Lue keskustelun säännöt.
Mikä on lapsella, joka on Jykell ja Hyde? Mitä persoonallisuushäiriötä ennakoi?
18.06.2021 |
Kyse on aikuisesta miehestä, jolla on monenlaista ongelmaa. Moni ongelma on tullut matkan varrella, joten palaan ytimeen: lapsuuteen. Hän ei koskaan ollut tavallinen tallaaja.
Hän oli jo alle kouluikäisenä joko itse enkeli - empaattinen, huomioiva, hyväntahtoinen - tai itse saatana. Lähinnä täysin välinpitämätön sääntöjä ja muita ihmisiä kohtaan. Mitkään lasten motivointikeinot eivät tehonneet häneen. Arvaamaton. Ei nyt repinyt kärpäsiltä siipiä tai potkinut mummoja.
Teini-ikään tullessa alkoivat varsinaiset ongelmat. Alkoi valehtelemaan ja kaikki oli sallittua, mistä ei jäänyt kiinni. Hän ei välittänyt kenestäkään. Edelleen täysin arvaamaton.
Hän on ns hyvästä perheestä. Normaalit perhekeskeiset ja työssäkäyvät vanhemmat. Kotihoidettu, isovanhemmat mukana elämässä, oli kavereita, koulussa meni ok. Vanhemmilla ei alkoholi- tai mt-ongelmia.
Jokin häiriö on ollut näkyvillä alusta alkaen. Mistä Jekyll ja Hyde efekti kertoo nuorella lapsella?
Kommentit (192)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Poika voi itse kokea näin, ettei kukaan häntä olisi voinut auttaa, vaikka hänen tilanteeseensa olisi apua saatavilla, tai ei halua huolestuttaa/pahoittaa mieltä sanomalla, että olisi tarvinnut jotain, vaikka hän syvällä sisimmässään toivoisi saavansa apua. Jos hän tietää tai tuntee, että sinulla on ollut rankkaa jo jostain muusta syystä, ei hän välttämättä sinulle ihan rehellisesti silloin vastaa. Tai ehkä pelkästään siksikin, että olet äiti ja hän tietää, että olet tätä pohtinut vuosikausia ja "kärsinyt" omalta osaltasi. Olisiko teille taloudellisesti mahdollista, että poika kävisi terapiassa omakustanteisesti? Siis puhumassa ulkopuolisen kanssa, jolla on vaitiolovelvollisuus? On mahdollista, että keskustelemalla ulkopuolisen kanssa poika pystyisi itse sanomaan, millä tavoin kokee itsensä erilaiseksi, ja miksi kokee, ettei kukaan olisi voinut häntä auttaa, ja ehkä sitten ammattilainen pystyy ohjata häntä etsimään vastausta oikeasta suunnasta.
Ymmärrän, että kyselin liikaa, mutta sanoisin silti, ettet täältä luotettavaa apua saa, koska niin paljon jää kertomatta.
Olen tarjoutunut maksamaan terapia. Ei halua. Sai lähetteen terapiaan, etsin hänelle terapeutin, mutta ei silti halunnut.
Tässä jutussa joku haisee. Kerrataanpa , poika sanoo olevansa persoonallisuus häiriöinen. Miksi hän sanoo noin koska persoonallisuus häiriöissä on hyvin selvät kriteerit. Mistä poika päättelee olevansa pers. häiriöinen? Yleensä pers. häiriöiset ei omaa sairaudentuntoa , poikkeus estynyt. Sinä hankit pojalle terapiaa , mutta poika ei mene terapiaan vaikka haluaa apua. Miksi , koska terapiastahan poika saisi apua.
No niin. Tämä todellakin on tilanne. Poika haluaa apua, mutta ei ole valmis itse tekemään mitään. En tiedä, onko syy ettei kiinnosta vai ei vain jaksa.
