En vaan jaksa mun avomiestä enää :(

Niin, ja muista että olet jostakin syystä itse vapaaehtoisesti halunnut jakaa juuri tämän ihmisen kanssa elämäsi. Miksi??

Varmaan oisi myös apua jos kävisit amnattiauttajalla juttelemassa asioistasi. Kuulostaa että olet jäänyt jumiin ja negatiiviseen kierteeseen. Ja sulla ja miehellä on kissa - hiiri leikki meneillään joka on syytä katkaista. Tsemppiä edelleen. T. Äskeinen

Tätä ketjua lukiessa tulee kyllä mieleen jotenkin sekin, että voiko kotityöt olla noin ylitsepääsemättömän iso asia suhteessa, että mies ei voi tehdä tulevaisuudessa niitä jos asiasta keskustelisi vakavasti? Vähän mietityttää, miksi ap on samanlaisen miehen kanssa nyt kuin aiemmin, sekä tuntuu että tässä vain on mies se jossa on vikaa? Eikös tarvita kaksi aina kuitenkin... Jos ap käy psykologilla tms. kertoo se että ap:llä on jotain ongelmia tai paha olla tms. Voisiko nämä asiat vaikuttaa myös närkästykseen miehestä, koska on erilaiset siisteyskäsitykset, että nähdään kaikki toisen tekemiset vääränä? Toiset ovat suurpiirteisempiä eivätkä ole samantien korjaamassa jälkiään, mutta korjaavat kyllä sitten myöhemmin. Jos mies taas on yksinkertaisesti niin itsekäs ja ei auta koskaan missään, niin mikä estää eroamasta?

Itselläni ollut vaikea kausi jolloin siivoamisesta tuli lähes pakkomielle, valitin miehelle muruista keittiönpöydällä tai lattialla jos ei siivonnut niitä heti ja ärsyynnyin sotkusta ja liasta aika kovastikin, siivoilin varmaan joka päivä jotain ja puunailin vähän pakkomielteisesti. Se oli kuitenkin vain oire omasta olostani. Toki tykkään nykyäänkin että on siistiä, mutta se ei ole enää vaan niin tärkeää tavallaan että siitä pitäisi stressata. Tuli vain mieleen, että onko syy aina tosiaan varmasti vain miehessä? Jos on, ratkaisu on silloin varmaan helppo.

[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 08:26"]Oon niin väsynyt henkisesti ja fyysisesti. Tuntuu, että avomies vie multa kaiken energian ihan jo pelkästään läsnäolollaan. En oikeastaan tiedä, miksi tulin kirjoittamaan tänne. Oon lueskellut palstaa aina silloin tällöin ja nyt tuli vaan sellanen tunne, että pakko päästä purkamaan tätä pahaa oloa pois. Luvassa kunnon purkautuminen, koska mun on vaan pakko saada nää kirjoitettua ylös ennen kuin jatkan TAAS siivoamista ennen vieraiden tuloa. Mua vaan itkettää ja oon ihan loppu.

Olen tällä hetkellä sairaslomalla ja aloitan työt taas vajaan parin viikon päästä. Mulla on reuma ja joudun sen takia välillä pidemmille sairaslomille kun kivut yltyvät niin koviksi. Oon niin kyllästynyt tekemään lähes kaiken yksin täällä kotona. Hoidan tiskit, imuroin, pyyhin pölyt, pesen lattiat, pesen vessat, pesen ja ripustan pyykit ja viikkaan kaappeihin, vaihdan lakanat, hoidan pihaa, teen ruoat tosi usein yksin, käytän koiran lenkillä, hoidan koiran ruokkimisen. Mies ei oikeasti tee oma-aloitteisesti oikeastaan mitään ja jos tekee, niin siitä saakin sit taas kuulla seuraavan viikon kun hän ihan itse laittoi tiskit koneeseen ja vielä koneen päälle!

En jaksaisi enää kerätä miehen likaisia vaatteita lattioilta ja pestä niitä. Nykyään teenkin niin, että kerään ne pyykkikoriin ja pesen vain omat vaatteeni ja miehen mielestä olen sen takia itsekäsi. Jos pyydän häntä laittamaan pyykit itse koneeseen, niin ne pyörii siellä vähintään 2-3 kertaa, kun mies ei jaksa/muista ripustaa niitä. Sitten minä laitan koneen päälle ja ripustan pyykit. Jos viikkaan miehen vaatteet pinoon ja pyydän laittamaan kaappiin niin mitään ei tapahdu. Vaatteet lojuu pinossa, josta mies ottaa itselleen vaatteita tai sitten kiroaa, kun en ole taas pessyt pyykkiä ja ei ole puhtaita vaatteita.

