Lue keskustelun säännöt.
11kk vauvan muksahtelu ja mummon reagointi (avautuminen)
02.06.2021 |
Tarvitsen nyt paikan jonne avautua tästä... Vauvani on 11kk ja tosiaan kiipeily, kävelyn harjoittelu yms vauhdikas aktiviteetti kiinnostaa. Näin ollen pikku muksahduksia väkisinkin välillä käy, mikä on mielestäni ihan normaalia. Tällöin otan lapsen aina syliin ja lohdutan. Hetki sylissä, ja pian itku lakkaa ja hän on valmis taas jatkamaan seikkailujaan. Tietenkään en päästä häntä silmistäni niin, että pääsisi tippumaan mistään korkealta tai joutuisi oikeasti vaaraan, tässä on kyse kaatumisista ja pienistä pään kolhaisuista.
No, nyt kesälomalla vietetään monta viikkoa miehen sukumökillä. Mulla on aina ollut hyvät välit anoppiini, mutta nyt eriävien lastenkasvatusnäkemysten myötä pinnani on välillä melko kireällä.... Tähän lapsen kaatumiseen hänen mielestään kuuluisi reagoida niin, että työntää jonkin lelun vauvan nenän eteen jotta "unohtaisi" kaatumisen ja keskittyisi muihin asioihin :D syli ja/tai tissi lohdutuksena ei kuulemma vetele :D?
Sanottakoon vielä, että imetän yhä, anoppi taasen on on aikoinaan palannut töihin ja kun lapsensa olivat 3kk-6kk, eikä hän esimerkiksi ole täysimettänyt heitä. Joten tavallaan ymmärrän, että hänen lapsilleen on pitänyt opettaa joku muu lohdutustyyli kuin äidin syli, kerta hoitaja on ollut heidän pääasiaölinen hoivaaja...
On silti pirun raskasta joka kerta perustella toimintani olevan oikein, ja hätistellä anoppia leluineen pois kun yrittää kaapata itkevän lapsen sylistäni... Huoh.
Kiitos kun sain avautua. Vinkkejä mikä helpottaisi tilannetta? Onko antaa lukuvinkiki anopille vaikka jotain kirjaa, joka avaisi vähän näitä kiintymyssuhdekasvatuksen malleja?
N31
Kommentit (112)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten vanha sun mies oikein on?
Tärkeä kysymys! :D
Mieheni on minua viitisen vuotta vanhempi, 36-vuotias. On perheensä iltatähti, anoppi sai hänet liki nelikymppisenä.
Ap
Eli syntynyt vuonna 1985? Silloin äitiys- ja vanhempainrahakausi oli 263 päivää, joka on kyllä aika pitkä aika 6 kuukaudeksi, jonka verran anoppi siis oli kertomasi mukaan vauvan kanssa kotona.
Ootkos kuullut palkattomasta vapaasta? Hoitovapaasta? Niin. Jo tuolloin oli kyllä keinoja olla vauvan kanssa kotona pidempään kuin pelkkä vanhempainrahakausi.
Ap kirjoitti "anoppi taasen on on aikoinaan palannut töihin ja kun lapsensa olivat 3kk-6kk" eli jostain syystä anoppi oli palannut töihin noin 3 kk ennen vanhempainvapaan päättymistä. Vuonna 1985 vauvan saaminen päivähoitoon oli aika hankalaa, joten siksi olisi mielenkiintoista tietää, miksi anoppi ei voinut iltatähteään hoitaa kotona, vaan piti palata "liian aikaisin" töihin.
Ap:n mies on iltatähti, joten muut lapset lienevät syntyneet 1970-luvulla, jolloin äitiysloma ei ollut yhtä pitkä kuin 1985. En muista paljonko se oli kun itse synnyin 1975, mutta äitini on sano nut olleensa vuoden kotona, vaikka äitiysloma olikin paljon lyhyempi. Olikohan pari-kolme kuukautta.
Sillon tosin lasta ei saanut päivähoitoon niin helposti, sai korkeintaan jonkun hoitajan, jolla saattoi olla hoidettavana muitakin lapsia (eli sama kuin nykyää pph), mutta ei mitään kunnallista päivähoitoa. Liekö perheellä ollut kotiapulainen, joka myös hoiti lapset tai isovanhempi asumassa saman katon alla.
Jos 70-luvulla äitiysloma oli lyhyt ja vuonna 1985 paljon pitempi, niin sekö anoppi ei sitten saanut kuopuksen kanssa olla kuitenkaan kotona täyttä vanhempainvapaata? Ap kertoi, että anoppi on mennyt töihin lasten ollessa 3-6 kk ikäisiä ja tämä nyt todennäköisesti tarkoitti myös sitä kuopusta.
Eli jos ryhtyy selittelemään ja keksimään anopille taustoja, niin kannattaa varmistaa, että faktat menevät oikein.
