Lue keskustelun säännöt.
Mikä on lapsella, joka on Jykell ja Hyde? Mitä persoonallisuushäiriötä ennakoi?
18.06.2021 |
Kyse on aikuisesta miehestä, jolla on monenlaista ongelmaa. Moni ongelma on tullut matkan varrella, joten palaan ytimeen: lapsuuteen. Hän ei koskaan ollut tavallinen tallaaja.
Hän oli jo alle kouluikäisenä joko itse enkeli - empaattinen, huomioiva, hyväntahtoinen - tai itse saatana. Lähinnä täysin välinpitämätön sääntöjä ja muita ihmisiä kohtaan. Mitkään lasten motivointikeinot eivät tehonneet häneen. Arvaamaton. Ei nyt repinyt kärpäsiltä siipiä tai potkinut mummoja.
Teini-ikään tullessa alkoivat varsinaiset ongelmat. Alkoi valehtelemaan ja kaikki oli sallittua, mistä ei jäänyt kiinni. Hän ei välittänyt kenestäkään. Edelleen täysin arvaamaton.
Hän on ns hyvästä perheestä. Normaalit perhekeskeiset ja työssäkäyvät vanhemmat. Kotihoidettu, isovanhemmat mukana elämässä, oli kavereita, koulussa meni ok. Vanhemmilla ei alkoholi- tai mt-ongelmia.
Jokin häiriö on ollut näkyvillä alusta alkaen. Mistä Jekyll ja Hyde efekti kertoo nuorella lapsella?
Kommentit (192)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Suurin ongelma on masennus ja välipitämättömyys. En tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana.
Minä toivon vain, että pärjäisi elämässä. Ei joutuisi vankilaan eikä tappaisi itseään.
Minua ahdistais tuollaiset pinnalliset odotukset vanhemmiltani. Omat prioriteettini ovat se, että voin olla tyytyväinen itseeni, solmia hyviä ja pitkäkestoisia ihmissuhteita sekä olla onnellinen.
Pinnalliset 😂
Pinnalliset siinä mielessä, että ne ovat vain yhteiskuntakelpoisuutta ja statusta, eivät lainkaan pojan sydäntä tai mieltä koskevia.
Minusta toive siitä, että pysyy hengissä ja poissa vankilasta eivät ole pinnallisia toiveita. Näin me ajattelemme asioista eri tavalla 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta tuntuu, että olet yrittänyt liikaa. Ehkä kuvittelet älykkyytesi ratkaisevan kaikki asiat. Olet yrittänyt kasvattaa joidenkin metodien mukaan (tarrat, holding). Ei elämä mene niin. Pitää uskaltaa elää. Mun mielestä holding on täyttä väkivaltaa. Parempi antaa vaikka hajottaa paikkoja ja sen jälkeen kohdata sen seuraukset. Meillä ainakin on lyöty nyrkillä oven läpi. Ei se nyt niin vaarallista ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Suurin ongelma on masennus ja välipitämättömyys. En tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana.
Minä toivon vain, että pärjäisi elämässä. Ei joutuisi vankilaan eikä tappaisi itseään.
Minua ahdistais tuollaiset pinnalliset odotukset vanhemmiltani. Omat prioriteettini ovat se, että voin olla tyytyväinen itseeni, solmia hyviä ja pitkäkestoisia ihmissuhteita sekä olla onnellinen.
Pinnalliset 😂
Pinnalliset siinä mielessä, että ne ovat vain yhteiskuntakelpoisuutta ja statusta, eivät lainkaan pojan sydäntä tai mieltä koskevia.
Minusta toive siitä, että pysyy hengissä ja poissa vankilasta eivät ole pinnallisia toiveita. Näin me ajattelemme asioista eri tavalla 😂
No eiköhän jokainen vanhempi toivo lapsensa pysyvän hengissä ja poissa vankilassa. Ne eivät kuvasta mitään muuta kuin todella heikon suhteen lapsen ja vanhemman välillä, jos toiveet ovat ainoastaan tuolla tasolla. Toivottavasti on muitakin toiveita.
