Saako maataloon tullut miniä hävittää

Siisti järjestetty museo muuten tarpeettomassa aitassa on asia erikseen, mutta jos tämä "museo" on pikemminkin pölyinen kokoelma sekalaista tavaraa, joiden iästä, tekijästä, käyttötarkoituksesta tai edes tunnearvosta kenelläkään ei ole aavistustakaan, niin miksi sellainen pitäisi säästää?

Kokonaan toinen asia on se, että miksi taloon tullut miniä pitäisi velvoittaa asumaan jossain pyhässä kotimuseossa, mihin ei sisi tuoda mitään omaa ilman että joku 20 vuotta omillaan asunut perheellinen sisko on älähtämässä. Eipä mieskään taida paljon puolisostaan piitata, jos ei suostu tekemään kodista parin itsensä näköistä.

Ja jos suvussa tosiaan on jotain isovnhempien häälahja-astiastoja tms. tärkeää, niin eivätkö talosta lähtevät appivanhemmat voi viedä niitä mukanaan ja jättää perinnöksi esimerkiksi tyttärelle, joka ehkä arvostaa niitä enemmän?

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:06"]Näin käy kun miniä ei ole itse vanhasta suvusta. Silloin ei osaa antaa arvoa suvun historialle, jota vanhat esineet ilmentävät. No, moni suomalainen on aika juureton tässä mielessä, olemme savupirttikansaa, vailla sukuperinteitä. 

Toisaalta, talonpoikaisantiikki ei aina ole sinällään arvokasta, ja tavara voi olla hyvinkin epäkäytännöllistä. Mutta silti,suvun muistojen pois antaminen ja myyminen on lyhytnäköistä ja historiatonta. 

[/quote] Allekirjoitan tämän täysin! Ja kyllä jokaisen normaalilla järjellä varustetun täytyy pystyä erottamaan mikä on turhaa rojua ja mikä sellaista jonka hävittäminen antiikki- tai tunnearvojen perusteella ei vaan ole oikein. Miniänkään ei kannata polttaa siltoja suvun kanssa vain näyttääkseen miten "nyt on uusi emäntä talossa". Sen verran pitää löytyä kunnioitusta menneitä sukupolvia ja heidän perintöään kohtaan.

Kokonaan toinen luku on monilla tiloilla vallitseva varastotilojen ns. yhteiskäyttöoikeus. Jotkut kokevat oikeudekseen raijata puolet muuttokuormastaan siskon/veljen/serkun/sedän/tädin maatilalle, kun "siellähän on tilaa ja meidän uuteen asuntoon ei nyt just mahdu, niin kyllähän nää laatikot ja huonekalut voi teillä jonkun aikaa olla". Ja niitä ikea-romuja sitten pitäisi isäntäväen säilöä omissa nurkissaan, jotkut ehkä haetaan vuosien saatossa pois mutta iso osa jää pelkästään vaivoiksi ja talonväen hävitettäväksi. Tällaista hyväksikäyttöä en pysty sulattamaan.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:12"]

Siisti järjestetty museo muuten tarpeettomassa aitassa on asia erikseen, mutta jos tämä "museo" on pikemminkin pölyinen kokoelma sekalaista tavaraa, joiden iästä, tekijästä, käyttötarkoituksesta tai edes tunnearvosta kenelläkään ei ole aavistustakaan, niin miksi sellainen pitäisi säästää?

Kokonaan toinen asia on se, että miksi taloon tullut miniä pitäisi velvoittaa asumaan jossain pyhässä kotimuseossa, mihin ei sisi tuoda mitään omaa ilman että joku 20 vuotta omillaan asunut perheellinen sisko on älähtämässä. Eipä mieskään taida paljon puolisostaan piitata, jos ei suostu tekemään kodista parin itsensä näköistä.

Ja jos suvussa tosiaan on jotain isovnhempien häälahja-astiastoja tms. tärkeää, niin eivätkö talosta lähtevät appivanhemmat voi viedä niitä mukanaan ja jättää perinnöksi esimerkiksi tyttärelle, joka ehkä arvostaa niitä enemmän?

[/quote]

Oletko sukutilan miniä? Meillä on testamentilla määritelty, mitkä tavarat (myös se häälahja-astiasto) jäävät perinnönjaossa taloon samoin kuin tilakaupassa.

Meillä tehtiin tilakauppa niin, että vaikka poika omistaa kiinteistön ja kaikki sen rakennukset, niin me "vanha pari" asumme päärakennusta kuolemaan asti samoin kuin hallitsemme tiettyjä aitta- ja varastorakennuksia. Tämä syytinki alensi tilakaupan hintaa huomattavasti, vaikka ei ollut miniälle mieleen lainkaan. Pojalla ja perheellään on oma talonsa ja omat tavaransa kilometrin päässä tilasta, meillä iso päärakennus pihapiireineen. Talon nykyiseen irtaimistoon ei miniällä tule olemaan koskaan mitään sananvaltaa, koska siitä on jälkeemme määrätty testamentilla. Syytinkiin kuuluu niin päärakennuksen kunnossapito kuin muutkin huoltotyöt kuten pihan auraaminen talvella.

