Lue keskustelun säännöt.
Mikä on lapsella, joka on Jykell ja Hyde? Mitä persoonallisuushäiriötä ennakoi?
18.06.2021 |
Kyse on aikuisesta miehestä, jolla on monenlaista ongelmaa. Moni ongelma on tullut matkan varrella, joten palaan ytimeen: lapsuuteen. Hän ei koskaan ollut tavallinen tallaaja.
Hän oli jo alle kouluikäisenä joko itse enkeli - empaattinen, huomioiva, hyväntahtoinen - tai itse saatana. Lähinnä täysin välinpitämätön sääntöjä ja muita ihmisiä kohtaan. Mitkään lasten motivointikeinot eivät tehonneet häneen. Arvaamaton. Ei nyt repinyt kärpäsiltä siipiä tai potkinut mummoja.
Teini-ikään tullessa alkoivat varsinaiset ongelmat. Alkoi valehtelemaan ja kaikki oli sallittua, mistä ei jäänyt kiinni. Hän ei välittänyt kenestäkään. Edelleen täysin arvaamaton.
Hän on ns hyvästä perheestä. Normaalit perhekeskeiset ja työssäkäyvät vanhemmat. Kotihoidettu, isovanhemmat mukana elämässä, oli kavereita, koulussa meni ok. Vanhemmilla ei alkoholi- tai mt-ongelmia.
Jokin häiriö on ollut näkyvillä alusta alkaen. Mistä Jekyll ja Hyde efekti kertoo nuorella lapsella?
Kommentit (192)
Entä jos on molempia, sekä nepsyä (esim. lievä adhd) ja lisäksi persoonallisuushäiriö? Mutta mikä persoonallisuushäiriö? Epäsosiaalinen? Narsistinen? Käsittääkseni nepsy-ongelmat voivat altistaa myös muille mt-ongelmille ja ei kai persoonallisuushäiriökään ihan tavaton ole.. Olen ollut luennolla, jossa omasta diagnoosistaan kertoi nainen, jolla oli siis diagnosoitu add, aspergerpiirteet ja epävakaa pers.häiriö ja kaikki nämä vasta aikuisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jostain olen lukenut, että psykopaattisuus on havaittavissa jo alle kouluikäisillä lapsella, ja että se ei olisi niin riippuvainen kasvuympäristöstä kuin on luultu. Ap:n kuvaulema tapaus voi olla myös ihan kasvatuksellinen. Kulissien takana on voinut olla hyväksikäyttöä tms., mikä on aiheuttanut kipuilua. Miksi ei menty kasvatus- ja perheneuvolaan heti saamaan ohjeita? Eikö ole menty vieläkään?
Ei ollut hyväksikäyttöä. Olen tämä äiti, tiedän kyllä.
Kävimme perheneuvolassa kymmenisen kertaa, mutta poika oli siellä aina se enkeli, ettei perheneuvola nähnyt tarvetta mihinkään, varsinkaan sen jälkeen, kun lapsi itse ei halunnut mennä sinne.
Olem ymmärtänyt, että psykopaattilapsi repii kärpäsiltä siipiä. Tämä ei kiduttanut koskaan eläimiä.
Et vaan voi tietää onko sitä tapahtunut. Ei minunkaan äitini tiedä, ainoat henkilöt joille olen kertonut siitä ovat mieheni ja terapeuttini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epävakaa kasvuympäristö. Ei muuta.
Siinäpä se. Kasvuympäristö ei ollut epävakaa. Pari muuttoa oli, mutta 4:n ikävuoden jälkeen. Neljään asti kotihoidettu, neljä isovanhempaa säännöllisesti mukana elämässä. Silloin ei edes ollut nettiä.
Et voi ulkopuolisena tietää tätä.
Oma lapseni oireili myös ithan tavallisista elämänmuutoksista ja pettymyksistä, sekä kehitti itselleen persoonallisuushäiriön kun ei kestänyt normaaleja asioita omaa herkkyyttään.
Onneksi pärjää hyvin, ja tiedostaa nykyään itse oman herkkyytensä, ja saa apua siihen. On siis jo hyvinkin aikuinen hänkin.
Aina ei vian tarvitse olla ympäristöss suoraan, vaan se voi olla lapsen ja ympäristön välisessä suhteessa, jolloin jompi kumpi niistä keikahtaa vaakassa liikaa. Eli joko lapsi on yliherkkä, tai ympäristö liian kuormittava. Oma lapseni kyllä ennemminkin käpertyi sisäänpäin kun ei "kestänyt maailmaa".
Ei lapsesi on/oli keskiveroa herkempi (huom, ei "yliherkkä" tai "liian herkkä"!). Et osannut ottaa tätä huomioon kasvatuksessa ja suhtautumisessa lapseen ja hänen tunteisiinsa/ongelmiinsa tai herkkyyden tuomiin hyviin puoliin. Lapsen on täytynyt kärsiä kyllä tilanteesta aika paljon, jos hänelle kehittyi jopa persoonallisuuhöiriö. On erikoista ja kylmää, ettet vanhempana ota mitään vastuusta tapahtuneesta. Et tainnut osata suhtauta herkkyteen ja herkkään lapseen? Lapsen herkkyteen olisi hyvä suhtautua positiivisena piirteenä, sillä suuressa herkkyydessä on paljon hyviä puolia, niinkuin toki myös haasteita.
