Thaimaasta adoptoiduista lapsesta tuli jo teini-ikäisenä murhaaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin kerran järkyttävän dokumentin afrikkalaisesta tytöstä joka oli adoptoitu, olikohan se jenkkeihin? Tyttö kulki ahdistuneena ympäriinsä koskettelemassa tavaroita ja  adoptioäiti huusi että lopeta! Ohjelmassa kuvattiin myös tytön biologisia vanhempia itkemässä, he eivät olleet ymmärtäneet että lapsi lähtee pysyvästi pois. Jokainen osapuuoli kärsi: biovanhemmat, uudet vanhemmat, tyttö itse. 

Joo se oli ihan hirveä dokkari. Adoptiovanhemmat oli todella tyhmiä, naiiveja ja todella, todella itsekkäitä. Lapset oli heidän jatkeitaan, kumpikaan adoptiovanhemmista ei hetkeekään pysähtyneet miettimään asioita ja tilannetta lasten näkökulmasta. Ei heitä kiinnostanut. Lasten olisi pitänyt olla siistejä ja normaaleja heti, kauheasti kieltoja ja ei minkäänlaista ymmärrystä lapsista ylipäätänsä. Olisin niin halunnut mennä niiden ihmisten luokse ja ravistella oikein lujaa samalla huutaen, että mitä hemmettiä te oikein kuvittelette?

En tiedä onko ko. dokkari vielä netflixissä. Lapsethan käytännössä ryöstettiin biovanhemmilta. Biovanhemmille valehdeltiin törkeästi ja lapset huijattiin heiltä. Ihan vain pohjattoman itsekyyden takia. Ja sitten toinen lapsista dumpattiin laitokseen, kun se ei sopinut kristilliseen kiiltokuvaelämään.

Ollaankohan me nähty sama dokkari. En muista, että lapsia olisi ollut kaksi. Ehkä muistan väärin. Muistan nähneeni sellaisen, jossa lapsi adoptoitiin Afrikasta ja lapsen vanhemmat eivät selvästikään ymmärtäneet, mitä tekivät. Adoptioäiti (jo vanhempi nainen) vaikutti tosi kolkolta eikä oikein saanut kosketusta lapseen. Adoptioisäkin siinä oli mukana, mutta hänestä en tarkemmin muista. Jäi mieleen kuva, että adoptiovanhemmat nyt vain halusivat sen lapsen, mutta kun ei se ollut oikeasti oma, niin ei ollut sellaista yhteyttä. Biovanhemmat tai ainakin -äiti olisi halunnut pitää kontaktin ja saada kuulla, miten lapsilla menee. Sehän on ihan luonnollista, kun on se oikea äiti, mutta olosuhteiden pakosta on luovuttava. En ole ollenkaan vakuuttunut, että siellä länsimaissa tavaran keskellä nyt sitten on jotenkin "parempi elämä", kun tärkeimmät tunnesiteet katkaistaan. Sitä ei rahalla tai tavaralla korvata mitenkään.

Tämä on tuo sinun muistamasi dokkari, mutta hämärästi muistelen, että olisi joku jenkkidokkarikin, josta ehkä tuo aiempi kirjoitti. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo olisi pitänyt lennättää Thaimaahan ja ikuinen porttikielto Suomeen.

Hänestä on adoptiossa tullut Suomen kansalainen ja oletettavasti menettänyt Thaimaan kansalaisuuden. Adoptiota ei voi perua minkään syyn takia ja Thaimaahan muuttaakseen hänen tarvitsisi todennäköisesti hakea kansalaisuus joko uudelleen, en edes tiedä saisiko sitä vaikka on alunperin thaimaalainen, kansalaisuuden tai edes pysyvän viisumin saaminen voi rikosrekisterin kanssa olla hankalaa.

Vierailija kirjoitti:

No mut kiva kuitenkin, että saa nyt julkisuutta kun kirjoitti kirjan! On tärkeetä tehdä kirja kaikista väkivaltarikollisista!

Hän ei ole kirjoittanut tuota kirjaa, vaan se on toimittajan kirjoittama, jossa käsitellään useita eri tapauksia.