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu, että olet yrittänyt liikaa. Ehkä kuvittelet älykkyytesi ratkaisevan kaikki asiat. Olet yrittänyt kasvattaa joidenkin metodien mukaan (tarrat, holding). Ei elämä mene niin. Pitää uskaltaa elää. Mun mielestä holding on täyttä väkivaltaa. Parempi antaa vaikka hajottaa paikkoja ja sen jälkeen kohdata sen seuraukset. Meillä ainakin on lyöty nyrkillä oven läpi. Ei se nyt niin vaarallista ole.
Ehkä yritinkin, siksi en enää puutukaan mihinkään. Kuuntelen ja keskustelen vain.
Mitä sinun mielstäsi pitäisi tehdä, jos lapsi käy päälle? Antaa lyödä? Ei siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin sitoa, ettei pääse lyömään. Tai antaa periksi. Puhe ei silloin auta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
En ala tässä kirjoittamaan, mutta ei ole työ- eikä opiskelukyinen. Suurin syy on masennus, mutta ei ainut syy. Juro ei ole, vaan oikein verbaalinen ja analyyttinen.
Millä tavalla olen häntä painostanut…? Mistä te löydätte näitä väitteitä?
Miksi et voi vaan ajatella, että sulla oli ihana, vähän villi ja temperamenttinen poika, jossa oli välillä pitelemistä. Miksi pitää etsiä sille jotain syytä, jotan nimeä VIALLE. Miksi pitää leimata lapsi? Miksi pitää saada hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, mikä ja kuka hän on niin, että hän edelleen etsii sinulle selitystä asiaan, jotta saisi joko synninpäästön tai parannuskeinon?
Enhän minä lapsena häntä leimannut. Pidin häntä lievänä adhd:na ja kovatahtoisena, joka kyllä kasvaa siitä. Teininäkin uskoin, että kyllä se siitä, kun kasvaa.
Ongelmat tulivat vasta nuorena aikuisena. Poika itse tässä leimaa itseään ja minä aloitin ketjun hakeakseni tälle tukea, onko hän oikeassa vai ei.
Ja ei, tuo poika ei ole sitä tyyppiä, että hän miellyttäisi minua mitenkään.
Miten voit perustella, ettei yrittäisi miellyttää?
Ja teininä tehdään teinien juttuja, niihin ei pidä takertua. Oma äitini lakkasi viettämästä lomaa kanssani, kun neljätoistavuotiaana toimin lomalla toisin kuin hän olisi toivonut enkä edes tehnyt mitään kamalan pahaa, mutta silti en päässyt enää koskaan lomalle kuin vasta kun pystyin sinne itse menemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Suurin ongelma on masennus ja välipitämättömyys. En tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana.
Minä toivon vain, että pärjäisi elämässä. Ei joutuisi vankilaan eikä tappaisi itseään.
Minua ahdistais tuollaiset pinnalliset odotukset vanhemmiltani. Omat prioriteettini ovat se, että voin olla tyytyväinen itseeni, solmia hyviä ja pitkäkestoisia ihmissuhteita sekä olla onnellinen.
Pinnalliset 😂
Pinnalliset siinä mielessä, että ne ovat vain yhteiskuntakelpoisuutta ja statusta, eivät lainkaan pojan sydäntä tai mieltä koskevia.
Minusta toive siitä, että pysyy hengissä ja poissa vankilasta eivät ole pinnallisia toiveita. Näin me ajattelemme asioista eri tavalla 😂
No eiköhän jokainen vanhempi toivo lapsensa pysyvän hengissä ja poissa vankilassa. Ne eivät kuvasta mitään muuta kuin todella heikon suhteen lapsen ja vanhemman välillä, jos toiveet ovat ainoastaan tuolla tasolla. Toivottavasti on muitakin toiveita.
Toiveeni on se, että hän löytäisi mielenkiinnon elämään. Kun se tapahtuu, niin seuraava toiveeni on freudilaisittain, että osaisi rakastaa ja kykenisi tekemään töitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Suurin ongelma on masennus ja välipitämättömyys. En tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana.
Minä toivon vain, että pärjäisi elämässä. Ei joutuisi vankilaan eikä tappaisi itseään.
Minua ahdistais tuollaiset pinnalliset odotukset vanhemmiltani. Omat prioriteettini ovat se, että voin olla tyytyväinen itseeni, solmia hyviä ja pitkäkestoisia ihmissuhteita sekä olla onnellinen.