Ja herkkyys, myös keskivertoa suurempi, on ihan normaalia. Kirjoitat, kuin se olisi epänormaalia tai jokin vika. Näinhän ei tietenkään ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, millä ehdottomuudella AP kiistää kaiken osallisuutensa lapsen ongelmiin, kertoo kyllä paljon. Jos ei provoile, niin eiköhän se ongelmien juurisyy löydy juuri tästä asenteesta.
Toistan itseäni: aloitin tämän ketjun uudesta näkökulmasta. En halua pohtia tässä niitä asioita, joita olen jo pohtinut.
En tiedä - ehjä se aiheutti ongelmat, etten antanut hänen hajoittaa paikkoja? Ehkä se aiheutti tuhon, että pidin häntä pari kertaa holdingissa pari tuntia kerralla? Ehkä, mutta haluan rajata tämän ketjun siihen, mikä pojassa oli synnynnäisesti niin erikoista, että holding rikkoi hänet kokonaan.
EI ole mitään synnynnäistä vaikka haet synninpäästöä. On kasvuolosuhteet.
No sinulla on ainakin vahvat defenssit päällä. Kuka aikuinen ylipäänsä voi olla sellainen jumala, joka pystyy kiertymään jokaisen lapsensa persoonallisuuspiirteen mukaan? Kyllä lapset syntyvät erilaisina ja joillakin on vahva taipumus pahaan. Ja vanhemmalta taas puuttuvat ne yliluonnolliset kyvyt, jolla häntä saisi ohjattua oikeaan...
Poika vaikuttaa masentuneelta. Saisitko terveyskeskukseen lääkärille. Nykyään on tosi hyviä masennuslääkkeitä . Ei se kannabis niin vaaraton aine ole kuin jotkut antaa ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä jos on molempia, sekä nepsyä (esim. lievä adhd) ja lisäksi persoonallisuushäiriö? Mutta mikä persoonallisuushäiriö? Epäsosiaalinen? Narsistinen? Käsittääkseni nepsy-ongelmat voivat altistaa myös muille mt-ongelmille ja ei kai persoonallisuushäiriökään ihan tavaton ole.. Olen ollut luennolla, jossa omasta diagnoosistaan kertoi nainen, jolla oli siis diagnosoitu add, aspergerpiirteet ja epävakaa pers.häiriö ja kaikki nämä vasta aikuisena.
Ja ekana pitää alkaa hoitaa nepsy-ongelmaa ja sitten kun sitä on saatu parempaan tilanteeseen niin sitten voi vasta aloittaa terapiaa pers.häiriöön..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
En ala tässä kirjoittamaan, mutta ei ole työ- eikä opiskelukyinen. Suurin syy on masennus, mutta ei ainut syy. Juro ei ole, vaan oikein verbaalinen ja analyyttinen.
Millä tavalla olen häntä painostanut…? Mistä te löydätte näitä väitteitä?
Miksi et voi vaan ajatella, että sulla oli ihana, vähän villi ja temperamenttinen poika, jossa oli välillä pitelemistä. Miksi pitää etsiä sille jotain syytä, jotan nimeä VIALLE. Miksi pitää leimata lapsi? Miksi pitää saada hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, mikä ja kuka hän on niin, että hän edelleen etsii sinulle selitystä asiaan, jotta saisi joko synninpäästön tai parannuskeinon?
Enhän minä lapsena häntä leimannut. Pidin häntä lievänä adhd:na ja kovatahtoisena, joka kyllä kasvaa siitä. Teininäkin uskoin, että kyllä se siitä, kun kasvaa.
Ongelmat tulivat vasta nuorena aikuisena. Poika itse tässä leimaa itseään ja minä aloitin ketjun hakeakseni tälle tukea, onko hän oikeassa vai ei.
Ja ei, tuo poika ei ole sitä tyyppiä, että hän miellyttäisi minua mitenkään.
Mikä ihmeen lievä adhd? Kyseessä on elinikäinen neurologinen poikkeavuus, joka joko on tai ei ole. Siitä ei kasveta pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nepsytausta, veikkaan. Nepsylapset valehtelevat. Nepsyilla on monenlaisia ongelmia aikuisuudessa.
Minullakin tuli nepsy mieleen. Heillä on monenlaisia ongelmia ja ilman asianmukaista tukea ongelmat paisuvat valtaviin mittasuhteisiin.
Monen nepsylapsen käytös muistuttaa hyvin paljon traumatisoituneen tai kaltoinkohtelu lapsen käytöstä. Siksi diagnoosit usein viivästyvät tai niitä ei koskaan tehdä. Samasta syystä näitä lapsia tungetaan lastensuojelun suuntaan vaikka se monella vaan pahentaa oireita.