Kuka sen lapsen on tuollaiseksi kasvattanut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä näitä ihmeenä. Mulla on aika paljon adoptiokokemuksia lähipiirissä. Niin nyt jo aikuisia adoptiolapsia sukulaisina ja ystävinä kuin tuttavapariskuntia joilla on adoptiolapsi tai -lapsia.

Mä en vastusta adoptioa, mutta en kiellä sen ongelmiakaan. Jo ne kokemukset mitä suomalaiset aikuiset adoptiolapset ovat kertoneet on herättänyt mut tajuamaan että tilanne ei ole helppo. Silloinkaan kun lapsi ulkoisesti muistuttaa adootiovanhempiaan eikä kulttuurieroa ole. Puhumattakaan tilanteesta jossa lapsi jo ulkonäkönsä vuoksi kohtaa rasismia (kyllä, sitä kohdataan myös suomessa) ja mahdollisesti on adoptiohetkellä ollut sen verran isompi että menneisyyden tapahtumat ovat aiheuttaneet omat traumansa. Lisäksi ne terveydelliset lähtökohdat, äidin mahdollinen päihteidenkäyttö raskausaikana jne.

Adoptioneuvonnassa näitä varmaan tänäpäivänä käydään jo hyvin läpi. Silti voi eteen tulla tilanteita joissa adoptio toimii jarruna avun ja tuen saamiselle lapsella. Esim yhden tuttavan lapsella todettiin myöhemmin autismi, adhd ja lievä kehitysvamma. Tutkimuksiin pääsy viivästyi kun lääkärit pitkään olivat sitä mieltä että kaikkk johtuu adoptiotaustasta ja vanhempien epärealistisista odotuksista lapsen suhteen. Aiemmin saatu tuki olisi voinut auttaa niin lasta kuin koko perhettä.

Se mikä mulla usein tekee pahaa on juuri se että ihmiset joilla ei ole mitään omaa koskekusta adoptioon tarjoavat sitä helpoksi ja onnelliseksi ratkaisuksi ihan kaikkeen. Silloinkin kun vastapuoli sanoo suoraan että ei itse koe adoptioa omaksi ratkaisukseen. Kun adoptoimalla parannat maailmaa ja saat onnellisen ja kiitollisen lapsen.

Minullakin lähipiirissä tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta lastenkodista. Adoptiovanhemmat toivoivat tervettä lasta lukuun ottamatta erästä aistivammaa. Suomessa lapsi kuitenkin paljastui myös autistiseksi. Hän ei voi koskaan olla täysin itsenäinen, kuten käyttää rahaa tai matkustaa yksin bussilla. Ongelmat kanssakäynnissä aiheuttaneet vanhemmille paljon murhetta mutta kyllä se itseä herkistää tietää miten paljon parempi elämä adoptoidulla lapsella on ollut täällä Suomessa kuin jos olisi jäänyt lastenkotiin. Ratsastusharrastus, Lintsillä käynti, risteilyt yms.

Ja kyllä, ymmärtääkseni nykyään adoptioneuvonnassa ollaan hyvin raatorehellisiä, koska oppivelat on maksettu niistä lapsista, jotka adoptoitiin karmeista oloista 80- ja 90-luvuilla Romaniasta ja Venäjältä. Ennen näitä tapauksia kiintymyssuhdetutkijat eivät olleet voineet kuvitellakaan, että voi olla lapsia, jotka eivät muodosta lainkaan kiintymyssuhdetta huoltajaan. Ajateltiin, että lapsi kiintyy pahoinpiteleväänkin huoltajaan. Mutta nämä lastenkotiolot olivat niin laitosmaiset ja laiminlyövät, etteivät lapset pystyneet muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta.

Luin myös, että n. 30 vuotta sitten romanian lastenkodeista adoptoiduista lapsista n. 25 % tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, 55 % on paljon haasteita ja tarvitsevat aikuisena tukitoimia ja noin 20 % pystyvät elämään itsenäisesti. Pikaruokalassa työskentelemistä voi nähdä jo aika hyvänä lopputuloksena. Mutta sitten on myös niitä yksittäisiä hienoja menestystarinoita, missä romanialaisesta lastenkodista adoptoidusta tuli myöhemmin ensiapulääkäri.

