Mies ei osaa tapella/ on liian herkkä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mikään hakkaaja pidä olla, mutta ei toisessa ääripäässä ole tuollainenkaan normaalia, että suunnilleen itkuun pillahdetaan jos toinen korottaa ääntään.

Minäkin olen perheestä, jossa olen kasvanut siihen että erimielisyyksiä selvitellään hyvinkin äänekkäästi ja voimakkain sanoin, mutta fyysisesti ei keneenkään kajota tai tavaroita heitellä. Olen sitten parin naisen kanssa törmännyt tähän, että he jotenkin pelästyvät sitä tapaa riidellä johon olen itse tottunut. Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä, tunteet voivat kuumentua mutta asiasta riidellään eikä kohdisteta henkilöön. Sitten se on ohi ja unohdettu. Mutta ymmärrän nyt, että kaikki eivät ole sellaiseen tottuneet ja nykyään kiinnitän huomiota omaan tapaani toimia. Yritän opetella olemaan rauhallisemmin.

Minä sopisin kanssasi yhteen, jos toinen osapuoli saa riidellä samoilla säännöillä kuin sinäkin eikä sitä riitaa ole joka hetki kaikista pikkuasioista. Jotenkin tekee hyvää sekin, että joskus antaa itsensä toimia temperamenttinsa ja luonteensa mukaisesti eikä koko ajan yritä olla joku muu kuin on, siloiteltu ja hillitty versio. 

Toisaalta tämä temperamentti tulee muissakin asioissa esille. Välillä järjetön draivi töissä tai treenatessa menee aina helposti kovalle vaihteelle. Joskus olin PT tunnilla ja kysyin mahdollisuutta ostaa puolen tunnin sessioita. Hän sanoi, ettei niitä ole tarjolla, koska yleensä ihmiset tarvitsevat sen tunnin. Sanoi, että olen harvinainen tapaus siinä, että teen luontaisesti täysillä ilman patistamista ja tsemppaamista ja että minun kaltaiselleni ihmiselle se puoli tuntia sopisikin ihan hyvin. 

Jos sattuu olemaan äänekkäämpi, isompi, energisempi tms. joutuu monesti pienentämään itseään, jotta muilla olisi helpompaa. Samoin kuin kuiskailevasti puhuva joutuu jatkuvasti itselleen epämukavasti puhumaan kovemmalla äänellä kuin itselleen luontaista. 

Tietenkin samat säännöt molemmilla. Se on vain hämmentävää, jos toinen nieleskelee kaiken ja pitää asioita sisällään. Mieluummin vaikka karjuu ne ulos kuin jättää sanomatta ja ne sitten kytevät jonkinlaisena katkeruutena ja myrkyttävät suhteen. Eikä turhista pidä riidellä, eikä mennä henkilökohtaisuuksiin vaan pidetään asiat asioina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mikään hakkaaja pidä olla, mutta ei toisessa ääripäässä ole tuollainenkaan normaalia, että suunnilleen itkuun pillahdetaan jos toinen korottaa ääntään.

Minäkin olen perheestä, jossa olen kasvanut siihen että erimielisyyksiä selvitellään hyvinkin äänekkäästi ja voimakkain sanoin, mutta fyysisesti ei keneenkään kajota tai tavaroita heitellä. Olen sitten parin naisen kanssa törmännyt tähän, että he jotenkin pelästyvät sitä tapaa riidellä johon olen itse tottunut. Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä, tunteet voivat kuumentua mutta asiasta riidellään eikä kohdisteta henkilöön. Sitten se on ohi ja unohdettu. Mutta ymmärrän nyt, että kaikki eivät ole sellaiseen tottuneet ja nykyään kiinnitän huomiota omaan tapaani toimia. Yritän opetella olemaan rauhallisemmin.

Mieheni on tuollainen äänekäs riitelijä. Hän vetoaa siihen, että ei tässä ole mitään ihmeellistä, tunteet vain kuumenevat ja tämä on OK. Riitoja on riitojen itsensä vuoksi.

Niinpä minä ryhdyin mykkäkouluilemaan ja ilmoitin, että tämä on ihan normaalia, tunteet vain viilenevät ja menee viikko tai kaksi, että asia on ohi ja unohdettu.

Miehen mielestä mykkäkoulu on sairasta vallankäyttöä, minusta äänekäs huutoriitely on ihan sama asia.

