Nuoruus jää elämättä - mitä tämä tarkoittaa

[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 00:14"]

[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 00:06"]

[quote author="Vierailija" time="28.06.2014 klo 23:56"][quote author="Vierailija" time="28.06.2014 klo 23:47"]

[quote author="Vierailija" time="28.06.2014 klo 22:55"]20-vuotias ei vielä tiedä, jäikö nuoruus elämättä ;)

Eiköhän sillä tarkoiteta sitä, että olisi hyvä saada elää itselleen ja omille tarpeilleen, vähän itsekkäästi siis. Kokeilla, nähdä, oppia. Ei sen tarvitse olla dokaamista, vaan riippumatonta aikaa, kun ei ole vastuussa kuin itsestään.

Jos saa lapset kovin nuorena, tuo vaihe jää elämättä tai kovin lyhyeksi. Siis se vaihe, kun on jo täysi-ikäinen, omillaan asuva, mutta kuitenkin vapaa olemaan ja menemään kuten tykkää.

[/quote]

Näinhän se on. Kun perhe perustetaan parikymppisenä, niin sitten pitää elää se nuoruus viisikymppisenä, kun.tajutaan jotain jääneen elämättä

[/quote]

Tämä on niin naurettava väite. Sain lapseni 23-v. ja uskallan väittää, että olen elänyt nuoruuttani enemmän kuin valtaosa ihmisistä. 

[/quote]

No mitäpä muuta sinun auttaa sanoa?

[/quote]

Haluatko kysyä jotain? Jotkut saavat kaiken; hyvän miehen, lapsia, korkean koulutuksen, vaurautta ja ehtivät elää sitä elämääkin siinä välissä. Niin kävi minulle. 

[/quote]

Hienoa. Miksi olet niin puolustuskannalla sitten?

Itse muutin kotoa juuri täytettyäni 16. 18-vuotiaana muutin yhteen silloisen poikaystäväni kanssa, 7kk kesti se onni. Sitten asuin taas pari vuotta yksin, kunnes muutin nykyiseni kanssa saman katon alle. Olen saanut asua muutaman vuoden yksinkin ennen lapsia, se riitti minulle. :) Vapaa-aikaa oli jopa liikaa, ei sekään lohduttanut, että sain itse päättää menemisistäni ja tekemisistäni. Sain ensimmäisen lapseni (ja ainoan) 22-vuotiaana, enkä ole hetkeäkään katunut. Siitä se elämä vasta alkoi! Ennen tuota olin jo paljon reissannut (biletys ei kiinnostanut koskaan), mutta myös lapsen hieman kasvettua se on onnistunut sekä kaksin että kolmistaan. En ainakaan tällä hetkellä koe menettäneeni mitään, "nuoruus" oli sitä lukioaikaa. Yliopistossa kuljin jo alussa maha pystyssä, kun muut juoksivat juhlista toiseen. Vähän jäin porukasta, muttei se haitannut, vietin aikaa sitten muiden äitien kanssa :) Ryyppääminen ei kiinnostanut ennen raskauttakaan.

Sen kun nuoruus on jäänyt elämättä näkee siinä, että suuri osa alle tai hieman yli parikymppisenä pariutuneista ja lapsia saaneita pariskunnista eroaa jossain vaiheessa. Suurempi osa kuin vanhempana pariutuneista ja perheen perustaneista. Suuri syy lienee oman identiteetin etsiminen eli 'kasvaminen erilleen' tai toisin sanoen se, että 'jäi nuoruus elämättä'. Mitä se sitten käytännässä kullekin tarkoittaa, vaihtelee.

Kun on käynyt kurkkaamassa, miltä ruoho näyttää siellä aidan toisella puolella, ei tarvitse tehdä sitä enää avioliitossa 'vanhemmalla' iällä.

[quote author="Vierailija" time="28.06.2014 klo 22:59"]

[quote author="Vierailija" time="28.06.2014 klo 22:28"]Eivätköhän muut ihmiset osaa tehdä valintansa ihan itse, kuuluivat siihen sitten baarikierrokset tai aikaisin aloitettu perhe-elämä. Kumpikin vaihtoehto on ihan yhtä hyvin eletty elämä, kunhan se tosiaan on itse tehty valinta.