Älkää muuten menkö siihen halpaan, että vauvan adoptoimisella välttäisitte traumatisoituneen lapsen saamisen. Voi ehkä olla jopa vaikeampaa hoitaa hylkäämiskokemusta myöhemmin terapialla, kun henkilö ei voi muistaa niin kauas menneisyyteen.

Tuohan nyt fiksua on, adoptoida Suomeen lisää "erityisiä", joiden hoidot ja harrastukset siten kustannetaan veronmaksajien piikkiin. Omista vanhuksista ei niin väliä kun pitää hoitaa koko maailman kaikki vammaiset.

Olen kotimainen "erityinen", ihan bioperheessä kasvanut koko elämänsä. Maksan ihan itse harrastukseni, enkä haluaisi maksattaakaan omia menojani yhteiskunnalle. Tosin eipä kotimaisillakaan ole ihan helppoa, jos kyseessä on juurikin neuropsykiatrinen oireyhtymä, mitä tulee avun saamiseen, mutta kehitysvammaisena sen sijaan rahahanat aukeaa - ihan kotimaisenakin.

Adptoitu lapsi ei ole automaattisesti erityislapsi. Ei myöskään huostaanotettu lapsi ole aina erityinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä näitä ihmeenä. Mulla on aika paljon adoptiokokemuksia lähipiirissä. Niin nyt jo aikuisia adoptiolapsia sukulaisina ja ystävinä kuin tuttavapariskuntia joilla on adoptiolapsi tai -lapsia.

Mä en vastusta adoptioa, mutta en kiellä sen ongelmiakaan. Jo ne kokemukset mitä suomalaiset aikuiset adoptiolapset ovat kertoneet on herättänyt mut tajuamaan että tilanne ei ole helppo. Silloinkaan kun lapsi ulkoisesti muistuttaa adootiovanhempiaan eikä kulttuurieroa ole. Puhumattakaan tilanteesta jossa lapsi jo ulkonäkönsä vuoksi kohtaa rasismia (kyllä, sitä kohdataan myös suomessa) ja mahdollisesti on adoptiohetkellä ollut sen verran isompi että menneisyyden tapahtumat ovat aiheuttaneet omat traumansa. Lisäksi ne terveydelliset lähtökohdat, äidin mahdollinen päihteidenkäyttö raskausaikana jne.

Adoptioneuvonnassa näitä varmaan tänäpäivänä käydään jo hyvin läpi. Silti voi eteen tulla tilanteita joissa adoptio toimii jarruna avun ja tuen saamiselle lapsella. Esim yhden tuttavan lapsella todettiin myöhemmin autismi, adhd ja lievä kehitysvamma. Tutkimuksiin pääsy viivästyi kun lääkärit pitkään olivat sitä mieltä että kaikkk johtuu adoptiotaustasta ja vanhempien epärealistisista odotuksista lapsen suhteen. Aiemmin saatu tuki olisi voinut auttaa niin lasta kuin koko perhettä.

Se mikä mulla usein tekee pahaa on juuri se että ihmiset joilla ei ole mitään omaa koskekusta adoptioon tarjoavat sitä helpoksi ja onnelliseksi ratkaisuksi ihan kaikkeen. Silloinkin kun vastapuoli sanoo suoraan että ei itse koe adoptioa omaksi ratkaisukseen. Kun adoptoimalla parannat maailmaa ja saat onnellisen ja kiitollisen lapsen.

Minullakin lähipiirissä tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta lastenkodista. Adoptiovanhemmat toivoivat tervettä lasta lukuun ottamatta erästä aistivammaa. Suomessa lapsi kuitenkin paljastui myös autistiseksi. Hän ei voi koskaan olla täysin itsenäinen, kuten käyttää rahaa tai matkustaa yksin bussilla. Ongelmat kanssakäynnissä aiheuttaneet vanhemmille paljon murhetta mutta kyllä se itseä herkistää tietää miten paljon parempi elämä adoptoidulla lapsella on ollut täällä Suomessa kuin jos olisi jäänyt lastenkotiin. Ratsastusharrastus, Lintsillä käynti, risteilyt yms.

