Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun viestit kyllä tuntuvat tutuilta. Juurikin tuo, etten voi olla "tyttömäinen", turhamainen, en ansaitse mitään kaunista tai turhaa. Lapsuudessa ja nuoruudessa oli ihan normaalia, että veljeni sai kalliita merkkivaatteita, mutta kun minä tarvitsin jotain sen piti olla halvinta mahdollista. Edes iho-ongelmiini en saanut apua ja veli sai. Ehkäpä oman tyttären kanssa saan aikanaan kokea jonkin asteista eheytymistä, kun aidosti kuuntelen mitä hän tarvitsee ja autan häntä. Kyllä äidissäni on hyviäkin puolia, mutta on täysin sokea sille kuinka jäin esimerkiksi täysin ilman minkäänlaista emotionaalista tukea lapsuudessani. Olin se tyttö, joka vain pärjäsi siinä vieressä, samalla kun äidin ongelmat olivat niitä oikeita ongelmia ja veljen tarpeet olivat niitä oikeita tarpeita. Kaikki minuun liittyvä oli näkymätöntä. Pelkään todella paljon toistavani samaa omalle tyttärelle.
Välillä ajattelen olevani huono äiti, mutta toisaalta kun mietin kuinka vastaanotan lasteni tunteet, lohdutan ja autan heitä, niin en voi edes kuvitella tilannetta missä olisin saanut vastaavaa omalta äidiltäni. Se jatkuva huonommuuden tunne on kaikessa läsnä.
Hyvin sanottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei, Pinpinella, sinulla on ollut ihan hirveä äiti! On vaikea ymmärtää, että hirviöäidit eivät kuulu vain menneisyyteen, että heitä on koko ajan olemassa, kaikesta saatavilla olevasta tiedosta huolimatta.
Otan osaa: et ole mitenkään ansainnut tuollaista kohtelua, et sinä eikä kukaan muu joka joutuu elämään tuollaisissa olosuhteissa.
Saanko vielä kysyä, onko äitisi käynyt töissä ja jos on, minkä alan ihmisiä hän on?
Hei, kiitos vastauksesta ja että jaksoit ylipäätään lukea.
Harmittaa vielä, että nuorin sisarukseni joutuu asumaan kotona. Sairastuimme molemmat masennukseen, itse pärjään jo paremmin ja asun omillani, toinen joutuu pärjäämään henkisesti myrkyllisessä ympäristössä ja yrittää yhä samaan aikaan toipua ja valmistua.
Äitini on aina ollut ahkera tekemään töitä ja ylipäätään kaikkea, tuntuu että hän ei joko osaa olla aloillaan tai ei osaa sallia itselleen sitä, että olisi tekemättä mitään. On työskennellyt mm. siivoojana ja hoitanut raha-asioita eri tahoilla, ja yllättävää ehkä kyllä myös tehnyt hyväntekeväisyystyötä.
Hän puhuu usein työstään ja kuulostaa kyllä siltä että on hankala tulla toimeen kovin monen ihmisen kanssa, ainakaan pitkän aikaa.
Kirjavinkki:
Kirsi Hiilamo & Heli Pruuki, 2020: Aina tytär, aina äiti.
"Psykoterapeutit Hiilamo ja Pruuki pohtivat teoksessaan aikuisen naisen moni-ilmeistä suhdetta omaan äitiin. Millaista on äidin valta ja kuinka se näkyy tyttären elämässä? Miksi suhde äitiin on hyvässä ja pahassa niin erityinen? Kuinka irtautua, ymmärtää ja pysyä lähellä?"
Yhden esimerkin äitini omituisesta käytöksestä haluaisin esittää, varhaisimpia muistojani niistä harvoista jotka muistan äitini kanssa.
Olin korkeintaan kuuden, molemmat vanhemmat mukana(en muista olivatko jo eronneet, yleensä tehtiin vaihto toisen vanhemman luo uintikerran yhteydessä). Isä hyppyytti minua vedessä lempeästi ja ilman, että kasvoni joutuivat veden alle. Pidin siitä.