Hän tuntee pari persoonallisuushäiröistä ja on keskustellut oireista. Siksi hän pohtii itse sellaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykopaatin piirteitä, valitettavasti ei hoidettavissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkää yhdessä tekemään nepsy-testit, voi mennä yksityiselle niin pääsee nopeasti eteenpäin. Poika varmasti suostuu, kun kerrot että sinäkin haluat tutkimuksiin. Mun lapselta diagnosoitiin ADD ja asperger aikuisena hyvin pitkien tutkimusten jälkeen. Luulin että lapsi on vain hankala. Ymmärsin häntä vaikka en hyväksynyt kaikkia tekemisiä. Ja kas kummaa mulla oli itselläkin ADHD kun tutkittiin. Silti oli kouluista menty läpi ilman että opettajat olisi huomanneet.
Olen tilannut koululta itse paperit, jotka ovat tyhjää täynnä. Ei halua tutkimuksiin.
Sanot, että tutkimukset on tehtävä. Muuten sinun mielenkiinto loppuu. Voit silti käydä niissä itse. Siihen et tarvitse poikasi lupaa etkä hyväksyntää.
Totta kai täysi-ikäisen luvan tarvitsee. Aikuisella on vapaa tahto.
Olen jossain vaiheessa mennyt solmuun pojan puolesta. Tehnyt kaikkeni, maksanut kaikkea. Mutta ei se kannettu vesi kaivossa pysy. Näemmä.
Tämä on yksi syy, miksi olen niin analyyttinen tässä. Olen yrittänyt auttaa, juuri etsinyt terapeutteja yms. Mutta kun se päätös ei lähde sisältä päin, niin työ on turhaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi poika ei nyt aikuisena itse menisi juttelemaan asiantuntijan kanssa ja saisi ammattilaiselta diagnoosin, jos sellainen tosiaan on, olettaen tietenkin, että poikasi ei valehtele tälle vaan rehellisesti kertoo, mitä tuntee ja miksi ajattelee, että hänellä on persoonallisuushäiriö?
Koska rehellisesti sanottuna oli lapsesi tilanne mikä tahansa, ei se täällä selviä. Minulle ei myöskään oikein selvinnyt, kokeeko poika itse tarvitsevansa apua tai diagnoosia? Onko pojan elämässä asiat kunnossa pojan mielestä vai onko ongelmana se, että pojan elämä ei ole sellaista kuin sinä olisit hänelle toivonut? Kerrot tässä itsestäsi mutta perheessä oli myös isä. Minkälainen on isän ja pojan välinen suhde? Pystyvätkö he puhumaan keskenään kaikesta jne. Minkälainen oli sinun ja miehesi välinen parisuhde, minkälaisia olitte vanhempina yhdessä, toinen tiukka, toinen ymmärtäväisempi, vai miten? Miten sisarusten välit?
En halua puhua näin yksityiskohtaisesti toisen asioista. Siis: poika sanoo, ettei kukaan ole häntä voinut auttaa. Siksi hän on kallistunut persoonallisuushäiriöön. Hän on jälleen samoin kuin adhd:n tai perheneuvolan kanssa, riittävän ”normaali”, jotta diagnooseja saisi. Selkeää on kuitenkin se, ettei ole ihan tavis.
Poika suu yksin, eikä hänen elämänsä ole kunnossa. Koulut kesken.
Poika voi itse kokea näin, ettei kukaan häntä olisi voinut auttaa, vaikka hänen tilanteeseensa olisi apua saatavilla, tai ei halua huolestuttaa/pahoittaa mieltä sanomalla, että olisi tarvinnut jotain, vaikka hän syvällä sisimmässään toivoisi saavansa apua. Jos hän tietää tai tuntee, että sinulla on ollut rankkaa jo jostain muusta syystä, ei hän välttämättä sinulle ihan rehellisesti silloin vastaa. Tai ehkä pelkästään siksikin, että olet äiti ja hän tietää, että olet tätä pohtinut vuosikausia ja "kärsinyt" omalta osaltasi. Olisiko teille taloudellisesti mahdollista, että poika kävisi terapiassa omakustanteisesti? Siis puhumassa ulkopuolisen kanssa, jolla on vaitiolovelvollisuus? On mahdollista, että keskustelemalla ulkopuolisen kanssa poika pystyisi itse sanomaan, millä tavoin kokee itsensä erilaiseksi, ja miksi kokee, ettei kukaan olisi voinut häntä auttaa, ja ehkä sitten ammattilainen pystyy ohjata häntä etsimään vastausta oikeasta suunnasta.