Pinnalliset 😂
Pinnalliset siinä mielessä, että ne ovat vain yhteiskuntakelpoisuutta ja statusta, eivät lainkaan pojan sydäntä tai mieltä koskevia.
Minusta toive siitä, että pysyy hengissä ja poissa vankilasta eivät ole pinnallisia toiveita. Näin me ajattelemme asioista eri tavalla 😂
No eiköhän jokainen vanhempi toivo lapsensa pysyvän hengissä ja poissa vankilassa. Ne eivät kuvasta mitään muuta kuin todella heikon suhteen lapsen ja vanhemman välillä, jos toiveet ovat ainoastaan tuolla tasolla. Toivottavasti on muitakin toiveita.
Toiveeni on se, että hän löytäisi mielenkiinnon elämään. Kun se tapahtuu, niin seuraava toiveeni on freudilaisittain, että osaisi rakastaa ja kykenisi tekemään töitä.
Freudilaisittain vai mennäänkö maslow'n tarvehierarkiaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
En ala tässä kirjoittamaan, mutta ei ole työ- eikä opiskelukyinen. Suurin syy on masennus, mutta ei ainut syy. Juro ei ole, vaan oikein verbaalinen ja analyyttinen.
Millä tavalla olen häntä painostanut…? Mistä te löydätte näitä väitteitä?
Miksi et voi vaan ajatella, että sulla oli ihana, vähän villi ja temperamenttinen poika, jossa oli välillä pitelemistä. Miksi pitää etsiä sille jotain syytä, jotan nimeä VIALLE. Miksi pitää leimata lapsi? Miksi pitää saada hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, mikä ja kuka hän on niin, että hän edelleen etsii sinulle selitystä asiaan, jotta saisi joko synninpäästön tai parannuskeinon?
Enhän minä lapsena häntä leimannut. Pidin häntä lievänä adhd:na ja kovatahtoisena, joka kyllä kasvaa siitä. Teininäkin uskoin, että kyllä se siitä, kun kasvaa.
Ongelmat tulivat vasta nuorena aikuisena. Poika itse tässä leimaa itseään ja minä aloitin ketjun hakeakseni tälle tukea, onko hän oikeassa vai ei.
Ja ei, tuo poika ei ole sitä tyyppiä, että hän miellyttäisi minua mitenkään.
Miten voit perustella, ettei yrittäisi miellyttää?
Ja teininä tehdään teinien juttuja, niihin ei pidä takertua. Oma äitini lakkasi viettämästä lomaa kanssani, kun neljätoistavuotiaana toimin lomalla toisin kuin hän olisi toivonut enkä edes tehnyt mitään kamalan pahaa, mutta silti en päässyt enää koskaan lomalle kuin vasta kun pystyin sinne itse menemään.
Poika itse perusteli, miksi voisi olla persoonallisuushäiriöihin. Hän ei välitä ihmisistä, eikä sellainen ihminen miellytä ketään. Manipuloida voi, mutta se keskustelutilanne ei ollut sellainen, jossa hän olisi halunnut jotain.
Tämän pojan teini-ikä meni mm. kannabista poltellessa ja yöllä karkaillessa. En näistäkään mitään tiennyt ennen kuin jälkikäteen. Oli enkeli päälle päin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Suurin ongelma on masennus ja välipitämättömyys. En tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana.
Minä toivon vain, että pärjäisi elämässä. Ei joutuisi vankilaan eikä tappaisi itseään.
Minua ahdistais tuollaiset pinnalliset odotukset vanhemmiltani. Omat prioriteettini ovat se, että voin olla tyytyväinen itseeni, solmia hyviä ja pitkäkestoisia ihmissuhteita sekä olla onnellinen.
Pinnalliset 😂
Pinnalliset siinä mielessä, että ne ovat vain yhteiskuntakelpoisuutta ja statusta, eivät lainkaan pojan sydäntä tai mieltä koskevia.
Minusta toive siitä, että pysyy hengissä ja poissa vankilasta eivät ole pinnallisia toiveita. Näin me ajattelemme asioista eri tavalla 😂
No eiköhän jokainen vanhempi toivo lapsensa pysyvän hengissä ja poissa vankilassa. Ne eivät kuvasta mitään muuta kuin todella heikon suhteen lapsen ja vanhemman välillä, jos toiveet ovat ainoastaan tuolla tasolla. Toivottavasti on muitakin toiveita.