Näin meillä on taattu se, että miniä ei pääse tuhoamaan talon historiaa ja tilaan liittyvää perintöä. Eiköhän hän vähitellen kasva osaksi tilaa, jos on pojan kanssa yhdessä siihen asti, että meistä vanhemmista aika jättää. Todennäköisesti elämme vielä ainakin 30 vuotta tässä.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:25"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:12"]

Siisti järjestetty museo muuten tarpeettomassa aitassa on asia erikseen, mutta jos tämä "museo" on pikemminkin pölyinen kokoelma sekalaista tavaraa, joiden iästä, tekijästä, käyttötarkoituksesta tai edes tunnearvosta kenelläkään ei ole aavistustakaan, niin miksi sellainen pitäisi säästää?

Kokonaan toinen asia on se, että miksi taloon tullut miniä pitäisi velvoittaa asumaan jossain pyhässä kotimuseossa, mihin ei sisi tuoda mitään omaa ilman että joku 20 vuotta omillaan asunut perheellinen sisko on älähtämässä. Eipä mieskään taida paljon puolisostaan piitata, jos ei suostu tekemään kodista parin itsensä näköistä.

Ja jos suvussa tosiaan on jotain isovnhempien häälahja-astiastoja tms. tärkeää, niin eivätkö talosta lähtevät appivanhemmat voi viedä niitä mukanaan ja jättää perinnöksi esimerkiksi tyttärelle, joka ehkä arvostaa niitä enemmän?

[/quote]

Oletko sukutilan miniä? Meillä on testamentilla määritelty, mitkä tavarat (myös se häälahja-astiasto) jäävät perinnönjaossa taloon samoin kuin tilakaupassa.

[/quote]

En ole, mutta ystäväni on ja olen seurannut aika läheltä heidän asettumistaan miehen kotitilalle. Hetkittäin on voinut puhua suorastaan sotatilasta. Heillä ei onneksi ole mitään testamentilla taloon määrättyjä muistoesineitä, mutta muita ongelmia sitäkin enemmän. Ja vaikka myös mies on halunnut esimerkiksi remontoida taloa tai hankkia uusia huonekaluja, kaikista uudistuksista on syytetty (kyllä, syytetty) ystävääni, koska hänelle ei kelpaa 70-luvulta peräisin oleva tiskikoneeton keittiö tai anopin taloon hylkäämät lastulevykalusteet. Nehän ovat niin ihania ja tuovat mieleen lapsuuden, vaikka kukaan sisaruksista ei haluaisikaan asua niiden keskellä.

Mutta niin, talo on miehen ja hänen vaimonsa koti. Se voi olla pelkästään jommankumman suvun muistoesineiden museo, tai se voi olla yhdistelmä vanhaa ja uutta, tai sisältää pelkästään uutta. Tärkeintä on, että se on molemmille viihtyisä ja kotoisa.

"Mitä näille perintötavaroille sitten pitäisi tehdä, jos niistä kertakaikkiaan ei pidä tai niille ei ole käyttöä, eikä niillä ole uusille omistajilleen minkäänlaista tunnearvoakaan? Antaa ilmaiseksi muille sukulaisille? Pitää pölyyntymässä nurkissa? Mitä iloa siitä isovanhempien perintöastiastosta on säilöttynä pahvilaatikossa, jos tietää, ettei sitä koskaan tule käyttämään. Enkä nyt tarkoita sitä, että juuri se miniä yksin niitä tavaroita olisi myymässä pois, mutta jos se, joka tavarat omistaa (esim se miniän aviomies, perittävään sukuun syntynyt) puoltaa myymistä, niin miksi väkisin pitäisi säilyttää vain sen takia, että ne ovat jotain isovanhempien perintöä?"

Minusta on ikävää, että nykyään eletään niin pinnallista ja kertakäyttökulttuuria, ettei juuri millään ole enää tunnearvoa, eikä ne myöskään siirry sukupolvelta toisille, mielluimmin viedään kirpputorille tai myydään pilkkahintaan. Häätkin pidetään lahjalistoineen, eikä juuri tunnearvoisia häälahjoja juuri tule.

Meillä suvussa on paljon antiikkia ja kaikki ovat olleet haluttua tavaraa, myös nuorille. Ja jokaiseen tavaraan on liittynyt tunnearvo ja jokin tarina omistajasta, joka yhdistää eri sukupolven ketjut toisiinsa. Myös lapset saavat ed.sukupolville kuuluvia tavaroita esim. kaste- tai rippilahjaksi, jotka ovat olleet isoisomummien käytössä esim. koruja, astioita. Eikä kukaan ole puhunut niiden hävittämisestä tai että ne olisivat epämieluisia säilyttää tai viedä kirppikselle, vaan päinvastoin.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:40"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:25"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:12"]

Siisti järjestetty museo muuten tarpeettomassa aitassa on asia erikseen, mutta jos tämä "museo" on pikemminkin pölyinen kokoelma sekalaista tavaraa, joiden iästä, tekijästä, käyttötarkoituksesta tai edes tunnearvosta kenelläkään ei ole aavistustakaan, niin miksi sellainen pitäisi säästää?

