Lue keskustelun säännöt.
Onko väärin olla niin uupunut lapsensa hoitamiseen että vain odottaa että lapsi aloittaisi päiväkodissa?
22.06.2021 |
Ja itse pääsisi tekemään muuta kuin vain lapsen hoitoa? Eli pääsisi siis töihin. Vaikka en edes tykkää työstäni enkä työpaikastani.
Älkää käsittäkö väärin. Lapsi on minulle todella rakas ja elämäni tärkein asia, parasta mitä elämässäni on tapahtunut.
Kommentit (80)
Ei ole. Äitimyytti on kuollut ja kuopattu. Hölmö hoitaa kotia ja lasta, kun mies viilettää teillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saa odottaa päivähoidon alkamista. Et varmasti ole ainoa. Itse en ymmärrä näitä vuosia kotiäitinä olevia, mutta jokaisella toki oikeus valitsemaansa elämäntapaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Kun sanoo ääneen, että on uupunut lapsensa hoitamiseen, niin pitäisi pystyä hieman avaamaan itselleen sitä, mihin oikeastaan on uupunut. Nykymaailmassa on muodikasta ajatella, että kyllä se lapsi rakkautta saa, vaikka näkisin lasta kerran vuodessa, minähän olen sentään sen äiti!
No mä ainakin uuvuin siihen että lähellä ei ollut yhtään sukua hetkellisenä apuna, hoitajan sai kalliilla hinnalla pariksi tunniksi jos oli ihan pakko, mieheni oli usein työmatkoilla, oma freelancer-urani takkuili pahasti sattumalta samaan aikaan. Lapsemme oli jopa tosi helppo, silti olin aivan kammottavan väsynyt. Fyysisesti ja psyykkisesti. Hienoo että joillekin teistä pikkulapsiaika on kuin helvetin Disneylandin prinsessamaa.
Lue ja mieti tarkkaan oma kirjoituksesi. Uuvuit itse tehtyyn ratkaisuusi asua suvusta kaukana, miehesi oli työmatkalla ja urasi takkuili. Lapsi oli helppo, joten miten näiden asioiden luettelemisen jälkeen voit väittää, että uuvuit lapsen hoitamiseen? Sano mieluummin vaikka että uuvuit yksinäisyyden takia tai työstressistä.
Itse uuvuin siihen että se oli niin hiton yksitoikkoista, ja yksinäistä. Mitään älykästä toimintaa ei vaadita, vaan loputtomasti samojen asioiden toistamista, kieltoa, siivoamista, kitinää, tylsyyttä. Minkäänlaista palkintoa ei tule, vaikka mitä tekisi. Onnistumisen mittarina on se, että saa nukkua neljä tuntia kerrallaan yhden sijasta. Vaikka lapsista on tavallaan seuraa, olin kuolla älyllisen kanssakäymisen puutteeseen.
t. nro 22
Samat fiilikset, vaikka mulla on maailman helpoin ja ihanin lapsi. Kyllä sitä vaan puutuu rutiineihin ja siihen lapsen hoitamiseen. Ruokailut on yhtä sotkua, vaipanvaihdot, lukemiset, leikittämiset ym. koko ajan pitää olla läsnä lapselle. Lapsi on nyt 1,5v. On mielestäni liian pieni päiväkotiin, siksi pidän vielä tämän vuoden kotona. On myös liian pieni leikkimään yksin, että kyllä nämä 12h työpäivät tunnin päikkäreillä vaan uuvuttaa ja se joka muuta väittää ei ole aktiivisesti läsnä! Telkkaria katsotaan max 20min päivässä ja puhelinta ei tai pädiä ei saa katsoa. Odotan päiväkodin aloitusta hartaasti.
Taustaa sen verran että isä on läsnä paljon ja tekee kotona töitä, saan myös ns. omaa aikaa, mutta sen joudun käyttämään opiskeluun ja enempää omaa aikaa en kehtaa ottaa. Lapsi ei ole ollut koskaan minuuttiakaan muilla hoidossa, mikä varmasti vaikuttaa uupumiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Kyllä ihminen voi olla väsynyt, mutta ap sanoi olevansa väsynyt nimenomaan lapseensa. Ongelmaa ei siis olisi jos lapsi olisi poissa silmistä. Sellaista ”rakkautta”…
Hohhoi nyt taas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Kun sanoo ääneen, että on uupunut lapsensa hoitamiseen, niin pitäisi pystyä hieman avaamaan itselleen sitä, mihin oikeastaan on uupunut. Nykymaailmassa on muodikasta ajatella, että kyllä se lapsi rakkautta saa, vaikka näkisin lasta kerran vuodessa, minähän olen sentään sen äiti!