Ja mikään ei estä äitiä menemästä töihin äitiysloman jälkeen, siis joko kesken vanhempainrahakauden tai jättäen kokonaan vanhempainrahakauden käyttämättä. Tunnen yhdenkin naisen, joka ihan 2000-luvulla on palannut töihin äitiysrahakauden jälkeen, heillä mies jäi sitten vanhempainrahalle. 1980-luvulla olen ollut itse lapsi (1985 vasta 10v), joten en tarkkaan tiedä asiasta mutta lieköhän tuolloin ollut "pakollista" käyttää vanhempainrahakautta ollenkaan?
Ja töihin voi palata vaikka päivä synnytyksen jälkeen, jos niikseen tulee. Riippuen siitä kuka työllistää ja miten hän asiaan suhtautuu tai tässä tapauksessa suhtautui.
Totta tuokin, mutta kannattaa muistaa, että 36 vuotta sitten oli aika hankala saada sitä 6 kk ikäistä minnekään hoitoon ja kotiapulaisyhteiskunta oli lopuillaan. Koska ap väitti, että anoppi meni töihin lasten ollessa max 6 kk ikäisiä, niin voimme olettaa, että hänellä oli tähän jokin erityinen syy. Iso osa 1980-luvulla lapsensa saaneista kun nautti täysillä pitkästä vanhempainvapaasta! Miksi ei myös anoppi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten vanha sun mies oikein on?
Tärkeä kysymys! :D
Mieheni on minua viitisen vuotta vanhempi, 36-vuotias. On perheensä iltatähti, anoppi sai hänet liki nelikymppisenä.
Ap
Eli syntynyt vuonna 1985? Silloin äitiys- ja vanhempainrahakausi oli 263 päivää, joka on kyllä aika pitkä aika 6 kuukaudeksi, jonka verran anoppi siis oli kertomasi mukaan vauvan kanssa kotona.
Niin kyllähän tuolloin hoitovapaalle jäätiin aivan niin kuin nykyäänkin. Harva laittoi vauvan hoitoon kuuden kuukauden iässä aivan kuten harva laittaa nytkään 9kk iässä.
80-luvulla pienet lapset saattoivat olla perhepäivähoitajalla (kuten pikkusisarukseni) tai kotona oli lastenhoitaja tai isovanhempi (ystävieni perheessä).
Ja apn kysymykseen vastatakseni, jätä tämä keskustelu miehelle.
Vaikka kyseessä on sinänsä pikkuasia, kannatta anopille tehdä viimeistään tässä vaiheessa selväksi, että te päätätte lapsen kasvatuksesta, tunnette oman lapsenne parhaiten ja jos haluatte neuvoja, kysytte niitä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on tätä lastenpsykiatrien varoittamaa kiintymyskasvatusta, jossa lapsi tukahdutetaan rakkaudella. Se anopin ojentama lelu tms. on lapsen itsensä kannalta paljon parempi asia kuin jokaisen inahduksen ja pahanmielen tukahduttaminen sylittelyllä. Jos lapsella ei ole hätää ja tiedät, että mitään vakavaa ei ole sattunut, niin parempi suunnata mielenkiinto uuteen asiaan kuin jäädä rypemään tunteisiin.
Tissin tarjoaminen lohduksi melkein vuoden ikäiselle vaikuttaa sekin ylimitoitetulta.
Mutta kuten jossain iltapäivälehdessä luki, niin äärimmäinen kiintymysvanhemmuus voi olla lapselle enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
Vauvaa ei voi tukahduttaa rakkaudella.
Ja saanen udella kuka lastenpsykiatri niin on väittänyt? Melko tietämätöntä, sanon vaan.
Kiitos kaikille kommenteista, myös niille jotka olivat ilkeämielisiä. Kiva herättää keskustelua, kun tarkoitukseni oli ihan vaan avautua tuntemuksistani, kirjavinkkisuositusten pyytäminen oli lähinnä huono vitsi! ;)
Moni ihmetteli miksi anoppi mennyt töihin vauvan ollessa 6kk. En ole perehtynyt, miten pitkä ansiosidonnainen vanhempainvapaa oli vuonna - 85, tiedän vain anopin ja appiukon puhuneen kuinka he ottivat hoitajan kotiin mieheni ollessa 6kk. Anoppi viihtyi työssään, ja kuten moni tuolla kommentoi, hän on sitä ikäluokkaa, jolle lastenkasvatuksessa oli yleisesti vallalla käsitys, että kyllä puolivuotias on jo iso ja reipas ja pärjää ilman äitiä. En ole itse "keksinyt" anopin taustoja, enkä tiedä miksei mahdollisesti pitänyt kokonaista vanhempainrahakautta.