Ymmärrän, että kyselin liikaa, mutta sanoisin silti, ettet täältä luotettavaa apua saa, koska niin paljon jää kertomatta.
Olen tarjoutunut maksamaan terapia. Ei halua. Sai lähetteen terapiaan, etsin hänelle terapeutin, mutta ei silti halunnut.
Tässä jutussa joku haisee. Kerrataanpa , poika sanoo olevansa persoonallisuus häiriöinen. Miksi hän sanoo noin koska persoonallisuus häiriöissä on hyvin selvät kriteerit. Mistä poika päättelee olevansa pers. häiriöinen? Yleensä pers. häiriöiset ei omaa sairaudentuntoa , poikkeus estynyt. Sinä hankit pojalle terapiaa , mutta poika ei mene terapiaan vaikka haluaa apua. Miksi , koska terapiastahan poika saisi apua.
No niin. Tämä todellakin on tilanne. Poika haluaa apua, mutta ei ole valmis itse tekemään mitään. En tiedä, onko syy ettei kiinnosta vai ei vain jaksa.
Hän tuntee pari persoonallisuushäiröistä ja on keskustellut oireista. Siksi hän pohtii itse sellaista.
No niin siinähän on ratkaisu. Poika menee ryhmään jossa on muita samassa tilanteessa olevia. Sieltä sitten yhdessä eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Sen sijaan nepsy-piirteitä voi olla vaikeampi piilotella. Adhd on levoton säheltäjä, jolla on monta rautaa tulessa yhtä aikaa, add hidas ja tarkkaamaton ja aspergerit sitten saattavat olla olemukseltaan jo omituisia, erikoisen oloisia ja puhuvat liian suoraan eikä löydy tilannetajua (missä tilanteessa voi mitäkin sanoa ja mikä on esim. liian intiimiä tietoa) ja ovat usein myös mustavalkoisia ja ehdottomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkää yhdessä tekemään nepsy-testit, voi mennä yksityiselle niin pääsee nopeasti eteenpäin. Poika varmasti suostuu, kun kerrot että sinäkin haluat tutkimuksiin. Mun lapselta diagnosoitiin ADD ja asperger aikuisena hyvin pitkien tutkimusten jälkeen. Luulin että lapsi on vain hankala. Ymmärsin häntä vaikka en hyväksynyt kaikkia tekemisiä. Ja kas kummaa mulla oli itselläkin ADHD kun tutkittiin. Silti oli kouluista menty läpi ilman että opettajat olisi huomanneet.
Olen tilannut koululta itse paperit, jotka ovat tyhjää täynnä. Ei halua tutkimuksiin.
Sanot, että tutkimukset on tehtävä. Muuten sinun mielenkiinto loppuu. Voit silti käydä niissä itse. Siihen et tarvitse poikasi lupaa etkä hyväksyntää.
Totta kai täysi-ikäisen luvan tarvitsee. Aikuisella on vapaa tahto.
Olen jossain vaiheessa mennyt solmuun pojan puolesta. Tehnyt kaikkeni, maksanut kaikkea. Mutta ei se kannettu vesi kaivossa pysy. Näemmä.
Tämä on yksi syy, miksi olen niin analyyttinen tässä. Olen yrittänyt auttaa, juuri etsinyt terapeutteja yms. Mutta kun se päätös ei lähde sisältä päin, niin työ on turhaa.
Mikä on isän rooli tässä tilanteessa?
Vierailija kirjoitti:
Voisiko olla kyse erilaisesta temperamentista (eri temperamenttipiirteitä kuin sinulla ja pojan sisaruksilla), jos näistä syistä johtuen ette ole ymmärtäneet aina toisianne? Sopivatko temperamenttipiirtenne hyvin yhteen? Voihan olla, että sama kasvatustyyli ei siis olekaan sopinut tälle lapsellenne, vaikka se sopi muille lapsillenne.Toki voi olla myös adhd, add tai aspergerpiirteistä kyse, jos on niin sinnikäs että olette holdingia oikeasti kaksi tuntia joskus käyttäneet..