Hetken päästä samaa sitten äidin kanssa, paitsi että äiti oli hieman ronskimpi ja käytti minua välillä veden alla. Tämän ymmärrän sinänsä siltä kantilta, että olisin ns. oppinut myös olemaan siellä veden alla. Olen kuitenkin aina ollut hyvin varauksellinen, harkitseva ihminen, enkä kokenut sitä silloin mukavaksi, kielsin äitiä enkä muista saatoinko itkeäkin kun ei heti uskonut.
Äidin silloinen reaktio hämmentää yhä suuresti.
Meni altaan nurkkaan selkä meihin päin MURJOTTAMAAN aivan hiljaa, kädet puuskassa, eikä häneen saanut koko loppuaikana mitään kontaktia. Minä pienenä lapsena menen kysymään "äiti, mikä on?", pyytelen anteeksi, yritän saada yhteyden ja vastakaikua, huolehtia tästä _aikuisesta_ joka ei tee elettäkään.
Tämä toistui useita kertoja ja oma syyllisyyden tunne oli pohjaton. Kuinka kehtasin nauttia isäni seurasta, asettaa omia rajojani ja aiheuttaa äidilleni niin kamalan olon?
Jälkeenpäin asiasta ei lapsuudessa puhuttu, ja nykyään äiti ei yllättäen muista mitään tällaista.
Pinpinella kirjoitti:
Jatkuu edellisestä..
Mistään oikeasta asiasta ei voida puhua, keskustelu kääntyy aina äidin valitsemaan aiheeseen ja on usein vaarassa suistaa äidin marttyyrivaihteelle, jolloin kaikki haukkuvat häntä ja hänhän tekee aina kaiken huonosti! Todellisuudessa kukaan ei ole sanonut mitään epäasiallista tai henkilökohtaisesti loukkaavaa. Äiti ei myöskään osaa pyytää apua, ja uhriutuu kun joutuu tekemään kaiken itse.
Kiitoksen saattaa saada kun äiti on hyvällä tuulella, anteeksipyyntöä ei koskaan. Fyysinen läheisyys on äidille outoa ja viimeksi kun häntä halasin, katsoi minua kuin hullua(taisin olla n. 18-vuotias).
Niinä harvoina kertoina kun toin kavereita kylään, äiti saattoi kilahtaa mitä ihmeellisimmistä asioista sellaisella tavalla, jota en ollut kotona kohdannut normaalisti. Huutoa kurkkusuorana, minä itkin. Hävetti, enkä halunnut tuoda enää kavereitani sellaiseen ympäristöön.
En saanut täysi-ikäisenäkään vielä leikkauttaa lyhyttä tukkaa(tein sen silti), vaikka sekä äidilläni että isosiskollani oli kummallakin sellainen. Näytin kuulemma liikaa pojalta. Painosta huomautteli aina kun se alkoi kasvun myötä muuttumaan. Jopa kun olin syvästi masentunut ja laihduin, äidin ainoa kommentti oli "no kuole sitten pois!" Menin terapiaan, äidiltä en lohtua, apua tai ymmärrystä ole saanut.
Lyönyt äiti on kahdesti, kun ei pitänyt jostain mitä sanoin. En muista mitä.
Tarinaa olisi varmasti vaikka kuinka, viesti alkaa vaan olemaan aika pitkä. Yritämme nyt selvittää nuoremman sisaruksen kanssa vanhempien kokemuksia äidistä. Luulin tämän olevan vain narsismia, mutta tämä ketju on valottanut asiaa enemmän ja toiminut hyvänä vertaistukena, kiitos siitä.
Aivan kuin olisit kirjoittanut minusta ja perheestäni. Äidin käytös on aina ollut täysin samanlaista. Katkaisin välit lähes täysin jo monta vuotta sitten. Kostoksi äiti on mustamaalannut minua omalle tyttärelleni, enkä oikein osaa tehdä sille asialle mitään, koska en halua että hän joutuu riidan välikappaleeksi.
Paljon tsemppiä sinulle ja sisaruksillesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pinpinella kirjoitti:
Yhden esimerkin äitini omituisesta käytöksestä haluaisin esittää, varhaisimpia muistojani niistä harvoista jotka muistan äitini kanssa.
Olin korkeintaan kuuden, molemmat vanhemmat mukana(en muista olivatko jo eronneet, yleensä tehtiin vaihto toisen vanhemman luo uintikerran yhteydessä). Isä hyppyytti minua vedessä lempeästi ja ilman, että kasvoni joutuivat veden alle. Pidin siitä.