Ja kyllä, ymmärtääkseni nykyään adoptioneuvonnassa ollaan hyvin raatorehellisiä, koska oppivelat on maksettu niistä lapsista, jotka adoptoitiin karmeista oloista 80- ja 90-luvuilla Romaniasta ja Venäjältä. Ennen näitä tapauksia kiintymyssuhdetutkijat eivät olleet voineet kuvitellakaan, että voi olla lapsia, jotka eivät muodosta lainkaan kiintymyssuhdetta huoltajaan. Ajateltiin, että lapsi kiintyy pahoinpiteleväänkin huoltajaan. Mutta nämä lastenkotiolot olivat niin laitosmaiset ja laiminlyövät, etteivät lapset pystyneet muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta.

Luin myös, että n. 30 vuotta sitten romanian lastenkodeista adoptoiduista lapsista n. 25 % tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, 55 % on paljon haasteita ja tarvitsevat aikuisena tukitoimia ja noin 20 % pystyvät elämään itsenäisesti. Pikaruokalassa työskentelemistä voi nähdä jo aika hyvänä lopputuloksena. Mutta sitten on myös niitä yksittäisiä hienoja menestystarinoita, missä romanialaisesta lastenkodista adoptoidusta tuli myöhemmin ensiapulääkäri.

Älkää muuten menkö siihen halpaan, että vauvan adoptoimisella välttäisitte traumatisoituneen lapsen saamisen. Voi ehkä olla jopa vaikeampaa hoitaa hylkäämiskokemusta myöhemmin terapialla, kun henkilö ei voi muistaa niin kauas menneisyyteen.

Tuohan nyt fiksua on, adoptoida Suomeen lisää "erityisiä", joiden hoidot ja harrastukset siten kustannetaan veronmaksajien piikkiin. Omista vanhuksista ei niin väliä kun pitää hoitaa koko maailman kaikki vammaiset.

Olen kotimainen "erityinen", ihan bioperheessä kasvanut koko elämänsä. Maksan ihan itse harrastukseni, enkä haluaisi maksattaakaan omia menojani yhteiskunnalle. Tosin eipä kotimaisillakaan ole ihan helppoa, jos kyseessä on juurikin neuropsykiatrinen oireyhtymä, mitä tulee avun saamiseen, mutta kehitysvammaisena sen sijaan rahahanat aukeaa - ihan kotimaisenakin.

Mistä ja milloin ne rahahanat aukeaa? Meidän kehitysvammainen ei saa edes vammaistukea. Koulukyydin saa, mutta saisi muutenkin kun kouluun on pitkä matka. Aikuisenako hänelle alkaa virrata rahaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä näitä ihmeenä. Mulla on aika paljon adoptiokokemuksia lähipiirissä. Niin nyt jo aikuisia adoptiolapsia sukulaisina ja ystävinä kuin tuttavapariskuntia joilla on adoptiolapsi tai -lapsia.

Mä en vastusta adoptioa, mutta en kiellä sen ongelmiakaan. Jo ne kokemukset mitä suomalaiset aikuiset adoptiolapset ovat kertoneet on herättänyt mut tajuamaan että tilanne ei ole helppo. Silloinkaan kun lapsi ulkoisesti muistuttaa adootiovanhempiaan eikä kulttuurieroa ole. Puhumattakaan tilanteesta jossa lapsi jo ulkonäkönsä vuoksi kohtaa rasismia (kyllä, sitä kohdataan myös suomessa) ja mahdollisesti on adoptiohetkellä ollut sen verran isompi että menneisyyden tapahtumat ovat aiheuttaneet omat traumansa. Lisäksi ne terveydelliset lähtökohdat, äidin mahdollinen päihteidenkäyttö raskausaikana jne.

Adoptioneuvonnassa näitä varmaan tänäpäivänä käydään jo hyvin läpi. Silti voi eteen tulla tilanteita joissa adoptio toimii jarruna avun ja tuen saamiselle lapsella. Esim yhden tuttavan lapsella todettiin myöhemmin autismi, adhd ja lievä kehitysvamma. Tutkimuksiin pääsy viivästyi kun lääkärit pitkään olivat sitä mieltä että kaikkk johtuu adoptiotaustasta ja vanhempien epärealistisista odotuksista lapsen suhteen. Aiemmin saatu tuki olisi voinut auttaa niin lasta kuin koko perhettä.