Kaikilla nepsyillä ei ole samoja ongelmia. Jotkut voivat valehdella, jotkut voivat saada järjettömiä raivareita, jotkut ovat empaattisia ja jotkut eivät. Joillakin voi tunnetila muuttua ääripäästä toiseen sekunnin sadasosassa ja joillakin tunnetila pysyy samana läpi elämän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
En ala tässä kirjoittamaan, mutta ei ole työ- eikä opiskelukyinen. Suurin syy on masennus, mutta ei ainut syy. Juro ei ole, vaan oikein verbaalinen ja analyyttinen.
Millä tavalla olen häntä painostanut…? Mistä te löydätte näitä väitteitä?
Miksi et voi vaan ajatella, että sulla oli ihana, vähän villi ja temperamenttinen poika, jossa oli välillä pitelemistä. Miksi pitää etsiä sille jotain syytä, jotan nimeä VIALLE. Miksi pitää leimata lapsi? Miksi pitää saada hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, mikä ja kuka hän on niin, että hän edelleen etsii sinulle selitystä asiaan, jotta saisi joko synninpäästön tai parannuskeinon?
Enhän minä lapsena häntä leimannut. Pidin häntä lievänä adhd:na ja kovatahtoisena, joka kyllä kasvaa siitä. Teininäkin uskoin, että kyllä se siitä, kun kasvaa.
Ongelmat tulivat vasta nuorena aikuisena. Poika itse tässä leimaa itseään ja minä aloitin ketjun hakeakseni tälle tukea, onko hän oikeassa vai ei.
Ja ei, tuo poika ei ole sitä tyyppiä, että hän miellyttäisi minua mitenkään.
Mikä ihmeen lievä adhd? Kyseessä on elinikäinen neurologinen poikkeavuus, joka joko on tai ei ole. Siitä ei kasveta pois.
Kyllä moni kasvaa pois adhd-piirteistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
En ala tässä kirjoittamaan, mutta ei ole työ- eikä opiskelukyinen. Suurin syy on masennus, mutta ei ainut syy. Juro ei ole, vaan oikein verbaalinen ja analyyttinen.
Millä tavalla olen häntä painostanut…? Mistä te löydätte näitä väitteitä?
Miksi et voi vaan ajatella, että sulla oli ihana, vähän villi ja temperamenttinen poika, jossa oli välillä pitelemistä. Miksi pitää etsiä sille jotain syytä, jotan nimeä VIALLE. Miksi pitää leimata lapsi? Miksi pitää saada hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, mikä ja kuka hän on niin, että hän edelleen etsii sinulle selitystä asiaan, jotta saisi joko synninpäästön tai parannuskeinon?
Enhän minä lapsena häntä leimannut. Pidin häntä lievänä adhd:na ja kovatahtoisena, joka kyllä kasvaa siitä. Teininäkin uskoin, että kyllä se siitä, kun kasvaa.
Ongelmat tulivat vasta nuorena aikuisena. Poika itse tässä leimaa itseään ja minä aloitin ketjun hakeakseni tälle tukea, onko hän oikeassa vai ei.
Ja ei, tuo poika ei ole sitä tyyppiä, että hän miellyttäisi minua mitenkään.
Mikä ihmeen lievä adhd? Kyseessä on elinikäinen neurologinen poikkeavuus, joka joko on tai ei ole. Siitä ei kasveta pois.
Se on totta että adhd ei poistu ihmisestä. Mutta kyllä se silti voi olla lievä. Eihän se nyt jokaisella samalla tavalla oireile. Jollakin oireilu vaikeampaa ja jollakin lievempää.
Ahdh-oireilu voi olla myös niin vähäistä, että se ei riitä diagnoosiin. Mutta silti sitä oireilua voi olla ja se voi häiritä elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
En ala tässä kirjoittamaan, mutta ei ole työ- eikä opiskelukyinen. Suurin syy on masennus, mutta ei ainut syy. Juro ei ole, vaan oikein verbaalinen ja analyyttinen.
Millä tavalla olen häntä painostanut…? Mistä te löydätte näitä väitteitä?
Miksi et voi vaan ajatella, että sulla oli ihana, vähän villi ja temperamenttinen poika, jossa oli välillä pitelemistä. Miksi pitää etsiä sille jotain syytä, jotan nimeä VIALLE. Miksi pitää leimata lapsi? Miksi pitää saada hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, mikä ja kuka hän on niin, että hän edelleen etsii sinulle selitystä asiaan, jotta saisi joko synninpäästön tai parannuskeinon?
Enhän minä lapsena häntä leimannut. Pidin häntä lievänä adhd:na ja kovatahtoisena, joka kyllä kasvaa siitä. Teininäkin uskoin, että kyllä se siitä, kun kasvaa.