Kokonaan toinen asia on se, että miksi taloon tullut miniä pitäisi velvoittaa asumaan jossain pyhässä kotimuseossa, mihin ei sisi tuoda mitään omaa ilman että joku 20 vuotta omillaan asunut perheellinen sisko on älähtämässä. Eipä mieskään taida paljon puolisostaan piitata, jos ei suostu tekemään kodista parin itsensä näköistä.

Ja jos suvussa tosiaan on jotain isovnhempien häälahja-astiastoja tms. tärkeää, niin eivätkö talosta lähtevät appivanhemmat voi viedä niitä mukanaan ja jättää perinnöksi esimerkiksi tyttärelle, joka ehkä arvostaa niitä enemmän?

[/quote]

Oletko sukutilan miniä? Meillä on testamentilla määritelty, mitkä tavarat (myös se häälahja-astiasto) jäävät perinnönjaossa taloon samoin kuin tilakaupassa.

[/quote]

En ole, mutta ystäväni on ja olen seurannut aika läheltä heidän asettumistaan miehen kotitilalle. Hetkittäin on voinut puhua suorastaan sotatilasta. Heillä ei onneksi ole mitään testamentilla taloon määrättyjä muistoesineitä, mutta muita ongelmia sitäkin enemmän. Ja vaikka myös mies on halunnut esimerkiksi remontoida taloa tai hankkia uusia huonekaluja, kaikista uudistuksista on syytetty (kyllä, syytetty) ystävääni, koska hänelle ei kelpaa 70-luvulta peräisin oleva tiskikoneeton keittiö tai anopin taloon hylkäämät lastulevykalusteet. Nehän ovat niin ihania ja tuovat mieleen lapsuuden, vaikka kukaan sisaruksista ei haluaisikaan asua niiden keskellä.

Mutta niin, talo on miehen ja hänen vaimonsa koti. Se voi olla pelkästään jommankumman suvun muistoesineiden museo, tai se voi olla yhdistelmä vanhaa ja uutta, tai sisältää pelkästään uutta. Tärkeintä on, että se on molemmille viihtyisä ja kotoisa.

[/quote]

Kuka syyttää? Yleensä nuo syytökset ovat sen miniän omassa päässä. Kun tilakauppa on tehty, ei yleensä ole isommin rahaa remonttiin, ellei miniällä ole omasta takaa sen vertaa rahaa, että saadaan kunnostukset tehtyä. Helposti silloin puolustautuu kavereilleen, että kyllä me tehtäisiin remppa, mutta kun muut sitä niin vastustaa,

Tilalle tulevalla miniällä pitäsi olla vähintän 250 000 euron oma omaisuus, jotta olisi tasapuolinen kumppani ja pystyisi jakamaan tilan ja kodin kuluja.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:50"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:40"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:25"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:12"]

Siisti järjestetty museo muuten tarpeettomassa aitassa on asia erikseen, mutta jos tämä "museo" on pikemminkin pölyinen kokoelma sekalaista tavaraa, joiden iästä, tekijästä, käyttötarkoituksesta tai edes tunnearvosta kenelläkään ei ole aavistustakaan, niin miksi sellainen pitäisi säästää?

Kokonaan toinen asia on se, että miksi taloon tullut miniä pitäisi velvoittaa asumaan jossain pyhässä kotimuseossa, mihin ei sisi tuoda mitään omaa ilman että joku 20 vuotta omillaan asunut perheellinen sisko on älähtämässä. Eipä mieskään taida paljon puolisostaan piitata, jos ei suostu tekemään kodista parin itsensä näköistä.

Ja jos suvussa tosiaan on jotain isovnhempien häälahja-astiastoja tms. tärkeää, niin eivätkö talosta lähtevät appivanhemmat voi viedä niitä mukanaan ja jättää perinnöksi esimerkiksi tyttärelle, joka ehkä arvostaa niitä enemmän?

[/quote]

Oletko sukutilan miniä? Meillä on testamentilla määritelty, mitkä tavarat (myös se häälahja-astiasto) jäävät perinnönjaossa taloon samoin kuin tilakaupassa.

[/quote]

En ole, mutta ystäväni on ja olen seurannut aika läheltä heidän asettumistaan miehen kotitilalle. Hetkittäin on voinut puhua suorastaan sotatilasta. Heillä ei onneksi ole mitään testamentilla taloon määrättyjä muistoesineitä, mutta muita ongelmia sitäkin enemmän. Ja vaikka myös mies on halunnut esimerkiksi remontoida taloa tai hankkia uusia huonekaluja, kaikista uudistuksista on syytetty (kyllä, syytetty) ystävääni, koska hänelle ei kelpaa 70-luvulta peräisin oleva tiskikoneeton keittiö tai anopin taloon hylkäämät lastulevykalusteet. Nehän ovat niin ihania ja tuovat mieleen lapsuuden, vaikka kukaan sisaruksista ei haluaisikaan asua niiden keskellä.

Mutta niin, talo on miehen ja hänen vaimonsa koti. Se voi olla pelkästään jommankumman suvun muistoesineiden museo, tai se voi olla yhdistelmä vanhaa ja uutta, tai sisältää pelkästään uutta. Tärkeintä on, että se on molemmille viihtyisä ja kotoisa.

