oli valtava ja,se vei vuosia, että siitä pääsi jaloilleen.

Tiedostan liiankin hyvin... suunnitelmaa ei ole, en tiedä oikein miten tuohon varautua. Miten sinä selvisit?

Tällä hetkellä menee aika ok, mutta on hetkiä, jolloin vellon päivän tai pari itsesäälissä ja sitten jaksan taas jatkaa. Tämä korona on nyt vääristänyt tilannetta, ehkä en jaksaisi näin hyvin normaalissa arjessa, en ole varma. Tai sitten olisin jo valmis jaksamaan paremmin, kuka tietää. 

Ihan ekaksi suosittelisin panostamaan puolison (ja lasten) hankintaan tosissaan, jos sellainen on vaihtoehto. Itse vaan ajelehdin tyyliin odottelen oikean saapumista näkökenttään. No, ei saapunut. Ja sitten kun oli siinä surukriisissä, ei olisi sillä hetkellä ollut kykenevä muodostamaan suhdetta, koska ei itse seissyt tukevalla maaperällä.

Ja ystävyyssuhteisiin kannattaa panostaa. Niitä kannattaa olla useita, koska jokaiselle tulee kuitenkin oma perhe aina ensimmäisenä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedostat kai että vanhempasi voivat kuolla vaikka tänään. Onko sinulla suunnitelmaa b?

Kun jäin kolmenkympin jälkipuoliskolla "orvoksi" eikä ollut omaa perhettä, suru ja kriisi oli valtava ja,se vei vuosia, että siitä pääsi jaloilleen.

Tiedostan liiankin hyvin... suunnitelmaa ei ole, en tiedä oikein miten tuohon varautua. Miten sinä selvisit?

Tällä hetkellä menee aika ok, mutta on hetkiä, jolloin vellon päivän tai pari itsesäälissä ja sitten jaksan taas jatkaa. Tämä korona on nyt vääristänyt tilannetta, ehkä en jaksaisi näin hyvin normaalissa arjessa, en ole varma. Tai sitten olisin jo valmis jaksamaan paremmin, kuka tietää. 

Ihan ekaksi suosittelisin panostamaan puolison (ja lasten) hankintaan tosissaan, jos sellainen on vaihtoehto. Itse vaan ajelehdin tyyliin odottelen oikean saapumista näkökenttään. No, ei saapunut. Ja sitten kun oli siinä surukriisissä, ei olisi sillä hetkellä ollut kykenevä muodostamaan suhdetta, koska ei itse seissyt tukevalla maaperällä.

Ja ystävyyssuhteisiin kannattaa panostaa. Niitä kannattaa olla useita, koska jokaiselle tulee kuitenkin oma perhe aina ensimmäisenä. 

 

Ai että miten hyviä ajatuksia! Seurustelen miehen kanssa jolla kyllä vanhemmat elossa ja sisaruksia, mutta on niin surusta sekaisin siitä ettei hänellä ole omaa perhettä (ikää 43v) ettei kykene töihin eikä meidänkään parisuhde meinaa edistyä, kun mies on niin takertuva että mun on pakko pitää vähän etäisyyttä etten vajoa synkkyyteen hänen kanssaan. Avioliitto on tässä tilanteessa poissuljettu vaihtoehto.

Olisi kyllä tosi tärkeä hoitaa oma polla kuntoon ennen pariutumista. Parisuhde tai perhe kun aika harvoin on ratkaisu mielenterveyden haasteisiin. Kumppani ei voi olla terapeutti.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ihmisen hyvä olla yksin! Ei ihme että niin moni voi Suomessa huonosti. Täällä pitäisi myös ottaa käyttöön laajennetut perhesuhteet (eli vietetään aikaa vaikka pikkuserkkujen kanssa), tutustua naapureihin ja työkavereihin jne.

Suomalaiset eivät ole järin sukurakasta kansaa. Oma perhe vaan ja muiden kanssa ei paljon seurustella. Pakko myöntää että en itsekään halua olla serkkujeni kanssa tekemisissä, olen mieluummin yksin. He ovat niin erilaisia kuin minä ja mun perhe, menestyneitä, heillä on korkea koulutus, rahaa, hienot talot, mökit ja veneet, kalliita harrastuksia, paljon lapsia ja kavereita, juhlia jne. Minulla ei ole mitään. En tarkoita mitään kateellisuutta vaan mistä ihmeestä minä edes juttelisin heidän kanssaan? Tuntuu että elän ihan eri maailmassa kuin he.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedostat kai että vanhempasi voivat kuolla vaikka tänään. Onko sinulla suunnitelmaa b?