Hetken päästä samaa sitten äidin kanssa, paitsi että äiti oli hieman ronskimpi ja käytti minua välillä veden alla. Tämän ymmärrän sinänsä siltä kantilta, että olisin ns. oppinut myös olemaan siellä veden alla. Olen kuitenkin aina ollut hyvin varauksellinen, harkitseva ihminen, enkä kokenut sitä silloin mukavaksi, kielsin äitiä enkä muista saatoinko itkeäkin kun ei heti uskonut.Äidin silloinen reaktio hämmentää yhä suuresti.
Meni altaan nurkkaan selkä meihin päin MURJOTTAMAAN aivan hiljaa, kädet puuskassa, eikä häneen saanut koko loppuaikana mitään kontaktia. Minä pienenä lapsena menen kysymään "äiti, mikä on?", pyytelen anteeksi, yritän saada yhteyden ja vastakaikua, huolehtia tästä _aikuisesta_ joka ei tee elettäkään.
Tämä toistui useita kertoja ja oma syyllisyyden tunne oli pohjaton. Kuinka kehtasin nauttia isäni seurasta, asettaa omia rajojani ja aiheuttaa äidilleni niin kamalan olon?Jälkeenpäin asiasta ei lapsuudessa puhuttu, ja nykyään äiti ei yllättäen muista mitään tällaista.
Hei, vaikka olen 60-luvulla syntynyt äiti, luulen että minulla on yksi mahdollinen selitys tuohon.
Hän tunsi valtavaa häpeää siitä, että ei ollut tajunnut että se upottaminen ei ollutkaan hyvä juttu. Häpeää, että hän ei ollutkaan täydellinen äiti. Täydellisyyden vaatimus on kauhea. Myös pelkoa, että nyt et rakasta häntä koska hän on mokannut. Ja pelkoa että rakastat isääsi enemmän.
Veikkaan, että hän lamaantui siitä häpeästä eikä pystynyt käsittelemään sitä. Ja siksi hän ei myöskään muista sitä, on blokannut sen mielestä.
Tämä nyt tuli mieleen yhtenä häpeällä kasvatettuna äitinlä ja tyttärenä.
Eli jos yhtään auttaa, on mahdollista että hän ei ollut vihainen sinulle vaan itselleen, ei rankaissut sinua vaan itseään. Ei auta kun lapsi on ollut hädissään, mutta jos auttaisi sinua edes nyt aikuisena.
Tutulta kuulostavat monet kohdat: etäisyys, jättäminen yksin kuukautissuojahankintojen kanssa jne.!
Ylipäätään ennen ihmiset ovat puhuneet toisilleen paljon tylymmin kuin nykyään.
Omassa perheessä olen halunnut toimia toisin, halaan lapsia paljon, teemme asioita yhdessä, on ihanaa kun lasten kaverit viihtyvät meillä jne. Liikaa varmaankin muistuttelen heitä käyttämään aikaansa hyödyllisesti, mutta lapsena monet asiat omaksuu paremmin kuin aikuisena. Itseltäni ei vaadittu lapsena oikein mitään paitsi suoriutumista koulussa, ja sen vuoksi pidän huolen, että meillä lapsetkin tekevät osan kotitöistä.
Oma lapsuudenperheeni oli pienituloinen, mutta olen ihmetellyt myös varakkaasta taustasta tulevassa anopissani sitä, ettei hän koskaan puhu ikävistä asioista!
Hänellä on todella kuormittavia sairauksia, joista emme saa kuulla mitään kuin hiukan joskus sivulauseissa, ja emme siten osaa ottaa niitä aina huomioon. Olen sitten tuntenut syyllisyyttä, kun olemme vaikka olleet perheen yhteisellä kävelyretkellä, enkä ollut tiennyt, ettei hänen polvensa kestäisi sitä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen syntynyt -79 ja äitini -60 syntynyt eikä ollut tuollaista. Ja vaikka äitini sai mut nuorena niin ihan suunniteltu lapsi olen ja vanhempani olivat naimisissa jos keksii alkaa aukomaan päätään.