[/quote]

Tämäkin on aika ikävä stereotypia. Eikö ole muuta kuin nuo kaksi vaihtoehtoa: baarit ja perhe? Minun nuoruuteen ei kuulunut kumpikaan. Oletattavasti olin silti nuori.

[/quote]

Olipas tänne tullut kommentteja, menin melkein heti aloituksen tehtyäni nukkumaan.

Mä tosiaan en juoksennellut baareissa, eikä perhettäkään ollut kovin nuorena. Minä myös kävin kokopäivätöissä ja opiskelin, rahaa matkusteluun olisi varmaan ollut, mutta ei oikein aikaa. Ennen opiskelua olin 1,5 vuotta vakinaisessa työssä ja kävin kansalaisopiston kursseja ja preppauskursseja. Kun vielä vaihdoin työpaikan parempaan, ei lomiakaan ehtinyt kertyä. Silti näin taaksepäin katsottuna, minulla oli hyvä nuoruus. Uuden oppiminen on aina ollut juttuni ja nytkin aion taas syksyllä avoimesta katsella jotain kursseja, omaksi ilokseni. 

Minulla on myös ollut paljon muita harrastuksia luonnossa liikkumisen lisäksi, liikunta, retkipyöräily ym. Minun onneni oli myös samanhenkinen ystävä ja poikaystävä, joka on nykyään mieheni. Poikaystävä/mies oli ehkä enemmän baarien perään, mutta seurassani rauhoittui. 

Minä en vain ymmärrä, miksi toiset sanovat, miten jonkun muun pitää elämänsä elää, eli jos ei koe samaa kuin mitä joku toinen haluaa itse kokea, jää jostain paitsi. Minunkin mielestäni moni jää paljosta paitsi, vaikkapa kun ei herää kesäaamuisin kuuntelemaan linnun laulua, mutta ei se minun ongelmani ole. En kulje saarnaassa ihmisille, että teidän pitäisi olla aamuvirkkuja minun tavoin. 

Terkuin ap. 

Voin kai sanoa että nuoruus tullut elettyä kun nyt olen 16 ja käyn väärillä papereilla täällä tuppukylän pubissa, jossa niitä ei edes kysytä

[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 10:27"]

Sen kun nuoruus on jäänyt elämättä näkee siinä, että suuri osa alle tai hieman yli parikymppisenä pariutuneista ja lapsia saaneita pariskunnista eroaa jossain vaiheessa. Suurempi osa kuin vanhempana pariutuneista ja perheen perustaneista. Suuri syy lienee oman identiteetin etsiminen eli 'kasvaminen erilleen' tai toisin sanoen se, että 'jäi nuoruus elämättä'. Mitä se sitten käytännässä kullekin tarkoittaa, vaihtelee.

[/quote]

Suurin osa tuntemistani kauan yhdessä olleista pareista on aloittanut seurustelun alle 20-vuotiaina. Itseasiassa pidän jopa aika harvinaista sitä, että pari löytyy 30-vuotiaana, vaikka niitäkin toki on!

Omat vanhempani löysivät toisensa 14-vuotiaina, ensimmäinen lapsi tuli siitä parin vuoden päästä. Kuuskymppisiä juhlitaan pian, edelleen ovat yhdessä, neljä lasta. :)

[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 10:49"]

[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 10:27"]

Sen kun nuoruus on jäänyt elämättä näkee siinä, että suuri osa alle tai hieman yli parikymppisenä pariutuneista ja lapsia saaneita pariskunnista eroaa jossain vaiheessa. Suurempi osa kuin vanhempana pariutuneista ja perheen perustaneista. Suuri syy lienee oman identiteetin etsiminen eli 'kasvaminen erilleen' tai toisin sanoen se, että 'jäi nuoruus elämättä'. Mitä se sitten käytännässä kullekin tarkoittaa, vaihtelee.