Toinen on tyhjien kaljatölkkien kerääminen milloin keittiönpöydältä, milloin kylpyhuoneesta saunomisen jäljiltä ja milloin sohvan käsinojalta. Ei kuulemma ole niin paha juttu kerätä niitä pois, jos hän ei muista.

Jos mies leikkaa kynnet tai ajaa parran, niin se olen yleensä minä joka putsaa lavuaarin ja siivoaa lavuaarin reunalle ja vessan lattialle lennelleen kynnenpalat. Nyt on kylppärin lavuaari ollut taas muutaman päivän partakarvoissa, vaikka ystävällisesti pyysin miestä itse putsaamaan ne.

Viikonloppuna pyysin miestä laittamaan edes tiskit koneeseen ja lupasi sunnuntaina hoitaa ne. Mä sitten eilen laitoin osan tiskeistä ja mies lupasi töistä tullessaan huolehtia loput. Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että mitään ei tapahtunut.

En oikeasti jaksa enää. Mulla on jatkuvasti kipuja ja tarvitsisin vaan lepoa, mutta en kestäisi elää täällä jos en siivoaisi miehen sotkuja. Kokeiltu on!

Miehen mielestä mun kuuluu hoitaa täällä kaikki kun oon kuitenkin "kaikki päivät kotona ja mulla on koko päivä aikaa siivota ja käydä kaupassa ja tehdä ruokaa, kun hän on kuitenkin töissä." Ja kun hän  tulee kotiin, niin haluaa pelata tietokoneella, katsoa telkkaria, olla kavereiden kanssa ja juoda kaljaa ja viettää ansaittua vapaa-aikaa.

Toinen juttu joka on alkanut viimeisen vuoden aikana ahdistamaan entistä enemmän on se, miten mies henkisesti käyttäytyy minua kohtaan. Tuntuu, että miehessä on jollain tapaa narsistisia ja sellaisia piirteitä että haluaa hallita mua henkisesti. Aina on pakko keksiä jotain negatiivista sanottavaa ja koskaan ei voi ystävällisesti vastata ja sanoa jostain asiasta.

Esimerkkinä, kun siivosin meidän makuuhuoneen sekaisin olevan hyllyn mielestäni tosi kivan näköiseksi. Miehen kommentti oli, "ihan täynnä kaikkee tavaraa vaan, tollanenhan se oli sitä ennenkin." Tai kun meillä on muuton jäljiltä iso kasa pahvilaatikoita eteisessä ja sanoin sitten ääneen, että ne pitäis saada vietyä pois. Mulla ei ole edes ajokorttia, että veisin ne vaikka itse pahvinkeräykseen. Tähän miehen kommentti oli "no mihis ajattelit viedä?" Tai kun sanoin, että meille on tulossa tänään mun perhe kylään ja teen ruokaa, miehen perus kommentti "haluisin kyl olla rauhassa kotona, onks niitten pakko tulla?" Mutta hänen kavereitaan täällä kyllä saa käydä, jäävät vielä yöksi, pelaavat ja juovat kaljaa ja kuka siivoaa jäljet... ?

Meillä on pihalla nurmikko ajamatta ja miestä oon pyytänyt sitäkin tekemään taas viimeisen viikon ja siihen saan vaan vastauksen, että mullahan on päivisin hyvin aikaa ajaa se. Ei kiinnosta se, että mun selkä on ihan paskana ja ranteessa jännetupintulehdus.

Samaan aikaan teen täällä kaiken ja jos valittelen joskus miehelle kipuja, niin hänen neuvonsa on että mun pitää vaan ottaa iisisti ja koittaa olla rasittamatta itseäni ja että mä olen siivousfriikki. Meillä on siis koira ja mun mielestä 1-2 kertaa viikossa olisi hyvä imuroida kotona, mutta miehen mielestä se on ihan liitoittelua. Tai se, että vessa olisi hyvä pestä kerran viikossa. Tai se, että roskat laittaisi roskikseen eikä jättäisi aina joko olohuoneeseen, tietokoneen viereen tai parhaimmassa tapauksessa tiskipöydälle. Ei oo kuulemma paha homma mun kerätä niitä roskikseen, jos kerran noin häiritsee.