No mä ainakin uuvuin siihen että lähellä ei ollut yhtään sukua hetkellisenä apuna, hoitajan sai kalliilla hinnalla pariksi tunniksi jos oli ihan pakko, mieheni oli usein työmatkoilla, oma freelancer-urani takkuili pahasti sattumalta samaan aikaan. Lapsemme oli jopa tosi helppo, silti olin aivan kammottavan väsynyt. Fyysisesti ja psyykkisesti. Hienoo että joillekin teistä pikkulapsiaika on kuin helvetin Disneylandin prinsessamaa.
Tuliko sinulle yllätyksenä se, ettei teillä ole tukiverkkoja ja mies on usein työmatkoilla, kun lapsi syntyi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
No ei kyllä rakkaidensa kanssa olemisen kuuluisi olla raskasta!
Toisille persoonatyypeille nyt vain on ominaisempaa kuormittua helpommin ihmiskontakteista. Ei siinä ole mitään suurempaa mystiikkaa taustalla.
Miksi sellainen persoonatyyppi, joka kuormittuu ihmiskontakteista, tekee lapsen, joka on täysin riippuvainen vanhemmistaan ensimmäiset elinkuukaudet ja senkin jälkeen huomion- ja läheisyydentarve jatkuu vielä vuosia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Kun sanoo ääneen, että on uupunut lapsensa hoitamiseen, niin pitäisi pystyä hieman avaamaan itselleen sitä, mihin oikeastaan on uupunut. Nykymaailmassa on muodikasta ajatella, että kyllä se lapsi rakkautta saa, vaikka näkisin lasta kerran vuodessa, minähän olen sentään sen äiti!
No mä ainakin uuvuin siihen että lähellä ei ollut yhtään sukua hetkellisenä apuna, hoitajan sai kalliilla hinnalla pariksi tunniksi jos oli ihan pakko, mieheni oli usein työmatkoilla, oma freelancer-urani takkuili pahasti sattumalta samaan aikaan. Lapsemme oli jopa tosi helppo, silti olin aivan kammottavan väsynyt. Fyysisesti ja psyykkisesti. Hienoo että joillekin teistä pikkulapsiaika on kuin helvetin Disneylandin prinsessamaa.
Lue ja mieti tarkkaan oma kirjoituksesi. Uuvuit itse tehtyyn ratkaisuusi asua suvusta kaukana, miehesi oli työmatkalla ja urasi takkuili. Lapsi oli helppo, joten miten näiden asioiden luettelemisen jälkeen voit väittää, että uuvuit lapsen hoitamiseen? Sano mieluummin vaikka että uuvuit yksinäisyyden takia tai työstressistä.
Itse uuvuin siihen että se oli niin hiton yksitoikkoista, ja yksinäistä. Mitään älykästä toimintaa ei vaadita, vaan loputtomasti samojen asioiden toistamista, kieltoa, siivoamista, kitinää, tylsyyttä. Minkäänlaista palkintoa ei tule, vaikka mitä tekisi. Onnistumisen mittarina on se, että saa nukkua neljä tuntia kerrallaan yhden sijasta. Vaikka lapsista on tavallaan seuraa, olin kuolla älyllisen kanssakäymisen puutteeseen.
t. nro 22
Voi ei, miten noin älykäs ihminen on voinut saada niin typerän lapsen, ettei se kykene edes älylliseen kanssakäymiseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkulasten hoito on ylivoimaisesti v*ttumaisinta puuhaa mitä tiedän. Nuorena ja tyhmänä uskoin kun kaikki sanoivat, että omat lapset on ihan eri asia. No ei ole! Vasta suunnilleen 4-5 vuotiaana aloin ensimmäistä kertaa oikeasti viihtyä lasteni seurassa.
Olen pahoillani puolestasi ja varsinkin lastesi puolesta. Kannattiko sen ensimmäisen jälkeen hankkia lisää?