Toiveeni on se, että hän löytäisi mielenkiinnon elämään. Kun se tapahtuu, niin seuraava toiveeni on freudilaisittain, että osaisi rakastaa ja kykenisi tekemään töitä.
Freudilaisittain vai mennäänkö maslow'n tarvehierarkiaa?
Ferudia siteerasin, mutta jos Maslowia siteeraan, niin hänellä ei ole mitään tarvetta kivuta niitä portaita. Ei ole kiinnostunut edes ekasta tasosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivovamma, onko aivotärähdyksiä tai muuta sellaista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Poika voi itse kokea näin, ettei kukaan häntä olisi voinut auttaa, vaikka hänen tilanteeseensa olisi apua saatavilla, tai ei halua huolestuttaa/pahoittaa mieltä sanomalla, että olisi tarvinnut jotain, vaikka hän syvällä sisimmässään toivoisi saavansa apua. Jos hän tietää tai tuntee, että sinulla on ollut rankkaa jo jostain muusta syystä, ei hän välttämättä sinulle ihan rehellisesti silloin vastaa. Tai ehkä pelkästään siksikin, että olet äiti ja hän tietää, että olet tätä pohtinut vuosikausia ja "kärsinyt" omalta osaltasi. Olisiko teille taloudellisesti mahdollista, että poika kävisi terapiassa omakustanteisesti? Siis puhumassa ulkopuolisen kanssa, jolla on vaitiolovelvollisuus? On mahdollista, että keskustelemalla ulkopuolisen kanssa poika pystyisi itse sanomaan, millä tavoin kokee itsensä erilaiseksi, ja miksi kokee, ettei kukaan olisi voinut häntä auttaa, ja ehkä sitten ammattilainen pystyy ohjata häntä etsimään vastausta oikeasta suunnasta.
Ymmärrän, että kyselin liikaa, mutta sanoisin silti, ettet täältä luotettavaa apua saa, koska niin paljon jää kertomatta.
Olen tarjoutunut maksamaan terapia. Ei halua. Sai lähetteen terapiaan, etsin hänelle terapeutin, mutta ei silti halunnut.
Tässä jutussa joku haisee. Kerrataanpa , poika sanoo olevansa persoonallisuus häiriöinen. Miksi hän sanoo noin koska persoonallisuus häiriöissä on hyvin selvät kriteerit. Mistä poika päättelee olevansa pers. häiriöinen? Yleensä pers. häiriöiset ei omaa sairaudentuntoa , poikkeus estynyt. Sinä hankit pojalle terapiaa , mutta poika ei mene terapiaan vaikka haluaa apua. Miksi , koska terapiastahan poika saisi apua.
No niin. Tämä todellakin on tilanne. Poika haluaa apua, mutta ei ole valmis itse tekemään mitään. En tiedä, onko syy ettei kiinnosta vai ei vain jaksa.
Hän tuntee pari persoonallisuushäiröistä ja on keskustellut oireista. Siksi hän pohtii itse sellaista.
Se, että hän sanoo olevansa persoonallisuushäiriöinen, ei välttämättä tarkoita sitä. Joku voi vain sanoa siten lämpimikseen, mutta harvalla on ammattitaitoa tai kykyä antaa itselleen sellaista keittiöpsykologidiagnoosia edes ja oikeaankin tarvitaan jonkun lääkärin arvio. Eikä sekään, jos epäilet häntä sellaiseksi, tee hänestä pershäröistä oikeaksi. Jos ei ole muuta oikeaa ongelmaa kuin tämän asian pähkäily, niin jospa keskittyisitte olennaisempiin asioihin elämässä?
Hän perusteli väitettään minulle puoli tuntia. Se ei ollut häneltä mikään heitto.
