Mikä on lapsella, joka on Jykell ja Hyde? Mitä persoonallisuushäiriötä ennakoi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epävakaa kasvuympäristö. Ei muuta.

Siinäpä se. Kasvuympäristö ei ollut epävakaa. Pari muuttoa oli, mutta 4:n ikävuoden jälkeen. Neljään asti kotihoidettu, neljä isovanhempaa säännöllisesti mukana elämässä. Silloin ei edes ollut nettiä.

Et voi ulkopuolisena tietää tätä.

Oma lapseni oireili myös ithan tavallisista elämänmuutoksista ja pettymyksistä, sekä kehitti itselleen persoonallisuushäiriön kun ei kestänyt normaaleja asioita omaa herkkyyttään. 

Onneksi pärjää hyvin, ja tiedostaa nykyään itse oman herkkyytensä, ja saa apua siihen. On siis jo hyvinkin aikuinen hänkin.

Aina ei vian tarvitse olla ympäristöss suoraan, vaan se voi olla lapsen ja ympäristön välisessä suhteessa, jolloin jompi kumpi niistä keikahtaa vaakassa liikaa. Eli joko lapsi on yliherkkä, tai ympäristö liian kuormittava. Oma lapseni kyllä ennemminkin käpertyi sisäänpäin kun ei "kestänyt maailmaa".

Tuo on ymmärrettävää. Ja juuri tällaista ymmärrystä haen: lapsessa on jokin ominaisuus, miksi hän ei jotain kestä. Mikä muu sellainen voisi olla kuin herkkyys?

Lapsi on herkkä eikä ole saanut oikeanlaista tukea. Kun lukee erityisherkistä, heille syntyy lapsuuden ongelmista aikuisuuteen kestäviä ongelmia sellaisissa tapauksissa missä tavallinen lapsi ei oireilisi enää myöhemmin.

Sitä paitsi ap:n tunnekylmyys ei välttämättä ole mikään kasvun tulos vasn on saattanut olla aina olemassa, koska ei rakoile nytkään yhtään.

Oma äitini oli yhtä rationaalinen ja tunnekylmä kuin ap, vaikka hän oli ihan mukava ja kiva ihminen. Ihan yleinen suurten ikäluokkien edustaja Suomessa. Ei meillä ollut mitään lämpöä ja huolenpitoa kuin aineellisten asioiden osalta ja äiti aina ihmetteli, miten vaikea ihminen olen. En ole. Meillä oli vaikea suhde eikä se johtunut yksin minusta vaan hänestä. Mutta ei me päästy niitä koskaan purkamaan, koska häneltä puuttui tunneäly ja empatia siihen, että oltaisiin päästy elämässä uudelle sivulle. Nielin itseni ja hillitsin itseni aikuisena hänen kanssaan ja pahoinvointi kääntyi raivosta sisään päin ahdistukseksi.

Olen rakoillut tällä palstalla ko pojasta vuosia sitten. Olen ohi sen pisteen.

Rakoilen vain sitä, että tämä ketju on muuttunut sellaiseksi, että joudun vain toistamaan itseäni. Tämä ei enää mene eteenpäin.

Toistan jälleen itseäni: nostin aiheen framille, koska poika ITSE alkoi puhumaan persoonallisuushäiriöstä. Kysyttäessä, pitkässä keskustelussa, poika itse sanoi, ettei hänelle ole tapahtunut elämässä mitään traumaattista eikä kummempaa. Hän muistaa aina olleensa samanlainen.

Ketjun edetessä tarkensin kysymystäni: jos kerta persoonallisuushäiriöt eivät ole synnynnäisiä, niin mikä muu synnynnäinen ominaisuus aiheuttaa jekyll ja hyde ominaisuutta?

Enää en tätä samaa lausetta toista. Jos ketju jatkuu, niin tulen vastaamaan vain uusiin ajatuksiin.

Ps. Kirjoitustyyli ei kerro mitään tunnelämpyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Nepsytausta, veikkaan. Nepsylapset valehtelevat. Nepsyilla on monenlaisia ongelmia aikuisuudessa.