Onko pojalla iso ikäero muihin sisustuksiin? Onko esikoinen, keskimmäinen vai kuopus? Onko ollut hoidossa ulkopuolisella tai sukulaisella ilman sisaruksia? Ovatko isovanhemmat hoitaneet kuinka paljon? Voitko olla 100% varma, että isovanhemmilla ei ole tilanteet kärjistyneet tämän kyseisen lapsen kanssa? Isovanhemmat ovat kuitenkin oletettavasti sitä ikäluokkaa, että voivat hyvinkin kantaa persoonassaan/kasvatustyyleissään oman elämänhistoriansa taakkoja (esim. ylisukupolviset sotatraumat/väkivalta/autoritaarinen kasvatus).. Tämän vuoksi mietin että onko nyt varmaa että sitä epävakaata ympäristöä ei ole ollut..
Jos haluat lukea aiheesta niin luepa vaikka temperamenttikirjallisuutta.. Itse ainakin olen kokenut haastavana lapsen, joka muistuttaa temperamentiltaan isäänsä. Minun on vaikea välillä ymmärtää sekä miestäni että lasta. Olemme niin vastakkaisia temperamenttipiirteitä perineet. Toinen lapseni on enemmän kaltaiseni, joten hänen kanssaan on paljon helpompaa kun ymmärrämme toisiamme paremmin.
Poika on esikoinen, pari vuotta vanhempi. Meni päiväkotiin 4,5 v. Molemmat mummot hoiti viikottain, harvoin koko päiviä. En usko, että olisi kärjistynyt. Molemmat superlempeitä. Isoisät läsnä vähemmän.
Toki temperamenteissa on eroa, mutta emme ole lapsen kanssa kuin yö ja päivä. No, hän on impulsiivinen, eikä ole tunnollinen. Vanhemmat päinvastaisia, mutta kyllä minäkin nopea olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkää yhdessä tekemään nepsy-testit, voi mennä yksityiselle niin pääsee nopeasti eteenpäin. Poika varmasti suostuu, kun kerrot että sinäkin haluat tutkimuksiin. Mun lapselta diagnosoitiin ADD ja asperger aikuisena hyvin pitkien tutkimusten jälkeen. Luulin että lapsi on vain hankala. Ymmärsin häntä vaikka en hyväksynyt kaikkia tekemisiä. Ja kas kummaa mulla oli itselläkin ADHD kun tutkittiin. Silti oli kouluista menty läpi ilman että opettajat olisi huomanneet.
Olen tilannut koululta itse paperit, jotka ovat tyhjää täynnä. Ei halua tutkimuksiin.
Sanot, että tutkimukset on tehtävä. Muuten sinun mielenkiinto loppuu. Voit silti käydä niissä itse. Siihen et tarvitse poikasi lupaa etkä hyväksyntää.
Totta kai täysi-ikäisen luvan tarvitsee. Aikuisella on vapaa tahto.
Olen jossain vaiheessa mennyt solmuun pojan puolesta. Tehnyt kaikkeni, maksanut kaikkea. Mutta ei se kannettu vesi kaivossa pysy. Näemmä.
Tämä on yksi syy, miksi olen niin analyyttinen tässä. Olen yrittänyt auttaa, juuri etsinyt terapeutteja yms. Mutta kun se päätös ei lähde sisältä päin, niin työ on turhaa.
Mikä on isän rooli tässä tilanteessa?
Isä kanssa auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Sen sijaan nepsy-piirteitä voi olla vaikeampi piilotella. Adhd on levoton säheltäjä, jolla on monta rautaa tulessa yhtä aikaa, add hidas ja tarkkaamaton ja aspergerit sitten saattavat olla olemukseltaan jo omituisia, erikoisen oloisia ja puhuvat liian suoraan eikä löydy tilannetajua (missä tilanteessa voi mitäkin sanoa ja mikä on esim. liian intiimiä tietoa) ja ovat usein myös mustavalkoisia ja ehdottomia.
