Lue keskustelun säännöt.
Mikä on lapsella, joka on Jykell ja Hyde? Mitä persoonallisuushäiriötä ennakoi?
18.06.2021 |
Kyse on aikuisesta miehestä, jolla on monenlaista ongelmaa. Moni ongelma on tullut matkan varrella, joten palaan ytimeen: lapsuuteen. Hän ei koskaan ollut tavallinen tallaaja.
Hän oli jo alle kouluikäisenä joko itse enkeli - empaattinen, huomioiva, hyväntahtoinen - tai itse saatana. Lähinnä täysin välinpitämätön sääntöjä ja muita ihmisiä kohtaan. Mitkään lasten motivointikeinot eivät tehonneet häneen. Arvaamaton. Ei nyt repinyt kärpäsiltä siipiä tai potkinut mummoja.
Teini-ikään tullessa alkoivat varsinaiset ongelmat. Alkoi valehtelemaan ja kaikki oli sallittua, mistä ei jäänyt kiinni. Hän ei välittänyt kenestäkään. Edelleen täysin arvaamaton.
Hän on ns hyvästä perheestä. Normaalit perhekeskeiset ja työssäkäyvät vanhemmat. Kotihoidettu, isovanhemmat mukana elämässä, oli kavereita, koulussa meni ok. Vanhemmilla ei alkoholi- tai mt-ongelmia.
Jokin häiriö on ollut näkyvillä alusta alkaen. Mistä Jekyll ja Hyde efekti kertoo nuorella lapsella?
Kommentit (192)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
Juuri näin. Kuulostaa aivan tavalliselta lapselta ja aivan tavalliselta vähän jörrikkämäiseltä suomalaismieheltä. Ketju on kirjoitettu myös vähän tarkoitushakuisesti, niin moni lukija menee harhaan. Ap:n kannattaa keksiä parempi harrastus kuin diagnoosien keksiminen pojalleen.
Voi olla, että poika oli ihan tavallinen. Jekyll ja hyde on normaali olotila lapsella. Joka tapauksessa näin aikuisena hän ei ole tavis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Poika voi itse kokea näin, ettei kukaan häntä olisi voinut auttaa, vaikka hänen tilanteeseensa olisi apua saatavilla, tai ei halua huolestuttaa/pahoittaa mieltä sanomalla, että olisi tarvinnut jotain, vaikka hän syvällä sisimmässään toivoisi saavansa apua. Jos hän tietää tai tuntee, että sinulla on ollut rankkaa jo jostain muusta syystä, ei hän välttämättä sinulle ihan rehellisesti silloin vastaa. Tai ehkä pelkästään siksikin, että olet äiti ja hän tietää, että olet tätä pohtinut vuosikausia ja "kärsinyt" omalta osaltasi. Olisiko teille taloudellisesti mahdollista, että poika kävisi terapiassa omakustanteisesti? Siis puhumassa ulkopuolisen kanssa, jolla on vaitiolovelvollisuus? On mahdollista, että keskustelemalla ulkopuolisen kanssa poika pystyisi itse sanomaan, millä tavoin kokee itsensä erilaiseksi, ja miksi kokee, ettei kukaan olisi voinut häntä auttaa, ja ehkä sitten ammattilainen pystyy ohjata häntä etsimään vastausta oikeasta suunnasta.
Ymmärrän, että kyselin liikaa, mutta sanoisin silti, ettet täältä luotettavaa apua saa, koska niin paljon jää kertomatta.
Olen tarjoutunut maksamaan terapia. Ei halua. Sai lähetteen terapiaan, etsin hänelle terapeutin, mutta ei silti halunnut.
Tässä jutussa joku haisee. Kerrataanpa , poika sanoo olevansa persoonallisuus häiriöinen. Miksi hän sanoo noin koska persoonallisuus häiriöissä on hyvin selvät kriteerit. Mistä poika päättelee olevansa pers. häiriöinen? Yleensä pers. häiriöiset ei omaa sairaudentuntoa , poikkeus estynyt. Sinä hankit pojalle terapiaa , mutta poika ei mene terapiaan vaikka haluaa apua. Miksi , koska terapiastahan poika saisi apua.