[/quote]

Kuka syyttää? Yleensä nuo syytökset ovat sen miniän omassa päässä. Kun tilakauppa on tehty, ei yleensä ole isommin rahaa remonttiin, ellei miniällä ole omasta takaa sen vertaa rahaa, että saadaan kunnostukset tehtyä. Helposti silloin puolustautuu kavereilleen, että kyllä me tehtäisiin remppa, mutta kun muut sitä niin vastustaa,

Tilalle tulevalla miniällä pitäsi olla vähintän 250 000 euron oma omaisuus, jotta olisi tasapuolinen kumppani ja pystyisi jakamaan tilan ja kodin kuluja.

[/quote]

Totta on, että tiedän vain ystäväni ja joistakin asioista hänen miehensä näkemyksen, mutta esimerkiksi juuri miehen sisarusten kommentit vaikkapa keittiöremontista olivat minunkin mielestäni syyttelyä siitä kuinka mikään ei kelpaa vaikka äidillekin kelpasi. Ja ystäväni ei siis ole pistänyt kaikkea uusiksi, vaan heillä on käytössä miehen talon mukana saamia vanhoja huonekaluja ja muuta irtaimistoa, jopa astioita (vaikka sen häälahjaksi saadun kahviasiaston anoppi ottikin mukaansa).

Minusta on todella kurjaa vaatia, että kenenkään pitäisi elää omassa kodissaan sen mukaan, miten joku aikaisemmin samassa talossa asunut on siellä elänyt. Vanhaa pitää kunnioittaa ja arvostaa aikaisempien sukupolvien työtä, mutta eikö uudellakin isäntäparilla ole oikeus kehittää tilaa ja tehdä siitä omannäköisensä?

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:50"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:40"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:25"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:12"]

Siisti järjestetty museo muuten tarpeettomassa aitassa on asia erikseen, mutta jos tämä "museo" on pikemminkin pölyinen kokoelma sekalaista tavaraa, joiden iästä, tekijästä, käyttötarkoituksesta tai edes tunnearvosta kenelläkään ei ole aavistustakaan, niin miksi sellainen pitäisi säästää?

Kokonaan toinen asia on se, että miksi taloon tullut miniä pitäisi velvoittaa asumaan jossain pyhässä kotimuseossa, mihin ei sisi tuoda mitään omaa ilman että joku 20 vuotta omillaan asunut perheellinen sisko on älähtämässä. Eipä mieskään taida paljon puolisostaan piitata, jos ei suostu tekemään kodista parin itsensä näköistä.

Ja jos suvussa tosiaan on jotain isovnhempien häälahja-astiastoja tms. tärkeää, niin eivätkö talosta lähtevät appivanhemmat voi viedä niitä mukanaan ja jättää perinnöksi esimerkiksi tyttärelle, joka ehkä arvostaa niitä enemmän?

[/quote]

Oletko sukutilan miniä? Meillä on testamentilla määritelty, mitkä tavarat (myös se häälahja-astiasto) jäävät perinnönjaossa taloon samoin kuin tilakaupassa.

[/quote]

En ole, mutta ystäväni on ja olen seurannut aika läheltä heidän asettumistaan miehen kotitilalle. Hetkittäin on voinut puhua suorastaan sotatilasta. Heillä ei onneksi ole mitään testamentilla taloon määrättyjä muistoesineitä, mutta muita ongelmia sitäkin enemmän. Ja vaikka myös mies on halunnut esimerkiksi remontoida taloa tai hankkia uusia huonekaluja, kaikista uudistuksista on syytetty (kyllä, syytetty) ystävääni, koska hänelle ei kelpaa 70-luvulta peräisin oleva tiskikoneeton keittiö tai anopin taloon hylkäämät lastulevykalusteet. Nehän ovat niin ihania ja tuovat mieleen lapsuuden, vaikka kukaan sisaruksista ei haluaisikaan asua niiden keskellä.

Mutta niin, talo on miehen ja hänen vaimonsa koti. Se voi olla pelkästään jommankumman suvun muistoesineiden museo, tai se voi olla yhdistelmä vanhaa ja uutta, tai sisältää pelkästään uutta. Tärkeintä on, että se on molemmille viihtyisä ja kotoisa.

[/quote]

Kuka syyttää? Yleensä nuo syytökset ovat sen miniän omassa päässä. Kun tilakauppa on tehty, ei yleensä ole isommin rahaa remonttiin, ellei miniällä ole omasta takaa sen vertaa rahaa, että saadaan kunnostukset tehtyä. Helposti silloin puolustautuu kavereilleen, että kyllä me tehtäisiin remppa, mutta kun muut sitä niin vastustaa,

Tilalle tulevalla miniällä pitäsi olla vähintän 250 000 euron oma omaisuus, jotta olisi tasapuolinen kumppani ja pystyisi jakamaan tilan ja kodin kuluja.

[/quote]

Niinhän miniöillä ennen vanhaan olikin. Siis omaa omaisuutta. Ei taloon naitu mitään tyhjätaskua. Nykyisin on eri meininki ja siksi vanhat tilat harvoin säilyvät elinkelpoisina.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 14:07"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:50"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:40"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:25"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:12"]

Siisti järjestetty museo muuten tarpeettomassa aitassa on asia erikseen, mutta jos tämä "museo" on pikemminkin pölyinen kokoelma sekalaista tavaraa, joiden iästä, tekijästä, käyttötarkoituksesta tai edes tunnearvosta kenelläkään ei ole aavistustakaan, niin miksi sellainen pitäisi säästää?