Olin 31 vuotias kun sain ADHD diagnoosin. Löytyi myös Asperger piirteitä. En riehunut enkä ollut kummallinen, koulut sujuivat hyvin. Olin myös hyvin sosiaalinen ja iloinen. Maisteriopinnot alkoivat tökkiä ja sitä alkoikin tutkimukset. Diagnoosit tulivat yllätyksenä, mutta oli tosi suuri helpotus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkää yhdessä tekemään nepsy-testit, voi mennä yksityiselle niin pääsee nopeasti eteenpäin. Poika varmasti suostuu, kun kerrot että sinäkin haluat tutkimuksiin. Mun lapselta diagnosoitiin ADD ja asperger aikuisena hyvin pitkien tutkimusten jälkeen. Luulin että lapsi on vain hankala. Ymmärsin häntä vaikka en hyväksynyt kaikkia tekemisiä. Ja kas kummaa mulla oli itselläkin ADHD kun tutkittiin. Silti oli kouluista menty läpi ilman että opettajat olisi huomanneet.
Olen tilannut koululta itse paperit, jotka ovat tyhjää täynnä. Ei halua tutkimuksiin.
Sanot, että tutkimukset on tehtävä. Muuten sinun mielenkiinto loppuu. Voit silti käydä niissä itse. Siihen et tarvitse poikasi lupaa etkä hyväksyntää.
Totta kai täysi-ikäisen luvan tarvitsee. Aikuisella on vapaa tahto.
Olen jossain vaiheessa mennyt solmuun pojan puolesta. Tehnyt kaikkeni, maksanut kaikkea. Mutta ei se kannettu vesi kaivossa pysy. Näemmä.
Tämä on yksi syy, miksi olen niin analyyttinen tässä. Olen yrittänyt auttaa, juuri etsinyt terapeutteja yms. Mutta kun se päätös ei lähde sisältä päin, niin työ on turhaa.
Mikä on isän rooli tässä tilanteessa?
Isä kanssa auttaa.
Jospa isä olisi nyt pojan kanssa ratkomassa tätä ongelmaa. Sinä voit pitää taukoa. Päästä irti. Poika ei uskalla kokeilla siipiään jos roolit hänessä. Luota prosessiin.
Vierailija kirjoitti:
Olen tarjoutunut maksamaan terapia. Ei halua. Sai lähetteen terapiaan, etsin hänelle terapeutin, mutta ei silti halunnut.
Olisiko pojalla sellaisia oireita, joista ei ole uskaltanut puhua, eikä siksi halua mennä terapiaan, koska pelottaa myöntää sairaus? Minulle tulee tunne, että hän pelkää, ja on "keksinyt" itselleen persoonallisuushäiriön, jotta voisi vain olla eikä tarvitsisi kaivaa syvemmälle. Mutta persoonallisuushäiriöönkin saa apua.
Ei sinun tarvitse minulle tähän vastata, mutta onko poika sosiaalisesti vetäytyvä? Pärjääkö muiden kanssa, onko toimivia ihmissuhteita vai vetäytyykö ja on mielellään yksin? Voisiko esim. kuulla ääniä, nähdä harhoja? Olen tavannut skitsofreenikkojakin, jotka ovat pystyneet elämään kohtuullisesti tavallisessa elämässä aika pitkäänkin, ja vasta sitten, kun asiat ovat menneet tosi huonosti, ovat hakeutuneet hoitoon (tai heidät on pikemminkin joku omainen toimittanut hoitoon) ja sitten saaneet diagnoosin (yli kolmikymppisenä). Kuitenkin jokaisella on ollut erilaisia oireita pitkään, eivät vain ole halunneet niitä nähdä, koska ne ovat pelottavia myös sairastuneelle itselleen, ja koska ovat kuitenkin niiden kanssa pärjänneet joten kuten ilman hoitoa.
En siis todellakaan sano, että pojallasi on skitsofrenia enkä arvaile mikä poikasi diagnoosi voisi olla, koska ei niitä näin voi kenellekään tehdä. Ymmärrän että poika ei välttämättä ole halukas tästä puhumaan mutta et oikeastaan muuta voi kuin yrittää saada hänet avautumaan ja lähtemään terapiaan. Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen ja tottuu omiin oireisiinsa ja ongelmiinsa, ja kykenee jatkamaan kunnes tulee seinä vastaan.
Vaikka tätä usein käytetään kuoleman yhteydessä, kuvaa tämä minusta vanhemmuutta muutenkin:
Lähetin lapseni matkaan
kuin laivan merelle.