Ohis tämä on valitettavasti totta. Esim ADHD lapsi turhautuessaan ja tullessaan väärin ymmäretyksi tekee ulkopuolisen silmin asioita, jotka on väärin VAIN tullakseen huomatuksi.

Aikuisena ADHD oireilee riippuvuuksina ja päämäärättömyytenä.

Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?

Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ADHDlta voi olla myös ADD jos jaksoi lapsena istua paikallaan. Mutta tosiaan välillä enkeli ja sitten taas jotain muuta jos reaalimaailman ja sisäinen maailma ei kohtaa.

Tätä meinasin minäkin ehdottaa. Tunnen pari tapausta(lapsia ja aikuisia). Pohjimmiltaan ovat enkeleitä, mutta kun menee hermo, mitä voi sattua usein, niin se on sitten sitä kämppä pirstaksi meininkiä. Aikuisena diagnoosin saanut koki itse olevansa erilainen, mutta selvisi vasta aika myöhään mistä kyse. Oli vain aina ollut se hankala lapsi. 

Tämä. ADD, ADHD, Asperger. Näitä piirteitä leimaa haastava/hankala käytös lapsena, impulsiivisuus, uhmakkuus.

Ap on todella väärillä jäljillä noiden Jekyll/Hyde analyysien kanssa. Toivottavasti ei sano niitä ääneen. Lääkäriin eli diagnoosi ja terapiaa, jotta haasteiden kanssa pystyy elämään.

Vierailija kirjoitti:

Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?

Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?

En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.

Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ADHDlta voi olla myös ADD jos jaksoi lapsena istua paikallaan. Mutta tosiaan välillä enkeli ja sitten taas jotain muuta jos reaalimaailman ja sisäinen maailma ei kohtaa.

Tätä meinasin minäkin ehdottaa. Tunnen pari tapausta(lapsia ja aikuisia). Pohjimmiltaan ovat enkeleitä, mutta kun menee hermo, mitä voi sattua usein, niin se on sitten sitä kämppä pirstaksi meininkiä. Aikuisena diagnoosin saanut koki itse olevansa erilainen, mutta selvisi vasta aika myöhään mistä kyse. Oli vain aina ollut se hankala lapsi. 

Tämä. ADD, ADHD, Asperger. Näitä piirteitä leimaa haastava/hankala käytös lapsena, impulsiivisuus, uhmakkuus.

Ap on todella väärillä jäljillä noiden Jekyll/Hyde analyysien kanssa. Toivottavasti ei sano niitä ääneen. Lääkäriin eli diagnoosi ja terapiaa, jotta haasteiden kanssa pystyy elämään.

Eihän nämä minun sanomisia olekaan, vaan pojan itsensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?

Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?

En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.

Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.

Poika voi itse kokea näin, ettei kukaan häntä olisi voinut auttaa, vaikka hänen tilanteeseensa olisi apua saatavilla, tai ei halua huolestuttaa/pahoittaa mieltä sanomalla, että olisi tarvinnut jotain, vaikka hän syvällä sisimmässään toivoisi saavansa apua. Jos hän tietää tai tuntee, että sinulla on ollut rankkaa jo jostain muusta syystä, ei hän välttämättä sinulle ihan rehellisesti silloin vastaa. Tai ehkä pelkästään siksikin, että olet äiti ja hän tietää, että olet tätä pohtinut vuosikausia ja "kärsinyt" omalta osaltasi. Olisiko teille taloudellisesti mahdollista, että poika kävisi terapiassa omakustanteisesti? Siis puhumassa ulkopuolisen kanssa, jolla on vaitiolovelvollisuus? On mahdollista, että keskustelemalla ulkopuolisen kanssa poika pystyisi itse sanomaan, millä tavoin kokee itsensä erilaiseksi, ja miksi kokee, ettei kukaan olisi voinut häntä auttaa, ja ehkä sitten ammattilainen pystyy ohjata häntä etsimään vastausta oikeasta suunnasta.

Ymmärrän, että kyselin liikaa, mutta sanoisin silti, ettet täältä luotettavaa apua saa, koska niin paljon jää kertomatta.