Vittu että tuntuu tyhmältä nyt, kun kirjoittaa näitä asioita ylös. Tässä ei ole edes puoliakaan niistä asioista jotka mua oikeasti häiritsee ja silti tässä mä vaan oon. On mullakin joskus hetkiä, kun oon onnellinen mutta suurimman osan ajasta oon vaan todella kyllästynyt, väsynyt, itkuinen, ahdistunut tähän tilanteeseen. Ollaan seurusteltu kuusi vuotta ja mies haluaisi lapsia, mutta mä oon sanonut suoraan että en uskalla hänen kanssaan lapsia tehdä. Pelkään, että joudun lapsetkin yksin hoitamaan, mutta mies vaan inttää että tottakai osallistuu ihan yhtä lailla kuin minäkin.

Oon myös miettinyt, että onko mun järkeä olla suhteessa jossa mietityttää se et haluanko edes koskaan saada miehen kanssa lapsia? Mua ärsyttää, kun en luota yhtään siihen että mies tosta mihinkään muuttuu. Miehen kanssa on vaikea puhua asiasta, koska hän vain torjuu kaiken ja omasta mielestään tekee täällä ihan yhtä paljon kuin minäkin eikä kuulemma vaan kerkeä siivoamaan siihen tahtiin kuin minä haluaisin.

Ja auta armias jos minä tulen kipeäksi. Koti on ihan kamalassa kunnossa, mies ei jaksaisi millään käyttää koiraa ulkona ja joudun erikseen pyytämään, että antaisi koiralle ruoan kun makaan puolikuolleena sohvalla. Tiskit kerääntyy, roskia ja kaljatölkkejä ympäriinsä, nurkat täynnä pölyä ja yks pelaa tietokoneella.

Saan myös jatkuvasti kuulla mieheltä sellaisia ärsyttäviä asioita, jotka pahoittavat mun mielen ja sitten mua voikin kutsua kärttyiseksi ja helposti loukkaantuvaksi. No ehkä olenkin, kun on kokoajan kotona pinna niin kireällä. Nykyään oon paljon mielummin kotona itsekseni ja puuhaan omia juttujani ja alkaa oikein ahdistamaan kun mies tulee kotiin ja tuo sen paskan energiakentän mukanaan.

Vielä yksi juttu. Mies ei maksa laskuja ajoissa, koko seurustelumme ajan on tullut kirjeitä niin Lindorffilta kuin Sergeliltä ja Intrumistakin. Ei monesti edes avaa laskuja ja mä sitten availen niitä ja mies suuttuu jos edes kehtaan mainita, että taas menee 100e perintäkuluihin tässä kuussa. Mies puolustautuu sillä, että on niin stressaantunut siitä kun hän käy töissä ja mulla on niin paljon pienemmät tulos ja suurin osa laskuista maksetaan hänen tililtään. Eihän sairaspäivä tai työttömyysraha kovin iso tosiaan ole, mutta en voi sille mitään että olen sairastunut ja teen kuitenkin töitä aina kun saan niitä. Meillä on kyllä varaa maksaa laskut, vuokrat, ruoat ja auton kulut joten kyse ei ole siitä ettei sitä rahaa olisi. Mies ei vaan saa sitäkään asiaa hoidettua.

Amen.

[/quote] lukekaapa tämä uudelleen niin kyse ei siis ollut vain kotitöistä vaan myös siitä että mies on narsistinen eli käyttää valtaa ym. Ei maksa laskuja... Mitä tämä kertoo miehestä ja tavoistaan elää ylipäätään, kuka haluaa tälläisen loppuelämäksi ja ehkä vielä lapsensa isäksi..

No kylläpä on kamala mies. Sinuna vaihtaisin kyllä parempään. Voimia!

Miehesi ei ole narsisti vaan laiska mulkku. Senkin voi toki jättää ja aloittaa oman elämän.

Olihan vuodatus. Mitä tuohon sanoisi? Taas on nainen saanut pikkupojan hoidettavakseen.

Juokse jo karkuun tuosta suhteesta, äläkä katso taaksesi.

Mies ei ole hyvää puoliso- tai isäainesta. Sinuna miettisin kyllä sitäkin, kannattaako sinunkaan hankkia lapsia ollenkaan. Kahden lapsettoman aikuisen taloudessa elämä on todella helppoa ja kotitöitä vähän verrattuna lapsiperhe-elämään. Sinäkään kun et tunnu jaksavan edes nykyistä kevyttä ja helppoa elämää (ymmärrän kyllä, että sairautesi vuoksi sinulla ei ole normaaleja voimavaroja).

Voi että kun mulla ei ole aikaa vastata sulle kunnolla! Täällä toinen reumaatikko, nelikymppinen jo kylläkin ja neljän lapsen äiti. Mutta musta tuntuu, että tiedät varmaan itsekin jo että mitä teet? Olen itse ollut lähes samanlaisessa tilanteessa (+ henkistä ja fyysistä väkivaltaa), tosin mulla oli kaksi lastakin jo siinä vaiheessa, ja yksinkertaisesti lähdin. Mun ja lasten elämä muuttui kertaheitolla, tuntui että aurinko tuli esiin monen vuoden jälkeen.