Ongelmat tulivat vasta nuorena aikuisena. Poika itse tässä leimaa itseään ja minä aloitin ketjun hakeakseni tälle tukea, onko hän oikeassa vai ei.
Ja ei, tuo poika ei ole sitä tyyppiä, että hän miellyttäisi minua mitenkään.
Mikä ihmeen lievä adhd? Kyseessä on elinikäinen neurologinen poikkeavuus, joka joko on tai ei ole. Siitä ei kasveta pois.
Kyllä moni kasvaa pois adhd-piirteistä.
Piirteet ei ole sama asia kuin adhd. Oireet voivat muuttua ihmisen kasvaessa ja niitä oppii usein hallitsemaan, varsinkin jos saa asiammukaista hoitoa. Mutta pois siitä ei kasveta. Pahin virhe jonka voi tehdä on jättää selkeästi oireileva lapsi ilman tutkimuksia, ja odottaa että oireet katoaa tuosta vaan sitten joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, millä ehdottomuudella AP kiistää kaiken osallisuutensa lapsen ongelmiin, kertoo kyllä paljon. Jos ei provoile, niin eiköhän se ongelmien juurisyy löydy juuri tästä asenteesta.
Toistan itseäni: aloitin tämän ketjun uudesta näkökulmasta. En halua pohtia tässä niitä asioita, joita olen jo pohtinut.
En tiedä - ehjä se aiheutti ongelmat, etten antanut hänen hajoittaa paikkoja? Ehkä se aiheutti tuhon, että pidin häntä pari kertaa holdingissa pari tuntia kerralla? Ehkä, mutta haluan rajata tämän ketjun siihen, mikä pojassa oli synnynnäisesti niin erikoista, että holding rikkoi hänet kokonaan.
EI ole mitään synnynnäistä vaikka haet synninpäästöä. On kasvuolosuhteet.
No sinulla on ainakin vahvat defenssit päällä. Kuka aikuinen ylipäänsä voi olla sellainen jumala, joka pystyy kiertymään jokaisen lapsensa persoonallisuuspiirteen mukaan? Kyllä lapset syntyvät erilaisina ja joillakin on vahva taipumus pahaan. Ja vanhemmalta taas puuttuvat ne yliluonnolliset kyvyt, jolla häntä saisi ohjattua oikeaan...
"Vahva taipumus pahaan". Mitä taikauskoa. Edes psykopaateilla ei ole mitään erityistä taipumusta pahaan, he eivät vain välitä muiden tunteista, mikä voidaan tulkita "pahuutena" ja voi aiheuttaa ristiriitaa muiden kanssa. Monet psykopaatit/sosiopaatit eivät tee pahaa, jos ei ilmene erityistä tarvetta, ei se ole heidän tavoite tai edes kiinnosta heitä.
Ja aikuinen voi olla jumala ja onkin, ennenkuin ihminen hankkii itsenäisyyden. Kyse on lapsen kannalta riippuvuussuhteesta, ei siitä että ollaan eri mieltä ja kummatkin ovat vapaita tekemään päätöksensä itsenäisesti. Lapset ovat erilaisia kyllä ja vanhemman täytyy tämä kasvatuksessa huomioida. Jotkut kovempia, jotkut pehmeämpiä. Hyvin harva maailman tuhoamista suunnitteleva mielipuoli syntyessään. Lisäksi mahdollinen vakava pers.häiriö on enemmän tai vähemmän geneettistä, ei mikään mutaatio aivojen toiminnassa. Eli sairastuuko terve lapsi olosuhteista, vai onko geenit määräävät?
Kuulostaa ihan täysin neurokirjon jutuilta! Liitännäisenä on monesti myös mielenterveyden haasteita tai sairauksia, kuten masennusta ja ahdistusta. Tällöin ei riitä, että hoidetaan pelkästään mielenterveyttä, vaan ne juurisyyt täytyy kaivaa esiin ja oivaltaa niiden vaikutus elämään sieltä lapsuudesta lähtien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
En ala tässä kirjoittamaan, mutta ei ole työ- eikä opiskelukyinen. Suurin syy on masennus, mutta ei ainut syy. Juro ei ole, vaan oikein verbaalinen ja analyyttinen.
Millä tavalla olen häntä painostanut…? Mistä te löydätte näitä väitteitä?
Miksi et voi vaan ajatella, että sulla oli ihana, vähän villi ja temperamenttinen poika, jossa oli välillä pitelemistä. Miksi pitää etsiä sille jotain syytä, jotan nimeä VIALLE. Miksi pitää leimata lapsi? Miksi pitää saada hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, mikä ja kuka hän on niin, että hän edelleen etsii sinulle selitystä asiaan, jotta saisi joko synninpäästön tai parannuskeinon?
Enhän minä lapsena häntä leimannut. Pidin häntä lievänä adhd:na ja kovatahtoisena, joka kyllä kasvaa siitä. Teininäkin uskoin, että kyllä se siitä, kun kasvaa.