Menkää yhdessä tekemään nepsy-testit, voi mennä yksityiselle niin pääsee nopeasti eteenpäin. Poika varmasti suostuu, kun kerrot että sinäkin haluat tutkimuksiin. Mun lapselta diagnosoitiin ADD ja asperger aikuisena hyvin pitkien tutkimusten jälkeen. Luulin että lapsi on vain hankala. Ymmärsin häntä vaikka en hyväksynyt kaikkia tekemisiä. Ja kas kummaa mulla oli itselläkin ADHD kun tutkittiin. Silti oli kouluista menty läpi ilman että opettajat olisi huomanneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ADHDlta voi olla myös ADD jos jaksoi lapsena istua paikallaan. Mutta tosiaan välillä enkeli ja sitten taas jotain muuta jos reaalimaailman ja sisäinen maailma ei kohtaa.

Tätä meinasin minäkin ehdottaa. Tunnen pari tapausta(lapsia ja aikuisia). Pohjimmiltaan ovat enkeleitä, mutta kun menee hermo, mitä voi sattua usein, niin se on sitten sitä kämppä pirstaksi meininkiä. Aikuisena diagnoosin saanut koki itse olevansa erilainen, mutta selvisi vasta aika myöhään mistä kyse. Oli vain aina ollut se hankala lapsi. 

Tämä. ADD, ADHD, Asperger. Näitä piirteitä leimaa haastava/hankala käytös lapsena, impulsiivisuus, uhmakkuus.

Ap on todella väärillä jäljillä noiden Jekyll/Hyde analyysien kanssa. Toivottavasti ei sano niitä ääneen. Lääkäriin eli diagnoosi ja terapiaa, jotta haasteiden kanssa pystyy elämään.

Eihän nämä minun sanomisia olekaan, vaan pojan itsensä.

Moni häpeää turhaan nepsy diagnoosia. Voi olla että poikasi ajattelee että Jekyll Hyde persoonallisuus olisi jotenkin hienompi diagnoosi, eikä hänen tarvitsisi alkaa treenaamaan tunnetaitoja ym mitä nepsy valmennukseen kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?

Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?

En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.

Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.

Poika voi itse kokea näin, ettei kukaan häntä olisi voinut auttaa, vaikka hänen tilanteeseensa olisi apua saatavilla, tai ei halua huolestuttaa/pahoittaa mieltä sanomalla, että olisi tarvinnut jotain, vaikka hän syvällä sisimmässään toivoisi saavansa apua. Jos hän tietää tai tuntee, että sinulla on ollut rankkaa jo jostain muusta syystä, ei hän välttämättä sinulle ihan rehellisesti silloin vastaa. Tai ehkä pelkästään siksikin, että olet äiti ja hän tietää, että olet tätä pohtinut vuosikausia ja "kärsinyt" omalta osaltasi. Olisiko teille taloudellisesti mahdollista, että poika kävisi terapiassa omakustanteisesti? Siis puhumassa ulkopuolisen kanssa, jolla on vaitiolovelvollisuus? On mahdollista, että keskustelemalla ulkopuolisen kanssa poika pystyisi itse sanomaan, millä tavoin kokee itsensä erilaiseksi, ja miksi kokee, ettei kukaan olisi voinut häntä auttaa, ja ehkä sitten ammattilainen pystyy ohjata häntä etsimään vastausta oikeasta suunnasta.

Ymmärrän, että kyselin liikaa, mutta sanoisin silti, ettet täältä luotettavaa apua saa, koska niin paljon jää kertomatta.

Olen tarjoutunut maksamaan terapia. Ei halua. Sai lähetteen terapiaan, etsin hänelle terapeutin, mutta ei silti halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Menkää yhdessä tekemään nepsy-testit, voi mennä yksityiselle niin pääsee nopeasti eteenpäin. Poika varmasti suostuu, kun kerrot että sinäkin haluat tutkimuksiin. Mun lapselta diagnosoitiin ADD ja asperger aikuisena hyvin pitkien tutkimusten jälkeen. Luulin että lapsi on vain hankala. Ymmärsin häntä vaikka en hyväksynyt kaikkia tekemisiä. Ja kas kummaa mulla oli itselläkin ADHD kun tutkittiin. Silti oli kouluista menty läpi ilman että opettajat olisi huomanneet.