Se mikä mulla usein tekee pahaa on juuri se että ihmiset joilla ei ole mitään omaa koskekusta adoptioon tarjoavat sitä helpoksi ja onnelliseksi ratkaisuksi ihan kaikkeen. Silloinkin kun vastapuoli sanoo suoraan että ei itse koe adoptioa omaksi ratkaisukseen. Kun adoptoimalla parannat maailmaa ja saat onnellisen ja kiitollisen lapsen.

Minullakin lähipiirissä tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta lastenkodista. Adoptiovanhemmat toivoivat tervettä lasta lukuun ottamatta erästä aistivammaa. Suomessa lapsi kuitenkin paljastui myös autistiseksi. Hän ei voi koskaan olla täysin itsenäinen, kuten käyttää rahaa tai matkustaa yksin bussilla. Ongelmat kanssakäynnissä aiheuttaneet vanhemmille paljon murhetta mutta kyllä se itseä herkistää tietää miten paljon parempi elämä adoptoidulla lapsella on ollut täällä Suomessa kuin jos olisi jäänyt lastenkotiin. Ratsastusharrastus, Lintsillä käynti, risteilyt yms.

Ja kyllä, ymmärtääkseni nykyään adoptioneuvonnassa ollaan hyvin raatorehellisiä, koska oppivelat on maksettu niistä lapsista, jotka adoptoitiin karmeista oloista 80- ja 90-luvuilla Romaniasta ja Venäjältä. Ennen näitä tapauksia kiintymyssuhdetutkijat eivät olleet voineet kuvitellakaan, että voi olla lapsia, jotka eivät muodosta lainkaan kiintymyssuhdetta huoltajaan. Ajateltiin, että lapsi kiintyy pahoinpiteleväänkin huoltajaan. Mutta nämä lastenkotiolot olivat niin laitosmaiset ja laiminlyövät, etteivät lapset pystyneet muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta.

Luin myös, että n. 30 vuotta sitten romanian lastenkodeista adoptoiduista lapsista n. 25 % tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, 55 % on paljon haasteita ja tarvitsevat aikuisena tukitoimia ja noin 20 % pystyvät elämään itsenäisesti. Pikaruokalassa työskentelemistä voi nähdä jo aika hyvänä lopputuloksena. Mutta sitten on myös niitä yksittäisiä hienoja menestystarinoita, missä romanialaisesta lastenkodista adoptoidusta tuli myöhemmin ensiapulääkäri.

Älkää muuten menkö siihen halpaan, että vauvan adoptoimisella välttäisitte traumatisoituneen lapsen saamisen. Voi ehkä olla jopa vaikeampaa hoitaa hylkäämiskokemusta myöhemmin terapialla, kun henkilö ei voi muistaa niin kauas menneisyyteen.

Tuohan nyt fiksua on, adoptoida Suomeen lisää "erityisiä", joiden hoidot ja harrastukset siten kustannetaan veronmaksajien piikkiin. Omista vanhuksista ei niin väliä kun pitää hoitaa koko maailman kaikki vammaiset.

Olen kotimainen "erityinen", ihan bioperheessä kasvanut koko elämänsä. Maksan ihan itse harrastukseni, enkä haluaisi maksattaakaan omia menojani yhteiskunnalle. Tosin eipä kotimaisillakaan ole ihan helppoa, jos kyseessä on juurikin neuropsykiatrinen oireyhtymä, mitä tulee avun saamiseen, mutta kehitysvammaisena sen sijaan rahahanat aukeaa - ihan kotimaisenakin.

Mistä ja milloin ne rahahanat aukeaa? Meidän kehitysvammainen ei saa edes vammaistukea. Koulukyydin saa, mutta saisi muutenkin kun kouluun on pitkä matka. Aikuisenako hänelle alkaa virrata rahaa?