Ongelmat tulivat vasta nuorena aikuisena. Poika itse tässä leimaa itseään ja minä aloitin ketjun hakeakseni tälle tukea, onko hän oikeassa vai ei.
Ja ei, tuo poika ei ole sitä tyyppiä, että hän miellyttäisi minua mitenkään.
Mikä ihmeen lievä adhd? Kyseessä on elinikäinen neurologinen poikkeavuus, joka joko on tai ei ole. Siitä ei kasveta pois.
Kyllä moni kasvaa pois adhd-piirteistä.
Piirteet ei ole sama asia kuin adhd. Oireet voivat muuttua ihmisen kasvaessa ja niitä oppii usein hallitsemaan, varsinkin jos saa asiammukaista hoitoa. Mutta pois siitä ei kasveta. Pahin virhe jonka voi tehdä on jättää selkeästi oireileva lapsi ilman tutkimuksia, ja odottaa että oireet katoaa tuosta vaan sitten joskus.
Adhd voi johtaa masennukseen tai muihin häiriöihin juuri noiden oireiden ja ympäristön palautteen vuoksi. On vaikea sietää pettymyksiä/rauhoittaa itseään. Muut sanovat kovapäiseksi, vaikka on henkistä hätää kärsimässä. Tuntee itsensä alati erilaiseksi, vaikka oppisikin peittämään haasteita. Vaikea löytää paikkaansa ja ainakin uupuminen uhkaa, koska arki vaatii pinnistelyä moninkertaisesti.
Narsisti tai psykopaatti ei masennu, he joko eivät tunne tämän aiheuttavia tunteita, tai ulkoistavat ne täysin. Ei ole hyötyä miettiä, milloin lapsi kasvaa ulos haasteistaan tai etsiä syytä jostain persoonasta, jos kyseessä on hoidettava neurologinen poikkeavuus. Mitä apta helpottaisi, jos poika olisi "vino lapsesta asti", verrattuna siihen että saisi apua, nyt vaikka myöhemminkin? Tuntuu vahvasti, että kieltämys ja syyllisyys puhuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
En ala tässä kirjoittamaan, mutta ei ole työ- eikä opiskelukyinen. Suurin syy on masennus, mutta ei ainut syy. Juro ei ole, vaan oikein verbaalinen ja analyyttinen.
Millä tavalla olen häntä painostanut…? Mistä te löydätte näitä väitteitä?
Miksi et voi vaan ajatella, että sulla oli ihana, vähän villi ja temperamenttinen poika, jossa oli välillä pitelemistä. Miksi pitää etsiä sille jotain syytä, jotan nimeä VIALLE. Miksi pitää leimata lapsi? Miksi pitää saada hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, mikä ja kuka hän on niin, että hän edelleen etsii sinulle selitystä asiaan, jotta saisi joko synninpäästön tai parannuskeinon?
Enhän minä lapsena häntä leimannut. Pidin häntä lievänä adhd:na ja kovatahtoisena, joka kyllä kasvaa siitä. Teininäkin uskoin, että kyllä se siitä, kun kasvaa.
Ongelmat tulivat vasta nuorena aikuisena. Poika itse tässä leimaa itseään ja minä aloitin ketjun hakeakseni tälle tukea, onko hän oikeassa vai ei.
Ja ei, tuo poika ei ole sitä tyyppiä, että hän miellyttäisi minua mitenkään.
Mikä ihmeen lievä adhd? Kyseessä on elinikäinen neurologinen poikkeavuus, joka joko on tai ei ole. Siitä ei kasveta pois.
Kyllä moni kasvaa pois adhd-piirteistä.
Piirteet ei ole sama asia kuin adhd. Oireet voivat muuttua ihmisen kasvaessa ja niitä oppii usein hallitsemaan, varsinkin jos saa asiammukaista hoitoa. Mutta pois siitä ei kasveta. Pahin virhe jonka voi tehdä on jättää selkeästi oireileva lapsi ilman tutkimuksia, ja odottaa että oireet katoaa tuosta vaan sitten joskus.
Adhd voi johtaa masennukseen tai muihin häiriöihin juuri noiden oireiden ja ympäristön palautteen vuoksi. On vaikea sietää pettymyksiä/rauhoittaa itseään. Muut sanovat kovapäiseksi, vaikka on henkistä hätää kärsimässä. Tuntee itsensä alati erilaiseksi, vaikka oppisikin peittämään haasteita. Vaikea löytää paikkaansa ja ainakin uupuminen uhkaa, koska arki vaatii pinnistelyä moninkertaisesti.
Narsisti tai psykopaatti ei masennu, he joko eivät tunne tämän aiheuttavia tunteita, tai ulkoistavat ne täysin. Ei ole hyötyä miettiä, milloin lapsi kasvaa ulos haasteistaan tai etsiä syytä jostain persoonasta, jos kyseessä on hoidettava neurologinen poikkeavuus. Mitä apta helpottaisi, jos poika olisi "vino lapsesta asti", verrattuna siihen että saisi apua, nyt vaikka myöhemminkin? Tuntuu vahvasti, että kieltämys ja syyllisyys puhuu.