Olen tilannut koululta itse paperit, jotka ovat tyhjää täynnä. Ei halua tutkimuksiin.

Voit myös tarjota hänelle neurofeedbackiä. Siellä ei tarvitse puhua kuin alkukysely missä kartoitetaan hoitoa tarvitsevat aivoalueet, mutta voi hyvin auttaa aivoja rauhoittumaan.

Omalla kohdallani teoriat omasta diagnoosistani ovat vaihdelleet mielessäni aspergerista cptsd:ään ja fobiasta masennukseen ja vaikka mihin. Diagnoosi ei sinänsä ole oleellinen, vaan että olo paranisi.

Ystävälläni on adhd ja on käynyt terapiassa opettelemassa itsehillintää. Nyt osaa jo tunnistaa milloin aletaan siirtyä siihen pisteeseen, kun kontrolli pettää kohta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, millä ehdottomuudella AP kiistää kaiken osallisuutensa lapsen ongelmiin, kertoo kyllä paljon. Jos ei provoile, niin eiköhän se ongelmien juurisyy löydy juuri tästä asenteesta.

Toistan itseäni: aloitin tämän ketjun uudesta näkökulmasta. En halua pohtia tässä niitä asioita, joita olen jo pohtinut.

En tiedä - ehjä se aiheutti ongelmat, etten antanut hänen hajoittaa paikkoja? Ehkä se aiheutti tuhon, että pidin häntä pari kertaa holdingissa pari tuntia kerralla? Ehkä, mutta haluan rajata tämän ketjun siihen, mikä pojassa oli synnynnäisesti niin erikoista, että holding rikkoi hänet kokonaan.

Hänessä ei ole synnynnäisesti mitään vikaa!

Lopeta tämä. Se kuvaa vain sinun vastuuttomuutta ja syyllistämistä.

Toistan jälleen itseäni: poika _Itse_ puhuu synnynnäisestä persoonallisuushäiriöstä. Jos jätän tämän käsittelemättä, niin ymmärrätkö, että minä sitten mitätöin lapseni tunteet ja ajatukset?

Ei. Sinä puhut siitä.

Sinä tarvitset sitä.

Ei ole sinun asiasi tehdä diagnoosia.

Ei ole olemassakaan synnynnäistä persoonallisuushäiriötä.

Ok. Ei ole olemassa synnynnäistä persoonallisuushäiritä. Hyväksyn tämän. Aloita uuden kysymyksen: mikä synnynnäinen ominaisuus, herkkyyden lisäksi, ajaa/kasvattaa mahdollissuuta/lisää lapsen olemaan jekyll ja hyde?

Miksi ap koko ajan puhuu synnynnäisestä ominaisuudesta? Jos asiaa miettii näin , kannattaa alkaa miettimään geenejä eli minkälaisia lapsen isovanhemmat ja muu suku on. Jos sieltä geeneistä löytyy alttiutta. Onko lapsi käynyt missään tutkimuksissa , psykologilla tms?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?

Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?

En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.

Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.

Poika voi itse kokea näin, ettei kukaan häntä olisi voinut auttaa, vaikka hänen tilanteeseensa olisi apua saatavilla, tai ei halua huolestuttaa/pahoittaa mieltä sanomalla, että olisi tarvinnut jotain, vaikka hän syvällä sisimmässään toivoisi saavansa apua. Jos hän tietää tai tuntee, että sinulla on ollut rankkaa jo jostain muusta syystä, ei hän välttämättä sinulle ihan rehellisesti silloin vastaa. Tai ehkä pelkästään siksikin, että olet äiti ja hän tietää, että olet tätä pohtinut vuosikausia ja "kärsinyt" omalta osaltasi. Olisiko teille taloudellisesti mahdollista, että poika kävisi terapiassa omakustanteisesti? Siis puhumassa ulkopuolisen kanssa, jolla on vaitiolovelvollisuus? On mahdollista, että keskustelemalla ulkopuolisen kanssa poika pystyisi itse sanomaan, millä tavoin kokee itsensä erilaiseksi, ja miksi kokee, ettei kukaan olisi voinut häntä auttaa, ja ehkä sitten ammattilainen pystyy ohjata häntä etsimään vastausta oikeasta suunnasta.