Minkä ikäinen poika on? Jos on aikuinen sinä olet tarjonnut apuasi ja sitä ei ole otettu vastaan. Joskus täytyy nostaa kädet pystyyn kun avuntarvitsija ei yksinkertaisesti ota apua vastaan vaikka sitä tarjotaan. Syynä voi olla "potilaan" laiskuus tehdä asian suhteen jotain tai mikä syy nyt kelläkin on. Joku pelkää mitä sieltä psykologin juttelusta tulee esille tms. Miksi poika on ottanut asian esille kun ei halua apua. Hakeeko sääliä , onko uhrin asemassa. Joku syy hällä on . Kysy miksi kokee itsensä persoonallisuus häiriöiseksi. Terapia siihen auttaa , mutta halu pitää lähteä pojalta itseltään ei sinulta. Terapiassa poika saisi monta vastausta mieltään askarruttaviin kysymyksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
En ala tässä kirjoittamaan, mutta ei ole työ- eikä opiskelukyinen. Suurin syy on masennus, mutta ei ainut syy. Juro ei ole, vaan oikein verbaalinen ja analyyttinen.
Millä tavalla olen häntä painostanut…? Mistä te löydätte näitä väitteitä?
Miksi et voi vaan ajatella, että sulla oli ihana, vähän villi ja temperamenttinen poika, jossa oli välillä pitelemistä. Miksi pitää etsiä sille jotain syytä, jotan nimeä VIALLE. Miksi pitää leimata lapsi? Miksi pitää saada hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, mikä ja kuka hän on niin, että hän edelleen etsii sinulle selitystä asiaan, jotta saisi joko synninpäästön tai parannuskeinon?
Enhän minä lapsena häntä leimannut. Pidin häntä lievänä adhd:na ja kovatahtoisena, joka kyllä kasvaa siitä. Teininäkin uskoin, että kyllä se siitä, kun kasvaa.
Ongelmat tulivat vasta nuorena aikuisena. Poika itse tässä leimaa itseään ja minä aloitin ketjun hakeakseni tälle tukea, onko hän oikeassa vai ei.
Ja ei, tuo poika ei ole sitä tyyppiä, että hän miellyttäisi minua mitenkään.
Miten voit perustella, ettei yrittäisi miellyttää?
Ja teininä tehdään teinien juttuja, niihin ei pidä takertua. Oma äitini lakkasi viettämästä lomaa kanssani, kun neljätoistavuotiaana toimin lomalla toisin kuin hän olisi toivonut enkä edes tehnyt mitään kamalan pahaa, mutta silti en päässyt enää koskaan lomalle kuin vasta kun pystyin sinne itse menemään.
Poika itse perusteli, miksi voisi olla persoonallisuushäiriöihin. Hän ei välitä ihmisistä, eikä sellainen ihminen miellytä ketään. Manipuloida voi, mutta se keskustelutilanne ei ollut sellainen, jossa hän olisi halunnut jotain.
Tämän pojan teini-ikä meni mm. kannabista poltellessa ja yöllä karkaillessa. En näistäkään mitään tiennyt ennen kuin jälkikäteen. Oli enkeli päälle päin.
Kannabis-psykoosi?
Ihan normaali nuori mies. Jos asia vaivaa itseäsi, mene itse ammattilaisen juttusille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aivovamma, onko aivotärähdyksiä tai muuta sellaista?
On, olen sitäkin miettinyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Poika voi itse kokea näin, ettei kukaan häntä olisi voinut auttaa, vaikka hänen tilanteeseensa olisi apua saatavilla, tai ei halua huolestuttaa/pahoittaa mieltä sanomalla, että olisi tarvinnut jotain, vaikka hän syvällä sisimmässään toivoisi saavansa apua. Jos hän tietää tai tuntee, että sinulla on ollut rankkaa jo jostain muusta syystä, ei hän välttämättä sinulle ihan rehellisesti silloin vastaa. Tai ehkä pelkästään siksikin, että olet äiti ja hän tietää, että olet tätä pohtinut vuosikausia ja "kärsinyt" omalta osaltasi. Olisiko teille taloudellisesti mahdollista, että poika kävisi terapiassa omakustanteisesti? Siis puhumassa ulkopuolisen kanssa, jolla on vaitiolovelvollisuus? On mahdollista, että keskustelemalla ulkopuolisen kanssa poika pystyisi itse sanomaan, millä tavoin kokee itsensä erilaiseksi, ja miksi kokee, ettei kukaan olisi voinut häntä auttaa, ja ehkä sitten ammattilainen pystyy ohjata häntä etsimään vastausta oikeasta suunnasta.