Kiitos myötätunnostasi. Kun ottaa huomioon, että lapsilla on ikäeroa muutama minuutti, niin sanoisin että kyllä kannatti.
Paras servaus minkä oon vähään aikaan lukenut! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Kun sanoo ääneen, että on uupunut lapsensa hoitamiseen, niin pitäisi pystyä hieman avaamaan itselleen sitä, mihin oikeastaan on uupunut. Nykymaailmassa on muodikasta ajatella, että kyllä se lapsi rakkautta saa, vaikka näkisin lasta kerran vuodessa, minähän olen sentään sen äiti!
No mä ainakin uuvuin siihen että lähellä ei ollut yhtään sukua hetkellisenä apuna, hoitajan sai kalliilla hinnalla pariksi tunniksi jos oli ihan pakko, mieheni oli usein työmatkoilla, oma freelancer-urani takkuili pahasti sattumalta samaan aikaan. Lapsemme oli jopa tosi helppo, silti olin aivan kammottavan väsynyt. Fyysisesti ja psyykkisesti. Hienoo että joillekin teistä pikkulapsiaika on kuin helvetin Disneylandin prinsessamaa.
Lue ja mieti tarkkaan oma kirjoituksesi. Uuvuit itse tehtyyn ratkaisuusi asua suvusta kaukana, miehesi oli työmatkalla ja urasi takkuili. Lapsi oli helppo, joten miten näiden asioiden luettelemisen jälkeen voit väittää, että uuvuit lapsen hoitamiseen? Sano mieluummin vaikka että uuvuit yksinäisyyden takia tai työstressistä.
Itse uuvuin siihen että se oli niin hiton yksitoikkoista, ja yksinäistä. Mitään älykästä toimintaa ei vaadita, vaan loputtomasti samojen asioiden toistamista, kieltoa, siivoamista, kitinää, tylsyyttä. Minkäänlaista palkintoa ei tule, vaikka mitä tekisi. Onnistumisen mittarina on se, että saa nukkua neljä tuntia kerrallaan yhden sijasta. Vaikka lapsista on tavallaan seuraa, olin kuolla älyllisen kanssakäymisen puutteeseen.
t. nro 22
Voi ei, miten noin älykäs ihminen on voinut saada niin typerän lapsen, ettei se kykene edes älylliseen kanssakäymiseen?
Sunko mielestä joku 1-vuotias on älyllisesti samalla tasolla kuin aikuinen?
Mä viihdyn mun lapsen seurassa tosi hyvin, tykkään rutiineista niin ei nekään ahdista, mutta on ihanaa vastapainoa opiskella samalla että saa käyttää aivojaan ja huomaa että on muutakin kuin leikkipuisto ja päiväunet. Ohis
Sanoisin, että yksi lapsi riittää AP:lle. Pitää olla itselleen rehellinen ja tunnustaa tosiasiat.
Pieni lapsi on aina äitiinsä takertunut. Biologiansa puolesta hän imisi vielä rintaakin 4-vuotiaaksi. Hoitoon laittaminen on hänelle todella kuormittavaa ja yhteinen aikanne tuskin muuttuu helpommaksi. Muista tukea ja lohduttaa lasta eikä suuttua ja kääntää selkäänsä hänen tunteenpurkauksilleen.
Tietenkin elämä pikkulapsen kanssa on tylsempää kuin elo vastuuvapaana nuorena aikuisena. Mutta siitä elämästä päättävät vapaaehtoisesti luopua ne, jotka lapsen tekevät. Se itse keitetty soppa on nyt lusikoitava.
Suosittelen työstämään omaa asennetta perheen ja lapsen kanssa vietettyä aikaa kohtaan koska turha kaipuu entiseen elämään (kuten siihen omaan aikaan) saa katkeraksi. Sinä valitsit lapsen ja hyvästelit oman ajan ja aikuisten kanssa hengailun. Nyt elämäsi on tätä ja joskus myöhemmin taas hiukan erilaista. Koita iloita siitä mitä sinulla on :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Kun sanoo ääneen, että on uupunut lapsensa hoitamiseen, niin pitäisi pystyä hieman avaamaan itselleen sitä, mihin oikeastaan on uupunut. Nykymaailmassa on muodikasta ajatella, että kyllä se lapsi rakkautta saa, vaikka näkisin lasta kerran vuodessa, minähän olen sentään sen äiti!