Kun jäin kolmenkympin jälkipuoliskolla "orvoksi" eikä ollut omaa perhettä, suru ja kriisi oli valtava ja,se vei vuosia, että siitä pääsi jaloilleen.

Tiedostan liiankin hyvin... suunnitelmaa ei ole, en tiedä oikein miten tuohon varautua. Miten sinä selvisit?

Tällä hetkellä menee aika ok, mutta on hetkiä, jolloin vellon päivän tai pari itsesäälissä ja sitten jaksan taas jatkaa. Tämä korona on nyt vääristänyt tilannetta, ehkä en jaksaisi näin hyvin normaalissa arjessa, en ole varma. Tai sitten olisin jo valmis jaksamaan paremmin, kuka tietää. 

Ihan ekaksi suosittelisin panostamaan puolison (ja lasten) hankintaan tosissaan, jos sellainen on vaihtoehto. Itse vaan ajelehdin tyyliin odottelen oikean saapumista näkökenttään. No, ei saapunut. Ja sitten kun oli siinä surukriisissä, ei olisi sillä hetkellä ollut kykenevä muodostamaan suhdetta, koska ei itse seissyt tukevalla maaperällä.

Ja ystävyyssuhteisiin kannattaa panostaa. Niitä kannattaa olla useita, koska jokaiselle tulee kuitenkin oma perhe aina ensimmäisenä. 

 

Tosi hyviä ajatuksia, mutta kyllähän kumppaniin ja sitä kautta ehkä perheellistymiseen voi vaikuttaa vielä vanhemmallakin iällä. Kumppanin kautta voi saada uusperheen, sukua sieltä. Vielä vanhainkodistakin voi löytää puolison...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedostat kai että vanhempasi voivat kuolla vaikka tänään. Onko sinulla suunnitelmaa b?

Kun jäin kolmenkympin jälkipuoliskolla "orvoksi" eikä ollut omaa perhettä, suru ja kriisi oli valtava ja,se vei vuosia, että siitä pääsi jaloilleen.

Tiedostan liiankin hyvin... suunnitelmaa ei ole, en tiedä oikein miten tuohon varautua. Miten sinä selvisit?

Tällä hetkellä menee aika ok, mutta on hetkiä, jolloin vellon päivän tai pari itsesäälissä ja sitten jaksan taas jatkaa. Tämä korona on nyt vääristänyt tilannetta, ehkä en jaksaisi näin hyvin normaalissa arjessa, en ole varma. Tai sitten olisin jo valmis jaksamaan paremmin, kuka tietää. 

Ihan ekaksi suosittelisin panostamaan puolison (ja lasten) hankintaan tosissaan, jos sellainen on vaihtoehto. Itse vaan ajelehdin tyyliin odottelen oikean saapumista näkökenttään. No, ei saapunut. Ja sitten kun oli siinä surukriisissä, ei olisi sillä hetkellä ollut kykenevä muodostamaan suhdetta, koska ei itse seissyt tukevalla maaperällä.

Ja ystävyyssuhteisiin kannattaa panostaa. Niitä kannattaa olla useita, koska jokaiselle tulee kuitenkin oma perhe aina ensimmäisenä. 

 

Tosi hyviä ajatuksia, mutta kyllähän kumppaniin ja sitä kautta ehkä perheellistymiseen voi vaikuttaa vielä vanhemmallakin iällä. Kumppanin kautta voi saada uusperheen, sukua sieltä. Vielä vanhainkodistakin voi löytää puolison...

Kumppanin voi toki saada, omia lapsia ei (nainen). 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ihmisen hyvä olla yksin! Ei ihme että niin moni voi Suomessa huonosti. Täällä pitäisi myös ottaa käyttöön laajennetut perhesuhteet (eli vietetään aikaa vaikka pikkuserkkujen kanssa), tutustua naapureihin ja työkavereihin jne.

Hyvin usein tianne on se, että vanhemmat eivät halua käyttää aikaansa erilaisiin sukutapaamisiin. Tästä seuraa, että heidän lapsensa jäävät vieraiksi serkuilleen ja pikkuserkuilleen. Suomessa ollaan ydinperhekeskeisiä. Vapaa-aika käytetään mieluummin harrastuksiin, huvituksiin ja vain oman perheen kanssa olemiseen. Varsinkin, jos muu suku asuu kaukana, ei viitsitä lähteä ajamaan heidän luokseen kyläilemään. Edes jouluja ei haluttaisi viettää sukuaisten kanssa yhdessä. Aikuisena on vaikea lähteä ottamaan yhteyttä serkkuihin tai pikkuserkkuihin, koska he ovat täysin vieraita ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ihmisen hyvä olla yksin! Ei ihme että niin moni voi Suomessa huonosti. Täällä pitäisi myös ottaa käyttöön laajennetut perhesuhteet (eli vietetään aikaa vaikka pikkuserkkujen kanssa), tutustua naapureihin ja työkavereihin jne.