Paremminhan niistä pidetään huolta kuin vanhuksista tai juopoista, joita keva-aktivistit pitää yhteiskunnan pohjasakkana, varsinkin juoppoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä näitä ihmeenä. Mulla on aika paljon adoptiokokemuksia lähipiirissä. Niin nyt jo aikuisia adoptiolapsia sukulaisina ja ystävinä kuin tuttavapariskuntia joilla on adoptiolapsi tai -lapsia.

Mä en vastusta adoptioa, mutta en kiellä sen ongelmiakaan. Jo ne kokemukset mitä suomalaiset aikuiset adoptiolapset ovat kertoneet on herättänyt mut tajuamaan että tilanne ei ole helppo. Silloinkaan kun lapsi ulkoisesti muistuttaa adootiovanhempiaan eikä kulttuurieroa ole. Puhumattakaan tilanteesta jossa lapsi jo ulkonäkönsä vuoksi kohtaa rasismia (kyllä, sitä kohdataan myös suomessa) ja mahdollisesti on adoptiohetkellä ollut sen verran isompi että menneisyyden tapahtumat ovat aiheuttaneet omat traumansa. Lisäksi ne terveydelliset lähtökohdat, äidin mahdollinen päihteidenkäyttö raskausaikana jne.

Adoptioneuvonnassa näitä varmaan tänäpäivänä käydään jo hyvin läpi. Silti voi eteen tulla tilanteita joissa adoptio toimii jarruna avun ja tuen saamiselle lapsella. Esim yhden tuttavan lapsella todettiin myöhemmin autismi, adhd ja lievä kehitysvamma. Tutkimuksiin pääsy viivästyi kun lääkärit pitkään olivat sitä mieltä että kaikkk johtuu adoptiotaustasta ja vanhempien epärealistisista odotuksista lapsen suhteen. Aiemmin saatu tuki olisi voinut auttaa niin lasta kuin koko perhettä.

Se mikä mulla usein tekee pahaa on juuri se että ihmiset joilla ei ole mitään omaa koskekusta adoptioon tarjoavat sitä helpoksi ja onnelliseksi ratkaisuksi ihan kaikkeen. Silloinkin kun vastapuoli sanoo suoraan että ei itse koe adoptioa omaksi ratkaisukseen. Kun adoptoimalla parannat maailmaa ja saat onnellisen ja kiitollisen lapsen.

Minullakin lähipiirissä tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta lastenkodista. Adoptiovanhemmat toivoivat tervettä lasta lukuun ottamatta erästä aistivammaa. Suomessa lapsi kuitenkin paljastui myös autistiseksi. Hän ei voi koskaan olla täysin itsenäinen, kuten käyttää rahaa tai matkustaa yksin bussilla. Ongelmat kanssakäynnissä aiheuttaneet vanhemmille paljon murhetta mutta kyllä se itseä herkistää tietää miten paljon parempi elämä adoptoidulla lapsella on ollut täällä Suomessa kuin jos olisi jäänyt lastenkotiin. Ratsastusharrastus, Lintsillä käynti, risteilyt yms.

Ja kyllä, ymmärtääkseni nykyään adoptioneuvonnassa ollaan hyvin raatorehellisiä, koska oppivelat on maksettu niistä lapsista, jotka adoptoitiin karmeista oloista 80- ja 90-luvuilla Romaniasta ja Venäjältä. Ennen näitä tapauksia kiintymyssuhdetutkijat eivät olleet voineet kuvitellakaan, että voi olla lapsia, jotka eivät muodosta lainkaan kiintymyssuhdetta huoltajaan. Ajateltiin, että lapsi kiintyy pahoinpiteleväänkin huoltajaan. Mutta nämä lastenkotiolot olivat niin laitosmaiset ja laiminlyövät, etteivät lapset pystyneet muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta.

Luin myös, että n. 30 vuotta sitten romanian lastenkodeista adoptoiduista lapsista n. 25 % tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, 55 % on paljon haasteita ja tarvitsevat aikuisena tukitoimia ja noin 20 % pystyvät elämään itsenäisesti. Pikaruokalassa työskentelemistä voi nähdä jo aika hyvänä lopputuloksena. Mutta sitten on myös niitä yksittäisiä hienoja menestystarinoita, missä romanialaisesta lastenkodista adoptoidusta tuli myöhemmin ensiapulääkäri.