[/quote]

Suurin osa tuntemistani kauan yhdessä olleista pareista on aloittanut seurustelun alle 20-vuotiaina. Itseasiassa pidän jopa aika harvinaista sitä, että pari löytyy 30-vuotiaana, vaikka niitäkin toki on!

Omat vanhempani löysivät toisensa 14-vuotiaina, ensimmäinen lapsi tuli siitä parin vuoden päästä. Kuuskymppisiä juhlitaan pian, edelleen ovat yhdessä, neljä lasta. :)

[/quote]

No tämä on vain otos sinun lähipiiristäsi ja vanhemmista sukupolvista. Tilastot kertovat kuitenkin muuta noin ylipäätään nuorena perheen perustaneista. Minunkin vanhempani ovat laittaneet hynttyyt yhteen nuorena ja ovat edelleen yhdessä, mutta en silti väitä, että se olisi se yleisin trendi. Tilastot kun kertovat muuta.

Mun mielestä se tarkoittaa sitä ettei ole saanut elää vapaasti ja esim matkustella ja rellestää. On surullista miten ihmiset muuttuu lapsen saatuaan. Oma persoona ja identiteetti katoaa ja lapsi vie kaiken ajan. Ei sitä lasta tarvi palvoa ja olla kiinni (henkisestikin) 24/7. Kammottaa ajatus naisista jotka puhuu vain lapsistaan ja niiden paskasta, kasvusta ynnä muusta

[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 10:32"]

[quote author="Vierailija" time="28.06.2014 klo 22:59"]

[quote author="Vierailija" time="28.06.2014 klo 22:28"]Eivätköhän muut ihmiset osaa tehdä valintansa ihan itse, kuuluivat siihen sitten baarikierrokset tai aikaisin aloitettu perhe-elämä. Kumpikin vaihtoehto on ihan yhtä hyvin eletty elämä, kunhan se tosiaan on itse tehty valinta.

[/quote]

Tämäkin on aika ikävä stereotypia. Eikö ole muuta kuin nuo kaksi vaihtoehtoa: baarit ja perhe? Minun nuoruuteen ei kuulunut kumpikaan. Oletattavasti olin silti nuori.

[/quote]

Olipas tänne tullut kommentteja, menin melkein heti aloituksen tehtyäni nukkumaan.

Mä tosiaan en juoksennellut baareissa, eikä perhettäkään ollut kovin nuorena. Minä myös kävin kokopäivätöissä ja opiskelin, rahaa matkusteluun olisi varmaan ollut, mutta ei oikein aikaa. Ennen opiskelua olin 1,5 vuotta vakinaisessa työssä ja kävin kansalaisopiston kursseja ja preppauskursseja. Kun vielä vaihdoin työpaikan parempaan, ei lomiakaan ehtinyt kertyä. Silti näin taaksepäin katsottuna, minulla oli hyvä nuoruus. Uuden oppiminen on aina ollut juttuni ja nytkin aion taas syksyllä avoimesta katsella jotain kursseja, omaksi ilokseni. 

Minulla on myös ollut paljon muita harrastuksia luonnossa liikkumisen lisäksi, liikunta, retkipyöräily ym. Minun onneni oli myös samanhenkinen ystävä ja poikaystävä, joka on nykyään mieheni. Poikaystävä/mies oli ehkä enemmän baarien perään, mutta seurassani rauhoittui. 

Minä en vain ymmärrä, miksi toiset sanovat, miten jonkun muun pitää elämänsä elää, eli jos ei koe samaa kuin mitä joku toinen haluaa itse kokea, jää jostain paitsi. Minunkin mielestäni moni jää paljosta paitsi, vaikkapa kun ei herää kesäaamuisin kuuntelemaan linnun laulua, mutta ei se minun ongelmani ole. En kulje saarnaassa ihmisille, että teidän pitäisi olla aamuvirkkuja minun tavoin. 

Terkuin ap. 

[/quote]

Lue viesti 61. Tämä että 'nuoruus jää elämättä' ei edes koske sinua! Miksi edes luulet niin.