No mä ainakin uuvuin siihen että lähellä ei ollut yhtään sukua hetkellisenä apuna, hoitajan sai kalliilla hinnalla pariksi tunniksi jos oli ihan pakko, mieheni oli usein työmatkoilla, oma freelancer-urani takkuili pahasti sattumalta samaan aikaan. Lapsemme oli jopa tosi helppo, silti olin aivan kammottavan väsynyt. Fyysisesti ja psyykkisesti. Hienoo että joillekin teistä pikkulapsiaika on kuin helvetin Disneylandin prinsessamaa.
Lue ja mieti tarkkaan oma kirjoituksesi. Uuvuit itse tehtyyn ratkaisuusi asua suvusta kaukana, miehesi oli työmatkalla ja urasi takkuili. Lapsi oli helppo, joten miten näiden asioiden luettelemisen jälkeen voit väittää, että uuvuit lapsen hoitamiseen? Sano mieluummin vaikka että uuvuit yksinäisyyden takia tai työstressistä.
Itse uuvuin siihen että se oli niin hiton yksitoikkoista, ja yksinäistä. Mitään älykästä toimintaa ei vaadita, vaan loputtomasti samojen asioiden toistamista, kieltoa, siivoamista, kitinää, tylsyyttä. Minkäänlaista palkintoa ei tule, vaikka mitä tekisi. Onnistumisen mittarina on se, että saa nukkua neljä tuntia kerrallaan yhden sijasta. Vaikka lapsista on tavallaan seuraa, olin kuolla älyllisen kanssakäymisen puutteeseen.
t. nro 22
Voi ei, miten noin älykäs ihminen on voinut saada niin typerän lapsen, ettei se kykene edes älylliseen kanssakäymiseen?
Mistä päättelet, että olisin erityisen älykäs? Omasta mielestäni olen ihan tavis. Mutta en ole ikinä tavannut kaksivuotiasta, joka ei olisi tyhmempi kuin keskimääräinen koira. Jos itse saatoit jutella taaperoidesi kanssa päivänpoliittisista kysymyksistä, historiasta, tai vaikka runousopista, niin kateeksi käy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Kun sanoo ääneen, että on uupunut lapsensa hoitamiseen, niin pitäisi pystyä hieman avaamaan itselleen sitä, mihin oikeastaan on uupunut. Nykymaailmassa on muodikasta ajatella, että kyllä se lapsi rakkautta saa, vaikka näkisin lasta kerran vuodessa, minähän olen sentään sen äiti!
No mä ainakin uuvuin siihen että lähellä ei ollut yhtään sukua hetkellisenä apuna, hoitajan sai kalliilla hinnalla pariksi tunniksi jos oli ihan pakko, mieheni oli usein työmatkoilla, oma freelancer-urani takkuili pahasti sattumalta samaan aikaan. Lapsemme oli jopa tosi helppo, silti olin aivan kammottavan väsynyt. Fyysisesti ja psyykkisesti. Hienoo että joillekin teistä pikkulapsiaika on kuin helvetin Disneylandin prinsessamaa.
Lue ja mieti tarkkaan oma kirjoituksesi. Uuvuit itse tehtyyn ratkaisuusi asua suvusta kaukana, miehesi oli työmatkalla ja urasi takkuili. Lapsi oli helppo, joten miten näiden asioiden luettelemisen jälkeen voit väittää, että uuvuit lapsen hoitamiseen? Sano mieluummin vaikka että uuvuit yksinäisyyden takia tai työstressistä.
Itse uuvuin siihen että se oli niin hiton yksitoikkoista, ja yksinäistä. Mitään älykästä toimintaa ei vaadita, vaan loputtomasti samojen asioiden toistamista, kieltoa, siivoamista, kitinää, tylsyyttä. Minkäänlaista palkintoa ei tule, vaikka mitä tekisi. Onnistumisen mittarina on se, että saa nukkua neljä tuntia kerrallaan yhden sijasta. Vaikka lapsista on tavallaan seuraa, olin kuolla älyllisen kanssakäymisen puutteeseen.
t. nro 22
Voi ei, miten noin älykäs ihminen on voinut saada niin typerän lapsen, ettei se kykene edes älylliseen kanssakäymiseen?
Sunko mielestä joku 1-vuotias on älyllisesti samalla tasolla kuin aikuinen?
