Lue keskustelun säännöt.
Onko väärin olla niin uupunut lapsensa hoitamiseen että vain odottaa että lapsi aloittaisi päiväkodissa?
22.06.2021 |
Ja itse pääsisi tekemään muuta kuin vain lapsen hoitoa? Eli pääsisi siis töihin. Vaikka en edes tykkää työstäni enkä työpaikastani.
Älkää käsittäkö väärin. Lapsi on minulle todella rakas ja elämäni tärkein asia, parasta mitä elämässäni on tapahtunut.
Kommentit (80)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samat fiilikset, vaikka mulla on maailman helpoin ja ihanin lapsi. Kyllä sitä vaan puutuu rutiineihin ja siihen lapsen hoitamiseen. Ruokailut on yhtä sotkua, vaipanvaihdot, lukemiset, leikittämiset ym. koko ajan pitää olla läsnä lapselle. Lapsi on nyt 1,5v. On mielestäni liian pieni päiväkotiin, siksi pidän vielä tämän vuoden kotona. On myös liian pieni leikkimään yksin, että kyllä nämä 12h työpäivät tunnin päikkäreillä vaan uuvuttaa ja se joka muuta väittää ei ole aktiivisesti läsnä! Telkkaria katsotaan max 20min päivässä ja puhelinta ei tai pädiä ei saa katsoa. Odotan päiväkodin aloitusta hartaasti.
Taustaa sen verran että isä on läsnä paljon ja tekee kotona töitä, saan myös ns. omaa aikaa, mutta sen joudun käyttämään opiskeluun ja enempää omaa aikaa en kehtaa ottaa. Lapsi ei ole ollut koskaan minuuttiakaan muilla hoidossa, mikä varmasti vaikuttaa uupumiseen.
Miksi ihmeessä olet koko ajan aktiivisesti läsnä lapselle? Anna sen olla välillä yksin ja yhdessäolo voi olla vaikka kotitöitä, ei yksikään lapsi jaksa kokoaikaista leikittäjää! Juuri tuota ihmettelen monissa äideissä: miksi ihmeessä lapsesta tulee maailman keskipiste, kun hän oikeasti on vain osa perhettä. Kaikille, etenkin lapselle, on paljon mukavampaa olla osa laumaa kuin koko ajan tarkkailun kohteena.
Olen omille lapsilleni läsnä tarvittaessa eli voin ihan hyvin lukea lehteä rauhassa ja sanoa lapsille, että minä luen nyt tätä lehteä, kun se on luettu, tulen tekemään palapelejä. Ei lapsi mene rikki siitä, että hän huomaa äidillä olevan muutakin elämää kuin hänen viihdyttämisensä.
Kyse ei ole siitä, että olisin helikopteriäiti tai viihdetoimisto. Meillä on minimalistinen koti, joten kodinhoitoon menee max 15min päivässä. Kotihommat saan tehtyä aina helposti. Lapsi osallistuu näihin ja tykkää kovasti. Ruokaakin saan laittaa rauhassa, silloin ei ole minusta kiinnostunut. En kuitenkaan voi keskittyä mihinkään kirjan lukemiseen (istua sohvalla), kun lapsi on kiinnostunut koko maailmasta. Milloin koitaa miltä tuntuu repiä ovilistoja, kaapit on tutkittava, sohvalle tai pöydälle kiivettävä, yrittää ottaa pöydältä jotain, vie kenkiä roskikseen, laittaa kaiken suuhun, käy keittiön kaapeilla kun tulee nälkä jne jne. koko ajan pitää olla vahtimassa mitä tekee ja sillä tavalla joutuu olemaan läsnä ja ohjaamaan.
Kirjojen kanssa viihtyy hetken ja joidenkin lelujen kanssa, mutta kyllä vaan äiti on se kaikkein kiinnostavin. Jos lukisin kirjaa, haluaa heti syliin ja tylsistyy heti ja alkaa pussaamaan, silittämään, tökkimään korvaan yms. eli hakee huomiota. Ei tämän ikäistä voi vaan laittaa sivuun ja sanoa että nyt on äidin oma hetki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Soitin vuosi vuosia sitten sinne missä päivähoitopaikkoja jaetaan, kerroin että oon työtön että onko oikeutta lapsella , yli 3 v päivähoitoon? Sanoi että ei ole. Soitin eri kaupunkiin ja kyusyibn niin sano että subjektiivinen oikeus. Lähdin tuohtuneena toimistoon ja pyysin saada päästä johtajan luo. Kysyin että mitä tarkoittaa subjektiivinen oikeus ja hän kertoi. Eihän mulla ollut tulenpalavaa kiirettä mutta siitä 2 viikkoa niin järjestyi puolihoito paikka.
lapsi tarvitsi jo ikäistään seuraa. Oon ehtinyt töitä tehdä, en saa tukia yhteiskunnalta.