Ei ole sama asia, jos kieltäydytään kokonaan kommunikoimasta. Se on ihan oma pelinsä se.

Vierailija kirjoitti:

Mun mies taas riitelee korottamatta ääntään. Täysin rauhallisella äänellä - kuin lukisi kauppalistaa - haukkuu kusiseksi hu***aksi, uhkaa vetää turpaan ja haistatteelee mitä kauheimmilla sanoilla. Voin vaikka vannoa, ettei hänellä edes pulssi nouse. 

Paljon karmivampaa tuollainen on kuin kiihdyksissä huutaminen. Tulee mieleen että mitä siellä päässä liikkuu, jos kyse ei ole kiihtymistilasta vaan ihan rauhallisesti ja harkitsevasti pystyy sanomaan tuollaista toiselle.

Miksi näiden paskaprovojen taso on näin huono?

Kyllä se sieltä purkautuu kun annat miehelle pullon viinaa ja Moran. Saat ämmä haluamasi.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän kyllä AP:ta, itsellä vähän samat fiilikset. Mutta luulen, että kyseessä on enemmän, että kun itse on niin kiihtyneessä tilassa, eikä saa toiselta reaktiota oikein kunnolla mihinkään suuntaan niin se pistää vihaksi. "Eikö tämä tilanne ole sinun mielestä yhtä vakava tai aiheuta tunnetta?". En itsekään ole räyhääjä vaan joutunut katsomaan lapsuuteni sivusta muiden räyhäämistä ja nyt kun oma mies on herkkä ja kiltti, tuntuu hassulta kun on itse se henkilö, jolla on kerrankin elämässä tilaa näyttää omat tunteensa. Mutta samalla se on minusta pelottavaa, koska en halua olla samanlainen, mitä vaikka isä oli ja on, koska pelkään häntä ja hänen reaktioita edelleen. Puhun kyllä mieheni kanssa tästä, että haluaisin nähdä häneltä enemmän tunteita, kaikenlaisia. Myös niitä isoja iloja ja innostuksia. Mutta voi olla vaan, että miehemme ovat rauhallisempia ja kokevat tunteet enemmän sisällään kuin näyttäisivät niitä ulospäin. Tai sitten he ajattelevat, ettei ehkä mikään tilanne ole niin vakava, että pitäisi hermostua, suuttua ja huutaa kenellekään?

Tämä on naisille niin tyypillistä.

Et halua olla samanlainen kuin isäsi eli se joka räyhää, joten etsit isäsi kaltaista miestä joka asettaa sinulle rajat.

Mikä vttu teitä naisia oikein vaivaa? Jäätte ikuisesti pikkutytöiksi. Kasvakaa aikuisiksi.

Toivottavasti ymmärrät että ongelma on sinussa eikä miehessäsi. Olet saanut hyvän miehen (jostakin ihmeellisestä syystä), mutta et luonnevikaisena osaa miestäsi arvostaa.

Miten paljon helpommalla pääsee kun ei ole naista. Jatkuvaa tunne puuroa. Miksi ei voi vain puhua hiertävät asiat. Naiset ja heidän tunteensa.

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Keskusteleeko hän kuitenkin niistä hiertävistäkin asioista? Jos kyse on vain siitä, ettei hän halua huudettavan yms., kun asioita käydään läpi, niin se on mielestäni ihan hyvä pyrkimys.

Huutamiselle ja tappelemiselle voi olla paikkansa joissain ääritilanteissa, mutta mielestäni koti ei lähtökohtaisesti ole sellainen.

Tässä pulma, negatiivisita asioista ei voi keskustella. Esitin sanani huonosti aiemmin. En huuda, ikinä. Tarkoitan tiukkaa äänensävyä. Mutta jos nostan negatiivisia tunteita esiin/sanon tiukasti, mies menee paniikkiin. En skitsoa/kilju/raivoa koskaan. Ja sanon tiukastikin erittäin harvoin.

Mitä kun mies menee paniikkiin, niin annatko asian olla? Eli ongelmat jää selvittämättä.

Itse olen ehkä aavistuksen tylykin, mutta oletan että aikuinen ihminen osaa ja kestää myös epämiellyttävätkin tilanteet. Eli meillä vaikka mies yrittäisi mitä, joskus lähinnä marttyyriasennetta, niin en anna periksi. Asiat läpikäydään jos siihen on tarvetta. 