Eli mun neuvoni: LÄHDE. Mulla muuten sairauskin helpottui tosi paljon kun lähdin...tällä hetkellä olen avioliitossa rakastavan miehen kanssa, saimme kaksi lastakin ja elän täysin ilman lääkkeitä :) Reuma pysähtyi, mikä oli tosi outoa lääkäreidenkin mielestä. Joskus on tietty kipuja, mutta pärjään panadolilla niiden kanssa.

Mulla siis selkärankareuma, joka oli selän lisäksi myös lonkissa ja polvissa ja olkapäissä, myös varpaissa todettiin muutoksia. Luultavastihan tuo joskus sieltä taas ryöpsähtää, mutta nyt hyvä näin.

Mutta istahda alas ja mieti, että missä ja miten haluat elää elämääsi 10 vuoden kuluttua. Nyt mun on riennettävä, pärjäile! Ja ennenkaikkea muistaa arvostaa itseäsi!!

[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 08:43"]Mutta kun tiedän, että töissä mies on todella ahkera ja aina kehuu kuinka saa siellä hyvää palautetta ja sai juuri palkankorotuskenkin sen takia kun on hoitanut hommat niin hyvin. Ei kyse voi olla pelkästä laiskuudesta, vaan mun mielestä ennemminkin siitä että mies ei vaan viitsi tehdä mitään täällä kotona. On varmasti tässä vuosien aikana huomannut, että minä kyllä hoidan kaiken kun en vaan jaksa katsella sotkua ja tekemättömiä hommia. Miehellä tuntuu myös olevan joku ongelma sen suhteen, kun häntä pyytää tekemään jotain. Ei vois lähes koskaan vaan vastata, että kyllä voin imuroida, kyllä voin laittaa tiskit ja tottakai voin käydä kaupassa. Yleensä vastaukset on just sellasia, "no kai säki voit sen tehdä?" "sul on ollu koko päivä aikaa tääl hoitaa tiskejä" "joo voin jossain vaihees" "kai se sit on pakko" "no ei kai täs muutakaan voi.." Ihan kuin mies ajattelis, et jotenkin alentuu jos tekee jonkun asian pyytäessäni.

Mun mielestä jo se on pahasti pielessä, että joudun jatkuvasti pyytämään ihan normaaleja asioita. Eikö esimerkiksi pyykkiä voi pestä tai koiralle antaa ruokaa ihan oma-aloitteisesti. No ei kyllä näköjään voi. Joudutteko te muut pyytämään miestä tekemään kotitöitä, ruokaa, käymään kaupassa?

[/quote]

Vastaan tuohon: En joudu. Ja minulla ei ole edes mitään fyysisiä kipuja.

Tiedät itsekin, ettei tuo taikaiskusta paremmaksi muutu. Lähde.

Mutta kun tiedän, että töissä mies on todella ahkera ja aina kehuu kuinka saa siellä hyvää palautetta ja sai juuri palkankorotuskenkin sen takia kun on hoitanut hommat niin hyvin. Ei kyse voi olla pelkästä laiskuudesta, vaan mun mielestä ennemminkin siitä että mies ei vaan viitsi tehdä mitään täällä kotona. On varmasti tässä vuosien aikana huomannut, että minä kyllä hoidan kaiken kun en vaan jaksa katsella sotkua ja tekemättömiä hommia. Miehellä tuntuu myös olevan joku ongelma sen suhteen, kun häntä pyytää tekemään jotain. Ei vois lähes koskaan vaan vastata, että kyllä voin imuroida, kyllä voin laittaa tiskit ja tottakai voin käydä kaupassa. Yleensä vastaukset on just sellasia, "no kai säki voit sen tehdä?" "sul on ollu koko päivä aikaa tääl hoitaa tiskejä" "joo voin jossain vaihees" "kai se sit on pakko" "no ei kai täs muutakaan voi.." Ihan kuin mies ajattelis, et jotenkin alentuu jos tekee jonkun asian pyytäessäni.

Mun mielestä jo se on pahasti pielessä, että joudun jatkuvasti pyytämään ihan normaaleja asioita. Eikö esimerkiksi pyykkiä voi pestä tai koiralle antaa ruokaa ihan oma-aloitteisesti. No ei kyllä näköjään voi. Joudutteko te muut pyytämään miestä tekemään kotitöitä, ruokaa, käymään kaupassa? Mies itsekin puhuu siivoamisesta aina niin, että "kyllä mä sua autan siivoamisessa." Mun mielestä sen ei pidä mennä niin, että meis auttaa mua vaan että yhdessä hoidetaan ne kotityöt eikä niin että joudun aina kinuamaan apua mieheltä.

