70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Vierailija kirjoitti:

Oliko muilla niin että tyttöjen/naisten alapäälle ei ollut kunnollista nimeä? Meidän perheessä tytöillä oli vain pylly. Eikä todellakaan puhuttu kuukautisista tai ostettu rintaliivejä, minkäänlaisesta muusta valistuksesta nyt puhumattakaan. Tyttären saadessani yksi ensimmäisiä opeteltavia asioita minulle oli pimppi sanan käyttö. Alkuun tuntui todella hankalalta. Tyttöni on hyvin puhelias ja avoin ja muistan jännittäneeni aikoinaan että sanooko tyttöni tuon "kielletyn" sanan äitini kuullen.

Haaveilin jossain vaiheessa nuoruudessani kätilön ammatista, mutta haaveeni tyssäsi ajatukseen etten ikinä voisi moista asiaa sanoa äidilleni. Työskenteleväthän kätilöt päivittäin jonkin sellaisen asian parissa jota meidän perheessä ei voinut edes ääneen sanoa.

Jatkan tähän viestiini vielä että äitini oli ja on kuitenkin "hyvä" äiti. Ei mikään persoonallisuushäiriöinen tyranni mitä tässä ketjussa on paljon kuvailtu. Olemme periaatteessa hyvinkin läheisiä, mutta edelleen nämä naiseuteen liittyvät asiat on sellainen mistä emme koskaan puhu, emme myöskään ns. syvällisiä. Olen miettinyt että tyttären kasvaminen ja naiseksi kehittyminen oli varmaan hankalaa aikaa myös äidilleni. Uskon että hän olisi halunnut minua auttaa ja opastaa, mutta ei vain osannut tai kyennyt. Äitini kasvoi tiukan uskonnollisessa perheessä enkä usko että hänkään oli saanut mummoltani juurikaan tukea tai oppia näissä asioissa. Äitini ei saanut katkaistua tätä puhumattomuuden ketjua, minä onneksi sen tein.

Olen syntynyt 80-luvun puolivälissä, äitini 50-luvun lopussa. Muistan varhaislapsuuteni hyvänä aikana, vaikka äiti usein muisteleekin minun olleen kaikin puolin "vaikea lapsi" alkaen siitä, että minun (esikoisen) synnytys oli vaikein kaikista synnytyksistä. Tultuani itse raskaaksi vasta ymmärsin, että tosiaan, esikoisen synnytys yleensä on vaikein, ei sen vauvan syytä. Saatuani lähemmäs kolmekymppisenä ensimmäisen lapseni pelkäsin, että äitini tekisi vahingoissa jotain pahaa lapselleni, sillä viimeiset 15 vuotta minusta oli tuntunut siltä, että äitini haluaa satuttaa minua hienovaraisilla tavoilla. Esimerkiksi kun olin opiskeluaikana hoikka S-kokoinen painostaan epävarma nuori nainen, osti hän minulle XL-koon kirpparivaatteita. Kun sain opiskelupaikan yliopistosta ja iloitsin siitä, hän lyttäsi minut. Kun seurustelin 20-kymppisenä ensimmäisen kerran, hän haukkui poikaystäväni tapaamatta tätä. Kun hän tuli katsomaan ensimmäistä lasten lastaan, hän huomautti, että raskauskilot eivät vielä olleet karisseet (päivä synnytyksen jälkeen). Olen kateellinen niille, joilla on äiti, joka välittää.

Vierailija kirjoitti:

Oliko muilla niin että tyttöjen/naisten alapäälle ei ollut kunnollista nimeä? Meidän perheessä tytöillä oli vain pylly. Eikä todellakaan puhuttu kuukautisista tai ostettu rintaliivejä, minkäänlaisesta muusta valistuksesta nyt puhumattakaan. Tyttären saadessani yksi ensimmäisiä opeteltavia asioita minulle oli pimppi sanan käyttö. Alkuun tuntui todella hankalalta. Tyttöni on hyvin puhelias ja avoin ja muistan jännittäneeni aikoinaan että sanooko tyttöni tuon "kielletyn" sanan äitini kuullen.

Haaveilin jossain vaiheessa nuoruudessani kätilön ammatista, mutta haaveeni tyssäsi ajatukseen etten ikinä voisi moista asiaa sanoa äidilleni. Työskenteleväthän kätilöt päivittäin jonkin sellaisen asian parissa jota meidän perheessä ei voinut edes ääneen sanoa.

Isäni teki viikonmittaista urakkaa ja tienasi perheen elannon uudessa omakotitalossa.

Isän poissa ollessa äiti komensi paskavitut pesulle. Minut ja siskoni. Olin alle kouluikäinen ja siskonikin vain viisi vuotta vanhempi.