Eräs kommentoi, että antaa mummon hoitaa lasta tyylillään, ja minä hoidan omalla tyylilläni. Tämä on hyvä pointti, ja näin me toimitaankin. Kiukustumiseni koski lähinnä sitä, kun anoppi tunkee väliin, kun yritän lohduttaa lasta pitämällä sylissä, kuten moni kommentoikin, on minunkin mielestäni väärin alkaa väkisin estää äitiä lohduttamasta lastaan totutulla tavalla...
Kuten sanoin, meillä on pääosin hyvät välit anopin kanssa. Tämä "sukupolvien välinen kuilu" näissä lastenkasvatusmetodeissa yllätti itsenikin!
Ja kysymys, miksi ihmeessä vietetään sukumökillä jopa viikkoja : meidät on kutsuttu tänne aina, ja mieheni tekee veljensä kanssa kunnossapitotöitä täällä, iäkkäiden vanhempiensa puolesta.
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen lohduttaminen syliin ottamalla on ihan ok, siitä ei tule mitään vahinkoa. Sen sijaan ruualla lohduttamista kannattaa pohtia, se tapa jää sitten ihan koko loppuiäksi. Olen itse kasvanut perheessä, jossa itkua ei suvaittu vaan lapsi hiljennettiin ärjäisemällä tai joskus antamalla pullapala tai karkkia käteen. Lohtusyöminen on minulle tuttua, se näkyy painossa ja tavasta on ihan hirveän vaikea päästä eroon. En myöskään osaa ottaa lohdutusta vastaan.
Lapsen mielenkiinnon kiinnittäminen toisaalle toimii. Tuli mieleen sekin, että jos lapselle antaa lelun käteen tai myöhemmin jopa ostaa jotain, niin seuraako tästä aikuisena lohtushoppailu? Olisi hyvä, jos lapsi oppisi, että on kaikenlaisia tunteita ja miten niistä selvitään. Ainakin itselle tuosta olisi ollut paljon apua.
Vierailija kirjoitti:
Lapsen lohduttaminen syliin ottamalla on ihan ok, siitä ei tule mitään vahinkoa. Sen sijaan ruualla lohduttamista kannattaa pohtia, se tapa jää sitten ihan koko loppuiäksi. Olen itse kasvanut perheessä, jossa itkua ei suvaittu vaan lapsi hiljennettiin ärjäisemällä tai joskus antamalla pullapala tai karkkia käteen. Lohtusyöminen on minulle tuttua, se näkyy painossa ja tavasta on ihan hirveän vaikea päästä eroon. En myöskään osaa ottaa lohdutusta vastaan.
Lapsen mielenkiinnon kiinnittäminen toisaalle toimii. Tuli mieleen sekin, että jos lapselle antaa lelun käteen tai myöhemmin jopa ostaa jotain, niin seuraako tästä aikuisena lohtushoppailu? Olisi hyvä, jos lapsi oppisi, että on kaikenlaisia tunteita ja miten niistä selvitään. Ainakin itselle tuosta olisi ollut paljon apua.
Täällä yksi lohtushoppailija, lapsena lohdutettu aina leluilla, juuri noin kuulemma vauvanakin "kiinnitetty huomio muualle" eli ojennettu käteen kiva lelu, vanhemmiten sit sain aina lelun kaupassa kun oli paha mieli.. Kaikilla sisaruksillani sana. Kaikilla vaikeuksia käsitellä tunteita, surut hulutetaan päihteisiin tai ylenoalttiseen shoppaiöuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapselle tekee hyvää oppia, että lohduttaa voi monella eri tavalla ja että aina muksahduksen jälkeen ei tarvitse saada tissiä suuhun (edes sen anopin tissiä) tai päästä äidin tai anopin syliin. Lapsi oppii noiden eroavaisuuksien avulla erilaisia itsesäätelytaitoja ja hänelle kehittyy joustavampi persoona.
Vierailija kirjoitti:
Lapselle tekee hyvää oppia, että lohduttaa voi monella eri tavalla ja että aina muksahduksen jälkeen ei tarvitse saada tissiä suuhun (edes sen anopin tissiä) tai päästä äidin tai anopin syliin. Lapsi oppii noiden eroavaisuuksien avulla erilaisia itsesäätelytaitoja ja hänelle kehittyy joustavampi persoona.
Oletpa vitsikäs :D
Tarkoitukseni ei ole ollut määrätä, että lastani lohdutetaan kaikkien toimesta tissillä :D tai sylillä. Lähinnä ärsyynnyin, kun anoppi arvosteli etten itse saisi niin tehdä ja tunki väliin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on tätä lastenpsykiatrien varoittamaa kiintymyskasvatusta, jossa lapsi tukahdutetaan rakkaudella. Se anopin ojentama lelu tms. on lapsen itsensä kannalta paljon parempi asia kuin jokaisen inahduksen ja pahanmielen tukahduttaminen sylittelyllä. Jos lapsella ei ole hätää ja tiedät, että mitään vakavaa ei ole sattunut, niin parempi suunnata mielenkiinto uuteen asiaan kuin jäädä rypemään tunteisiin.