Vierailija kirjoitti:
Mitä sitten ajattelette tästä äitini toiminnasta? ap
Taitaa olla jotain traumaa. Ei ole normaalin ihmisen käytöstä. Siis että ei edes osta tyttärelleen niitä "sidetarvikkeita", ihan pimeetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pinpinella kirjoitti:
Yhden esimerkin äitini omituisesta käytöksestä haluaisin esittää, varhaisimpia muistojani niistä harvoista jotka muistan äitini kanssa.
Olin korkeintaan kuuden, molemmat vanhemmat mukana(en muista olivatko jo eronneet, yleensä tehtiin vaihto toisen vanhemman luo uintikerran yhteydessä). Isä hyppyytti minua vedessä lempeästi ja ilman, että kasvoni joutuivat veden alle. Pidin siitä.
Hetken päästä samaa sitten äidin kanssa, paitsi että äiti oli hieman ronskimpi ja käytti minua välillä veden alla. Tämän ymmärrän sinänsä siltä kantilta, että olisin ns. oppinut myös olemaan siellä veden alla. Olen kuitenkin aina ollut hyvin varauksellinen, harkitseva ihminen, enkä kokenut sitä silloin mukavaksi, kielsin äitiä enkä muista saatoinko itkeäkin kun ei heti uskonut.Äidin silloinen reaktio hämmentää yhä suuresti.
Meni altaan nurkkaan selkä meihin päin MURJOTTAMAAN aivan hiljaa, kädet puuskassa, eikä häneen saanut koko loppuaikana mitään kontaktia. Minä pienenä lapsena menen kysymään "äiti, mikä on?", pyytelen anteeksi, yritän saada yhteyden ja vastakaikua, huolehtia tästä _aikuisesta_ joka ei tee elettäkään.
Tämä toistui useita kertoja ja oma syyllisyyden tunne oli pohjaton. Kuinka kehtasin nauttia isäni seurasta, asettaa omia rajojani ja aiheuttaa äidilleni niin kamalan olon?Jälkeenpäin asiasta ei lapsuudessa puhuttu, ja nykyään äiti ei yllättäen muista mitään tällaista.
Olen lukenut viestisi, Pinpinella, ja tunnen suurta myötätuntoa sinua kohtaan.
Tämä uimakohtaus on aika kamala. Mieleeni tulee pari omaa samantyyppistä kokemustani. Leikin kauppaa keittiössämme kuuden vanhana. Minulla oli vettä sangoissa ja laitoin niitä kaappiin. Äiti kielsi leikkimästä. Isä antoi luvan äidin kiellosta huolimatta. Lopputulos: Äiti makaa pitkään keittiön lattialla itkemässä. Tokihan aviopuolisoiden pitäisi olla samaa mieltä siitä, mitä lapselta vaaditaan ja mitä sallitaan, mutta kuitenkin: niin vahva reaktio oli aika järkyttävä.
Toinen tapaus, kun olin yhdeksänvuotias. Mummuni, äidinäiti, kuoli yllättäen. Olin kuulemma hymyillyt hautajaisissa. Siitä minua puhuteltiin seuraavalla viikolla, ja äiti piti mykkäkoulua monta päivää. Itse muistan tilanteen niin, että yritin osoittaa myötätuntoista ilmettä monta vuotta nuoremmlle serkulleni. Ehkä se sitten oli hymyilyä.
Oli syy mikä tahansa sinun äitisi käyttäytymiseen, lapsen ei pitäisi joutua kokemaan sellaista. Sama on sanottava minun äitini käytöksestä.
Vierailija kirjoitti:
Pinpinella kirjoitti:
Yhden esimerkin äitini omituisesta käytöksestä haluaisin esittää, varhaisimpia muistojani niistä harvoista jotka muistan äitini kanssa.
Olin korkeintaan kuuden, molemmat vanhemmat mukana(en muista olivatko jo eronneet, yleensä tehtiin vaihto toisen vanhemman luo uintikerran yhteydessä). Isä hyppyytti minua vedessä lempeästi ja ilman, että kasvoni joutuivat veden alle. Pidin siitä.