"vakinaisessa työssä ja kävin kansalaisopiston kursseja ja preppauskursseja... aion taas syksyllä avoimesta katsella jotain kursseja" "luonnossa liikkumisen lisäksi, liikunta, retkipyöräily ym..."

Kun on perhettä, on vaikeampaa yhdistää työ ja perhe ja siihen vielä päälle opintoja, kursseja, omia harrastuksia ja kaikenlaista omaa tekemistä. Pitää ottaa huomioon ensin lapset. Ainakin omaan arvomaailmaan kuuluu se, että lasten ja perheen tärkeys näkyy konkreettisesti ajankäytössäni. En edes halua olla määrääni enempää pois lasten luota, vaikka on minulla ns. omaa aikaakin. Enkä siis valita, ei, tämä on juuri sitä mitä nyt haluan ja en tee mitään mieluummin kuin olen lastemme kanssa. Mutta yritän avata sitä pointtia ap:lle, että juuri SITÄ se nuoruuden eläminen on, että voit buukata itsellesi ja vain itsellesi ihan miten paljon vain kursseja. Istua niissä vaikka kaikki illat työpäivän jälkeen ilman tunnetta, että pitäisi olla jossain muualla ja että lapset ikävöivät ja itkevät kotona. Tai että voit lähteä milloin tahansa kesällä liikkumaan luonnossa, retkeilemään ja pyöräilemään. Ja tehdä sitä ihan miten paljon vain ilman, että pitää huolehtia lastenhoitojärjestelyistä tai jakaa vuoroja miehen kanssa koska jompikumpi on kotona lasten kanssa. Voi herätä siihen linnunlauluun aamulla teltassa pirteänä hyvin nukutun yön jäljiltä ilman, että on kiire kotiin lasten luo. Tai että on yleensäkin saanut nukkua yön ja herätä koska haluaa ilman, että ne omat ihanat lapset herättävät :) Se juuri on sitä vapautta ja nuoruuden elämistä ja ap on saanut tehdä sitä hyvin paljon, koska sai esikoisen 27-vuotiaana. Tämä omannäköisen 'nuoruuden eläminen' vahvistaa omaa identiteettiä, auttaa tuntemaan itsensä, luo pohjaa vahvalle parisuhteelle ennen perheen perustamista, antaa voimia siihen perhe-elämäänkin jne. Monia asioita voi toki tehdä sitten kun on perhettäkin, mutta se ei vain ole sama juttu :) Sitä moni tarkoittaa sillä kun puhutaan siitä oman nuoruuden elämisestä.

Nuoruusvuosien asioita ja sen vapauden yms. merkitystä on turha vääntää rautalangasta näille 15-22v. "aikuisille naisille". Eivät he tiedä paremmasta kun eivät ole sitä kokeneet ja sillä kaikkien muiden tajuamalla nuoruuden ehdottomuudella vänkäävät vastaan. Osa näistä nuorista äideistä myös tuntuu jäävän sille ehdottomuuden tasolle, osa sentään tajuaa myöhempinä vuosikymmeninä miten naurettavalta se "olen 20v. aikuinen nainen" ajatusmaailma kuulosti...

Ihan ok äiti voi silti olla, vaikka lapset tulisikin hankittua teininä. Silti se ei poista sitä, että olisi varmasti ollut parempi kasvaa kaikin puolin ennen perheytymistä. Siis kehittyä itse kypsemmäksi henkisesti, elää lapsista riippumattomana sitä tiettyä vapautta, tehdä asioita joita ei iäkkäämpänä enää voi samalla tapaa tehdä, kasvattaa elämänkokemusta ja kerätä näkemystä asioihin, nauttia muiden nuorten seurasta, rakentaa sosiaalisia ympyröitä, kehittää ammattitaitoa ja hankkia koulutusta, katsella vain maailmaa avoimin silmin ja kaikki portit avoinna, nauttia siitä kun on vastuussa lähinnä vain itsestään...