Olen itse perheestä, jossa äitini kanssa tuli tapeltua nyrkein teininä. Ja on tullut tapeltua myös edellisissä parisuhteissa ja ”yllättäen” kaikki suhteet päättyneet eroon.

Aviomieheni ahdistuu riidoista, jotka minulle ovat olleet edellisessä elämässäni pelkkää kovaäänisempää ajatustenvaihtoa. Siispä lopetin riitelyn, koska miksi haluaisin loukata sitä ihmistä, josta välitän eniten maailmassa? Ei tule sanottua tunnepuuskassa asioita, joita kadun ja joista toinen ei pääse yli.

Ihan hyvin on mennyt ja kaikesta voimme keskustella avoimesti ja korottamatta ääntä. On ihan puppua, että hyvissä parisuhteissa pitää riidellä. Jos huomaan, että on huono päivä tai alkaa keittää, poistun hetkeksi paikalta, koska aviomieheni ei ole mikään roskalava, jonne voin kipata omat ongelmani.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse perheestä, jossa äitini kanssa tuli tapeltua nyrkein teininä. Ja on tullut tapeltua myös edellisissä parisuhteissa ja ”yllättäen” kaikki suhteet päättyneet eroon.

Aviomieheni ahdistuu riidoista, jotka minulle ovat olleet edellisessä elämässäni pelkkää kovaäänisempää ajatustenvaihtoa. Siispä lopetin riitelyn, koska miksi haluaisin loukata sitä ihmistä, josta välitän eniten maailmassa? Ei tule sanottua tunnepuuskassa asioita, joita kadun ja joista toinen ei pääse yli.

Ihan hyvin on mennyt ja kaikesta voimme keskustella avoimesti ja korottamatta ääntä. On ihan puppua, että hyvissä parisuhteissa pitää riidellä. Jos huomaan, että on huono päivä tai alkaa keittää, poistun hetkeksi paikalta, koska aviomieheni ei ole mikään roskalava, jonne voin kipata omat ongelmani.

Vilpittömät onnittelut. Arvostan erittäin paljon ihmistä joka pyrkii kehittämään itseään ja tapojaan toimia.

Paljon noista toimintamalleista tulee suoraan lapsuudenkodista ja sukurasitteena geeneistä. Itse olen rauhallisen harkitsevien lupsakoiden vanhempien lapsi ja puolisoni kodista jossa kilipäinen huuto oli jokapäiväistä.

Aikansa otti ennenkuin hänellä meni jakeluun, että en vain kertakaikkiaan tunne mitään tarvetta lähteä mukaan hänen tunnekuohuihinsa. Toinen tuulettaa tunteita ja toinen odottaa rauhallisesti milloin sanoiksi puettu ratkaisuehdotus tulee ulos. Ei toimi.

Tosin myös harkitsevaisena en sanoa asioita joita en tarkoita. Ajattelen muista samoin. Eli muistan kyllä jokaisen vuosien aikana lausutun törkeyden - minulle sanat eivät ole jotain joka menee ja tulee ja unohtuu saman tien.

Ai kamala millaista olisi olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka räjähtelee ja riitelee ja haluaa loukkauksilla "puhdistaa ilmaa". Ihan hirveää, vielä jos lapsetkin joutuisivat sellaista katsomaan.

Monet valittavat alkoholistivanhemmistaan. Mun vanhemmat eivät ole alkoholisteja, mutta heidän kanssaan oli kamalaa elää lapsiutta, koska he riitelivät kuvaamallasi tavalla. Sain siitä hirveän huonon mallin ensimmäiseen avioliittoon. En tajunnut, miten hirveä puoliso olin.

Nyt olen ottanut opikseni.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nyrkkeilyä pitkään harrastanut 190cm/100kg mies ja en usko ap että haluaisit minun ärähtävän, muutenkin ihmettelen kommentteja missä sanotaan että pitää osata riidellä/näyttää vihaa/olla agressiivinen. Haluatteko sairaalaan vai miksi noin toivotte?

Olen erittäin rauhallinen nyrkkeilykehän ulkopuolella ja hallitsen aina agressioni. Mutta jos oikeasti vihastuisin, vastapuoli joutuisi sairaalaan/ruumishuoneella ja minä vankilaan.

Et ole mikään nyrkkeilijä.

Ap, mikä sinun ongelmasi on? Miksi haluaisit tapella, mikä järki? Olen samaa mieltä siinä, että mies on LIIAN herkkä, mutta älä nyt ihan oikeesti rupee väkisin mitään riitaa tekemään.