Hetken päästä samaa sitten äidin kanssa, paitsi että äiti oli hieman ronskimpi ja käytti minua välillä veden alla. Tämän ymmärrän sinänsä siltä kantilta, että olisin ns. oppinut myös olemaan siellä veden alla. Olen kuitenkin aina ollut hyvin varauksellinen, harkitseva ihminen, enkä kokenut sitä silloin mukavaksi, kielsin äitiä enkä muista saatoinko itkeäkin kun ei heti uskonut.Äidin silloinen reaktio hämmentää yhä suuresti.
Meni altaan nurkkaan selkä meihin päin MURJOTTAMAAN aivan hiljaa, kädet puuskassa, eikä häneen saanut koko loppuaikana mitään kontaktia. Minä pienenä lapsena menen kysymään "äiti, mikä on?", pyytelen anteeksi, yritän saada yhteyden ja vastakaikua, huolehtia tästä _aikuisesta_ joka ei tee elettäkään.
Tämä toistui useita kertoja ja oma syyllisyyden tunne oli pohjaton. Kuinka kehtasin nauttia isäni seurasta, asettaa omia rajojani ja aiheuttaa äidilleni niin kamalan olon?Jälkeenpäin asiasta ei lapsuudessa puhuttu, ja nykyään äiti ei yllättäen muista mitään tällaista.
Hei, vaikka olen 60-luvulla syntynyt äiti, luulen että minulla on yksi mahdollinen selitys tuohon.
Hän tunsi valtavaa häpeää siitä, että ei ollut tajunnut että se upottaminen ei ollutkaan hyvä juttu. Häpeää, että hän ei ollutkaan täydellinen äiti. Täydellisyyden vaatimus on kauhea. Myös pelkoa, että nyt et rakasta häntä koska hän on mokannut. Ja pelkoa että rakastat isääsi enemmän.
Veikkaan, että hän lamaantui siitä häpeästä eikä pystynyt käsittelemään sitä. Ja siksi hän ei myöskään muista sitä, on blokannut sen mielestä.
Tämä nyt tuli mieleen yhtenä häpeällä kasvatettuna äitinlä ja tyttärenä.Eli jos yhtään auttaa, on mahdollista että hän ei ollut vihainen sinulle vaan itselleen, ei rankaissut sinua vaan itseään. Ei auta kun lapsi on ollut hädissään, mutta jos auttaisi sinua edes nyt aikuisena.
Pinpinellan äiti kuulostaa todella tutulta. Tässä tilanteessa äiti meni suorastaan häpeänurkkaan, lähes dissosioituneena, näkemättä itse sitä miltä hän näyttää aikuisena ihmisenä julkisella paikalla uimahallissa. Häpeä voi olla niin voimakas, että vajoaa omaan maailmaansa ja sulkee ympäristönsä pois. Julkisessa tilassa ei voi myöskään ryöpsäyttää raivolla omaa häpeäänsä lapselle eli nolata lasta, kotioloissa tämä olisi voinut normaalisti tapahtua. Halvattu että on tuttu tilanne.
Jotenkin tässä tulee myös spontaanisti mieleen se aika kun Facebook rantautui Suomeen vähän yli 10 vuotta sitten. Satuin asumaan silloin muilla mailla ja hämmentyneenä luin ihmisten Facebook-seiniä kun näin, että suomalaisetkin kehuvat siellä toinen toisiaan, peukuttavat ja antavat myönteistä palautetta! Voiko tämä olla aitoa? Että siis suomen kielellä luen lauseita, joissa sanotaan jotain kivaa toiselle, eikä vain nolata ja haukuta ja pikkunaljailla. Vai oliko se vieraskoreutta? Miten livenä, irl?
Tässä ketjussa minusta hyvin paljastuu suomalaisten pehmeä ja haavoittuva "underbelly", josta enemmistöllä on varmasti vähän kokemuksia, mulla ja Pinpinellalla valitettavasti enemmän. Koko kansankunnan enemmistön mainitsen siksi, että muistui mieleeni jokavuotiset laulukokeet koulussa. Luokan eteen piti kaikkien mennä tirskuttavaksi ja nolattavaksi. Miten se lauluääni tai nuottikorva edes taianomaisesti olisi voinut itsestään parantua kun sitä ei harjoitettu mitenkään? Yksikin alkoholisoitunut ala-asteen opettaja päätti, että saamme laulaa karttahuoneessa kahden kesken hänelle, mutta koe nauhoitettiin ja kasetti soitettiin koko luokalle naurettavaksi. Nykyisin sanon tätä mielessäni kollektiiviseksi harhaisuudeksi, yhteiseksi hallusinaatioksemme siitä, mitä kasvatus voi olla. Tämä tosin alkoi vasta valjeta, kun kysyin eri maista tulevilta ulkomaisilta tutuiltani, että oliko heillä ollut koulussa laulukokeita eikä kellään ollut ollut.