Hyvin usein tianne on se, että vanhemmat eivät halua käyttää aikaansa erilaisiin sukutapaamisiin. Tästä seuraa, että heidän lapsensa jäävät vieraiksi serkuilleen ja pikkuserkuilleen. Suomessa ollaan ydinperhekeskeisiä. Vapaa-aika käytetään mieluummin harrastuksiin, huvituksiin ja vain oman perheen kanssa olemiseen. Varsinkin, jos muu suku asuu kaukana, ei viitsitä lähteä ajamaan heidän luokseen kyläilemään. Edes jouluja ei haluttaisi viettää sukuaisten kanssa yhdessä. Aikuisena on vaikea lähteä ottamaan yhteyttä serkkuihin tai pikkuserkkuihin, koska he ovat täysin vieraita ihmisiä.

Ihan samalla vaivalla sitä luo ystävyyssuhteen kehen tahansa kuin johonkin vieraaseen serkkuun?

Vierailija kirjoitti:

Siis kaikki tämän palstan terapioissa ravaavat velat.

Ahaa, empaattinen mamma kirjoitti kommentin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ihmisen hyvä olla yksin! Ei ihme että niin moni voi Suomessa huonosti. Täällä pitäisi myös ottaa käyttöön laajennetut perhesuhteet (eli vietetään aikaa vaikka pikkuserkkujen kanssa), tutustua naapureihin ja työkavereihin jne.

Hyvin usein tianne on se, että vanhemmat eivät halua käyttää aikaansa erilaisiin sukutapaamisiin. Tästä seuraa, että heidän lapsensa jäävät vieraiksi serkuilleen ja pikkuserkuilleen. Suomessa ollaan ydinperhekeskeisiä. Vapaa-aika käytetään mieluummin harrastuksiin, huvituksiin ja vain oman perheen kanssa olemiseen. Varsinkin, jos muu suku asuu kaukana, ei viitsitä lähteä ajamaan heidän luokseen kyläilemään. Edes jouluja ei haluttaisi viettää sukuaisten kanssa yhdessä. Aikuisena on vaikea lähteä ottamaan yhteyttä serkkuihin tai pikkuserkkuihin, koska he ovat täysin vieraita ihmisiä.

Ihan samalla vaivalla sitä luo ystävyyssuhteen kehen tahansa kuin johonkin vieraaseen serkkuun?

Toki. Pointtini olikin, että sukulaisuussuhde ei tarkoita, että olisi jotenkin helpompaa aikuisena tutustua kuin mitä on tutustua johonkin sellaiseen, joka ei ole mitään sukua. Jos lapsilleen haluaa läheiset välit serkkuihinsa ja pikkuserkkuhuinsa, vanhempien pitää olla tässä asiassa aktiivisia jo sillloin, kun lapset ovat vasta pieniä. 

Ei tarvitse kaukaa hakea: minä olen sellainen. Viimeinen perheenjäsen kuoli jo 16 vuotta sitten ja sen jälkeen muut läheisimmät sukulaiset. Jäljellä meitä on kolme serkusta, joista yhden kanssa en ole juurikaan tekemisissä. Joitakin kaukaisempia sukulaisia on vielä elossa ja parin kanssa olen aika paljon yhteyksissä. Nyt korona-aikaan olemme tosin tavanneet hyvin harvoin, mutta onhan puhelimet keksitty. Ja nyt kun olemme jo tuplarokotettuja, niin tapaamisetkin ovat turvallisia, ei tarvitse pihalla muutaman metrin päästä huudella.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole itsekästä tehdä lapsia yksinäisyyden poistamiseksi, vaan kaikki motivaatiot lasten tekemiseen (halu hoivata/lisääntyä/toimia normien mukaan, biologinen kello) ovat tosi itsekkäitä. Lasten tekeminen yleensä on itsekästä mut sitten toisaalta siinä antaa uuden elämän jollekulle. Ties mikä syövän lopullisesti parantava tiedemies juuri sinun lapsestasi tulee!

Tai seuraava Htler.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapsemme. Siis silloin, kun me hänen vanhempansa kuolemme.

Suku on pieni, eikä niitä vähäisiäkään kiinnosta yhtään.

Miksi vain yksi lapsi?

Omalta osalta voin sanoa että kysy kohtalolta. Ei ollut oma valinta.

Onkohan muualla maailmassa näin pieniä/vähän yhteyttä pitäviä sukuja?