Ymmärrän, että kyselin liikaa, mutta sanoisin silti, ettet täältä luotettavaa apua saa, koska niin paljon jää kertomatta.

Olen tarjoutunut maksamaan terapia. Ei halua. Sai lähetteen terapiaan, etsin hänelle terapeutin, mutta ei silti halunnut.

Tässä jutussa joku haisee. Kerrataanpa , poika sanoo olevansa persoonallisuus häiriöinen. Miksi hän sanoo noin koska persoonallisuus häiriöissä on hyvin selvät kriteerit. Mistä poika päättelee olevansa pers. häiriöinen? Yleensä pers. häiriöiset ei omaa sairaudentuntoa , poikkeus estynyt. Sinä hankit pojalle terapiaa , mutta poika ei mene terapiaan vaikka haluaa apua. Miksi , koska terapiastahan poika saisi apua.

Voisiko olla kyse erilaisesta temperamentista (eri temperamenttipiirteitä kuin sinulla ja pojan sisaruksilla), jos näistä syistä johtuen ette ole ymmärtäneet aina toisianne? Sopivatko temperamenttipiirtenne hyvin yhteen? Voihan olla, että sama kasvatustyyli ei siis olekaan sopinut tälle lapsellenne, vaikka se sopi muille lapsillenne.Toki voi olla myös adhd, add tai aspergerpiirteistä kyse, jos on niin sinnikäs että olette holdingia oikeasti kaksi tuntia joskus käyttäneet..

Onko pojalla iso ikäero muihin sisustuksiin? Onko esikoinen, keskimmäinen vai kuopus? Onko ollut hoidossa ulkopuolisella tai sukulaisella ilman sisaruksia? Ovatko isovanhemmat hoitaneet kuinka paljon? Voitko olla 100% varma, että isovanhemmilla ei ole tilanteet kärjistyneet tämän kyseisen lapsen kanssa? Isovanhemmat ovat kuitenkin oletettavasti sitä ikäluokkaa, että voivat hyvinkin kantaa persoonassaan/kasvatustyyleissään oman elämänhistoriansa taakkoja (esim. ylisukupolviset sotatraumat/väkivalta/autoritaarinen kasvatus).. Tämän vuoksi mietin että onko nyt varmaa että sitä epävakaata ympäristöä ei ole ollut..

Jos haluat lukea aiheesta niin luepa vaikka temperamenttikirjallisuutta.. Itse ainakin olen kokenut haastavana lapsen, joka muistuttaa temperamentiltaan isäänsä. Minun on vaikea välillä ymmärtää sekä miestäni että lasta. Olemme niin vastakkaisia temperamenttipiirteitä perineet. Toinen lapseni on enemmän kaltaiseni, joten hänen kanssaan on paljon helpompaa kun ymmärrämme toisiamme paremmin.

Jospa annat pojan hoitaa itse asiansa. Nyt hän selvästi temputtaa sinua. Sanoit ystävällisesti, että olet yrittänyt häntä auttaa ja tukea, mutta nyt sinulla on keinot lopussa ja keskityt oman elämääsi. Et ota yhteyttä etkä kysele. Sanot, että voi soittaa mutta ensin pitää itse miettiä ratkaisut ongelmiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menkää yhdessä tekemään nepsy-testit, voi mennä yksityiselle niin pääsee nopeasti eteenpäin. Poika varmasti suostuu, kun kerrot että sinäkin haluat tutkimuksiin. Mun lapselta diagnosoitiin ADD ja asperger aikuisena hyvin pitkien tutkimusten jälkeen. Luulin että lapsi on vain hankala. Ymmärsin häntä vaikka en hyväksynyt kaikkia tekemisiä. Ja kas kummaa mulla oli itselläkin ADHD kun tutkittiin. Silti oli kouluista menty läpi ilman että opettajat olisi huomanneet.