Älkää muuten menkö siihen halpaan, että vauvan adoptoimisella välttäisitte traumatisoituneen lapsen saamisen. Voi ehkä olla jopa vaikeampaa hoitaa hylkäämiskokemusta myöhemmin terapialla, kun henkilö ei voi muistaa niin kauas menneisyyteen.

Tuohan nyt fiksua on, adoptoida Suomeen lisää "erityisiä", joiden hoidot ja harrastukset siten kustannetaan veronmaksajien piikkiin. Omista vanhuksista ei niin väliä kun pitää hoitaa koko maailman kaikki vammaiset.

Olen kotimainen "erityinen", ihan bioperheessä kasvanut koko elämänsä. Maksan ihan itse harrastukseni, enkä haluaisi maksattaakaan omia menojani yhteiskunnalle. Tosin eipä kotimaisillakaan ole ihan helppoa, jos kyseessä on juurikin neuropsykiatrinen oireyhtymä, mitä tulee avun saamiseen, mutta kehitysvammaisena sen sijaan rahahanat aukeaa - ihan kotimaisenakin.

Mistä ja milloin ne rahahanat aukeaa? Meidän kehitysvammainen ei saa edes vammaistukea. Koulukyydin saa, mutta saisi muutenkin kun kouluun on pitkä matka. Aikuisenako hänelle alkaa virrata rahaa?

Paremminhan niistä pidetään huolta kuin vanhuksista tai juopoista, joita keva-aktivistit pitää yhteiskunnan pohjasakkana, varsinkin juoppoja.

Kerro nyt miten NIILLE ne rahahanat aukaistaan?

Vierailija kirjoitti:

Kumman vähän puhutaan siitä, että adoptiolapsilla on usein isoja ongelmia. Palstallakin adoptiota tyrkytetään ratkaisuksi kaikille.

Se on eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Sivusta seurannut yhtä adoptioperhettä. Vanhemmat aluksi onnensa kukkuloilla ja valmiina antamaan rakkautta ja yltäkylläisyyttä. Lapsi kasvaessaan aivan tunnekylmä, häiriintynyt, ei vaikuta että tuntisi mitään positiivisia tunteita adoptiovanhempiaan kohtaan.

Ja tämä on tietysti vanhempien vika eikös niin? Kaikkien tunnekylmien lasten ongelmahan, kun on huonot vanhemmat.

Mä oon miettinyt tuota, että voiko rikollisuus olla jossain määrin periytyvää, vai joko esim. tässä tapauksessa 4-vuotiaana on oppinut huumeisän ja ilotyttöäidin tavat? Suomessa adoptio on niiiin pitkä ja vaikea prosessi, että vaikea uskoa, että ei olisi olleet hyvät vanhemmat, josta syystä olisi ähtenyt mierolle tielle.

Vierailija kirjoitti:

Adptoitu lapsi ei ole automaattisesti erityislapsi. Ei myöskään huostaanotettu lapsi ole aina erityinen.

Kyllä mielestäni adoptioneuvonnassa sanotaan, että ulkomainen adoptiolapsi on aina erityislapsi jo ihan hylkäämisen ja kaiken maisemanvaihdoksen vuoksi. 

Mielestäni kotimaisetkin hylätyt lapset voisi luokitella automaattisesti erityislapsiksi ja tarjota automaattisesti tukea. 

Tätä keskustelua olen odottanut vuosia, ainakin 10 vuotta. Kymmenen vuotta sitten nämä monet adoptoidut lapset leikkivät pihoilla, uutena asiana Suomessa. Eikä yksikään näistä ole kokenut adoptiota Suomeen hyvänä asiana, puhuvat kuinka kokevat perheensä vieraana ja itsensä ei joukkoon kuuluvaksi vaikka suomalaisissa koululuokissa. Moni kantaa pysyvää sairauttakin huonojen olojen takia. Moni kiusasi fyysisesti moni taas henkisesti kavereitaan. Mutta tätä ei varmaan julkaista.