Mutta näiden merkityksen ja sen oman naiviuden 20-vuotiaana tajuaa vasta myöhemmin. Nuoret tietysti kokevat olevansa aikuisia ja sitä lain silmissä ovatkin. Silti henkinen kasvu on vielä aivan kesken ja omassa itsenäisessä elämässä ollaan ihan alkutaipaleella. Kyllä minäkin 20-vuotiaana koin olevani todella kypsä, fiksu, kokenut ja hyvin hyvin aikuinen, mutta kyllä sen vain nyt myöhemmin tajuaa miten paljon siitä ajasta on kehittynyt ;-). Ja olen vasta 30v. Varmaan taas 10 vuoden päästä mietin kolmikymppistä itseäni ja ajattelen, että vähänpä silloin vielä elämästä ymmärsin. Silti kuitenkin jo niin paljon, että lasten ja perheen kasvatus sopii tähän ikävaiheeseen hyvin ja mistään ei tarvitse kokea enää jäävänsä paitsi kun ympärillä kaikki muutkin ovat lapsiperheitä. Koko ajan ei tarvitse vakuutella itselleen ja varsinkaan muille valintojaan, on helppoa ja rentoa olla äiti.

[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 12:07"]Nuoruusvuosien asioita ja sen vapauden yms. merkitystä on turha vääntää rautalangasta näille 15-22v. "aikuisille naisille". Eivät he tiedä paremmasta kun eivät ole sitä kokeneet ja sillä kaikkien muiden tajuamalla nuoruuden ehdottomuudella vänkäävät vastaan. Osa näistä nuorista äideistä myös tuntuu jäävän sille ehdottomuuden tasolle, osa sentään tajuaa myöhempinä vuosikymmeninä miten naurettavalta se "olen 20v. aikuinen nainen" ajatusmaailma kuulosti...

Ihan ok äiti voi silti olla, vaikka lapset tulisikin hankittua teininä. Silti se ei poista sitä, että olisi varmasti ollut parempi kasvaa kaikin puolin ennen perheytymistä. Siis kehittyä itse kypsemmäksi henkisesti, elää lapsista riippumattomana sitä tiettyä vapautta, tehdä asioita joita ei iäkkäämpänä enää voi samalla tapaa tehdä, kasvattaa elämänkokemusta ja kerätä näkemystä asioihin, nauttia muiden nuorten seurasta, rakentaa sosiaalisia ympyröitä, kehittää ammattitaitoa ja hankkia koulutusta, katsella vain maailmaa avoimin silmin ja kaikki portit avoinna, nauttia siitä kun on vastuussa lähinnä vain itsestään...

Mutta näiden merkityksen ja sen oman naiviuden 20-vuotiaana tajuaa vasta myöhemmin. Nuoret tietysti kokevat olevansa aikuisia ja sitä lain silmissä ovatkin. Silti henkinen kasvu on vielä aivan kesken ja omassa itsenäisessä elämässä ollaan ihan alkutaipaleella. Kyllä minäkin 20-vuotiaana koin olevani todella kypsä, fiksu, kokenut ja hyvin hyvin aikuinen, mutta kyllä sen vain nyt myöhemmin tajuaa miten paljon siitä ajasta on kehittynyt ;-). Ja olen vasta 30v. Varmaan taas 10 vuoden päästä mietin kolmikymppistä itseäni ja ajattelen, että vähänpä silloin vielä elämästä ymmärsin. Silti kuitenkin jo niin paljon, että lasten ja perheen kasvatus sopii tähän ikävaiheeseen hyvin ja mistään ei tarvitse kokea enää jäävänsä paitsi kun ympärillä kaikki muutkin ovat lapsiperheitä. Koko ajan ei tarvitse vakuutella itselleen ja varsinkaan muille valintojaan, on helppoa ja rentoa olla äiti.

[/quote]

Kiitos tästä harvinaisen järkevästä ja kypsästä kommentista.

T.60-vuotias nainen

Minä aloin n. 16-vuotiaana seurustelemaan ihanan 17-vuoriaan pojan kanssa, olimme yhdessä onnellisesti n. 6vuotta ja sitten erosimme. Erosimme siksi, että tajusin meidän olavan todella erilaisia ihmisiä, vaikka silloin kun aloimme olla yhdessä olimme "samanlaisia".