No niin. Tämä todellakin on tilanne. Poika haluaa apua, mutta ei ole valmis itse tekemään mitään. En tiedä, onko syy ettei kiinnosta vai ei vain jaksa.
Hän tuntee pari persoonallisuushäiröistä ja on keskustellut oireista. Siksi hän pohtii itse sellaista.
Se, että hän sanoo olevansa persoonallisuushäiriöinen, ei välttämättä tarkoita sitä. Joku voi vain sanoa siten lämpimikseen, mutta harvalla on ammattitaitoa tai kykyä antaa itselleen sellaista keittiöpsykologidiagnoosia edes ja oikeaankin tarvitaan jonkun lääkärin arvio. Eikä sekään, jos epäilet häntä sellaiseksi, tee hänestä pershäröistä oikeaksi. Jos ei ole muuta oikeaa ongelmaa kuin tämän asian pähkäily, niin jospa keskittyisitte olennaisempiin asioihin elämässä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Poika voi itse kokea näin, ettei kukaan häntä olisi voinut auttaa, vaikka hänen tilanteeseensa olisi apua saatavilla, tai ei halua huolestuttaa/pahoittaa mieltä sanomalla, että olisi tarvinnut jotain, vaikka hän syvällä sisimmässään toivoisi saavansa apua. Jos hän tietää tai tuntee, että sinulla on ollut rankkaa jo jostain muusta syystä, ei hän välttämättä sinulle ihan rehellisesti silloin vastaa. Tai ehkä pelkästään siksikin, että olet äiti ja hän tietää, että olet tätä pohtinut vuosikausia ja "kärsinyt" omalta osaltasi. Olisiko teille taloudellisesti mahdollista, että poika kävisi terapiassa omakustanteisesti? Siis puhumassa ulkopuolisen kanssa, jolla on vaitiolovelvollisuus? On mahdollista, että keskustelemalla ulkopuolisen kanssa poika pystyisi itse sanomaan, millä tavoin kokee itsensä erilaiseksi, ja miksi kokee, ettei kukaan olisi voinut häntä auttaa, ja ehkä sitten ammattilainen pystyy ohjata häntä etsimään vastausta oikeasta suunnasta.
Ymmärrän, että kyselin liikaa, mutta sanoisin silti, ettet täältä luotettavaa apua saa, koska niin paljon jää kertomatta.
Olen tarjoutunut maksamaan terapia. Ei halua. Sai lähetteen terapiaan, etsin hänelle terapeutin, mutta ei silti halunnut.
Tässä jutussa joku haisee. Kerrataanpa , poika sanoo olevansa persoonallisuus häiriöinen. Miksi hän sanoo noin koska persoonallisuus häiriöissä on hyvin selvät kriteerit. Mistä poika päättelee olevansa pers. häiriöinen? Yleensä pers. häiriöiset ei omaa sairaudentuntoa , poikkeus estynyt. Sinä hankit pojalle terapiaa , mutta poika ei mene terapiaan vaikka haluaa apua. Miksi , koska terapiastahan poika saisi apua.
No niin. Tämä todellakin on tilanne. Poika haluaa apua, mutta ei ole valmis itse tekemään mitään. En tiedä, onko syy ettei kiinnosta vai ei vain jaksa.
Hän tuntee pari persoonallisuushäiröistä ja on keskustellut oireista. Siksi hän pohtii itse sellaista.
Se, että hän sanoo olevansa persoonallisuushäiriöinen, ei välttämättä tarkoita sitä. Joku voi vain sanoa siten lämpimikseen, mutta harvalla on ammattitaitoa tai kykyä antaa itselleen sellaista keittiöpsykologidiagnoosia edes ja oikeaankin tarvitaan jonkun lääkärin arvio. Eikä sekään, jos epäilet häntä sellaiseksi, tee hänestä pershäröistä oikeaksi. Jos ei ole muuta oikeaa ongelmaa kuin tämän asian pähkäily, niin jospa keskittyisitte olennaisempiin asioihin elämässä?