Olen tilannut koululta itse paperit, jotka ovat tyhjää täynnä. Ei halua tutkimuksiin.

Tiedätkö että on myös vanhempien haastattelu. Siinä voit kertoa tämän kaiken ja vielä enemmänkin.

Vierailija kirjoitti:

Voit myös tarjota hänelle neurofeedbackiä. Siellä ei tarvitse puhua kuin alkukysely missä kartoitetaan hoitoa tarvitsevat aivoalueet, mutta voi hyvin auttaa aivoja rauhoittumaan.

Omalla kohdallani teoriat omasta diagnoosistani ovat vaihdelleet mielessäni aspergerista cptsd:ään ja fobiasta masennukseen ja vaikka mihin. Diagnoosi ei sinänsä ole oleellinen, vaan että olo paranisi.

Ystävälläni on adhd ja on käynyt terapiassa opettelemassa itsehillintää. Nyt osaa jo tunnistaa milloin aletaan siirtyä siihen pisteeseen, kun kontrolli pettää kohta.

Ai, olin unohtanut tuon. Kiitos muistutuksesta. Sitä voisi kokeilla.

Olen tarjoutunut maksamaan terapia. Ei halua. Sai lähetteen terapiaan, etsin hänelle terapeutin, mutta ei silti halunnut.[/quote]

Olisiko pojalla sellaisia oireita, joista ei ole uskaltanut puhua, eikä siksi halua mennä terapiaan, koska pelottaa myöntää sairaus? Minulle tulee tunne, että hän pelkää,  ja on "keksinyt" itselleen persoonallisuushäiriön, jotta voisi vain olla eikä tarvitsisi kaivaa syvemmälle. Mutta persoonallisuushäiriöönkin saa apua.

Ei sinun tarvitse minulle tähän vastata, mutta onko poika sosiaalisesti vetäytyvä? Pärjääkö muiden kanssa, onko toimivia ihmissuhteita vai vetäytyykö ja on mielellään yksin? Voisiko esim. kuulla ääniä, nähdä harhoja? Olen tavannut skitsofreenikkojakin, jotka ovat pystyneet elämään kohtuullisesti tavallisessa elämässä aika pitkäänkin, ja vasta sitten, kun asiat ovat menneet tosi huonosti, ovat hakeutuneet hoitoon (tai heidät on pikemminkin joku omainen toimittanut hoitoon) ja sitten saaneet diagnoosin (yli kolmikymppisenä). Kuitenkin jokaisella on ollut erilaisia oireita pitkään, eivät vain ole halunneet niitä nähdä, koska ne ovat pelottavia myös sairastuneelle itselleen, ja koska ovat kuitenkin niiden kanssa pärjänneet joten kuten ilman hoitoa.

En siis todellakaan sano, että pojallasi on skitsofrenia enkä arvaile mikä poikasi diagnoosi voisi olla, koska ei niitä näin voi kenellekään tehdä. Ymmärrän että poika ei välttämättä ole halukas tästä puhumaan mutta et oikeastaan muuta voi kuin yrittää saada hänet avautumaan ja lähtemään terapiaan. Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen ja tottuu omiin oireisiinsa ja ongelmiinsa, ja kykenee jatkamaan kunnes tulee seinä vastaan.

Vaikka tätä usein käytetään kuoleman yhteydessä, kuvaa tämä minusta vanhemmuutta muutenkin:

Lähetin lapseni matkaan

kuin laivan merelle.

Ompelin purjeet, ja neuvoin

parhaan taitoni mukaan,

mutta tuulille en voinut mitään

Eli kaikelle et voi mitään, vaikka kuinka haluaisit lastasi auttaa tai ymmärtää. Se on elämää, ja sinun (ja poikasi) elämä menee näin. Aina se ei ole jonkun syy eikä kaikelle aina löydy selitystä, tai löytyy sitten paljon myöhemmin.

Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.