Mä viihdyn mun lapsen seurassa tosi hyvin, tykkään rutiineista niin ei nekään ahdista, mutta on ihanaa vastapainoa opiskella samalla että saa käyttää aivojaan ja huomaa että on muutakin kuin leikkipuisto ja päiväunet. Ohis
Sunko mielestä joku 1-vuotias ei kykene älylliseen kanssakäymiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syyt miksi olen uupunut;
-hoidan lapsen käytännössä yksin, näin oli jo vauva-aikana. Mies on viikot töissä muualla ja viikonloppuisin toipuu töistä. Tukiverkkoja meillä ei ole lasta hoitamaan koskaan.
-minulla ei ole koskaan omaa aikaa
-lapsi on aina ollut hyvin herkkä, itkee ”kaikesta”, jotain aistiyliherkkyyksiäkin on ja kehitysviivästymää, jotka tekee lapsen hoitamisesta keskimääräistä haastavampaa.
-lapsi on kovin takertuva, kun menen vaikka vessaankin niin karjuu täyttä kurkkuaAp
Tässä yhtälössä en kyllä näe töihin paluuta minään pelastuksena. Olet 8h (?) työssä mistä et pidä ja vapaa-aika jatkuu edelleen lasta hoitamalla, mutta tilanne tulee vaikeutumaan päivähoidon aloituksen takia. Takertuva lapsi tulee takertumaan entistä kovemmin, kun tuossa kehitysvaiheessa laitat hänet hoitoon. Luultavasti alkaa valvottaa myös öisin. Aamuisin väsyneenä puet väkisin karjuvaa lasta ja viet rimpuilevana hoitoon.
Ei kaikki lapset karju aamuisin, rimpuile pukiessa tai ole väsyneitä. Toiset on iloisia ja pirteitä kuin peipposet ja pälpättää taukoamatta, mikä taas on tälle äidille tuskaa, että heti heräämisestä on täysi pälinä ja vauhti päällä, kun itse on aamumörkki
Aloittajalla on ihan hyvä ajatus. Kun pääsee töihin, vaikka se ei niin mieluinen paikka olisikaan, se on taukoa kotona lapsen kanssa olemisesta ja lapsen hoitamisesta. Saa aikuiskontakteja, saa juoda kahvia rauhassa, saa syödä lounaan rauhassa, ilman hääräystä, häsellystä ja lapsen tarkkailemista. Silloin hän varmasti jaksaa olla iltaisin parempi äiti lapselleenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Kun sanoo ääneen, että on uupunut lapsensa hoitamiseen, niin pitäisi pystyä hieman avaamaan itselleen sitä, mihin oikeastaan on uupunut. Nykymaailmassa on muodikasta ajatella, että kyllä se lapsi rakkautta saa, vaikka näkisin lasta kerran vuodessa, minähän olen sentään sen äiti!
No mä ainakin uuvuin siihen että lähellä ei ollut yhtään sukua hetkellisenä apuna, hoitajan sai kalliilla hinnalla pariksi tunniksi jos oli ihan pakko, mieheni oli usein työmatkoilla, oma freelancer-urani takkuili pahasti sattumalta samaan aikaan. Lapsemme oli jopa tosi helppo, silti olin aivan kammottavan väsynyt. Fyysisesti ja psyykkisesti. Hienoo että joillekin teistä pikkulapsiaika on kuin helvetin Disneylandin prinsessamaa.
Hoitajan saa vaikka koko päiväksi, ei vain pariksi tunniksi! Kyse on pelkästään siitä, haluatko maksaa vai et. Minusta on ihan turha urputtaa uupumuksesta, kun ratkaisu on olemassa, sitä ei vain haluta käyttää sen hinnan takia. Halutaan koko kakku eli maksuttomat hoitajat lapselle, siivooja kotiin ja itselle paljon omaa aikaa - sukulaistenko sinun elämästäsi täytyy täydellistä tehdä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
No ei kyllä rakkaidensa kanssa olemisen kuuluisi olla raskasta!
Toisille persoonatyypeille nyt vain on ominaisempaa kuormittua helpommin ihmiskontakteista. Ei siinä ole mitään suurempaa mystiikkaa taustalla.