Ap:n poikahan sitä miettii
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
No, en nyt ole mikään lapsiasiantuntija, mutta kavereillani ei ollut lapsia, jotka huusivat pari tuntia naamapunaisena tuollaisen tuollaisen jälkeen.
Tuo oli jälleen vain yksi esimerkki. Ylläoleva kysyi, milloin sai raivokohtauksen.
Ihan oikeesti hei. Oletko alkanut pienestä asti pitää lasta jotenkin viallisena, outona ja diagnoosintarpeessaolevana siksi, että on huutanut pari tuntia ja heittänyt hiekkaa? Ei ihmekään, jos lapsi on mennyt itsekin ihan sekaisin koko hommasta ja alkanut epäillä itseään ja ihmisenä olemistaan ja nyt on lamaantunut eikä luota itseensä.
Minua on raavittu naamaan, olen itse purrut ystävää, olen lyönyt lähentelevää miestä, ystäväni on heittänyt minut maahan jne. Ja ihan taatusti kukaan meistä ei ole diagnoosin tarpeessa vaan ihan tavallisia keskiluokkaisia opettajainsinööriaikuisia nyt ollaan.
No en pitänyt häntä pienenä viallisena, vaan kovatahtoisena. Nyt aikuisena hän on moniongelmainen. Ja nyt katson taaksepäin, oliko se nähtävissä jo silloin aikanaan. Koska hän itse alkoi puhumaan personallisuushäiriöstä, ja ne näkyvät ymmärtääkseni jo lapsuudessa.
Kirjoitanko jotenkin epäselvästi? Olen mielestänyt tämän jo moneen otteeseen sanonut.
Millä tavalla "moniongelmainen"? Ei ole löytynyt naista ja opinnot kesken sekä vähän juro luonne? Ei sellainen tee moniongelmaiseksi ihmistä.
Lopeta pojan painostaminen ja tue häntä sen painostuksen ja syyllistämisen sijaan, niin hän tulee onnellisemmaksi. Jos äitiä itseään ahdistaa, niin voi mennä itse terapeutille juttelemaan.
En ala tässä kirjoittamaan, mutta ei ole työ- eikä opiskelukyinen. Suurin syy on masennus, mutta ei ainut syy. Juro ei ole, vaan oikein verbaalinen ja analyyttinen.
Millä tavalla olen häntä painostanut…? Mistä te löydätte näitä väitteitä?
Miksi et voi vaan ajatella, että sulla oli ihana, vähän villi ja temperamenttinen poika, jossa oli välillä pitelemistä. Miksi pitää etsiä sille jotain syytä, jotan nimeä VIALLE. Miksi pitää leimata lapsi? Miksi pitää saada hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, mikä ja kuka hän on niin, että hän edelleen etsii sinulle selitystä asiaan, jotta saisi joko synninpäästön tai parannuskeinon?
Enhän minä lapsena häntä leimannut. Pidin häntä lievänä adhd:na ja kovatahtoisena, joka kyllä kasvaa siitä. Teininäkin uskoin, että kyllä se siitä, kun kasvaa.
Ongelmat tulivat vasta nuorena aikuisena. Poika itse tässä leimaa itseään ja minä aloitin ketjun hakeakseni tälle tukea, onko hän oikeassa vai ei.
Ja ei, tuo poika ei ole sitä tyyppiä, että hän miellyttäisi minua mitenkään.
Mikä ihmeen lievä adhd? Kyseessä on elinikäinen neurologinen poikkeavuus, joka joko on tai ei ole. Siitä ei kasveta pois.
Kyllä moni kasvaa pois adhd-piirteistä.
Piirteet ei ole sama asia kuin adhd. Oireet voivat muuttua ihmisen kasvaessa ja niitä oppii usein hallitsemaan, varsinkin jos saa asiammukaista hoitoa. Mutta pois siitä ei kasveta. Pahin virhe jonka voi tehdä on jättää selkeästi oireileva lapsi ilman tutkimuksia, ja odottaa että oireet katoaa tuosta vaan sitten joskus.
Adhd voi johtaa masennukseen tai muihin häiriöihin juuri noiden oireiden ja ympäristön palautteen vuoksi. On vaikea sietää pettymyksiä/rauhoittaa itseään. Muut sanovat kovapäiseksi, vaikka on henkistä hätää kärsimässä. Tuntee itsensä alati erilaiseksi, vaikka oppisikin peittämään haasteita. Vaikea löytää paikkaansa ja ainakin uupuminen uhkaa, koska arki vaatii pinnistelyä moninkertaisesti.