Kokonaan toinen asia on se, että miksi taloon tullut miniä pitäisi velvoittaa asumaan jossain pyhässä kotimuseossa, mihin ei sisi tuoda mitään omaa ilman että joku 20 vuotta omillaan asunut perheellinen sisko on älähtämässä. Eipä mieskään taida paljon puolisostaan piitata, jos ei suostu tekemään kodista parin itsensä näköistä.

Ja jos suvussa tosiaan on jotain isovnhempien häälahja-astiastoja tms. tärkeää, niin eivätkö talosta lähtevät appivanhemmat voi viedä niitä mukanaan ja jättää perinnöksi esimerkiksi tyttärelle, joka ehkä arvostaa niitä enemmän?

[/quote]

Oletko sukutilan miniä? Meillä on testamentilla määritelty, mitkä tavarat (myös se häälahja-astiasto) jäävät perinnönjaossa taloon samoin kuin tilakaupassa.

[/quote]

En ole, mutta ystäväni on ja olen seurannut aika läheltä heidän asettumistaan miehen kotitilalle. Hetkittäin on voinut puhua suorastaan sotatilasta. Heillä ei onneksi ole mitään testamentilla taloon määrättyjä muistoesineitä, mutta muita ongelmia sitäkin enemmän. Ja vaikka myös mies on halunnut esimerkiksi remontoida taloa tai hankkia uusia huonekaluja, kaikista uudistuksista on syytetty (kyllä, syytetty) ystävääni, koska hänelle ei kelpaa 70-luvulta peräisin oleva tiskikoneeton keittiö tai anopin taloon hylkäämät lastulevykalusteet. Nehän ovat niin ihania ja tuovat mieleen lapsuuden, vaikka kukaan sisaruksista ei haluaisikaan asua niiden keskellä.

Mutta niin, talo on miehen ja hänen vaimonsa koti. Se voi olla pelkästään jommankumman suvun muistoesineiden museo, tai se voi olla yhdistelmä vanhaa ja uutta, tai sisältää pelkästään uutta. Tärkeintä on, että se on molemmille viihtyisä ja kotoisa.

[/quote]

Kuka syyttää? Yleensä nuo syytökset ovat sen miniän omassa päässä. Kun tilakauppa on tehty, ei yleensä ole isommin rahaa remonttiin, ellei miniällä ole omasta takaa sen vertaa rahaa, että saadaan kunnostukset tehtyä. Helposti silloin puolustautuu kavereilleen, että kyllä me tehtäisiin remppa, mutta kun muut sitä niin vastustaa,

Tilalle tulevalla miniällä pitäsi olla vähintän 250 000 euron oma omaisuus, jotta olisi tasapuolinen kumppani ja pystyisi jakamaan tilan ja kodin kuluja.

[/quote]

Totta on, että tiedän vain ystäväni ja joistakin asioista hänen miehensä näkemyksen, mutta esimerkiksi juuri miehen sisarusten kommentit vaikkapa keittiöremontista olivat minunkin mielestäni syyttelyä siitä kuinka mikään ei kelpaa vaikka äidillekin kelpasi. Ja ystäväni ei siis ole pistänyt kaikkea uusiksi, vaan heillä on käytössä miehen talon mukana saamia vanhoja huonekaluja ja muuta irtaimistoa, jopa astioita (vaikka sen häälahjaksi saadun kahviasiaston anoppi ottikin mukaansa).

Minusta on todella kurjaa vaatia, että kenenkään pitäisi elää omassa kodissaan sen mukaan, miten joku aikaisemmin samassa talossa asunut on siellä elänyt. Vanhaa pitää kunnioittaa ja arvostaa aikaisempien sukupolvien työtä, mutta eikö uudellakin isäntäparilla ole oikeus kehittää tilaa ja tehdä siitä omannäköisensä?

[/quote]

Eiköhän ne sisarukset tiedä, että veljellä on rahasta tiukkaa, todennäköisesti miljoonavelat tilan takia ja tyhjätaskuinen miniä haluaa keittiörempan tajuamatta, että jos ei tuo tilalle / kotiin omaa rahaa, ei sieltä maatalouden puolelta ole noin vain otettavissa rahaa siksi, että keittiön kaapeissa ei ole kivoja ovia.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 12:11"]

Kysytäänpä niin päin, että mikä velvollisuus miniällä olisi säilyttää joillekin muille ihmisille tärkeitä kamoja omassa kodissaan? Jos haluatte pitää suvun museota, pitäkää sitä kotonanne.

[/quote]

Ei kysytä noin päin. Tavaroiden omistaja päättää. Tavaroiden omistaja voi tietysti vaatia vahingonkorvauksia tuhotusta omaisuudesta.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 14:20"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 14:07"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:50"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:40"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:25"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:12"]

Siisti järjestetty museo muuten tarpeettomassa aitassa on asia erikseen, mutta jos tämä "museo" on pikemminkin pölyinen kokoelma sekalaista tavaraa, joiden iästä, tekijästä, käyttötarkoituksesta tai edes tunnearvosta kenelläkään ei ole aavistustakaan, niin miksi sellainen pitäisi säästää?