Nimitteli rotaksi ja äpäräksi. Viikot olivat jatkuvaa siivoamista ja alistamista.

Isä kun tuli kotiin, niin oltiin siskon kanssa sievästi vierekkäin ja iloisia siitä, että simputus loppui viikonlopuksi.

Isä oli lempeå ja oikeudenmukainen.

Äiti esti kaiken kanssakäymisen isän kanssa. Pelkäsi kaiketi, että tuo kaltoinkohtelu paljastuu.

Syntynyt 72

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko muilla niin että tyttöjen/naisten alapäälle ei ollut kunnollista nimeä? Meidän perheessä tytöillä oli vain pylly. Eikä todellakaan puhuttu kuukautisista tai ostettu rintaliivejä, minkäänlaisesta muusta valistuksesta nyt puhumattakaan. Tyttären saadessani yksi ensimmäisiä opeteltavia asioita minulle oli pimppi sanan käyttö. Alkuun tuntui todella hankalalta. Tyttöni on hyvin puhelias ja avoin ja muistan jännittäneeni aikoinaan että sanooko tyttöni tuon "kielletyn" sanan äitini kuullen.

Haaveilin jossain vaiheessa nuoruudessani kätilön ammatista, mutta haaveeni tyssäsi ajatukseen etten ikinä voisi moista asiaa sanoa äidilleni. Työskenteleväthän kätilöt päivittäin jonkin sellaisen asian parissa jota meidän perheessä ei voinut edes ääneen sanoa.

Isäni teki viikonmittaista urakkaa ja tienasi perheen elannon uudessa omakotitalossa.

Isän poissa ollessa äiti komensi paskavitut pesulle. Minut ja siskoni. Olin alle kouluikäinen ja siskonikin vain viisi vuotta vanhempi.

Nimitteli rotaksi ja äpäräksi. Viikot olivat jatkuvaa siivoamista ja alistamista.

Isä kun tuli kotiin, niin oltiin siskon kanssa sievästi vierekkäin ja iloisia siitä, että simputus loppui viikonlopuksi.

Isä oli lempeå ja oikeudenmukainen.

Äiti esti kaiken kanssakäymisen isän kanssa. Pelkäsi kaiketi, että tuo kaltoinkohtelu paljastuu.

Syntynyt 72

Niin ja muiden silmissä mekin olimme aina se ihanteellinen perhe.

Vierailija kirjoitti:

Oliko muilla niin että tyttöjen/naisten alapäälle ei ollut kunnollista nimeä? Meidän perheessä tytöillä oli vain pylly. Eikä todellakaan puhuttu kuukautisista tai ostettu rintaliivejä, minkäänlaisesta muusta valistuksesta nyt puhumattakaan. Tyttären saadessani yksi ensimmäisiä opeteltavia asioita minulle oli pimppi sanan käyttö. Alkuun tuntui todella hankalalta. Tyttöni on hyvin puhelias ja avoin ja muistan jännittäneeni aikoinaan että sanooko tyttöni tuon "kielletyn" sanan äitini kuullen.

Haaveilin jossain vaiheessa nuoruudessani kätilön ammatista, mutta haaveeni tyssäsi ajatukseen etten ikinä voisi moista asiaa sanoa äidilleni. Työskenteleväthän kätilöt päivittäin jonkin sellaisen asian parissa jota meidän perheessä ei voinut edes ääneen sanoa.

Meillä äiti sanoi veljellä pippeli ja minulla värkki tai tavara. Ja alusta asti tuo sana, silloin kun se oli pakko sanoa, sanottiin nopeasti ja selvästi inhoten ja häveten, niin että jo pienenä lapsena ymmärsin että kyseessä on nolo ja likainen ruumiinosa, josta ei pidä puhua ja johon ei tule koskea. Oikein inhotti miksi ei minulla ollut hienoa pippeliä vaan semmoinen yököttävä värkki vaan. (äiti vm. -47, minä -74)

Surulliseksi vetää lukea näitä kertomuksia, sekä ap:n että myöhempien kirjoittajien. Kun itse tuntuu että on äitinä ponnistellut, stressannut, yrittänyt ihan hirveästi olla hyvä ja kokenut syvää kyvyttömyyttä ja riittämättömyyttä, ei voi uskoa miten pienellä vaihteella jotkut ovat sen äitiytensä ottaneetkin. Ja että omia lapsiaan voi kohdella niin julmasti.