Ymmärrän, että kyselin liikaa, mutta sanoisin silti, ettet täältä luotettavaa apua saa, koska niin paljon jää kertomatta.
Olen tarjoutunut maksamaan terapia. Ei halua. Sai lähetteen terapiaan, etsin hänelle terapeutin, mutta ei silti halunnut.
Tässä jutussa joku haisee. Kerrataanpa , poika sanoo olevansa persoonallisuus häiriöinen. Miksi hän sanoo noin koska persoonallisuus häiriöissä on hyvin selvät kriteerit. Mistä poika päättelee olevansa pers. häiriöinen? Yleensä pers. häiriöiset ei omaa sairaudentuntoa , poikkeus estynyt. Sinä hankit pojalle terapiaa , mutta poika ei mene terapiaan vaikka haluaa apua. Miksi , koska terapiastahan poika saisi apua.
No niin. Tämä todellakin on tilanne. Poika haluaa apua, mutta ei ole valmis itse tekemään mitään. En tiedä, onko syy ettei kiinnosta vai ei vain jaksa.
Hän tuntee pari persoonallisuushäiröistä ja on keskustellut oireista. Siksi hän pohtii itse sellaista.
Se, että hän sanoo olevansa persoonallisuushäiriöinen, ei välttämättä tarkoita sitä. Joku voi vain sanoa siten lämpimikseen, mutta harvalla on ammattitaitoa tai kykyä antaa itselleen sellaista keittiöpsykologidiagnoosia edes ja oikeaankin tarvitaan jonkun lääkärin arvio. Eikä sekään, jos epäilet häntä sellaiseksi, tee hänestä pershäröistä oikeaksi. Jos ei ole muuta oikeaa ongelmaa kuin tämän asian pähkäily, niin jospa keskittyisitte olennaisempiin asioihin elämässä?
Hän perusteli väitettään minulle puoli tuntia. Se ei ollut häneltä mikään heitto.
Minkä ikäinen poika on? Jos on aikuinen sinä olet tarjonnut apuasi ja sitä ei ole otettu vastaan. Joskus täytyy nostaa kädet pystyyn kun avuntarvitsija ei yksinkertaisesti ota apua vastaan vaikka sitä tarjotaan. Syynä voi olla "potilaan" laiskuus tehdä asian suhteen jotain tai mikä syy nyt kelläkin on. Joku pelkää mitä sieltä psykologin juttelusta tulee esille tms. Miksi poika on ottanut asian esille kun ei halua apua. Hakeeko sääliä , onko uhrin asemassa. Joku syy hällä on . Kysy miksi kokee itsensä persoonallisuus häiriöiseksi. Terapia siihen auttaa , mutta halu pitää lähteä pojalta itseltään ei sinulta. Terapiassa poika saisi monta vastausta mieltään askarruttaviin kysymyksiin.
25 v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Suurin ongelma on masennus ja välipitämättömyys. En tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana.
Minä toivon vain, että pärjäisi elämässä. Ei joutuisi vankilaan eikä tappaisi itseään.
Minua ahdistais tuollaiset pinnalliset odotukset vanhemmiltani. Omat prioriteettini ovat se, että voin olla tyytyväinen itseeni, solmia hyviä ja pitkäkestoisia ihmissuhteita sekä olla onnellinen.
Pinnalliset 😂
Pinnalliset siinä mielessä, että ne ovat vain yhteiskuntakelpoisuutta ja statusta, eivät lainkaan pojan sydäntä tai mieltä koskevia.
Minusta toive siitä, että pysyy hengissä ja poissa vankilasta eivät ole pinnallisia toiveita. Näin me ajattelemme asioista eri tavalla 😂
No eiköhän jokainen vanhempi toivo lapsensa pysyvän hengissä ja poissa vankilassa. Ne eivät kuvasta mitään muuta kuin todella heikon suhteen lapsen ja vanhemman välillä, jos toiveet ovat ainoastaan tuolla tasolla. Toivottavasti on muitakin toiveita.
Toiveeni on se, että hän löytäisi mielenkiinnon elämään. Kun se tapahtuu, niin seuraava toiveeni on freudilaisittain, että osaisi rakastaa ja kykenisi tekemään töitä.