Me kasvoimme eri suuntiin: kaksi lukiolaista piti samoista jutuista, viihtyi samoissa kaveriporukoissa, teki samoja asioita ja rakasti toisiaan. Emme koskaan kokeneet mitään suurta draamaa, erosimme ihan hyvinä kavereina, kasvoimme vain erilleen.

Onneksi meillä ei ollut lapsia, jos olisimme teineinä Suuren Rakkauden huumassa alkaneet perhettä perustamaan eroaminen ja Oma Elämä olisi ollut paljn vaikeampaa.

En ala tässä sen enempään avaamaan tarinaamme, mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä selvemmin me eroamme toisistamme (muutamia yhteisiä tuttuja, sitä kautta näemme vieläkin joskus) ja varmaan molemmat mietimme miten koskaan saatoimme olla niin kiintyneitä toisiimme. Ja molemmilla menee hyvin elämässä, me vaan elämme aivan erilaista elämää keskenämme keksitty esimerkki johon voisi tilannettamme verrata: olemme kuin "hippi taiteilija" ja "uratykki".

Ja molemmilla on nykyään perhe, paljon sopivamman puolison kanssa.

78:lle tämä kuvaamasi esimerkki: "Ihmiset on erilaisia kuitenkin ja jollekin voi lapset ja niiden saaminen olla kaikki kaikessa ja vanhempanakin odottavat pääasiassa niitä lapsenlapsia."

On "suomennettuna" =Ihminen jolla ei ole omaa elämää. Jotkut ihmiset elävät ensin puolisonsa kautta, sitten lastensa kautta, ja sitten lapsenlasiensa kautta.

Jokaisen pitäisi osata olla yksin, mutta moni pelkää yksinoloa. Pitäisi tulla ns. hyvin toimeen (monessa eri mielessä!) ihan itsekseen. Keksiä ns. mukavaa puuhaa ihan itsekseenkin, ilman että taustalla on "toiset" tyyliin kudonpa nämä sukat lapsenlapselle, leivonpa miehelleni kakun, soitampa naapurille löhteekö lenkille jne.

Mun mielestä se tarkoittaa vapautta, huolettomuutta ja jopa vastuuttomuuttakin tiettyyn pisteeseen asti. Nuorena aikuisena voit elää riippumatta kenestäkään tai kenenkään riippumatta sinussa.

[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 21:11"]78:lle tämä kuvaamasi esimerkki: "Ihmiset on erilaisia kuitenkin ja jollekin voi lapset ja niiden saaminen olla kaikki kaikessa ja vanhempanakin odottavat pääasiassa niitä lapsenlapsia."

On "suomennettuna" =Ihminen jolla ei ole omaa elämää. Jotkut ihmiset elävät ensin puolisonsa kautta, sitten lastensa kautta, ja sitten lapsenlasiensa kautta.

Jokaisen pitäisi osata olla yksin, mutta moni pelkää yksinoloa. Pitäisi tulla ns. hyvin toimeen (monessa eri mielessä!) ihan itsekseen. Keksiä ns. mukavaa puuhaa ihan itsekseenkin, ilman että taustalla on "toiset" tyyliin kudonpa nämä sukat lapsenlapselle, leivonpa miehelleni kakun, soitampa naapurille löhteekö lenkille jne.

[/quote]

En sanoisi noinkaan, tiedän monta. Ns. Lapsi-ihmistä joille lapset ja lapsenlapset on kaikki kaikessa ilman että se on koko elämä. Omia juttuja on, mutta eniten nauttivat lasten kanssa peuhaamisesta. Miten se voi olla sinun mielestä väärä tapa elää elämäänsä? Se ei tarkoita että ripustautuisi lapsiin kuitenkaan.

[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 09:15"]

Näin 37-vuotiaana tuntuu, että nuoruuden eläminen oli sitä, että ympärillä oli iso yhteisöllinen kaveripiiri. Opiskeluaikana eli keskellä sellaista isoa yhteisöä, jossa oli paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja tapahtui kaikkea odottamatonta ja jännää. Oli seikkailuja, jänniä keskusteluja, oppi paljon itsestään ja ihmisistä.