Mun lapsi oli tosi hankala. Myöhemmin selvisi että on adhd, joten ei ihme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samat fiilikset, vaikka mulla on maailman helpoin ja ihanin lapsi. Kyllä sitä vaan puutuu rutiineihin ja siihen lapsen hoitamiseen. Ruokailut on yhtä sotkua, vaipanvaihdot, lukemiset, leikittämiset ym. koko ajan pitää olla läsnä lapselle. Lapsi on nyt 1,5v. On mielestäni liian pieni päiväkotiin, siksi pidän vielä tämän vuoden kotona. On myös liian pieni leikkimään yksin, että kyllä nämä 12h työpäivät tunnin päikkäreillä vaan uuvuttaa ja se joka muuta väittää ei ole aktiivisesti läsnä! Telkkaria katsotaan max 20min päivässä ja puhelinta ei tai pädiä ei saa katsoa. Odotan päiväkodin aloitusta hartaasti.
Taustaa sen verran että isä on läsnä paljon ja tekee kotona töitä, saan myös ns. omaa aikaa, mutta sen joudun käyttämään opiskeluun ja enempää omaa aikaa en kehtaa ottaa. Lapsi ei ole ollut koskaan minuuttiakaan muilla hoidossa, mikä varmasti vaikuttaa uupumiseen.
Miksi ihmeessä olet koko ajan aktiivisesti läsnä lapselle? Anna sen olla välillä yksin ja yhdessäolo voi olla vaikka kotitöitä, ei yksikään lapsi jaksa kokoaikaista leikittäjää! Juuri tuota ihmettelen monissa äideissä: miksi ihmeessä lapsesta tulee maailman keskipiste, kun hän oikeasti on vain osa perhettä. Kaikille, etenkin lapselle, on paljon mukavampaa olla osa laumaa kuin koko ajan tarkkailun kohteena.
Olen omille lapsilleni läsnä tarvittaessa eli voin ihan hyvin lukea lehteä rauhassa ja sanoa lapsille, että minä luen nyt tätä lehteä, kun se on luettu, tulen tekemään palapelejä. Ei lapsi mene rikki siitä, että hän huomaa äidillä olevan muutakin elämää kuin hänen viihdyttämisensä.
Täällä ilmottautuu yksi uupunut läsnäolija. Kertokaa miten sitä omaa aikaa saa lapsen kanssa? Paljonko yhdessäoloa on tarpeeksi? Koen heti huonoa omaatuntoa, jos katson vaikka omaa ohjelmaa hetken tai että lukisin kirjaa. Jos sanoisin lapselle että nyt en ota syliin nyt on äitin oma hetki, lapselle tulisi paha mieli että hänestä ei tykätä ja hänen kanssaan ei haluta olla. Haluaisin kuitenkin jonkun tasapainon tähän, tuntuu että olen päivisin olemassa vain lapsen tarpeita ja elämää varten ja en voi mitään omia juttuja tehdä kun on hereillä.
Ei tietenkään ole väärin kun ei sille uupumiselle ihminen itse mitään voi. Näin päiväkodin työntekijän näkökulmasta sanoisin kuitenkin että päiväkoti sinällään ei paranna kenenkään uupumusta, monesti aloitus on vielä kuormittavampi kun se tuttu arki kotona. Lapsi kuormittuu päiväkodissa aivan eri tavalla kun kotona ja tarvitsee helposti jopa enemmän huomiota ja vastavuoroisuutta. Joten ota asia esiin jo tätä ennen neuvolassa tai ole itse yhteydessä perheneuvolaan/sosiaalitoimen perhetyöhön ja kerro ihan avoimesti että olet uupunut.