Ompelin purjeet, ja neuvoin
parhaan taitoni mukaan,
mutta tuulille en voinut mitään
Eli kaikelle et voi mitään, vaikka kuinka haluaisit lastasi auttaa tai ymmärtää. Se on elämää, ja sinun (ja poikasi) elämä menee näin. Aina se ei ole jonkun syy eikä kaikelle aina löydy selitystä, tai löytyy sitten paljon myöhemmin.
Kiitos. Hieno runo. Äidin sydän vain itkee, kun poika ei näe, että tuuliin voi itsekin vaikuttaa.
Hänen tarinansa on pitkä, en tässä nyt kaikkea pura, ei ole skitsofrenikko. Aika varma olen siitä.
Terapiasta hän vain toteaa, ettei jaksa mennä. En tiedä, pelottaako jokin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkää yhdessä tekemään nepsy-testit, voi mennä yksityiselle niin pääsee nopeasti eteenpäin. Poika varmasti suostuu, kun kerrot että sinäkin haluat tutkimuksiin. Mun lapselta diagnosoitiin ADD ja asperger aikuisena hyvin pitkien tutkimusten jälkeen. Luulin että lapsi on vain hankala. Ymmärsin häntä vaikka en hyväksynyt kaikkia tekemisiä. Ja kas kummaa mulla oli itselläkin ADHD kun tutkittiin. Silti oli kouluista menty läpi ilman että opettajat olisi huomanneet.
Olen tilannut koululta itse paperit, jotka ovat tyhjää täynnä. Ei halua tutkimuksiin.
Sanot, että tutkimukset on tehtävä. Muuten sinun mielenkiinto loppuu. Voit silti käydä niissä itse. Siihen et tarvitse poikasi lupaa etkä hyväksyntää.
Totta kai täysi-ikäisen luvan tarvitsee. Aikuisella on vapaa tahto.
Olen jossain vaiheessa mennyt solmuun pojan puolesta. Tehnyt kaikkeni, maksanut kaikkea. Mutta ei se kannettu vesi kaivossa pysy. Näemmä.
Tämä on yksi syy, miksi olen niin analyyttinen tässä. Olen yrittänyt auttaa, juuri etsinyt terapeutteja yms. Mutta kun se päätös ei lähde sisältä päin, niin työ on turhaa.
Mikä on isän rooli tässä tilanteessa?
Isä kanssa auttaa.
Jospa isä olisi nyt pojan kanssa ratkomassa tätä ongelmaa. Sinä voit pitää taukoa. Päästä irti. Poika ei uskalla kokeilla siipiään jos roolit hänessä. Luota prosessiin.
Typo.
Roolit = roikut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkää yhdessä tekemään nepsy-testit, voi mennä yksityiselle niin pääsee nopeasti eteenpäin. Poika varmasti suostuu, kun kerrot että sinäkin haluat tutkimuksiin. Mun lapselta diagnosoitiin ADD ja asperger aikuisena hyvin pitkien tutkimusten jälkeen. Luulin että lapsi on vain hankala. Ymmärsin häntä vaikka en hyväksynyt kaikkia tekemisiä. Ja kas kummaa mulla oli itselläkin ADHD kun tutkittiin. Silti oli kouluista menty läpi ilman että opettajat olisi huomanneet.
Olen tilannut koululta itse paperit, jotka ovat tyhjää täynnä. Ei halua tutkimuksiin.
Sanot, että tutkimukset on tehtävä. Muuten sinun mielenkiinto loppuu. Voit silti käydä niissä itse. Siihen et tarvitse poikasi lupaa etkä hyväksyntää.
Totta kai täysi-ikäisen luvan tarvitsee. Aikuisella on vapaa tahto.
Olen jossain vaiheessa mennyt solmuun pojan puolesta. Tehnyt kaikkeni, maksanut kaikkea. Mutta ei se kannettu vesi kaivossa pysy. Näemmä.
Tämä on yksi syy, miksi olen niin analyyttinen tässä. Olen yrittänyt auttaa, juuri etsinyt terapeutteja yms. Mutta kun se päätös ei lähde sisältä päin, niin työ on turhaa.