Miksi sellainen persoonatyyppi, joka kuormittuu ihmiskontakteista, tekee lapsen, joka on täysin riippuvainen vanhemmistaan ensimmäiset elinkuukaudet ja senkin jälkeen huomion- ja läheisyydentarve jatkuu vielä vuosia?
Ja ap kaiken lisäksi klassisessa tilanteessa, jossa ei ole ystäviä ja mies paljon työmatkoilla. Kultakala olisi ap:lle kätevämpi lemmikki kuin lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Kun sanoo ääneen, että on uupunut lapsensa hoitamiseen, niin pitäisi pystyä hieman avaamaan itselleen sitä, mihin oikeastaan on uupunut. Nykymaailmassa on muodikasta ajatella, että kyllä se lapsi rakkautta saa, vaikka näkisin lasta kerran vuodessa, minähän olen sentään sen äiti!
No mä ainakin uuvuin siihen että lähellä ei ollut yhtään sukua hetkellisenä apuna, hoitajan sai kalliilla hinnalla pariksi tunniksi jos oli ihan pakko, mieheni oli usein työmatkoilla, oma freelancer-urani takkuili pahasti sattumalta samaan aikaan. Lapsemme oli jopa tosi helppo, silti olin aivan kammottavan väsynyt. Fyysisesti ja psyykkisesti. Hienoo että joillekin teistä pikkulapsiaika on kuin helvetin Disneylandin prinsessamaa.
Lue ja mieti tarkkaan oma kirjoituksesi. Uuvuit itse tehtyyn ratkaisuusi asua suvusta kaukana, miehesi oli työmatkalla ja urasi takkuili. Lapsi oli helppo, joten miten näiden asioiden luettelemisen jälkeen voit väittää, että uuvuit lapsen hoitamiseen? Sano mieluummin vaikka että uuvuit yksinäisyyden takia tai työstressistä.
Itse uuvuin siihen että se oli niin hiton yksitoikkoista, ja yksinäistä. Mitään älykästä toimintaa ei vaadita, vaan loputtomasti samojen asioiden toistamista, kieltoa, siivoamista, kitinää, tylsyyttä. Minkäänlaista palkintoa ei tule, vaikka mitä tekisi. Onnistumisen mittarina on se, että saa nukkua neljä tuntia kerrallaan yhden sijasta. Vaikka lapsista on tavallaan seuraa, olin kuolla älyllisen kanssakäymisen puutteeseen.
t. nro 22
Voi ei, miten noin älykäs ihminen on voinut saada niin typerän lapsen, ettei se kykene edes älylliseen kanssakäymiseen?
Sunko mielestä joku 1-vuotias on älyllisesti samalla tasolla kuin aikuinen?
Mä viihdyn mun lapsen seurassa tosi hyvin, tykkään rutiineista niin ei nekään ahdista, mutta on ihanaa vastapainoa opiskella samalla että saa käyttää aivojaan ja huomaa että on muutakin kuin leikkipuisto ja päiväunet. Ohis
Sunko mielestä joku 1-vuotias ei kykene älylliseen kanssakäymiseen?
No riippuu tietysti mitä tarkoitat älyllisellä kanssakäymisellä, mutta on se 1 v:n äly niin kaukana aikuisen älystä että ei varmasti tarjoa ns älyllistä vastusta. Jos et tätä ymmärrä, niin sitten minä ymmärrän sen, jos itse koet 1-vuotiaan kanssa käyttämäsi ajan älyllisenä kanssakäymisenä :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Kun sanoo ääneen, että on uupunut lapsensa hoitamiseen, niin pitäisi pystyä hieman avaamaan itselleen sitä, mihin oikeastaan on uupunut. Nykymaailmassa on muodikasta ajatella, että kyllä se lapsi rakkautta saa, vaikka näkisin lasta kerran vuodessa, minähän olen sentään sen äiti!
No mä ainakin uuvuin siihen että lähellä ei ollut yhtään sukua hetkellisenä apuna, hoitajan sai kalliilla hinnalla pariksi tunniksi jos oli ihan pakko, mieheni oli usein työmatkoilla, oma freelancer-urani takkuili pahasti sattumalta samaan aikaan. Lapsemme oli jopa tosi helppo, silti olin aivan kammottavan väsynyt. Fyysisesti ja psyykkisesti. Hienoo että joillekin teistä pikkulapsiaika on kuin helvetin Disneylandin prinsessamaa.