Itse 70-luvulla syntynyt, äiti 40-luvulta, mutta ei hirviö millään muotoa. Seksi, seksuaalisuus, kuukautiset, kroppa, ehkäisy jne. oli kiusallisia aiheita ja osasin varoa niistä puhumista kun huomasin miten piinaantunut äiti sellaisesta oli. Omien tytärten kanssa ei ole onneksi yhtään samanlaista, kaikesta on puhuttu avoimesti ja voisin oikeastaan sanoa että oma suhtautuminen on muuttunut tytärten opettamana vielä paljon avoimemmaksi ja mutkattomammaksi.

Ennen kaikkea koin lapsuudessa raskaana äitini avoimen, hänen itseensä kohdistuvan halveksunnan, itseinhon ja morkkaamisen. Koko ajan sain kuulla miten äiti mielestään olikin ruma, tyhmä ja mihinkään kelpaamaton. Olen myöhemmin miettinyt että jos vastaavat puheet olisivat olleet isän äitiin kohdistamia, voisin katsoa kasvaneeni perheessä jossa oli henkistä väkivaltaa, mutta entäs nyt? Tuntuu että se jätti itseen ja omaan kehitykseeni syvät jäljet, mutta niitten ymmärtäminen, jäsentäminen ja purkaminen on vaikeaa, kun en ole koskaan tavannut toisia joilla olisi vastaavia kokemuksia. Jäin tenivuosina todella yksin kun äiti ei tuntunut turvalliselta, positiiviselta aikuiselta jolle olisi niitä omia murheitaan ollenkaan voinut kertoa.

Äitini oli todella lapsellinen joissakin asioissa, esim. saattoi kisata huomiosta kanssani jos vaikka tein isäni kanssa jotain kivaa. 

Kuukautisista kyllä puhuttiin ja siteitäkin sain, mutta aihe oli tabu isäni kuullen. Jos isälläni oli asiaan liittyvää sanottavaa, esim. vessan roskiksen tyhjentämisestä, hän välitti sen äitini kautta. Seksivalitus annettiin lyömällä käteen kirja ensimmäisistä kerroista. Niinpä kun sain ekan poikaystävän 16-vuotiaana, tulinkin pian raskaaksi (meni alkuviikoilla onneksi kesken), kun en tiennyt mistään mitään. Koulun terveydenhoitaja ripitti minut aiheesta ja sain pillerit. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli pimppi oli "se" ja menkat oli "ne"[/quote

😂 Mun äiti on syntynyt 30-luvulla ja kertoi kuukautisista ja osti siteet, ei ollut ongelmaa. Jossain vaiheessa muuttui, että kuukautiset oli aina NE ja jos en tajunnut, tuli epämääräinen käden heilautus alapään suuntaan.

Nyt hän on jo yli 80 ja mulla on itsellä tyttäriä. Äitini kerran kyseli epämääräisesti niistä onko tyttärelläni jo alkanut. Hetken hämmentyneenä, että mitä mahtaa tarkoittaa ennenkuin tajusin. Oli ihan pakko sanoa, että ai kuukautisiako tarkoitat? Jos, niin miksi et voi sanoa suoraan. Minä puhun tytärten kanssa joko kuukautisista tai menkoista ja suhtaudumme aiheeseen ilman sen suurempaa draamaa.

Hänellä on muutenkin kyllä tapana puhua vertauskuvilla, joista pitäisi sitten yrittää ymmärtää mitä oikeasti haluaa. Suoraan ei vaan voi sanoa. Mikä taas saa minulla kierrokset nousemaan. Eikä auta vaikka olen satoja kertoja sanonut, että en ole ajatusten lukija, jos haluaa jotain sanoo suoraan, niin ei tule väärinkäsityksiä. Mutta ei, hän ei voi suoraan pyytää apua, kun olisi sitten vaivaksi meille, eikä ymmärrä, että tällä nykyisellä tavalla on vielä enemmän vaivaksi kuin silloin jos asioista puhuttaisiin heti ja suoraan.

Hyvä äiti ollut ja mulla ollut hyvä lapsuus, mutta tämän muuttaisin mielelläni.

Vierailija kirjoitti:

Hyi että inhotti toi ”esitteli isälleen ostoksiaan ilman häpeän häivää plääpläää... ostitte lapselle alusvaatteita ja hän reippaana tyttönä menee keikistelemään isille ja sinä itket onnesta, olisin itkenyt itsekin mutta surusta kun on tuollainen tyttö joka on häiriintyneellä tavalla kiinnostunut isästään. Tyttölapsett pitäisi saada avortoida suorilta, keikistelee iseille ja isin kvereille eikä osaa edes hävetä käytöstään.