Narsisti tai psykopaatti ei masennu, he joko eivät tunne tämän aiheuttavia tunteita, tai ulkoistavat ne täysin. Ei ole hyötyä miettiä, milloin lapsi kasvaa ulos haasteistaan tai etsiä syytä jostain persoonasta, jos kyseessä on hoidettava neurologinen poikkeavuus. Mitä apta helpottaisi, jos poika olisi "vino lapsesta asti", verrattuna siihen että saisi apua, nyt vaikka myöhemminkin? Tuntuu vahvasti, että kieltämys ja syyllisyys puhuu.
Ap:n poikahan sitä miettii
Niin ja ap teki aloituksen, eli on itsekin sillä kannalla. Hyvin harva pers.häiriöinen epäilee itsellään kys. häiriötä, liittyy oirekuvaan. Näkyy muille kun taas on itse häiriöiselle tuttu ja turvallinen tapa reagoida ympäristöön -> eivät itse kyseenalaista sitä. Lähinnä tuntuu, että nepsyoireilu saa pojan tuntemaan itsensä erilaiseksi ja vialliseksi, etsii syitä tälle. Vaikeus motivoitua, huomioida, pitää mielessä saattaa näyttäytyä ulospäin tunteettomuudelta. Jopa itselle. Miksi en pysty, ehkä en vaan välitä? Vaikka näitä ei pohtisi jos ei välittäisi. Negatiivinen palaute vaikuttaa minäkuvaan ja alkaa itsekin uskoa vian olevan persoonallisuudessa tarkkaavaisuuden ja toiminnanohjauksen sijaan. Ongelmat integroidaan hyvin helposti osaksi persoonaa, valitettavasti vaikka yrittäisi paljon. Tämä taas lamaannuuttaa, ennemmin tai myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epävakaa kasvuympäristö. Ei muuta.
Siinäpä se. Kasvuympäristö ei ollut epävakaa. Pari muuttoa oli, mutta 4:n ikävuoden jälkeen. Neljään asti kotihoidettu, neljä isovanhempaa säännöllisesti mukana elämässä. Silloin ei edes ollut nettiä.
Et voi ulkopuolisena tietää tätä.
Oma lapseni oireili myös ithan tavallisista elämänmuutoksista ja pettymyksistä, sekä kehitti itselleen persoonallisuushäiriön kun ei kestänyt normaaleja asioita omaa herkkyyttään.
Onneksi pärjää hyvin, ja tiedostaa nykyään itse oman herkkyytensä, ja saa apua siihen. On siis jo hyvinkin aikuinen hänkin.
Aina ei vian tarvitse olla ympäristöss suoraan, vaan se voi olla lapsen ja ympäristön välisessä suhteessa, jolloin jompi kumpi niistä keikahtaa vaakassa liikaa. Eli joko lapsi on yliherkkä, tai ympäristö liian kuormittava. Oma lapseni kyllä ennemminkin käpertyi sisäänpäin kun ei "kestänyt maailmaa".
Tuo on ymmärrettävää. Ja juuri tällaista ymmärrystä haen: lapsessa on jokin ominaisuus, miksi hän ei jotain kestä. Mikä muu sellainen voisi olla kuin herkkyys?
Oletko ap, joka vastasi?
Tässä olettamuksena taitaa olla, että (vain) itse on normaali ja että toimii vain normaalisti. Tämä hyvin kapea ja vääristynytkin käsitys normaalista. Toimitaan kapeakatseisesti ja itsekseskeisestikin ja pidetään normaalia asiaa (esim. herkkyys) epänormaalina. Ihmiset ovat kovin erilaisia ja moni erilainen asia, kuin millainen itse on ja kuinka toimii, on kuitenkin ihan normaalia. Joiltakin puuttuu ymmärrystä tajuta tätä, eivätkä siten osaa suhtautua ymmärtävästi erilaisiin ihmisiin kuin mitä itse on. Vanhempi-lapsi-suhteessa tämä on tietenkin vahingollista kehittyvälle lapselle. Toisen ymmärtäminen ja huomioonottaminen kun on tietenkin tärkeitä asioita. Jos jotain asiaa/ominaisuutta ei itse ole ymmärtänyt, se ei tarkoita että tämä asia olisi epänormaalia.
Voi myös olla niin, että mitä omassa käytöksessään/suhtautumisessaan pitää täysin normaalina ja hyvänä, ei sitä kuitenkaan ole, itse ei vain tätä huomaa. Eli pitää normaalina jotain asiaa vain siksi, koska on itse sellainen (esim. narsistinen käytös) ja luulee, että suuri osa muistakin ajattelee ja käyttäytyy samalla tavoin.
Ap:n tapauksessa kyllä omaan korvaani kuulostaa, että asiaan voisi ehkä tosiaan liittyä (myös) neuropsykologisia ongelmia. Se, että lapsi itse on alkanut miettiä persoonalisuushäiriön mahdollisuutta, ei ole kuitenkaabnmikään diagnoosi. Onko ap lapsesi missään vaiheessa käynyt psykiatrilla? Tai käykö nyt terapiassa tms? Persoonallisuushäiriöy nyt kuitenkin kehittyvät käsittääkseni lapsuudessa, eivätkö ole synnynnäisiä.