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua olen odottanut vuosia, ainakin 10 vuotta. Kymmenen vuotta sitten nämä monet adoptoidut lapset leikkivät pihoilla, uutena asiana Suomessa. Eikä yksikään näistä ole kokenut adoptiota Suomeen hyvänä asiana, puhuvat kuinka kokevat perheensä vieraana ja itsensä ei joukkoon kuuluvaksi vaikka suomalaisissa koululuokissa. Moni kantaa pysyvää sairauttakin huonojen olojen takia. Moni kiusasi fyysisesti moni taas henkisesti kavereitaan. Mutta tätä ei varmaan julkaista.

Moni muukin hylätty kokee toiseutta. En tiedä, vahvistaako väärässä kulttuurissa toisenlaisten ihmisten keskellä kasvaminen sitä tunnetta vai tarjoaako se toiseudentunteelle luonnollisen selityksen. 

Vierailija kirjoitti:

Mä oon miettinyt tuota, että voiko rikollisuus olla jossain määrin periytyvää, vai joko esim. tässä tapauksessa 4-vuotiaana on oppinut huumeisän ja ilotyttöäidin tavat? Suomessa adoptio on niiiin pitkä ja vaikea prosessi, että vaikea uskoa, että ei olisi olleet hyvät vanhemmat, josta syystä olisi ähtenyt mierolle tielle.

Tutkitusti rikollisuus on 80 % periytyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon miettinyt tuota, että voiko rikollisuus olla jossain määrin periytyvää, vai joko esim. tässä tapauksessa 4-vuotiaana on oppinut huumeisän ja ilotyttöäidin tavat? Suomessa adoptio on niiiin pitkä ja vaikea prosessi, että vaikea uskoa, että ei olisi olleet hyvät vanhemmat, josta syystä olisi ähtenyt mierolle tielle.

Tutkitusti rikollisuus on 80 % periytyvää.

Lähde?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sivusta seurannut yhtä adoptioperhettä. Vanhemmat aluksi onnensa kukkuloilla ja valmiina antamaan rakkautta ja yltäkylläisyyttä. Lapsi kasvaessaan aivan tunnekylmä, häiriintynyt, ei vaikuta että tuntisi mitään positiivisia tunteita adoptiovanhempiaan kohtaan.

Ja tämä on tietysti vanhempien vika eikös niin? Kaikkien tunnekylmien lasten ongelmahan, kun on huonot vanhemmat.

No ei, jos tarkoitat adoptiovanhempia. Mistä moinen oletus? Varhaislapsuuden kaltoinkohtelu ja kiintymyssuhteen puuttuminen tekee monista tunnekylmiä. Lue vaikka niistä Romanian lastenkotilapsista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Adptoitu lapsi ei ole automaattisesti erityislapsi. Ei myöskään huostaanotettu lapsi ole aina erityinen.

Kyllä mielestäni adoptioneuvonnassa sanotaan, että ulkomainen adoptiolapsi on aina erityislapsi jo ihan hylkäämisen ja kaiken maisemanvaihdoksen vuoksi. 

Mielestäni kotimaisetkin hylätyt lapset voisi luokitella automaattisesti erityislapsiksi ja tarjota automaattisesti tukea. 

Ei adoptiolapsi ole välttämättä erityislapsi tai tarvitse mitään ”tukea”. Ja sitähän voi pyytää jos kokee tarvitsevansa. En kyllä tiedä kuka sitä osaisi antaa, kun sosiaalipuoli ei adoptiosta tajua hölkäsen pöläystä.

T. Kahden adoptiolapsen eli ihan tavallisen jo aikuisen ihmisen äiti

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua olen odottanut vuosia, ainakin 10 vuotta. Kymmenen vuotta sitten nämä monet adoptoidut lapset leikkivät pihoilla, uutena asiana Suomessa. Eikä yksikään näistä ole kokenut adoptiota Suomeen hyvänä asiana, puhuvat kuinka kokevat perheensä vieraana ja itsensä ei joukkoon kuuluvaksi vaikka suomalaisissa koululuokissa. Moni kantaa pysyvää sairauttakin huonojen olojen takia. Moni kiusasi fyysisesti moni taas henkisesti kavereitaan. Mutta tätä ei varmaan julkaista.

Lähde näille väitteille?