Kokonaan toinen asia on se, että miksi taloon tullut miniä pitäisi velvoittaa asumaan jossain pyhässä kotimuseossa, mihin ei sisi tuoda mitään omaa ilman että joku 20 vuotta omillaan asunut perheellinen sisko on älähtämässä. Eipä mieskään taida paljon puolisostaan piitata, jos ei suostu tekemään kodista parin itsensä näköistä.

Ja jos suvussa tosiaan on jotain isovnhempien häälahja-astiastoja tms. tärkeää, niin eivätkö talosta lähtevät appivanhemmat voi viedä niitä mukanaan ja jättää perinnöksi esimerkiksi tyttärelle, joka ehkä arvostaa niitä enemmän?

[/quote]

Oletko sukutilan miniä? Meillä on testamentilla määritelty, mitkä tavarat (myös se häälahja-astiasto) jäävät perinnönjaossa taloon samoin kuin tilakaupassa.

[/quote]

En ole, mutta ystäväni on ja olen seurannut aika läheltä heidän asettumistaan miehen kotitilalle. Hetkittäin on voinut puhua suorastaan sotatilasta. Heillä ei onneksi ole mitään testamentilla taloon määrättyjä muistoesineitä, mutta muita ongelmia sitäkin enemmän. Ja vaikka myös mies on halunnut esimerkiksi remontoida taloa tai hankkia uusia huonekaluja, kaikista uudistuksista on syytetty (kyllä, syytetty) ystävääni, koska hänelle ei kelpaa 70-luvulta peräisin oleva tiskikoneeton keittiö tai anopin taloon hylkäämät lastulevykalusteet. Nehän ovat niin ihania ja tuovat mieleen lapsuuden, vaikka kukaan sisaruksista ei haluaisikaan asua niiden keskellä.

Mutta niin, talo on miehen ja hänen vaimonsa koti. Se voi olla pelkästään jommankumman suvun muistoesineiden museo, tai se voi olla yhdistelmä vanhaa ja uutta, tai sisältää pelkästään uutta. Tärkeintä on, että se on molemmille viihtyisä ja kotoisa.

[/quote]

Kuka syyttää? Yleensä nuo syytökset ovat sen miniän omassa päässä. Kun tilakauppa on tehty, ei yleensä ole isommin rahaa remonttiin, ellei miniällä ole omasta takaa sen vertaa rahaa, että saadaan kunnostukset tehtyä. Helposti silloin puolustautuu kavereilleen, että kyllä me tehtäisiin remppa, mutta kun muut sitä niin vastustaa,

Tilalle tulevalla miniällä pitäsi olla vähintän 250 000 euron oma omaisuus, jotta olisi tasapuolinen kumppani ja pystyisi jakamaan tilan ja kodin kuluja.

[/quote]

Totta on, että tiedän vain ystäväni ja joistakin asioista hänen miehensä näkemyksen, mutta esimerkiksi juuri miehen sisarusten kommentit vaikkapa keittiöremontista olivat minunkin mielestäni syyttelyä siitä kuinka mikään ei kelpaa vaikka äidillekin kelpasi. Ja ystäväni ei siis ole pistänyt kaikkea uusiksi, vaan heillä on käytössä miehen talon mukana saamia vanhoja huonekaluja ja muuta irtaimistoa, jopa astioita (vaikka sen häälahjaksi saadun kahviasiaston anoppi ottikin mukaansa).

Minusta on todella kurjaa vaatia, että kenenkään pitäisi elää omassa kodissaan sen mukaan, miten joku aikaisemmin samassa talossa asunut on siellä elänyt. Vanhaa pitää kunnioittaa ja arvostaa aikaisempien sukupolvien työtä, mutta eikö uudellakin isäntäparilla ole oikeus kehittää tilaa ja tehdä siitä omannäköisensä?

[/quote]

Eiköhän ne sisarukset tiedä, että veljellä on rahasta tiukkaa, todennäköisesti miljoonavelat tilan takia ja tyhjätaskuinen miniä haluaa keittiörempan tajuamatta, että jos ei tuo tilalle / kotiin omaa rahaa, ei sieltä maatalouden puolelta ole noin vain otettavissa rahaa siksi, että keittiön kaapeissa ei ole kivoja ovia.

[/quote]

Kuule, se keittiöremontti on jo tehty, tietääkseni molempien osapuolien maksamana, samoin kuin muutkin remontit. Ja tässä edellisen kerran 70-luvulla remontoidussa keittiössä oli paljon muitakin ongelmia kuin kaappien ovet.

Vaaditko muuten tilalla työskentelevää uutta isäntää tulemaan toimeen samoilla työvälineillä kuin isänsä tai isoisänsä, vai saako edes hän turvautua nykyaikaisiin metodeihin?