Myöhemmin olen alkanut myös kysellä annetaanko kouluissa käytösnumeroita muualla päin ja tähänastinen gallupini sanoo, että vain Suomessa. Siis kouluihin ei Suomessa mennäkään opettelemaan käyttäytymistä ja kuulemaan käytösohjeita ja tekemään virheitä niin kuin lapset määritelmänsä mukaan tekevät, vaan sinne mennään tulemaan arvotetuksi ja pelkäämään käytösnumeron alennusta? Eikö käytösnumero ole koulujen käytävillä leijuva jatkuva ad hominen hyökkäys tai sen mahdollisuus, seikka jolla ei ole mitään tekemistä asiayhteyden kanssa eli sen että lapset ovat oppimassa elämää, eivät täydellisiä ihmisalkuja joita saa nolata virhellisestä käyttäytymisestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asuin lapsuudessani Vuosaaressa, tämä tapahtui 60-luvulla. Vanhempani olivat koulutettua väkeä, mutta nykyajan mittapuun mukaan perheessämme oli kaikki pielessä. Lapsilta odotettiin jotain käsittämätöntä valmiutta osata kaikki ja huolehtia itse kaikista asioistaan kansakouluiässä. Samoin kaikki tarvitsemamme piti rahoittaa itse viikkorahoista, joita vanhemmat eivät maksaneet. Asuimme isossa rivitaloyhtiössä, lapsia oli paljon ja nuoret, kolmikymppiset vanhemmat ryyppäsivät ja tanssivat.
Yhden kaverini tehtävä oli noin 9-vuotiaana käydä päivittäin koulun jälkeen ruokaostoksilla ja sitten valmistaa perheen ateria. Hänen ekaluokkalainen veljensä pinnasi koulusta, vasta vähän ennen joulua opettaja soitti vanhemmille asiasta. Kävi ilmi, että poika vietti koulupäivät purjehtimalla yksinään optimistijollslla meressä.
Meillä oli myös vitosluokalla eli silloisella opparin ekalla huilukoe. Sain jostain syystä hepulin nokkahuilu suussa, meinasin tikahtua nauruun ja huilusta pääsi kimeitä, epävireisiä yliääniä. Sekös nauratti itseäni vain enemmän ja kiljuin naurusta huilu suussa ja kaamea äänten kakofonia päättyi vasta, kun opettaja karjaisi kestokykynsä petettyä arvosanan: ”Kahdeksan.”
Toisessa koulussa seiskaluokalla boikotoin epä-älyllistä laulukoetta kajauttamalla Hoosiannan. Siinähän on useita kertosäkeitä yms. lurituksia, ja aikani veisattua opettaja keskeytti senkin kokeen sanomalla riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pinpinella kirjoitti:
Yhden esimerkin äitini omituisesta käytöksestä haluaisin esittää, varhaisimpia muistojani niistä harvoista jotka muistan äitini kanssa.
Olin korkeintaan kuuden, molemmat vanhemmat mukana(en muista olivatko jo eronneet, yleensä tehtiin vaihto toisen vanhemman luo uintikerran yhteydessä). Isä hyppyytti minua vedessä lempeästi ja ilman, että kasvoni joutuivat veden alle. Pidin siitä.
Hetken päästä samaa sitten äidin kanssa, paitsi että äiti oli hieman ronskimpi ja käytti minua välillä veden alla. Tämän ymmärrän sinänsä siltä kantilta, että olisin ns. oppinut myös olemaan siellä veden alla. Olen kuitenkin aina ollut hyvin varauksellinen, harkitseva ihminen, enkä kokenut sitä silloin mukavaksi, kielsin äitiä enkä muista saatoinko itkeäkin kun ei heti uskonut.Äidin silloinen reaktio hämmentää yhä suuresti.