En tiedä mihin kommenttiin viittaat, mutta inhottaa tuollainen joka näkee heti jotain likaista siinä, että lapsi näyttää isälleen jotain uutta mitä on juuri saanut. Joko sinua on kohdeltu kaltoin tai olet jotain mitä en edes viitsi sanoa jos kuvittelet että pieni lapsi olisi kiinnostunut isästään missään sellaisessa mielessä mitä itse annat nyt tekstissäsi ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyi että inhotti toi ”esitteli isälleen ostoksiaan ilman häpeän häivää plääpläää... ostitte lapselle alusvaatteita ja hän reippaana tyttönä menee keikistelemään isille ja sinä itket onnesta, olisin itkenyt itsekin mutta surusta kun on tuollainen tyttö joka on häiriintyneellä tavalla kiinnostunut isästään. Tyttölapsett pitäisi saada avortoida suorilta, keikistelee iseille ja isin kvereille eikä osaa edes hävetä käytöstään.

En tiedä mihin kommenttiin viittaat, mutta inhottaa tuollainen joka näkee heti jotain likaista siinä, että lapsi näyttää isälleen jotain uutta mitä on juuri saanut. Joko sinua on kohdeltu kaltoin tai olet jotain mitä en edes viitsi sanoa jos kuvittelet että pieni lapsi olisi kiinnostunut isästään missään sellaisessa mielessä mitä itse annat nyt tekstissäsi ymmärtää.

No kyllä mulle pienenä opetettiin selvästi että isän edessä ei saa olla alasti ja isin kanssa ei mennä saunaan enään viiden ikävuoden jälkeen, te ootte häiriintyneitä.

Tämä ketju on kyllä todella terapeuttinen! Olen syntynyt 70-luvun lopulla, vanhempani -52. Olen ainut lapsi, joten ei ole ketään kenen kanssa voisi lapsuuden kokemuksia jakaa. En tiedä miksen muista lapsuudestani juuri mitään. Ikäänkuin olisin ollut yksin aina. Isäni oli erittäin hallitseva ja äiti tahdoton, jolla ei ollut mielipiteitä tai ei voinut millekään mitään, ”koska isäsi”. Kaikki tehtiin ja kodin ilmapiiri oli isän mielialan mukainen.

Muistan, että äiti näytti yhden sidepaketin kaapin perällä, että tässä näitä. Sen jälkeen asiasta ei puhuttu. En tiedä miten olen tuon jälkeen siteeni hankkinut. En uskaltanut varmaan vuoteen avata sitä pakettia, käytin kai paperia. Kuukautisen olivat olleet yli vuoden ennen kuin edes kerroin äidille. En tiedä miksen kehdannut tai uskaltanut.

Yhden topin äiti osti ja senkin vaivihkaa antoi. Sen jälkeen ostin itse. Sain viikkorahaa kai sen verran. Synttäritarjoilut tai vaatteeni ostin itse. Muistan kun kaupassa melkein itkien mietin miksei kukaan halua auttaa minua. Miksei vaikka juhlamekon osto ole kenellekään muulle tärkeää kuin minulle.

Minulla on todella huono itsetunto. Koko ikäni olen kuullut olevani iso ja jotenkin vääränlainen. koskaan en muista saaneeni kehuja. Varsinkaan mistään ulkonäköön liittyvästä. Kun ”samanlainen ylipainoinen sinusta tulee kuin äidistäsi”. Mutta kun katson vanhoja valokuvia, en ole ollut mitenkään ylipainoinen.

Olen niin monta kertaa pettynyt kun olen jonkun asian vanhemmilleni kertonut ja vastaukseksi saanut haukkumista tai ei mitään. Eivät ole yli 20 vuoteen tienneet elämästäni oikeastaan mitään. Välit olen pistänyt isän juomisen takia poikki kolmesti. Aina jotenkin palattu vanhaan. Mistään ei ole ikinä keskusteltu.

Kauheinta on se, että nykyään kahden lapsen yh:na huomaan isäni jatkavan ilkeilyään varsinkin minun vanhempaan lapseeni. Pitäisi pystyä laittamaan välit poikki, mutta ovat kuitenkin välillä hyviä isovanhempia. Ja ainoita jotka saan lyhyellä varoitusajalla hoitamaan lapsiani.

Toivottavasti ne, joilla on hyvät välit vanhempiinsa osaavat sitä arvostaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kyllä todella terapeuttinen! Olen syntynyt 70-luvun lopulla, vanhempani -52. Olen ainut lapsi, joten ei ole ketään kenen kanssa voisi lapsuuden kokemuksia jakaa. En tiedä miksen muista lapsuudestani juuri mitään. Ikäänkuin olisin ollut yksin aina. Isäni oli erittäin hallitseva ja äiti tahdoton, jolla ei ollut mielipiteitä tai ei voinut millekään mitään, ”koska isäsi”. Kaikki tehtiin ja kodin ilmapiiri oli isän mielialan mukainen.