Vierailija kirjoitti:

Onkohan muualla maailmassa näin pieniä/vähän yhteyttä pitäviä sukuja?

Monissa maissa sukulaisten kanssa ollaan tekemisissä, koska sukulaisia tarvitaan. Ei ole samanlaista sosiaaliturvaa kuin Suomessa. Eikä samanlaisia yhteiskunnan tai yksityisten tarjoamia palveluita kuin Suomessa. 

Vierailija kirjoitti:

Minä saatan pian olla tuossa tilanteessa. Olen kuitenkin jättisuvusta (kokonainen sukuseura) ja minulla ollut noin 40 serkkua, mutta kenenkään kanssa ei mitään yhteyttä. Kaikenlaisia ystäviä tai tuttuja on aika paljon, mutta eivät kovin läheisiä. Vanhempani ovat jo kuolleet. Veljeni ovat huonokuntoisia ja kannan heistä huolta. 

Tämmöiselle porukalle kannattaisi perustaa joku oma piiri. Aloitettaisiinko?

Erittäin hyvä idea! Miksei sellaista ole jo perustettu? En itse ole tuossa tilanteessa, mutta perustakaa jonkinlainen yksinäiset yhdessä -piiri.

Itse olen saapumassa tähän elämänvaiheeseen. Itseäni stressaa eniten se, miten jaksan hoitaa sen kauhean byrokratiamäärän mikä seuraa läheisten kuoleman jälkeen ja osaanko toimia oikealla tavalla, miten kaikki pankkitilit ja perintöverot ja liittymien katkaisut yms... Se vaihe minua pelottaa eniten. Kun ei ole kukaan auttamassa, pystynkö toimimaan siinä tilanteessa? Soittelemaan ja kyselemään ja ottamaan selvää ja täyttämään lomakkeita. Se tätä kaikkea seuraava yksinolo koko maailmassa ei pelota ollenkaan niin paljon kuin tuo vaihe. 

Vierailija kirjoitti:

Sisaruksista on apua. Tehkää /adoptoikaa useampi lapsi jos vain mahdollista. Tosin kaverillani on sisarus josta vieraantunut. Hän puhuu usein että jää täysin yksin vanhempiensa kuoltua. Ei pidä minua minään merkityksellisenä ihmisenä tässä kuviossa.

Sisaruksista ei todellakaan aina ole apua, saattavat olla ilkeitä ja pahansuopia kuin mikä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen saapumassa tähän elämänvaiheeseen. Itseäni stressaa eniten se, miten jaksan hoitaa sen kauhean byrokratiamäärän mikä seuraa läheisten kuoleman jälkeen ja osaanko toimia oikealla tavalla, miten kaikki pankkitilit ja perintöverot ja liittymien katkaisut yms... Se vaihe minua pelottaa eniten. Kun ei ole kukaan auttamassa, pystynkö toimimaan siinä tilanteessa? Soittelemaan ja kyselemään ja ottamaan selvää ja täyttämään lomakkeita. Se tätä kaikkea seuraava yksinolo koko maailmassa ei pelota ollenkaan niin paljon kuin tuo vaihe. 

No tuo on kyllä raskasta hoitaa yksin. 

Minua taas ahdistaa, jos alan ajatella mahdollista kuolemaani. Saako kukaan tietää (ystävät toki huomaavat piankin), kuka järjestää hautajaiset vai järjestääkö kukaan, löytyykö ihmisiä hoitamaan jäljelle jääneet asiat ja tavarat jne. 

Mutta vielä enemmän ahdistaa ajatus, jos sairastun syöpään, katkaisen luuni ja joudun kipastuksi, joudun leikkaukseen tms. niin ei ole ketään, joka auttaisi ja tukisi selviytymään arjesta ja olisi henkisenä tukena. 

Myös minulla on / on ollut uhkana tällainen kohtalo. No nyt olen onneksi onnellisesti parisuhteessa ja yritetään miehen kanssa lasta. Hieman nuorempana en ollut varma haluaisinko lapsia, mutta kyllä vain haluan, juuri siksi että oma perhe tuo turvaa ja lapsi toisi elämään iloa. Ja ihan varmasti teemme useamman lapsen, jos meille lapsia siunaantuu.

Itseni, vanhemmat kuolleet, mies kuoli muutama vuosi sitten. Ei lapsia, ei sisaruksia, ei myöskään mitään yhteyttä sukulaisiin. Niinkutsutut ystävät hylkäsivät silloin, kun heitä olisi eniten tarvinnut. Viimeiset vuodet olen elänyt täysin erakkona. Näillä mennään... ☹