Meni altaan nurkkaan selkä meihin päin MURJOTTAMAAN aivan hiljaa, kädet puuskassa, eikä häneen saanut koko loppuaikana mitään kontaktia. Minä pienenä lapsena menen kysymään "äiti, mikä on?", pyytelen anteeksi, yritän saada yhteyden ja vastakaikua, huolehtia tästä _aikuisesta_ joka ei tee elettäkään.
Tämä toistui useita kertoja ja oma syyllisyyden tunne oli pohjaton. Kuinka kehtasin nauttia isäni seurasta, asettaa omia rajojani ja aiheuttaa äidilleni niin kamalan olon?Jälkeenpäin asiasta ei lapsuudessa puhuttu, ja nykyään äiti ei yllättäen muista mitään tällaista.
Hei, vaikka olen 60-luvulla syntynyt äiti, luulen että minulla on yksi mahdollinen selitys tuohon.
Hän tunsi valtavaa häpeää siitä, että ei ollut tajunnut että se upottaminen ei ollutkaan hyvä juttu. Häpeää, että hän ei ollutkaan täydellinen äiti. Täydellisyyden vaatimus on kauhea. Myös pelkoa, että nyt et rakasta häntä koska hän on mokannut. Ja pelkoa että rakastat isääsi enemmän.
Veikkaan, että hän lamaantui siitä häpeästä eikä pystynyt käsittelemään sitä. Ja siksi hän ei myöskään muista sitä, on blokannut sen mielestä.
Tämä nyt tuli mieleen yhtenä häpeällä kasvatettuna äitinlä ja tyttärenä.Eli jos yhtään auttaa, on mahdollista että hän ei ollut vihainen sinulle vaan itselleen, ei rankaissut sinua vaan itseään. Ei auta kun lapsi on ollut hädissään, mutta jos auttaisi sinua edes nyt aikuisena.
Varmasti äiti tunsi jonkinlaista pahaa oloa tässä tilanteessa, mutta aikuisen ihmisen olisi mielestäni hyvä opetella jonkinlaisia tunnetaitoja eikä lamaantua itse taaperon, kun tapahtuu jotain epämiellyttävää.
Tämä oli ainoa tilanne jossa äiti vetäytyi nurkkaan murjottamaan ilman mitään kontaktia. Monia muita tekojaan/sanojaan hän on kyllä unohtanut(="unohtanut"), jotka ne puolestaan ovat olleet suoraan sanottuna jo tahallisen ilkeitä.
Näen pointtisi viestissäsi, mutta itse oman äitini kanssa eläneenä ja ponnistelleena en jaksa oikein enää olla myötätuntoinen häntä kohtaan. Ymmärrän että hänellä on melko varmasti jotain menneisyydessään, mutta jos vielä tänäkin päivänä ei pysty huomioimaan muita eikä itse tarjoamani tuki ole kelvannut, olen kädetön.
Olen surullinen että hän päätyi tähän tilanteeseen, mutta empatiani häntä kohtaan on lopussa.
(Ps. edellisistä viesteistäni saa paremman kuvan millainen äitini on ollut.)
Minä en ymmärrä halveksimisen tunnetta. 40-luvulla syntyneellä äidilläni se on aina ollut valtavan hallitseva ominaisuus, halveksia muita, omia lapsiaankin. Onko muiden halveksiminen narsistin ominaisuus, itsensä muiden yläpuolelle korottamista, ilkeän ihmisen luonteenpiirre?
Olen varmasti joskus jo vastannut tähän ketjuun ja palaankin aina tänne lukemaan tarinoita kun tulee huonoja hetkiä. Haluan vain vahvistusta että oma lapsuuteni ei ollut missään mittakaavassa ok ja että en saisi antaa sen vaikuttaa. Tuntuu pahalta että katkeruus nousee pintaan aina hetkittäin, en edelleenkään tiedä millainen on normaali äitisuhde.