Luojan kiitos nykyään ei ole pakko muuttaa jonnekin miehen sukutilalle kallisarvoisten perintörojujen keskelle, vaan saa ihan itse valita asuntonsa ja omaisuutensa.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:06"]Näin käy kun miniä ei ole itse vanhasta suvusta. Silloin ei osaa antaa arvoa suvun historialle, jota vanhat esineet ilmentävät. No, moni suomalainen on aika juureton tässä mielessä, olemme savupirttikansaa, vailla sukuperinteitä. 

Toisaalta, talonpoikaisantiikki ei aina ole sinällään arvokasta, ja tavara voi olla hyvinkin epäkäytännöllistä. Mutta silti,suvun muistojen pois antaminen ja myyminen on lyhytnäköistä ja historiatonta. 

[/quote]

Toivottavasti näitä vanhojen sukujen työtä pelkäämättömiä, kaiken säilyttäviä miniöitä riittää kaikille halukkaille.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 14:29"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 14:20"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 14:07"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:50"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:40"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:25"]

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:12"]

Siisti järjestetty museo muuten tarpeettomassa aitassa on asia erikseen, mutta jos tämä "museo" on pikemminkin pölyinen kokoelma sekalaista tavaraa, joiden iästä, tekijästä, käyttötarkoituksesta tai edes tunnearvosta kenelläkään ei ole aavistustakaan, niin miksi sellainen pitäisi säästää?

Kokonaan toinen asia on se, että miksi taloon tullut miniä pitäisi velvoittaa asumaan jossain pyhässä kotimuseossa, mihin ei sisi tuoda mitään omaa ilman että joku 20 vuotta omillaan asunut perheellinen sisko on älähtämässä. Eipä mieskään taida paljon puolisostaan piitata, jos ei suostu tekemään kodista parin itsensä näköistä.

Ja jos suvussa tosiaan on jotain isovnhempien häälahja-astiastoja tms. tärkeää, niin eivätkö talosta lähtevät appivanhemmat voi viedä niitä mukanaan ja jättää perinnöksi esimerkiksi tyttärelle, joka ehkä arvostaa niitä enemmän?

[/quote]

Oletko sukutilan miniä? Meillä on testamentilla määritelty, mitkä tavarat (myös se häälahja-astiasto) jäävät perinnönjaossa taloon samoin kuin tilakaupassa.

[/quote]

En ole, mutta ystäväni on ja olen seurannut aika läheltä heidän asettumistaan miehen kotitilalle. Hetkittäin on voinut puhua suorastaan sotatilasta. Heillä ei onneksi ole mitään testamentilla taloon määrättyjä muistoesineitä, mutta muita ongelmia sitäkin enemmän. Ja vaikka myös mies on halunnut esimerkiksi remontoida taloa tai hankkia uusia huonekaluja, kaikista uudistuksista on syytetty (kyllä, syytetty) ystävääni, koska hänelle ei kelpaa 70-luvulta peräisin oleva tiskikoneeton keittiö tai anopin taloon hylkäämät lastulevykalusteet. Nehän ovat niin ihania ja tuovat mieleen lapsuuden, vaikka kukaan sisaruksista ei haluaisikaan asua niiden keskellä.

Mutta niin, talo on miehen ja hänen vaimonsa koti. Se voi olla pelkästään jommankumman suvun muistoesineiden museo, tai se voi olla yhdistelmä vanhaa ja uutta, tai sisältää pelkästään uutta. Tärkeintä on, että se on molemmille viihtyisä ja kotoisa.

[/quote]

Kuka syyttää? Yleensä nuo syytökset ovat sen miniän omassa päässä. Kun tilakauppa on tehty, ei yleensä ole isommin rahaa remonttiin, ellei miniällä ole omasta takaa sen vertaa rahaa, että saadaan kunnostukset tehtyä. Helposti silloin puolustautuu kavereilleen, että kyllä me tehtäisiin remppa, mutta kun muut sitä niin vastustaa,

Tilalle tulevalla miniällä pitäsi olla vähintän 250 000 euron oma omaisuus, jotta olisi tasapuolinen kumppani ja pystyisi jakamaan tilan ja kodin kuluja.

[/quote]

Totta on, että tiedän vain ystäväni ja joistakin asioista hänen miehensä näkemyksen, mutta esimerkiksi juuri miehen sisarusten kommentit vaikkapa keittiöremontista olivat minunkin mielestäni syyttelyä siitä kuinka mikään ei kelpaa vaikka äidillekin kelpasi. Ja ystäväni ei siis ole pistänyt kaikkea uusiksi, vaan heillä on käytössä miehen talon mukana saamia vanhoja huonekaluja ja muuta irtaimistoa, jopa astioita (vaikka sen häälahjaksi saadun kahviasiaston anoppi ottikin mukaansa).

Minusta on todella kurjaa vaatia, että kenenkään pitäisi elää omassa kodissaan sen mukaan, miten joku aikaisemmin samassa talossa asunut on siellä elänyt. Vanhaa pitää kunnioittaa ja arvostaa aikaisempien sukupolvien työtä, mutta eikö uudellakin isäntäparilla ole oikeus kehittää tilaa ja tehdä siitä omannäköisensä?

[/quote]

Eiköhän ne sisarukset tiedä, että veljellä on rahasta tiukkaa, todennäköisesti miljoonavelat tilan takia ja tyhjätaskuinen miniä haluaa keittiörempan tajuamatta, että jos ei tuo tilalle / kotiin omaa rahaa, ei sieltä maatalouden puolelta ole noin vain otettavissa rahaa siksi, että keittiön kaapeissa ei ole kivoja ovia.