Kaikki vanhemmat on joskus väsyneitä eikä aina tarvitse jaksaa suorittaa täydellä teholla, tästä huolimatta jokainen lapsi tarvitse ja ansaitsee henkilökohtaista vuorovaikutusta jaksavan, terveen aikuisen kanssa jolla on voimia ottaa huomioon lapsen tarpeet ja toiveet sekä vastata niihin. Ei lapsi siitä rikki mene että vanhempi on joskus väsynyt, että vanhempi menee joskus ns helpoimman kautta tai että vanhempi ei jaksa aina olla vuorovaikutuksessa. Päiväkodissa lapsi kuitenkin saa hyvin vähän henkilökohtaista vuorovaikutusta, aina on kaverit ympärillä ja useampi aikuinenkin kontaktia ottamassa, ei siis korvaa oman vanhemman roolia lapsen kehityksessä.
Tätä asiaa ei kannata hävetä, onneksi nykyään onkin ihan normi että hyvin pienetkin lapset vaan menee sinne päiväkotiin ja sinne mennään vaikka vanhempi olisi päivät kotona toimettomanakin joten varhaiskasvatus on entistä tavallisempaa ja melkein leimaavampaa on se jos lapsi on hoidettu yli kolmevuotiaaksi kotona, sitä vanhemmasta puhumattakaan. Joten sen sijaan että ajatte itsenne uupumuksen partaalle, hakekaa lapselle vaikka osa-aikainen hoitopaikka. Hyvin ajoitettuna tukitoimena se saattaa säästää teidät varsinaiselta medikaaliselta uupumukselta ja parhaimmillaan tukee lapsen ja vanhempien vuorovaikutusta. Muistakaa kuitenkin että lapsikin uupuu jos aina pitää suorittaa ja lapsi lepää nimenomaan kotona, vanhemman seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olipas paljon todella ikäviä kommentteja tässä ketjussa. Työssäni olen kohdannut hyvin hyvin erinäisistä syistä uupuneita ihmisiä, eikä uupumus arjesta erityistarpeisen lapsen kanssa ole ollenkaan sieltä vähäpätöisimmästä päästä. Tsemppiä ap!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään ymmärrä, et lapsi on muka rakas ja kaikki kaikessa ja samaan aikaan odottaa aikaa ilman sitä. Pitäiskö mennä terapiaan tai jotain? Ottaisin neuvolassa puheeksi.
Muka rakas? Olipa kivasti ja empaattisesti todettu sinulta. Voi rakastaa ja uupua. Voi myös olla rakastamatta ja jaksaa. Ihmisen uupumuksella ei ole tekemistä omaan lapseen kohdistuvan rakkauden kanssa.
No jos mieluummin valitsee vastenmielisen työn, niin ehkä ei kuitenkaan ole lapseen niin kiintynyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään ymmärrä, et lapsi on muka rakas ja kaikki kaikessa ja samaan aikaan odottaa aikaa ilman sitä. Pitäiskö mennä terapiaan tai jotain? Ottaisin neuvolassa puheeksi.
Muka rakas? Olipa kivasti ja empaattisesti todettu sinulta. Voi rakastaa ja uupua. Voi myös olla rakastamatta ja jaksaa. Ihmisen uupumuksella ei ole tekemistä omaan lapseen kohdistuvan rakkauden kanssa.
No jos mieluummin valitsee vastenmielisen työn, niin ehkä ei kuitenkaan ole lapseen niin kiintynyt?
Olet väärässä. Lapsi on tärkeintä mitä elämässäni on. Mutta tilannettani kuvaa aika paljon se, että vaativa, kiireinen ja vastenmielinen työni tuntuu kevyemmältä kuin lapsen hoitaminen. Arki lapsen kanssa on kuormittavinta mitä koskaan olen kokenut.
Ap
Minusta kamalinta pikkulapsivaiheessa on se, että ei saa keskittyä asioihin rauhassa eikä olla omissa ajatuksissaan. Ihan vauva voi olla sillä tapaa helpompi, että nukkuu paljon ja viihtyy hyvin, kunhan sai olla rinnalla/sylissä. Jos siis viihtyy, eikä herättele tuhottoman paljon.
Mutta joo, päiväkodin aloituksessa ja töissäkäynnissä on sitten omat raskaat puolensa.
Itsestäni tuntui, että elämä helpottaa siinä vaiheessa kun lapsi noin kolme tai yli. Keskittyy paremmin, ymmärtää paremmin, kommunikoi paremmin. Ei tarvitse olla niin ”vastaan tässä lapsen tarpeisiin, vaikka en itse saa tästä mitään irti”, vaan vuorovaikutus ja olemisen rytmi alkaa sopia paremmin myös aikuisen aivoille.