Lue ja mieti tarkkaan oma kirjoituksesi. Uuvuit itse tehtyyn ratkaisuusi asua suvusta kaukana, miehesi oli työmatkalla ja urasi takkuili. Lapsi oli helppo, joten miten näiden asioiden luettelemisen jälkeen voit väittää, että uuvuit lapsen hoitamiseen? Sano mieluummin vaikka että uuvuit yksinäisyyden takia tai työstressistä.
Itse uuvuin siihen että se oli niin hiton yksitoikkoista, ja yksinäistä. Mitään älykästä toimintaa ei vaadita, vaan loputtomasti samojen asioiden toistamista, kieltoa, siivoamista, kitinää, tylsyyttä. Minkäänlaista palkintoa ei tule, vaikka mitä tekisi. Onnistumisen mittarina on se, että saa nukkua neljä tuntia kerrallaan yhden sijasta. Vaikka lapsista on tavallaan seuraa, olin kuolla älyllisen kanssakäymisen puutteeseen.
t. nro 22
Voi ei, miten noin älykäs ihminen on voinut saada niin typerän lapsen, ettei se kykene edes älylliseen kanssakäymiseen?
Sunko mielestä joku 1-vuotias on älyllisesti samalla tasolla kuin aikuinen?
Mä viihdyn mun lapsen seurassa tosi hyvin, tykkään rutiineista niin ei nekään ahdista, mutta on ihanaa vastapainoa opiskella samalla että saa käyttää aivojaan ja huomaa että on muutakin kuin leikkipuisto ja päiväunet. Ohis
Sunko mielestä joku 1-vuotias ei kykene älylliseen kanssakäymiseen?
Kyllähän vaikka hamsterikin kykenee älylliseen kanssakäymiseen, jos nyt halutaan pilkkua viiltat, mutta luulen, että tässä tarkoitettiin enemmän sellaista omaa älyä stimuloivaa kanssakäymistä. Ja sitä ei kyllä yksivuotiaan kanssa ole ainakaan minulla ollut. Ohis.
Vierailija kirjoitti:
Samat fiilikset, vaikka mulla on maailman helpoin ja ihanin lapsi. Kyllä sitä vaan puutuu rutiineihin ja siihen lapsen hoitamiseen. Ruokailut on yhtä sotkua, vaipanvaihdot, lukemiset, leikittämiset ym. koko ajan pitää olla läsnä lapselle. Lapsi on nyt 1,5v. On mielestäni liian pieni päiväkotiin, siksi pidän vielä tämän vuoden kotona. On myös liian pieni leikkimään yksin, että kyllä nämä 12h työpäivät tunnin päikkäreillä vaan uuvuttaa ja se joka muuta väittää ei ole aktiivisesti läsnä! Telkkaria katsotaan max 20min päivässä ja puhelinta ei tai pädiä ei saa katsoa. Odotan päiväkodin aloitusta hartaasti.
Taustaa sen verran että isä on läsnä paljon ja tekee kotona töitä, saan myös ns. omaa aikaa, mutta sen joudun käyttämään opiskeluun ja enempää omaa aikaa en kehtaa ottaa. Lapsi ei ole ollut koskaan minuuttiakaan muilla hoidossa, mikä varmasti vaikuttaa uupumiseen.
Miksi ihmeessä olet koko ajan aktiivisesti läsnä lapselle? Anna sen olla välillä yksin ja yhdessäolo voi olla vaikka kotitöitä, ei yksikään lapsi jaksa kokoaikaista leikittäjää! Juuri tuota ihmettelen monissa äideissä: miksi ihmeessä lapsesta tulee maailman keskipiste, kun hän oikeasti on vain osa perhettä. Kaikille, etenkin lapselle, on paljon mukavampaa olla osa laumaa kuin koko ajan tarkkailun kohteena.
Olen omille lapsilleni läsnä tarvittaessa eli voin ihan hyvin lukea lehteä rauhassa ja sanoa lapsille, että minä luen nyt tätä lehteä, kun se on luettu, tulen tekemään palapelejä. Ei lapsi mene rikki siitä, että hän huomaa äidillä olevan muutakin elämää kuin hänen viihdyttämisensä.
Näin on. Se, että naisten euro on 83 senttiä, on useimmissa tapauksissa naisia suosivaa, kun tarkastellaan työn tuloksellisuutta.