Freudilaisittain vai mennäänkö maslow'n tarvehierarkiaa?
Ferudia siteerasin, mutta jos Maslowia siteeraan, niin hänellä ei ole mitään tarvetta kivuta niitä portaita. Ei ole kiinnostunut edes ekasta tasosta.
Mihin Freudin lukuisista teorioista viittaat tuossa ja miten?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Eli "ongelma" on sinkkuus ja se, kun opinnot ovat kesken? Tuo on todella tavallista ihan kaikenlaisilla nuorilla aikuisilla varsinkin pk-seudulla vielä ihan kolmekymppisiksi saakka. Miksi pitäisi olla tavis? Onko se jokin tavoite? Vai onko se vain äidin tavoite?
Suurin ongelma on masennus ja välipitämättömyys. En tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana.
Minä toivon vain, että pärjäisi elämässä. Ei joutuisi vankilaan eikä tappaisi itseään.
Minua ahdistais tuollaiset pinnalliset odotukset vanhemmiltani. Omat prioriteettini ovat se, että voin olla tyytyväinen itseeni, solmia hyviä ja pitkäkestoisia ihmissuhteita sekä olla onnellinen.
Pinnalliset 😂
Pinnalliset siinä mielessä, että ne ovat vain yhteiskuntakelpoisuutta ja statusta, eivät lainkaan pojan sydäntä tai mieltä koskevia.
Minusta toive siitä, että pysyy hengissä ja poissa vankilasta eivät ole pinnallisia toiveita. Näin me ajattelemme asioista eri tavalla 😂
No eiköhän jokainen vanhempi toivo lapsensa pysyvän hengissä ja poissa vankilassa. Ne eivät kuvasta mitään muuta kuin todella heikon suhteen lapsen ja vanhemman välillä, jos toiveet ovat ainoastaan tuolla tasolla. Toivottavasti on muitakin toiveita.
Toiveeni on se, että hän löytäisi mielenkiinnon elämään. Kun se tapahtuu, niin seuraava toiveeni on freudilaisittain, että osaisi rakastaa ja kykenisi tekemään töitä.
Ei ole liikaa pyydetty.
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaali nuori mies. Jos asia vaivaa itseäsi, mene itse ammattilaisen juttusille.
Ammattilainen ei voi poistaa äidin surua.
Kävin juttelemassa aikoinaan. Sittemmin olen hyväksynyt, etten voi mitään tehdä. Enkä ole tässä ketjussa sellaista kysynytkään.
Vierailija kirjoitti:
Jostain olen lukenut, että psykopaattisuus on havaittavissa jo alle kouluikäisillä lapsella, ja että se ei olisi niin riippuvainen kasvuympäristöstä kuin on luultu. Ap:n kuvaulema tapaus voi olla myös ihan kasvatuksellinen. Kulissien takana on voinut olla hyväksikäyttöä tms., mikä on aiheuttanut kipuilua. Miksi ei menty kasvatus- ja perheneuvolaan heti saamaan ohjeita? Eikö ole menty vieläkään?
Ihan pelkkä rajattomuus riittää. Tutun perheessä tällainen tapaus. Lapsi pyörittää koko perhettä, valitsee mitä syödään ja mitä tehdään. Jos ei saa tahtoaan läpi, huutaa niin kauan, että luovutetaan. On pahoja ongelmia jo alakouluiässä. Vanhemmat muuten kunnollisia, mutta tosiaan mitään rajoja ei ole koskaan laitettu. Lapsi sai jo 5-vuotiaana pelata/katsoa videoita 10 tuntia päivässä, jos niin halusi.
Enhän minä lapsena häntä leimannut. Pidin häntä lievänä adhd:na ja kovatahtoisena, joka kyllä kasvaa siitä. Teininäkin uskoin, että kyllä se siitä, kun kasvaa.
Ongelmat tulivat vasta nuorena aikuisena. Poika itse tässä leimaa itseään ja minä aloitin ketjun hakeakseni tälle tukea, onko hän oikeassa vai ei.
Ja ei, tuo poika ei ole sitä tyyppiä, että hän miellyttäisi minua mitenkään.