Eikä ole kyse siitä miten toimin äitinä. Olen ihan järkevä ihminen. Pienten lasten kanssa vaan on omanlaistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Annas kun arvaan, sinulla on puoliso, joka tekee osansa, tuo vaikka leipää pöytään ja taloudellista turvaa, vaikkei lasta hoitaisikaan. Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea yksin, lapsen hoidon lisäksi. Sinulla on tukiverkkoja, ja isovanhemmat apuna. Sinulla ei ole narsistiexää, joka vainoaa, jota saat pelätä eron jälkeenkin ja joka käy huoltokiistaa vuosikausia, kuitenkaan esim. maksamatta senttiäkään lapselleen elatusta.
Usko tai älä, mutta kaikkien elämä ei mene niin kuin sinun. Meitä on täällä muitakin, jotka eivät ole yhtä onnekkaita. Äiti voi väsyä, vaikka lapsi onkin rakas ja kaikkein tärkein.
Hoitovapaalla ikävöin elämäni ensimmäistä kertaa töihin. En olisi ikinä uskonut sitä päivää koittavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Rakastankin, mutta en helkkarissa jaksa herätä viikonloppuisinkin klo 05 lasten takia ja arkisin klo 04 töiden takia ja herätä useamman kerran yössä vuodesta toiseen. Nukun vuodessa ehkä kerran 8h yöunet. Kuinka paljon täytyy rakastaa, että ei uupuisi? Mitä enemmän rakastaa, sitä vähemmillä yöunilla pärjää vai?
"Minusta kamalinta pikkulapsivaiheessa on se, että ei saa keskittyä asioihin rauhassa eikä olla omissa ajatuksissaan."
Tämä. Itse en pysty lapsen hereillä oloaikana lukemaan edes mainoslehtisiä! Koko ajan 2v kysyy "mikä toi on, onko mun, missä mitä mikä toi mikä toi mikä toi" ja lopulta en pysty kuin vastaamaan kymmeniin kysymyksiin eikä mitään hajua mikä tuote oli tarjouksessa ja mitä piti katsoa tai etsiä mainoslehdestä. Sitten huudetaankin jo maitoa tai leikkimään tai jotain muuta. Ei hetkeäkään rauhaa tehdä yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseäni taas uuvuttaa jo ajatuskin päiväkodista. Lapsi on vähän väliä sairaana ja kun perussairaus heikentää omaa vastustuskykyäni myös minä sairastan enemmän. Työnantaja on hermona sairastamisen takia tulevista poissaoloista ja koko ajan pelko milloin työt loppuu. Joka kuukausi joko täitä rai kihomatoja ja niistä seuraava pesu- ja siivousrumba. Lapsi ei nuku yöllä kun nukkuu päiväkodissa liikaa. Ja niin edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Itseäni taas uuvuttaa jo ajatuskin päiväkodista. Lapsi on vähän väliä sairaana ja kun perussairaus heikentää omaa vastustuskykyäni myös minä sairastan enemmän. Työnantaja on hermona sairastamisen takia tulevista poissaoloista ja koko ajan pelko milloin työt loppuu. Joka kuukausi joko täitä rai kihomatoja ja niistä seuraava pesu- ja siivousrumba. Lapsi ei nuku yöllä kun nukkuu päiväkodissa liikaa. Ja niin edelleen.
Hoidatko täit ja kihomadot pois kunnolla jos kerran kuussa on näitä? Kuulostaa kyllä erikoiselta...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samat fiilikset, vaikka mulla on maailman helpoin ja ihanin lapsi. Kyllä sitä vaan puutuu rutiineihin ja siihen lapsen hoitamiseen. Ruokailut on yhtä sotkua, vaipanvaihdot, lukemiset, leikittämiset ym. koko ajan pitää olla läsnä lapselle. Lapsi on nyt 1,5v. On mielestäni liian pieni päiväkotiin, siksi pidän vielä tämän vuoden kotona. On myös liian pieni leikkimään yksin, että kyllä nämä 12h työpäivät tunnin päikkäreillä vaan uuvuttaa ja se joka muuta väittää ei ole aktiivisesti läsnä! Telkkaria katsotaan max 20min päivässä ja puhelinta ei tai pädiä ei saa katsoa. Odotan päiväkodin aloitusta hartaasti.
Taustaa sen verran että isä on läsnä paljon ja tekee kotona töitä, saan myös ns. omaa aikaa, mutta sen joudun käyttämään opiskeluun ja enempää omaa aikaa en kehtaa ottaa. Lapsi ei ole ollut koskaan minuuttiakaan muilla hoidossa, mikä varmasti vaikuttaa uupumiseen.