Muistan, että äiti näytti yhden sidepaketin kaapin perällä, että tässä näitä. Sen jälkeen asiasta ei puhuttu. En tiedä miten olen tuon jälkeen siteeni hankkinut. En uskaltanut varmaan vuoteen avata sitä pakettia, käytin kai paperia. Kuukautisen olivat olleet yli vuoden ennen kuin edes kerroin äidille. En tiedä miksen kehdannut tai uskaltanut.

Yhden topin äiti osti ja senkin vaivihkaa antoi. Sen jälkeen ostin itse. Sain viikkorahaa kai sen verran. Synttäritarjoilut tai vaatteeni ostin itse. Muistan kun kaupassa melkein itkien mietin miksei kukaan halua auttaa minua. Miksei vaikka juhlamekon osto ole kenellekään muulle tärkeää kuin minulle.

Minulla on todella huono itsetunto. Koko ikäni olen kuullut olevani iso ja jotenkin vääränlainen. koskaan en muista saaneeni kehuja. Varsinkaan mistään ulkonäköön liittyvästä. Kun ”samanlainen ylipainoinen sinusta tulee kuin äidistäsi”. Mutta kun katson vanhoja valokuvia, en ole ollut mitenkään ylipainoinen.

Olen niin monta kertaa pettynyt kun olen jonkun asian vanhemmilleni kertonut ja vastaukseksi saanut haukkumista tai ei mitään. Eivät ole yli 20 vuoteen tienneet elämästäni oikeastaan mitään. Välit olen pistänyt isän juomisen takia poikki kolmesti. Aina jotenkin palattu vanhaan. Mistään ei ole ikinä keskusteltu.

Kauheinta on se, että nykyään kahden lapsen yh:na huomaan isäni jatkavan ilkeilyään varsinkin minun vanhempaan lapseeni. Pitäisi pystyä laittamaan välit poikki, mutta ovat kuitenkin välillä hyviä isovanhempia. Ja ainoita jotka saan lyhyellä varoitusajalla hoitamaan lapsiani.

Toivottavasti ne, joilla on hyvät välit vanhempiinsa osaavat sitä arvostaa.

Kuulostaa kamalalta ja olen pahoillani puolestasi. Samantyyppistä taustaa itselläni. Itselläni nousi lasten myötä niin paljon pintaan kaikkea kuonaa omasta lapsuudesta että eka yritys isältä ilkeillä muutaman vuoden ikäiselle lapselleni nostatti niin kauhean vihan ja puolustusreaktion jostain syvältä että sanoin ensimmäistä kertaa kuin käärme sihisten täyttä raivoa että anna plla viimeinen kerta kun puhut lapselleni noin.

Voit uskoa että isä suorastaan pelästyi. Mutta tuo jostain syvältä lähtenyt leijonanemon asenne muutti asioita. Hän ei ole enää puhunut lapsilleni epäkunnioittavasti kertaakaan. En olisi pystynyt katsomaan vierestä kuinka omalle lapselle tehdään samoin kuin itselleni. Kerää rohkeutesi ja katkaise kierre. Kun tarpeeksi suutut, voi se tulla ihan luonnostaan ja tunne on aivan oikea ja sallittu.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on paljon esimerkkejä henkisestä väkivallasta ja suoranaisista psyykkisistä sairauksista, mutta sitten on sellaista lievempääkin outoa tapakulttuuria mikä tuntuu olevan yhteistä noille 40-lukulaisille. Esimerkiksi tuo tapa, että vähätellään ja ollaan töykeitä omille lapsille ja samaan aikaan mielin kielin kehuskellaan muita. Onko siinä takana huono itsetunto ja miellyttämisenhalu vai mikä? 

Oma äiti ei ole koskaan kehunut minua ja sen asian kanssa voin jotenkin elää, mutta kun ei kehu myöskään lapsiani. Sitten hän on niin pirtsakka ja kiva vähän vieraammille ihmisille, kehuu ulkonäköä, kehuu kaukaisempia sukulaislapsia. Halveksii ja naureskelee ulkonäköäni (olen normaalipainoinen toisin kuin hän, minulla on pitkä tukka mikä on hänestä jotain kamalaa, meikkaan ja pukeudun naisellisemmin kuin hän aikoinaan), ja näistä samoista ominaisuuksista mitkä minulla on halveksuttavia hän sitten kehuskelee muita, että kun on niin kaunis tukka ja mekko.