Toki asiat eivät ole mustavalkoisia. Normaalin ja epänormaailin rajanvetokin on kovin häilyvää ja kulttuurisidonnasita muutenkin. Voihan ap:nkin tapauksesas ola kyse monesta asiasta kerrallaan, ja näinhän yleensä onkin. Mutta se on ainakin hyvä, että näkee vaivaa ymmärtääkseen avoimesti toista ihmista, se kannattaa aina. Usein pelkkä ennakkoluuloton toisen kuuntelu vie jo pitkälle. Ja se, että muistaa ettei oma totuus, todellisuus ja normaali ole kaikille sama. Jokaisella on oma maailmansa. Ymmärtämisessä ja myötätunnossa on kuitenkin usein avaimet moneen lukkoon. Tarvii myös rohkeutta katsoa rehellisesti omaa toimintaansa ja osuuttaan asioihin. On niin helppoa huijata itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, millä ehdottomuudella AP kiistää kaiken osallisuutensa lapsen ongelmiin, kertoo kyllä paljon. Jos ei provoile, niin eiköhän se ongelmien juurisyy löydy juuri tästä asenteesta.
Toistan itseäni: aloitin tämän ketjun uudesta näkökulmasta. En halua pohtia tässä niitä asioita, joita olen jo pohtinut.
En tiedä - ehjä se aiheutti ongelmat, etten antanut hänen hajoittaa paikkoja? Ehkä se aiheutti tuhon, että pidin häntä pari kertaa holdingissa pari tuntia kerralla? Ehkä, mutta haluan rajata tämän ketjun siihen, mikä pojassa oli synnynnäisesti niin erikoista, että holding rikkoi hänet kokonaan.
Hänessä ei ole synnynnäisesti mitään vikaa!
Lopeta tämä. Se kuvaa vain sinun vastuuttomuutta ja syyllistämistä.Toistan jälleen itseäni: poika _Itse_ puhuu synnynnäisestä persoonallisuushäiriöstä. Jos jätän tämän käsittelemättä, niin ymmärrätkö, että minä sitten mitätöin lapseni tunteet ja ajatukset?
Ei. Sinä puhut siitä.
Sinä tarvitset sitä.
Ei ole sinun asiasi tehdä diagnoosia.
Ei ole olemassakaan synnynnäistä persoonallisuushäiriötä.
Ok. Ei ole olemassa synnynnäistä persoonallisuushäiritä. Hyväksyn tämän. Aloita uuden kysymyksen: mikä synnynnäinen ominaisuus, herkkyyden lisäksi, ajaa/kasvattaa mahdollissuuta/lisää lapsen olemaan jekyll ja hyde?
Ei herkkyyskään ole mikään "ongelma" kuten ei moni muukaan luonteenpiirre. Joillekin vanhemmille voi olla vaikea kohdata ja ymmärtää tällaisia ihan normaaleja ominaisuuksia. Tästä tietenkin sitten aiheutuu ongelmia. Sitten on vähän eri asia, jos on kyse todella esim. Nepsy-ongelmista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Narsisti ei näe omaa käytöstään viallisena eli luulee toimivansa oikein. Eli kun ap sanoo olevansa lapsen äiti niin kyllä pers. häiriöön aina on syyt kasvuolosuhteissa. Vain psykopaatti syntyy pahana , mutta "hyvissä" kasvuolosuhteissa psykopatia ei tule esiin. Eli ap älä etsi synnynnäistä syytä , etsi kasvuolosuhteista syytä. Se sattuu , tiedän. Totuus sattuu aina.
Toistan itseni ties monennen kerran: tämä ketju keskittyy etsimään syytä, miksi lapseni oli pienenä - ennen kuin persoonallisuushäiröt kehittyvät - sellainen kuin oli. Siis niitä synnynnäisiä syitä.
Jos ymmärrän tämän synnynnäisen syyn, on minulla mahdollisuus ymmärtää, miksi minä reagoin siihen syyhyn niin kuin reagoin. Eli löytää se oma osuus, millä sen vahingon aiheutin.
Ja toista itseäni jälleen: olen toisesta suunnasta jo asiaa katsonut. Ei hyödytä pohtia samaa asiaa samasta näkökulmasta uudelleen.
Luin ylläolevan linkin jekyll ja hydestä. Lapseni ei omien sanojensa mukaan tunne itseään ylivertaiseksi eikä ole minun nähteni käyttäytynyt tuhoavasti.
Tietynlainen temperamentti? Ehkä lasesi itse tietää tämän oman luonteenpiirteensä, joka on ottanut yhteen kasvatuksesi kanssa/vanhempien toimintatapojen kanssa ja josta on aiheutunut sitten ongelmia? kysy häneltä?
En tiedä hänestä muuta kuin sen, että hän on sanonut terveyden olevan sitä, että kykenee rakastamaan ja tekemään työtä. Poika ei omien sanojensa mukaan kykene kumpaakaan.