[/quote]

Kuule, se keittiöremontti on jo tehty, tietääkseni molempien osapuolien maksamana, samoin kuin muutkin remontit. Ja tässä edellisen kerran 70-luvulla remontoidussa keittiössä oli paljon muitakin ongelmia kuin kaappien ovet.

Vaaditko muuten tilalla työskentelevää uutta isäntää tulemaan toimeen samoilla työvälineillä kuin isänsä tai isoisänsä, vai saako edes hän turvautua nykyaikaisiin metodeihin?

[/quote]

En minä vaadi mitään, mutta työkoneet on vähän eri asia kuin keittiön hana. Työvälineillä tehdään tulosta ja tienataan elanto, keittiö on osa yksityistaloutta, joka laitetaan kuntoon yksityistalouden rahoilla.

Kirjoitukseesi on rakennettu sisään se ajatus, että emännän paikka tilalla on keittiössä. Aika vanhanaikaista. Nykyemäntä tekee peltotöitä siinä kuin mieskin ellei ole tilan ulkopuolella töissä.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:31"]Meillä tehtiin tilakauppa niin, että vaikka poika omistaa kiinteistön ja kaikki sen rakennukset, niin me "vanha pari" asumme päärakennusta kuolemaan asti samoin kuin hallitsemme tiettyjä aitta- ja varastorakennuksia. Tämä syytinki alensi tilakaupan hintaa huomattavasti, vaikka ei ollut miniälle mieleen lainkaan. Pojalla ja perheellään on oma talonsa ja omat tavaransa kilometrin päässä tilasta, meillä iso päärakennus pihapiireineen. Talon nykyiseen irtaimistoon ei miniällä tule olemaan koskaan mitään sananvaltaa, koska siitä on jälkeemme määrätty testamentilla. Syytinkiin kuuluu niin päärakennuksen kunnossapito kuin muutkin huoltotyöt kuten pihan auraaminen talvella.

Näin meillä on taattu se, että miniä ei pääse tuhoamaan talon historiaa ja tilaan liittyvää perintöä. Eiköhän hän vähitellen kasva osaksi tilaa, jos on pojan kanssa yhdessä siihen asti, että meistä vanhemmista aika jättää. Todennäköisesti elämme vielä ainakin 30 vuotta tässä.

[/quote]

Sääli lukea näitä, kun vanha isäntäpari tuhoaa tilan, kun eivät osaa antaa sitä nuorenparin käyttöön. Eihän tuossakaan miniällä ole mitään mahdollisuutta edes kasvaa osaksi tilaa, kun ei saa asua siellä. Mutta se ei edes ole oleellista, vaan se, etteivät lapset opi tilan jatkajiksi, kun eivät asu siellä. Tila tulee kuolemaan jatkajien puuttumiseen, mutta saipahan vanha emäntä asua päärakennuksessa kuolemaansa asti. Ei muulla niin väliä.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 14:34"]

Luojan kiitos nykyään ei ole pakko muuttaa jonnekin miehen sukutilalle kallisarvoisten perintörojujen keskelle, vaan saa ihan itse valita asuntonsa ja omaisuutensa.

[/quote]

Olet oikeassa. Harva miniä sietää sitä, että kodissa on ruokasali, sali, kirjasto, muutama vierashuone, salissa kristallikruunut ja arvotaulut, ruokasalissa iso senkki täynnä edellisten sukupolvien arvoastioita ja kirjastossa hyllyssä muutama Juhani Ahon signeeraama ensipainos ex libriksin varustettujen klassikoiden vierellä. Mieluummin sitä asuu betonilaatikossa jossain lähiössä ja edellyttää, että mies  käy siellä.

[quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 14:35"][quote author="Vierailija" time="14.06.2014 klo 13:06"]Näin käy kun miniä ei ole itse vanhasta suvusta. Silloin ei osaa antaa arvoa suvun historialle, jota vanhat esineet ilmentävät. No, moni suomalainen on aika juureton tässä mielessä, olemme savupirttikansaa, vailla sukuperinteitä. 

Toisaalta, talonpoikaisantiikki ei aina ole sinällään arvokasta, ja tavara voi olla hyvinkin epäkäytännöllistä. Mutta silti,suvun muistojen pois antaminen ja myyminen on lyhytnäköistä ja historiatonta. 

[/quote]

Toivottavasti näitä vanhojen sukujen työtä pelkäämättömiä, kaiken säilyttäviä miniöitä riittää kaikille halukkaille.

[/quote]

Eipä tunnu riittävän. Olisi varmaan aihetta vanhojenpoikien vanhempien välillä katsoa peiliin, miksei miniää löydy, vaikka olisi iso tilakin...

Ei tietenkään jos ei ole pyytänyt lupaa.

Juridisesti asia on yksinkertainen. Jos maatilan hallinta siirtyy pojalle ja miniälle, saavat tehdä omaisuudellaan mitä haluavat - vaikka pistää kaiken myyntiin.

Moraalisesti ei tietenkään noin tulisi toimia.