Erityisesti tunnen mielipahaa lasteni puolesta, he eivät jotenkin koskaan kelpaa hänelle sellaisenaan vaan hän saattaa heidän kuullenkin moittia kun eivät urheile tarpeeksi, harrasta sitä ja tätä, kuten joku tuttavan lapsi tai ole niin ulospäinsuuntautuneita kun pitäisi. Käydään kylässä aika harvoin jo välimatkankin takia ja sitten kun pitkän ajan jälkeen nähdään, niin mummo pälpättää ihastuneena ventovieraiden asioista eikä yhtään huomioi ja ota kontaktia lapsenlapsiinsa.  

Äitini on syntynyt 50-luvulla ja minä 80-luvulla mutta silti tunnistan monia kohtia tästä tekstistä. Meitä omia lapsia ei varmasti kehuttu/kehuta mistään mutta naapurin lapset ne vasta eteviä onkin. Esim. mulla on yliopistotutkinto ja teen vaativaa duunia mutta äitini nostaa ihaillen usein esiin lapsuudenkaverini, joka tekee hyvin simppeliä sihteerin työtä ilman mitään lukion jälkeistä koulutusta. Kyselee ja utelee multa vanhojen koulukavereiden kuulumisia mutta ei ole juurikaan kiinnostunut siitä mitä mulle oikeasti kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on kyllä todella terapeuttinen! Olen syntynyt 70-luvun lopulla, vanhempani -52. Olen ainut lapsi, joten ei ole ketään kenen kanssa voisi lapsuuden kokemuksia jakaa. En tiedä miksen muista lapsuudestani juuri mitään. Ikäänkuin olisin ollut yksin aina. Isäni oli erittäin hallitseva ja äiti tahdoton, jolla ei ollut mielipiteitä tai ei voinut millekään mitään, ”koska isäsi”. Kaikki tehtiin ja kodin ilmapiiri oli isän mielialan mukainen.

Muistan, että äiti näytti yhden sidepaketin kaapin perällä, että tässä näitä. Sen jälkeen asiasta ei puhuttu. En tiedä miten olen tuon jälkeen siteeni hankkinut. En uskaltanut varmaan vuoteen avata sitä pakettia, käytin kai paperia. Kuukautisen olivat olleet yli vuoden ennen kuin edes kerroin äidille. En tiedä miksen kehdannut tai uskaltanut.

Yhden topin äiti osti ja senkin vaivihkaa antoi. Sen jälkeen ostin itse. Sain viikkorahaa kai sen verran. Synttäritarjoilut tai vaatteeni ostin itse. Muistan kun kaupassa melkein itkien mietin miksei kukaan halua auttaa minua. Miksei vaikka juhlamekon osto ole kenellekään muulle tärkeää kuin minulle.

Minulla on todella huono itsetunto. Koko ikäni olen kuullut olevani iso ja jotenkin vääränlainen. koskaan en muista saaneeni kehuja. Varsinkaan mistään ulkonäköön liittyvästä. Kun ”samanlainen ylipainoinen sinusta tulee kuin äidistäsi”. Mutta kun katson vanhoja valokuvia, en ole ollut mitenkään ylipainoinen.

Olen niin monta kertaa pettynyt kun olen jonkun asian vanhemmilleni kertonut ja vastaukseksi saanut haukkumista tai ei mitään. Eivät ole yli 20 vuoteen tienneet elämästäni oikeastaan mitään. Välit olen pistänyt isän juomisen takia poikki kolmesti. Aina jotenkin palattu vanhaan. Mistään ei ole ikinä keskusteltu.

Kauheinta on se, että nykyään kahden lapsen yh:na huomaan isäni jatkavan ilkeilyään varsinkin minun vanhempaan lapseeni. Pitäisi pystyä laittamaan välit poikki, mutta ovat kuitenkin välillä hyviä isovanhempia. Ja ainoita jotka saan lyhyellä varoitusajalla hoitamaan lapsiani.

Toivottavasti ne, joilla on hyvät välit vanhempiinsa osaavat sitä arvostaa.

Kuulostaa kamalalta ja olen pahoillani puolestasi. Samantyyppistä taustaa itselläni. Itselläni nousi lasten myötä niin paljon pintaan kaikkea kuonaa omasta lapsuudesta että eka yritys isältä ilkeillä muutaman vuoden ikäiselle lapselleni nostatti niin kauhean vihan ja puolustusreaktion jostain syvältä että sanoin ensimmäistä kertaa kuin käärme sihisten täyttä raivoa että anna plla viimeinen kerta kun puhut lapselleni noin.