Nyt elämä on paljon rutinoituneempaa ja vaikka ystävien tapaaminen vaatii kalenterishow'n, kun nuorena oli jatkuvasti kiinnostavien ihmisten ympäröimä.

[/quote]

Minä taas huomasin tyliopiston ja ammattikorkeakoulun "kaveripiirit" jo parikymppisenä mukaviksi, mutta ah niin valheellisiksi. Hyvin harva heistä jäikin oikeaksi tosiystäväksi. Onneksi aloin jo silloin tosissani etsimään hyvää miestä ja parisuhdetta, noista rällästysvuosista ei jäänyt mitään muuta hyvää käteen kuin tutkinto. 

[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 16:14"]

[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 16:00"]

Nuoruuden tuhlaamisesta tuntuvat nykyään useimmiten puhua nämä noin 40-v ikäryhmän (yleensä akateemisesti) koulutetut edustajat, joille elämä on muutenkin yhtä projektia. Elämänkokemusta kerätään kuin merkintöjä cv:hen, jota sitten vertaillaan puolipaniikissa muiden kanssa. Ollaan "vapaita" ja "yksilöllisiä", mutta tiukkojen raamien sisällä. Lapset ovat yksi projekti muiden joukossa, eivät siis luonteva osa elämää. Onneksi uudemmat sukupolvet tuntuvat olevan fiksumpia tässä(kin) asiassa. Älkää siis murehtiko nuoruuden tai ylipäätään elämän tuhlaamisesta, vaan eläkää omannäköistänne elämää ja unohtakaa turhanpäiväinen vertailu. 

[/quote]

Kyllä kuule juuri ne nykyajan parikymppiset ovat niitä, jotka eroavat parin vuoden jälkeen kun lapsi on saatu. Tai sitten iskee se säälittävä menovaihe nelikymppisenä. Ei ole sekään aina kaunista katseltavaa.

Itse en vietä suorittajan projektielämää, mutta olen silti iloinen, että nuoruus tuli elettyä ja tarkennettua itsekseen mitä sitä elämältä haluaakaan. Jokaisessa elämänvaiheessa on ne ihanat puolensa. Niin tässä nykyisessä lapsiperhe-elämävaiheessakin.

[/quote]

Tämä on niiden myöhään vakiintuneiden ja suhdetta vuosikausia etsimään joutuneiden naisten selitys. Ei voida uskoa sitä, että kumppanin kanssa on mahdollista viettää täysipainoinen ja onnellinen elämä sekä nähdä maailmaa, kokeilla asioita ja tämä elämä voi jatkua luontevasti lasten saamiseen ja lapsiperhe-elämän jälkeenkin. Tuntuu, että lapset ovat olleet näille ihmisille itselleen hirveä riesa, ja siksi kuvitellaan että koko elämä loppui lasten saamiseen. Tämä on sellainen lohdutusfraasi, kun ei ole itse saanut aikaisin perhettä ja hyvää miestä, jota voi toistella itselleen. "Kyllä sitten tulevaisuudessa se näkyy, kun eivät jaelleet koko 2000-luvun alkua kelle tahansa ja rällästäneet".

Ymmärrän, että joskus alaikäisenä perheen perustaneelta voi jäädä (ja luultavasti jääkin) monenlaista kokematta, mutta kyllähän normaali aikuinen on ehtinyt parikymppisenä nähdä kaikenlaista. Tai ainakin tuntee sen verran itseään, että tietää onko jo aika hankkia lapsia. Ehkä tässä nuoruus jää elämättä -mantrassa on osittain kyse kateudesta? Tai pelosta? Tai alemmuudentunteesta? Tietenkin on ilman muuta viisaampaa muuttaa ensin omilleen ja hankkia vasta sitten lapsia, mutta ei se myöskään tarkoita teinielämän venyttämistä kolmekymppiseksi, mikä tuntuu nykyisin olevan normi.