Itse olen mies ja ihmettelen myös sitä, että miksi jotkut pitävät hyveenä tappelemista. Mielestäni se kertoo pahemmanlaatuisesta henkisestä vajavaisuudesta jos asioita ei voi selvittää puhumalla. Muutaman kerran olen joutunut ''tappelemaan'', kun joku ''kaveri'' on käynyt päälle. En ymmärtänyt sitä kouluaikoina ja vielä vähemmän ymmärrän sitä että jotkut ''aikuisetkin'' ihmiset haluavat fyysisesti tapella. Koulussa olin kiusattu ja minua yllytettiin tappelemaan ja kiusaajat käskivät minun lyödä itseään. En halunnut lyödä, koska en halunnut satuttaa ketään, ja pelkäsin myöskin seurauksia jos sille lyötävälle olisi sattunut pahasti. Kyllä minä ymmärrän sen alfa-urosmachoilun, mutta mielestäni tappeleminen pitäisi jättää niille jotka siitä tykkäävät, eikä yrittää haastaa riitaa meidän tappeluhaluttomien kanssa. Muutaman kerran olen joutunut tappelemaan. Enkä saanut itse kuonooni, mutta en myöskään mitään nautintoa saa painimisesta tai turpiinmätkimisestä. Mielenköyhien touhua. Kuka tahansa osaa lyödä. Se on paljon kovempi joka osaa olla lyömättä. Ymmärrän kyllä että jotkut eivät tappelematonta miestä miehenä pidä ollenkaan. Onneksi on olemassa myös fiksuja ihmisiä. 

Kuulostaa tyypilliseltä m u r h a a j a l t a. Naapurit voivat sitten kertoa alibin toimittajalle, että oli niin ystävällinen ja rauhallinen aina, ei olisi ikinä uskonut, tuli ihan yllätyksenä tämä vaimon ja lasten  s i l p o m i s m u r h a...kun tarpeeksi kauan ärsytät niin sitten pato murtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse perheestä, jossa äitini kanssa tuli tapeltua nyrkein teininä. Ja on tullut tapeltua myös edellisissä parisuhteissa ja ”yllättäen” kaikki suhteet päättyneet eroon.

Aviomieheni ahdistuu riidoista, jotka minulle ovat olleet edellisessä elämässäni pelkkää kovaäänisempää ajatustenvaihtoa. Siispä lopetin riitelyn, koska miksi haluaisin loukata sitä ihmistä, josta välitän eniten maailmassa? Ei tule sanottua tunnepuuskassa asioita, joita kadun ja joista toinen ei pääse yli.

Ihan hyvin on mennyt ja kaikesta voimme keskustella avoimesti ja korottamatta ääntä. On ihan puppua, että hyvissä parisuhteissa pitää riidellä. Jos huomaan, että on huono päivä tai alkaa keittää, poistun hetkeksi paikalta, koska aviomieheni ei ole mikään roskalava, jonne voin kipata omat ongelmani.

Vilpittömät onnittelut. Arvostan erittäin paljon ihmistä joka pyrkii kehittämään itseään ja tapojaan toimia.

Paljon noista toimintamalleista tulee suoraan lapsuudenkodista ja sukurasitteena geeneistä. Itse olen rauhallisen harkitsevien lupsakoiden vanhempien lapsi ja puolisoni kodista jossa kilipäinen huuto oli jokapäiväistä.

Aikansa otti ennenkuin hänellä meni jakeluun, että en vain kertakaikkiaan tunne mitään tarvetta lähteä mukaan hänen tunnekuohuihinsa. Toinen tuulettaa tunteita ja toinen odottaa rauhallisesti milloin sanoiksi puettu ratkaisuehdotus tulee ulos. Ei toimi.

Tosin myös harkitsevaisena en sanoa asioita joita en tarkoita. Ajattelen muista samoin. Eli muistan kyllä jokaisen vuosien aikana lausutun törkeyden - minulle sanat eivät ole jotain joka menee ja tulee ja unohtuu saman tien.

Tämä! En vain pysty unohtamaan ja antamaan anteeksi. Pari suhdetta onkin kariutunut ensimmäiseen huuto-solvaus -riitaan. Kumppanini siis huusi ja solvasi, minä en. Nyt olen onneksi suhteessa, jossa asioista voidaan puhua ilman loukkauksia.