Hän perusteli väitettään minulle puoli tuntia. Se ei ollut häneltä mikään heitto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Poika voi itse kokea näin, ettei kukaan häntä olisi voinut auttaa, vaikka hänen tilanteeseensa olisi apua saatavilla, tai ei halua huolestuttaa/pahoittaa mieltä sanomalla, että olisi tarvinnut jotain, vaikka hän syvällä sisimmässään toivoisi saavansa apua. Jos hän tietää tai tuntee, että sinulla on ollut rankkaa jo jostain muusta syystä, ei hän välttämättä sinulle ihan rehellisesti silloin vastaa. Tai ehkä pelkästään siksikin, että olet äiti ja hän tietää, että olet tätä pohtinut vuosikausia ja "kärsinyt" omalta osaltasi. Olisiko teille taloudellisesti mahdollista, että poika kävisi terapiassa omakustanteisesti? Siis puhumassa ulkopuolisen kanssa, jolla on vaitiolovelvollisuus? On mahdollista, että keskustelemalla ulkopuolisen kanssa poika pystyisi itse sanomaan, millä tavoin kokee itsensä erilaiseksi, ja miksi kokee, ettei kukaan olisi voinut häntä auttaa, ja ehkä sitten ammattilainen pystyy ohjata häntä etsimään vastausta oikeasta suunnasta.
Ymmärrän, että kyselin liikaa, mutta sanoisin silti, ettet täältä luotettavaa apua saa, koska niin paljon jää kertomatta.
Olen tarjoutunut maksamaan terapia. Ei halua. Sai lähetteen terapiaan, etsin hänelle terapeutin, mutta ei silti halunnut.
Tässä jutussa joku haisee. Kerrataanpa , poika sanoo olevansa persoonallisuus häiriöinen. Miksi hän sanoo noin koska persoonallisuus häiriöissä on hyvin selvät kriteerit. Mistä poika päättelee olevansa pers. häiriöinen? Yleensä pers. häiriöiset ei omaa sairaudentuntoa , poikkeus estynyt. Sinä hankit pojalle terapiaa , mutta poika ei mene terapiaan vaikka haluaa apua. Miksi , koska terapiastahan poika saisi apua.
No niin. Tämä todellakin on tilanne. Poika haluaa apua, mutta ei ole valmis itse tekemään mitään. En tiedä, onko syy ettei kiinnosta vai ei vain jaksa.
Hän tuntee pari persoonallisuushäiröistä ja on keskustellut oireista. Siksi hän pohtii itse sellaista.
Se, että hän sanoo olevansa persoonallisuushäiriöinen, ei välttämättä tarkoita sitä. Joku voi vain sanoa siten lämpimikseen, mutta harvalla on ammattitaitoa tai kykyä antaa itselleen sellaista keittiöpsykologidiagnoosia edes ja oikeaankin tarvitaan jonkun lääkärin arvio. Eikä sekään, jos epäilet häntä sellaiseksi, tee hänestä pershäröistä oikeaksi. Jos ei ole muuta oikeaa ongelmaa kuin tämän asian pähkäily, niin jospa keskittyisitte olennaisempiin asioihin elämässä?
Lapsi toivoo, että löytyisi joku selitys sille, miksi hän ei täytä äidin toiveita ja ole samanlainen kuin muut. Ja diagnoosi olisi pelastus, koska se olisi jotain, jolle hän "ei voi mitään" ja toivoo äidin sitten rakastavan häntä kuten muitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Istuu luultavasti joskus vankilassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Suurin ongelma on masennus ja välipitämättömyys. En tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana.
Minä toivon vain, että pärjäisi elämässä. Ei joutuisi vankilaan eikä tappaisi itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Ei, minusta kirjoitat ihan selvästi, miten olet alkanut pitää lasta pienestä asti viallisena ja hän on sitten ottanut antamasi palautteen vastaan ja nyt yrittää etsiä selitystä vikaansa.
Sinulla ei tämän ketjun perusteella ole taitoa vastaanottaa kuin sellaista informaatiota, joka vastaa omia käsityksiäsi ja olet erittäin vastaanottamaton uusille, omistasi poikkeaville näkemyksille ja alan pelätä, että lapsesi on näiden vahvojen näkemystesi uhri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Istuu luultavasti joskus vankilassa.