Mikä on isän rooli tässä tilanteessa?
Isä kanssa auttaa.
Jospa isä olisi nyt pojan kanssa ratkomassa tätä ongelmaa. Sinä voit pitää taukoa. Päästä irti. Poika ei uskalla kokeilla siipiään jos roolit hänessä. Luota prosessiin.
No, isä onkin ratkonut näitä. Minä olen jo jättäytynyt taka-alalle.
Olen aikaisemmin luottanut prosessiin. Enää ei ole sitä luottamusta…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epävakaa kasvuympäristö. Ei muuta.
Siinäpä se. Kasvuympäristö ei ollut epävakaa. Pari muuttoa oli, mutta 4:n ikävuoden jälkeen. Neljään asti kotihoidettu, neljä isovanhempaa säännöllisesti mukana elämässä. Silloin ei edes ollut nettiä.
Et voi ulkopuolisena tietää tätä.
Oma lapseni oireili myös ithan tavallisista elämänmuutoksista ja pettymyksistä, sekä kehitti itselleen persoonallisuushäiriön kun ei kestänyt normaaleja asioita omaa herkkyyttään.
Onneksi pärjää hyvin, ja tiedostaa nykyään itse oman herkkyytensä, ja saa apua siihen. On siis jo hyvinkin aikuinen hänkin.
Aina ei vian tarvitse olla ympäristöss suoraan, vaan se voi olla lapsen ja ympäristön välisessä suhteessa, jolloin jompi kumpi niistä keikahtaa vaakassa liikaa. Eli joko lapsi on yliherkkä, tai ympäristö liian kuormittava. Oma lapseni kyllä ennemminkin käpertyi sisäänpäin kun ei "kestänyt maailmaa".
Tuo on ymmärrettävää. Ja juuri tällaista ymmärrystä haen: lapsessa on jokin ominaisuus, miksi hän ei jotain kestä. Mikä muu sellainen voisi olla kuin herkkyys?
Lapsi on herkkä eikä ole saanut oikeanlaista tukea. Kun lukee erityisherkistä, heille syntyy lapsuuden ongelmista aikuisuuteen kestäviä ongelmia sellaisissa tapauksissa missä tavallinen lapsi ei oireilisi enää myöhemmin.
Sitä paitsi ap:n tunnekylmyys ei välttämättä ole mikään kasvun tulos vasn on saattanut olla aina olemassa, koska ei rakoile nytkään yhtään.
Oma äitini oli yhtä rationaalinen ja tunnekylmä kuin ap, vaikka hän oli ihan mukava ja kiva ihminen. Ihan yleinen suurten ikäluokkien edustaja Suomessa. Ei meillä ollut mitään lämpöä ja huolenpitoa kuin aineellisten asioiden osalta ja äiti aina ihmetteli, miten vaikea ihminen olen. En ole. Meillä oli vaikea suhde eikä se johtunut yksin minusta vaan hänestä. Mutta ei me päästy niitä koskaan purkamaan, koska häneltä puuttui tunneäly ja empatia siihen, että oltaisiin päästy elämässä uudelle sivulle. Nielin itseni ja hillitsin itseni aikuisena hänen kanssaan ja pahoinvointi kääntyi raivosta sisään päin ahdistukseksi.
Olen rakoillut tällä palstalla ko pojasta vuosia sitten. Olen ohi sen pisteen.
Rakoilen vain sitä, että tämä ketju on muuttunut sellaiseksi, että joudun vain toistamaan itseäni. Tämä ei enää mene eteenpäin.
Toistan jälleen itseäni: nostin aiheen framille, koska poika ITSE alkoi puhumaan persoonallisuushäiriöstä. Kysyttäessä, pitkässä keskustelussa, poika itse sanoi, ettei hänelle ole tapahtunut elämässä mitään traumaattista eikä kummempaa. Hän muistaa aina olleensa samanlainen.
Ketjun edetessä tarkensin kysymystäni: jos kerta persoonallisuushäiriöt eivät ole synnynnäisiä, niin mikä muu synnynnäinen ominaisuus aiheuttaa jekyll ja hyde ominaisuutta?Enää en tätä samaa lausetta toista. Jos ketju jatkuu, niin tulen vastaamaan vain uusiin ajatuksiin.