Voit uskoa että isä suorastaan pelästyi. Mutta tuo jostain syvältä lähtenyt leijonanemon asenne muutti asioita. Hän ei ole enää puhunut lapsilleni epäkunnioittavasti kertaakaan. En olisi pystynyt katsomaan vierestä kuinka omalle lapselle tehdään samoin kuin itselleni. Kerää rohkeutesi ja katkaise kierre. Kun tarpeeksi suutut, voi se tulla ihan luonnostaan ja tunne on aivan oikea ja sallittu.

Hitsi kun on terapeuttinen vertaistukiketju. Suorastaan kanssaelin tuon spontaanin kohtauksen, jossa oman lapsuuden epäoikeudenmukaisuudet pulpahtavat esiin ja sait todella muutettua juonen kulun.

Tunnistan kaikki tämän ketjun häpäisemällä kasvattamiset, vaikenemisen, alkoholiin pakenemisen, haukkumisen, myönteisen palautteen totaalisen olemattomuuden ym. Nykyisin kun olen käynyt juhlapyhinä vanhempieni luona ja jonkun haukkuminen ja soimaaminen alkaa, usein vielä jopa ruokapöydässä (?), niin olen pari kertaa sanonut, että "tuo haukkuminen on mennyt pois muodista, sen on todettu aiheuttavan mielenterveysongelmia" ja saanut väen hiljaiseksi ja vaihtamaan puheenaihetta.

-eri

Äidilläni "on ollut tapana" saada raivokohtauksia, jolloin hän huutaa solvauksia isälle välittämättä siitä, että lapset kuuntelevat viereisessä huoneessa. Koskaan ei pyydetä anteeksi tai tehdä sovintoa millään tavalla, asiat vain jäävät selvittämättä, kunnes niihin palataan seuraavan riidan yhteydessä. En uskalla jättää lapsiani mummolaan ilman valvontaani, sillä en halua, että lapseni joutuisivat todistamaan raivokohtausta. Välit äitiini huonontuivat selvästi, kun näin kävi. Lähdimme pois mummolasta ovet paukkuen, itse hysteerisesti itkien. En missään nimessä halua, että omat lapseni joutuvat kuuntelemaan alistuneina yhden isovanhemman halventavan toista.

Minun äitini sai myös raivareita milloin mistäkin, yleensä ihan ennalta arvaamattomista asioista. Varsinkin pienelle lapselle ne olivat pelottavia, mietin pakokauhussa että mitä taas tein väärin että äiti suuttui ihan hirveästi. Pidin itseäni pahana ja ilkeänä lapsena kun aiheutin niin paljon hankaluuksia äidille.  Tietenkin äiti muistutti siitä myös useasti. Selkäsaunoja ja tukkapöllyjä tuli säännöllisesti. Kerran äiti raivostui suunnattomasti siitä että olin oma-aloitteisesti siivonnut kotona. Kun se kahdeksanvuotiaan siivous ei tietenkään ollut yhtä perusteellinen kuin aikuisen. Minä tyhmä olin kuvitellut että äiti ilahtuu ja ehkä jopa kiittää. No opin olemaan auttamatta ellei käsketty, mutta eihän sekään hyvä ollut.

Jos joku aikuinen joskus kohteli minua lempeästi, se oli outoa ja aivan hirveän vaivaannuttavaa. Pelkäsin vaan koko ajan että kohta tuokin aikuinen - joka nyt pitää minua ihan tavallisena tai jopa kilttinä lapsena - huomaa kuinka paha minä oikeasti olen ja sitten hänkin on vihainen.  Tai jos ei itse huomaa, äiti kertoo hänelle. Yleensä liukenin hiljaa paikalta jos vain mahdollista. Nyt jälkeenpäin tuntuu ihan kamalalta ajatella että lempeän aikuisen kohtaaminen sai aikaan pelkoa, häpeää omasta huonoudesta ja pakoreaktion. 

Huonouden tuntemuksista kesti vuosikymmeniä päästä eroon, eikä se ole vieläkään täysin onnistunut. Vanhempana opin kuitenkin suuttumisen taidon enkä antanut äidin enää pompottaa. Mutta jossain pohjalla kytee vielä se tunne että pohjimmiltaan olen huono ihminen, se täytyy vain yrittää huolellisesti peittää muilta ihmisiltä jotta pärjää. 