Kaikkia tuntuu yhdistävän tuo tyttärien murrosiän sivuuttaaminen ja menkkasuojat. Voi luoja mitä kestinkään. Aikuisiällä näen että kavereiden sisaruussuhteet äitisuhteista puhumattakaan voivat olla todella kadehdittavia. Olen kateellinen, tunnen olevani huono, jotain vailla. Äitini piti huolen että kukaan meistä ei koskaan näyttänyt tunteita, ilkkui, kiusasi, käänsi toisiaan vastaan Mietin usein että vain soittaisin siskolleni ja kysyisin hänen elämästään, mutta pelkään että hän ei koskaan nähnyt lapsuudessaan mitään outoa ja että hän jonkinlaisena refleksinä ivailisi samalla lailla kun äitimme meidät opetti.
Lähin "äitikokemus" lienee se kun ala-asteella opettajani halasi minua ja lohdutti. Säteilin varmaan viikon koska tunsin saavani toiselta ihmiseltä lohtua ja hyväksyntää. Surullisin muistoni, vaikka samalla hienoimpia tunteita joita muistan :(
Kiitos tästä keskusteluketjusta.
Vierailija kirjoitti:
Kun minä sain ensimmäisen apurahani, isäni ei tosiaankaan onnitellut. Kyseli vaan, että eikö minun kannattaisi mieluummin hakeutua "oikeisiin töihin". Olen saanut apurahoja sen jälkeenkin ja julkaissut kirjojakin, mutta näistä en ole vanhemmilleni enää mitään maininnut.
En ollut tietoinen siskoni miehen hakkaavan siskoani ennen kuin sain merkittävän viran ja kerroin siitä innoissani äidilleni puhelimessa. Äiti oli hiljaa niin pitkään että luulin hetken aikaa puhelun katkenneen kunnes äiti sanoi että sinä et taida tietääkään että Mika hakkaa Maijaa? Siis mitä vi.....ua? Se kateus ja kestämätön tunne äidillä pakotti kertomaan tuon asian jotta saa jotenkin lytättyä minut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun minä sain ensimmäisen apurahani, isäni ei tosiaankaan onnitellut. Kyseli vaan, että eikö minun kannattaisi mieluummin hakeutua "oikeisiin töihin". Olen saanut apurahoja sen jälkeenkin ja julkaissut kirjojakin, mutta näistä en ole vanhemmilleni enää mitään maininnut.
En ollut tietoinen siskoni miehen hakkaavan siskoani ennen kuin sain merkittävän viran ja kerroin siitä innoissani äidilleni puhelimessa. Äiti oli hiljaa niin pitkään että luulin hetken aikaa puhelun katkenneen kunnes äiti sanoi että sinä et taida tietääkään että Mika hakkaa Maijaa? Siis mitä vi.....ua? Se kateus ja kestämätön tunne äidillä pakotti kertomaan tuon asian jotta saa jotenkin lytättyä minut.
Tää on perus väline mitätöintiin. En enää kerro yhtään mitään elämästäni mutta silloin kun vielä kerroin, meno oli juuri samaa. Siis jos kerroin että sain todella hyvän ylennyksen, äiti oli hiljaa pitkään ja sitten tokaisi ”tiesitkö että kylppärissämme on kosteusvaurio”. Tai jos olin ostanut uuden auton niin ”oletkos kuullut että Ritulla oli infarkti”. Siis mitätöidään se toisen kertoma teeskennellen etten kuullutkaan ja työnnetään joku uusi typerä aihe keskusteluun.
Perus kateutta kai joo mutta silti loukkaavaa. Ja äidin typeristä jutuista pitää olla tietenkin kiinnostunut ja kehua sitä joka asiasta. Tyttären osalta tämä ei menekään niin vaan tytärtä halvennetaan ja mitätöidään, alennetaan ja pienennetään.
Olen nykyään ison organisaation talousjohtaja, äiti kertoo muille että olen joku apulainen kirjanpito-osastolla. ei kestä tunnustaa totuutta.
Hei, Pinpinella, sinulla on ollut ihan hirveä äiti! On vaikea ymmärtää, että hirviöäidit eivät kuulu vain menneisyyteen, että heitä on koko ajan olemassa, kaikesta saatavilla olevasta tiedosta huolimatta.
Otan osaa: et ole mitenkään ansainnut tuollaista kohtelua, et sinä eikä kukaan muu joka joutuu elämään tuollaisissa olosuhteissa.
Saanko vielä kysyä, onko äitisi käynyt töissä ja jos on, minkä alan ihmisiä hän on?