Miksi ihmeessä olet koko ajan aktiivisesti läsnä lapselle? Anna sen olla välillä yksin ja yhdessäolo voi olla vaikka kotitöitä, ei yksikään lapsi jaksa kokoaikaista leikittäjää! Juuri tuota ihmettelen monissa äideissä: miksi ihmeessä lapsesta tulee maailman keskipiste, kun hän oikeasti on vain osa perhettä. Kaikille, etenkin lapselle, on paljon mukavampaa olla osa laumaa kuin koko ajan tarkkailun kohteena.
Olen omille lapsilleni läsnä tarvittaessa eli voin ihan hyvin lukea lehteä rauhassa ja sanoa lapsille, että minä luen nyt tätä lehteä, kun se on luettu, tulen tekemään palapelejä. Ei lapsi mene rikki siitä, että hän huomaa äidillä olevan muutakin elämää kuin hänen viihdyttämisensä.
Tämä on niin totta, tämä että osana laumaa. Olen ihan samaa mieltä ja olin jo silloin, kun olin kahdestaan pienen esikoiseni kanssa, totaaliyksinhuoltajana—mietin juuri tätä, kunpa oltaisiin osana heimoa, jossa kaikki touhuaisi jotakin ympärillä. Ei ollut varmaankaan hyvä lapselle eikä minulle, toki yritin järjestää kaikenlaista, mutta niin iso osa päivästä meni aina kahdestaan, että tuo korostui kyllä todella räikeästi. Eihän sen tuollaista ”pitäisi” olla. Nykyään tilanne on täysin toisenlainen, mutta muistan elävästi tuon ajan. Kovin yksinään on kaikki vanhemmat nykyään.
Tämä keskustelu summaa hyvin miksen lapsirakkaana naisena kuitenkaan uskalla hankkia lapsia. Kuulostaa siltä että kukaan ei ole Suomessa niin yksin, kuin pienen lapsen äiti. Joo, äitiyttä arvostetaan mutta ihmisenä sen jälkeen kaiken muun pitäisi olla toisarvoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseäni taas uuvuttaa jo ajatuskin päiväkodista. Lapsi on vähän väliä sairaana ja kun perussairaus heikentää omaa vastustuskykyäni myös minä sairastan enemmän. Työnantaja on hermona sairastamisen takia tulevista poissaoloista ja koko ajan pelko milloin työt loppuu. Joka kuukausi joko täitä rai kihomatoja ja niistä seuraava pesu- ja siivousrumba. Lapsi ei nuku yöllä kun nukkuu päiväkodissa liikaa. Ja niin edelleen.
Hoidatko täit ja kihomadot pois kunnolla jos kerran kuussa on näitä? Kuulostaa kyllä erikoiselta...
Ai hoidanko? Todellakin mutta kun niitä on päiväkodissa jatkuvasti liikkeellä on hankala välttyä. Lääkärissäkin on käyty kysymässä neuvoa. On ollut jo harkinnassa päiväkodin vaihto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä taas ei ole normaalia. Mikä siitä tekee niin raskasta? Itselläni on kolme lasta, ja nautin heidän kanssaan olemisesta. Kuulostaa ristiriitaiselta väittää rakastavansa lapsiaan ja samalla todeta ettei jaksa olla heidän kanssaan.
Miksi työ voi olla raskasta? Miksi lemmikin omistaminen voi olla raskasta? Miksi läheisten ihmisten kanssa vietetty aika voi olla raskasta? Miksi harrastaminen voi olla raskasta?
Ihmisen jaksamisella on rajansa ja kahden ihmisen jaksamista ei voi verrata toisiinsa. Väsyminen ja uupumus nyt vain välillä ottavat vallan, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Kyllä ihminen voi olla väsynyt, mutta ap sanoi olevansa väsynyt nimenomaan lapseensa. Ongelmaa ei siis olisi jos lapsi olisi poissa silmistä. Sellaista ”rakkautta”…
Hohhoi nyt taas.
No mitä? Niin hän sanoi!
Ja sitten kun joku päättää olla vapaaehtoisesti lapseton, sinun kaltaisesi äitiyden kultaisen kruunun kantajat piikittelevät velojen itsekkyydestä. Päätit niin tai näin, aina menee väärin päin.