Miehellä on todettu jo lapsena jonkinlainen auktoriteetti-ongelma ja olen kyllä yrittänyt asiasta puhua hänen kanssaan. Tuntuu usein, että miehen on aina pakko vastata mulle moniin asioihin jotenkin tympeästi. Ja usein ei tule auttamaan mua jos pyydän apua jossakin, vaan pyytää kokeilemaan itse jotta opin. Ja sitten taas kun teen jotain asiaa itsekseni niin ihan varmasti on siinä vieressä neuvomassa kuinka asiat tehdään.

Huoh. Mua edes vähän helpottaa, että kirjoitan näitä asioita ylös kun yleensä pyörittelen näitä vaan päässäni ja olen huonolla tuulella.

Ota kipulääke ja juokse karkuun! Kamala mies. Nyt luet tuon kirjoittamasi tekstin ja mietit haluatko oikeasti olla tuollainen haamu joka vain raivaa muiden jälkiä? Nyt nainen silmät auki ja nauti elämästä. Mitä sinä hyödyt tuosta suhteesta? Riittääkö sinulle, että olet onnellinen silloin tällöin? Sinua ei kukaan tule pelastamaan sieltä ja mies tuskin eroaa, koska hänellä on siivooja, sisäkkö ja pankkiiri (joka maksaa vielä laskutkin) samassa paketissa.

Jssasap

Lähde menemään. Sisäsiistiä miehestä tuskin ja saa ja jos on vielä ongelmia taloudenpidossa niin aika paljon muta hyviä puolia pitäisi olla. Toki voit kertoa että tuossa on lista jotka ärsyttävät ja jos niihin ei kerran voi puuttua niin sinä lähdet.

Lähde. Meillä miehen veljen vaimolla on reuma, ja miehen veli ei tee yhtään mitään. Ei siis mitään. Heillä on lapsi, jonka vaimo hoitaa täysin ja kun vaimo joutui leikkaukseen niin anoppi kutsuttiin hätiin. Mies on työtön. Itse en tuollaista katselisi hetkeäkään.

Juu ei lapsia tuohon. 

Hyvä että kirjoitit tuon tuohon. Mieti, miten neuvoisit ystävääsi vastaavassa tilanteessa. Et varmasti kannustaisi jäämään. 

Tuo mitä toinen vastaaja kirjoitti reuman helpottamisesta, siinä voi olla vinha perä. Jatkuva stressi luultavasti vain pahentaa oireita. 

Tsemppiä ja mukavaa elämää ilman tuollaista laiskaa p-aa. 

Kiitos kommenteistanne! Olen pyöritellyt eroa mielessäni monia kertoja, enkä itsekään tajua mikä saa mut jäämään. Olen onneton, väsynyt ja kokoajan ärsyyntynyt. Masentaakin usein.

Tuntuu, että oon itsekin muuttunut tosi paljon tän suhteen aikana. Ennen jaksoin paremmin, olin iloinen oma itseni ja minulla oli hyvä itsetunto.

Kyllä mä nykyäänkin jaksan, mutta taistelen kokoajan sitä ajatusta vastaan että kohta saan jonkun hermoromahduksen. Että ei tätä oloa vaan ikuisesti jaksa. Edellisessä suhteessa oli siltä osin ihan samanlaista, että mies ei hoitanut kotitöitä lähes ollenkaan. Erotuksena tosin se, että nykyisen mieheni äiti ei sentään tule tänne siivoamaan miehen puolesta.

Ap

Lähteminen voi tuntua vaikealta, mutta mieti, mitä järkeä jäädä? Ja voit olla varma että kun teet lähtöä, mies "yrittää skarpata", joten kannattaa tehdä lähtöä mahdollisimman vähin äänin, ettet helly siinä vaiheessa. Hän skarppaisi jo nyt jos häntä kiinnostaisi.

Valitettavasti tuollaisia miehiä on paljon.

En tiedä onko heidät kotona äiti passannut piloille vai mikä on.

Olisiko todella vakavan keskustelun paikka ja ehdotus vaikka käymisestä pariterapiassa tms.

Pelkää kyllä, että miehesi ei muutu. Tuo sanallinen piikittely tulee todennäköisesti pahenemaan ajan kanssa.

Meillä on vain yksi elämä - nyt valintoja sisko!

Reumaoireisiin vaikuttaa elämäntilanne. Voimia sinulle tehdä oikea päätös.