Tuo lempeän aikuisen kohtaamisen vaikeus on muistissa. Yläasteella nuori opettaja näki jotenkin eri tavalla minut kuin vanhemmat tai suurin osa venhempien ikäluokan opettajista. Nuoren opettajan lempeys aiheutti paniikin, hän pääsi yllättämään tavalla, johon en osannut varautua ja suhtautua, vaan menin lukkoon ja en kyennyt avautumaan ( jota opettaja ehkä halusi). Edelleenkään en kykene vastaanottamaan myötätuntoista palautetta, vaan se aiheuttaa likimain primitiivisen tunnemyrskyn ja itkun. Ikään kuin palaisin siksi pikkulapseksi, joka ei saanut myötätuntoa.

Mun äiti muistaa, että meillä on aina asiat puhuttu selväksi. Hän varmaan muistaa että näin todella olisi.

En muista, että ikinä olisi asiat käyty läpi kunnolla, niin että olisi se tunne että nyt tämä on käsitelty, siirrytään eteenpäin. Se oli lähinnä sitä, että minua moitittiin jos olin hänen mielestään tehnyt väärin ja sen jälkeen asiasta ei hiiskuttu, taustalla kuitenkin pitkään tunne että paheksui. Minun olisi ja pitäisi yhä olla asioista samaa mieltä hänen kanssaan ja toimia samoin.

Lapsena / nuorena en tajunnut tätä kuviota, tosin silloin en osannut sanoa omaa mielipidettäni toisin kuin nyt. Näin aikuisena, kun en edelleenkään ole samaa mieltä kaikesta, kaava on selvinnyt. Esittäessäni sen eriävän mielipiteen, äitini lyö asian vitsiksi niin, että keskustelun jatkaminen on mahdotonta. Jos yritän palata siihen, mistä oli kyse, kommentoi että älä nyt ole niin tosikko. En minä tosikko ole, kaikkea muuta, mutta vitsailun aika ei ole silloin kun pitäisi keskustella. Tähän se asioista kunnolla keskusteleminen sitten aina jää.

Meillä teinit saavat olla asioista ihan omaa mieltä, niistä keskustellaan ja tuon oman mielipiteeni myös esille, mutta en tosiaankaan vaadi, että minun tapa tai mielipide on se minkä mukaan kaikkien pitää elää.

Olen sanonut suoraan, että miksi me emme voi puhua ajatuksiamme, mm. miksi ajattelen näin tai olen tätä mieltä tästä asiasta koskaan. Aina kun pääsemme lähelle sitä, että kyseisenlainen keskustelu voisi alkaa, heittää äiti jonkun vitsintyngän asiasta ja käy kuten yllä jo kerroin. Olen tämän sanonut niin selkeästi kuin vain voi toiselle sanoa, mutta ei muutosta. Koskaan ei perustele mitään, asia vai on niinkuin on. Tosin vuosien varrella olen huomannut, että saan sanoa aika paljon, että minua kuunneltaisiin, joten tuulimyllyjä vastaan taistelua tämä on.

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä opettajia paikalla? Miten on nykyään koulussa kuukautissiteiden tarjoaminen? Omani aikanani terkkarilta ehkä olisi voinut saada, mutta hän oli vain parina päivänä viikossa paikalla ja koko ajan varattu. Kuukautiseni alkoivat 11v, enkä kyllä silloin olisi edes kehdannut kysyä..Äitini ei siis ostanut siteitä ja useat kerrat lähdin kesken koulupäivän kotiin kun veret tuli läpi.

Kyllä terveydenhoitajalta saa kunhan hän on paikalla, onneksi isossa koulussa yleensä on ja joka päivä on päivystysaika. Me opettajat annamme myös vaikka omistamme jos joku oppilas niitä tarvitsee. Nuoria pitää tukea kaikessa ja antaa normaaliuden kokemus.

Itse lukeudun niihin joidenka kotona vessapaperi oli terveysside ja kuukautisista ei voinut sanoa sanaakaan. Sinänsä huvittavaa että meitä oli monta tyttöä...

Olen syntynyt 70-luvulla, äitini 50-luvulla. Oli aika nuori äiti. Mutta ei kuulosta kertomuksesi yhtään tutulta. Ei ollut mikään ajan yleinen tapa. Mutta kannattaa muistaa, ettei 1970-luku ollut niinkuin nyt. Ei ollut nykyistä tavaramäärää, ei ollut ympäri vuoden kaikki hedelmiä ja vihanneksia joita tuodaan tänne ympäri maailmaa. Talvella tuli Kanarian saarilta lentotomaatteja ja kurkkuja, jouluksi saatiin Tanskasta omenoita kun kotimaisten omenoiden suoja-aika loppui ja omenoille annettiin tuontilupa. Samoin erikseen oikein mainostettiin milloin appelsiinien tuonti vuosittain alkoi, ei niitäkään ollut ympäri vuoden saatavana. Äidin kanssa ollaan noista ruoka-asioista juteltu.