Ps. Kirjoitustyyli ei kerro mitään tunnelämpyydestä.
Kirjoitustyyli ei kerro tunnelämpimyydestä, mutta sisältö kertoo. Sinä itse et koe olevasi tunnekylmä, mutta täällä käsittääkseni useampi on ilmaissut kokevansa sinut niin. Kannattaisiko siinä vaiheessa vähän miettiä, että siinä ilmaisussa on jotain vikaa tai sitten oikeasti ehkä et ole niin lämmin ja empaattinen kuin ajattelet olevasi.
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Jos jotain hyvää sanon pojastani, niin hän ei niin sairas kuin nro 117…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
Kiitos. Hieno runo. Äidin sydän vain itkee, kun poika ei näe, että tuuliin voi itsekin vaikuttaa.
Hänen tarinansa on pitkä, en tässä nyt kaikkea pura, ei ole skitsofrenikko. Aika varma olen siitä.
Terapiasta hän vain toteaa, ettei jaksa mennä. En tiedä, pelottaako jokin.[/quote]
Ymmärrän äidin sydämen, joka itkee elämää joka tuntuu valuvan hukkaan, mutta poika on täysi-ikäinen etkä häntä voi väkisin viedä mihinkään. Ketään toista et myöskään voi "korjata" tai parantaa, et edes omaa lastasi, jos ei ihminen itse ole siihen valmis.
Jos poika ei ota tarjottua apua vastaan, hae sinä itsellesi apua. Keskustele tästä omasta näkökulmastasi, pura jollekin ammattilaiselle koko tarina, ja katso, aukeaako siten joku uusi ovi. Voi olla, että näet asian silloin paremmin, nyt olet tätä miettinyt varmasti jo liikaakin näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan kaikissa ihmisissä hyvä sekä paha puoli. Itse jäin miettimään, että missä tilanteissa se paha puoli aktivoituu ja miksi? Eikö tunnetaidot ole kehittynyt lapsuudestaan? Onko jäänyt jumiin tunne-elämän kehityksessä jonnekin varhaisempiin vuosiin? Muistuttaako nyt aikuisena suuttuessaan esim. 2-vuotiasta tahtoikäistä käytökseltään vai mitä tapahtuu? Näkyykö ongelmat kaikissa tilanteissa? Onko mitään väliä keitä ihmisiä on paikalla? Olen ymmärtänyt että persoonallisuushäiriöt näkyvät parhaiten lähinnä läheisille ihmisille. Muut ihmiset voivat pitää ihan tavallisena ja mukavana ihmisenä. Näinhän monesti esim. perhesurmissa naapurit ja tuttavat toteavat, että tuli yllätyksenä kun vaikutti niin normaalilta.
Ei hän enää suutu. Nykyään on välipitämätön. Suuttumiset tapahtui ennen teini-ikää. Silloin ongelmat näkyivät vain kotona, ei muille.
Silloin nuorena se paha puoli aktivoitui, kun ei saanut tahtoaan läpi. Muistan, että heitti hiekkalaatikolla 4-5 v hiekkaa toisen lapsen päälle. Kielsin, mutta heitti uudelleen. Sanoin, että jos vielä kerran tekee, lähdetään kotiin. Heitti silti. Vitsi, hän huusi sen pari tuntia.
Onko tuo nyt jotain kummallista? Eikö aika moni lapsi tee tai voisi tehdä noin? Onko teillä alettu leimata häiriintyneeksi tuollaisesta?
Juuri näin. Kuulostaa aivan tavalliselta lapselta ja aivan tavalliselta vähän jörrikkämäiseltä suomalaismieheltä. Ketju on kirjoitettu myös vähän tarkoitushakuisesti, niin moni lukija menee harhaan. Ap:n kannattaa keksiä parempi harrastus kuin diagnoosien keksiminen pojalleen.
Sanot, että tutkimukset on tehtävä. Muuten sinun mielenkiinto loppuu. Voit silti käydä niissä itse. Siihen et tarvitse poikasi lupaa etkä hyväksyntää.