Miten niin? Aloitus on erittäin johdatteleva, ja ei siinä ole mitään oikeaa substanssia, vaan normaalista nuoresta miehestä koetetaan maalailla joku hirviö.
T. Ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Suurin ongelma on masennus ja välipitämättömyys. En tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana.
Minä toivon vain, että pärjäisi elämässä. Ei joutuisi vankilaan eikä tappaisi itseään.
Minua ahdistais tuollaiset pinnalliset odotukset vanhemmiltani. Omat prioriteettini ovat se, että voin olla tyytyväinen itseeni, solmia hyviä ja pitkäkestoisia ihmissuhteita sekä olla onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
En ala tässä kirjoittamaan, mutta ei ole työ- eikä opiskelukyinen. Suurin syy on masennus, mutta ei ainut syy. Juro ei ole, vaan oikein verbaalinen ja analyyttinen.
Millä tavalla olen häntä painostanut…? Mistä te löydätte näitä väitteitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Suurin ongelma on masennus ja välipitämättömyys. En tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana.
Minä toivon vain, että pärjäisi elämässä. Ei joutuisi vankilaan eikä tappaisi itseään.
Minua ahdistais tuollaiset pinnalliset odotukset vanhemmiltani. Omat prioriteettini ovat se, että voin olla tyytyväinen itseeni, solmia hyviä ja pitkäkestoisia ihmissuhteita sekä olla onnellinen.
Pinnalliset 😂
Keskustelun perusteella tulee vaikutelma, että äiti on painostanut poikaa pienestä pitäen ja pojalla on vain huono itsetunto. Poika on ehkä alistunut äitinsä epäilyihin ja toistelee sitten niitä. Äiti itse on se sylttytehdas tässä kuviossa. Ongelman korjaisi se, jos äiti itse menisi terapiaan ja antaisi lisää henkistä tilaa pojalleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Suurin ongelma on masennus ja välipitämättömyys. En tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana.
Minä toivon vain, että pärjäisi elämässä. Ei joutuisi vankilaan eikä tappaisi itseään.
Minua ahdistais tuollaiset pinnalliset odotukset vanhemmiltani. Omat prioriteettini ovat se, että voin olla tyytyväinen itseeni, solmia hyviä ja pitkäkestoisia ihmissuhteita sekä olla onnellinen.
Aamen. Niin minuakin. Olisin varmaan hyvinkin kapinallinen, jos vanhempani ahtaisivat väkisin johonkin tavismuottiin.
T. Nainen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
En ala tässä kirjoittamaan, mutta ei ole työ- eikä opiskelukyinen. Suurin syy on masennus, mutta ei ainut syy. Juro ei ole, vaan oikein verbaalinen ja analyyttinen.
Millä tavalla olen häntä painostanut…? Mistä te löydätte näitä väitteitä?
Miksi et voi vaan ajatella, että sulla oli ihana, vähän villi ja temperamenttinen poika, jossa oli välillä pitelemistä. Miksi pitää etsiä sille jotain syytä, jotan nimeä VIALLE. Miksi pitää leimata lapsi? Miksi pitää saada hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, mikä ja kuka hän on niin, että hän edelleen etsii sinulle selitystä asiaan, jotta saisi joko synninpäästön tai parannuskeinon?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Suurin ongelma on masennus ja välipitämättömyys. En tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana.
Minä toivon vain, että pärjäisi elämässä. Ei joutuisi vankilaan eikä tappaisi itseään.
Minua ahdistais tuollaiset pinnalliset odotukset vanhemmiltani. Omat prioriteettini ovat se, että voin olla tyytyväinen itseeni, solmia hyviä ja pitkäkestoisia ihmissuhteita sekä olla onnellinen.
Pinnalliset 😂
Pinnalliset siinä mielessä, että ne ovat vain yhteiskuntakelpoisuutta ja statusta, eivät lainkaan pojan sydäntä tai mieltä koskevia.
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.