Tissin tarjoaminen lohduksi melkein vuoden ikäiselle vaikuttaa sekin ylimitoitetulta.
Mutta kuten jossain iltapäivälehdessä luki, niin äärimmäinen kiintymysvanhemmuus voi olla lapselle enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
Itkevää lasta lohdutetaan = äärimmäinen kiinntymyyssuhdevanhemmuus :D
On ihan luontaista ihmiselle lohduttaa itkevää lasta.
On myös yhtä luontaista ymmärtää, missä vaiheessa lohdutetaan ja koska riittää huomion kiinnittäminen muualle. Tissi ei ole aina välttämätön.
Tissi ei ole välttämätön, mutta on se silti ihan ok keino lohduttaa. Ymmärsin, että anopin mielestä tissillä ei saisi ollenkaan lohduttaa ja ymmärrettävästi ap:ta ärsyttää kun anoppi ei hyväksy, että ap:n tavallakin voi hoitaa tilanteen.
Lapsi ei mene rikki, vaikka häntä tissillä tai sylittelyllä lohduttaa. Eikä mene rikki toki myöskään huomion kiinnittämisellä muualle. Molemmat keinot toimii ja suotavaa on, että molempia keinoja käytetään tilanteen mukaan. Anopin mielipide, että läheisyydellä lohduttamista pitäisi täysin välttää kuulostaa kyllä vähän huonolta. Onko anoppi vältellyt läheisyyttä sitten muutenkin? Fakta on, että lapsi tarvitsee läheisyyttä eikä todellakaan mene siitä rikki.
Ei kellään perheen ulkopuolisella ole mitään sananvaltaa siihen, miten lapsenne kasvatatte. Ei siis tarvitse välittää mammoista eikä mummoista. Selkeät rajat teidän täytyy silti vetää, että mummo ymmärtää ettei hänen mielipiteensä vaikuta.
Meillä on kävely jo vakiintunut, mutta toki aina lohdutin kun sattui. Maito oli kyllä vain syömistä varten eikä lohdutuskeino. Nyt kun lapsi on 1,5 v niin pienistä kompuroinneista kannustan vain ylös jatkamaan, ettei jokainen kaatuminen tunnu hänestä maailmanlopulta. Toki jos näen että oikeasti sattuu niin lohdutan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapselle tekee hyvää oppia, että lohduttaa voi monella eri tavalla ja että aina muksahduksen jälkeen ei tarvitse saada tissiä suuhun (edes sen anopin tissiä) tai päästä äidin tai anopin syliin. Lapsi oppii noiden eroavaisuuksien avulla erilaisia itsesäätelytaitoja ja hänelle kehittyy joustavampi persoona.
Oletpa vitsikäs :D
Tarkoitukseni ei ole ollut määrätä, että lastani lohdutetaan kaikkien toimesta tissillä :D tai sylillä. Lähinnä ärsyynnyin, kun anoppi arvosteli etten itse saisi niin tehdä ja tunki väliin.
Ap
ilmiselvästi anoppi kokee, että olet luomassa läheisriippuvuussuhdetta lapseesi ja yrittää torjua sitä sitten menemällä toiseen ääripäähän. Sinuna ottaisin onkeeni ja lopettaisin ainaisen lohduttelun, sitähän sinä teet, kuten kirjoitit: "Näin ollen pikku muksahduksia väkisinkin välillä käy, mikä on mielestäni ihan normaalia. Tällöin otan lapsen aina syliin ja lohdutan." Lasta ei tosiaankaan pidä ottaa AINA syliin pienten muksahdusten kanssa. Lapsen pitää myös antaa oppia itse tyynnytämään itsensä (ja päättää itse millaista lohdutusta hän kaipaa ja keneltä sitä lähtee hakemaan) - myös silloin kun äiti on läsnä.
Hei ap, arvostelit anoppiasi varhaisesta töihin menosta vauva-aikana.
Katsoa pikku muru, kun silloin ei ollut pitempiä vapaita kotihoidontuella. Jos halusit pitää työsi, niin sinne mentiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MInä annan miniän tehdä lapsensa kanssa kaikki mahdolliset virheet, mutta samalla annan valitustensa mennä korvasta sisään ja toisesta ulos. Jos tissi on lohtuna, niin olkoon, mutta ei pidä kuvitella, että kukaan muu lapsen perään mökillä katsoisi kuin se lohduttaja. On varmasti raskasta olla 24/7 lapsensa kanssa, mutta jotkut äidit tekevät tuon valinnan ihan itse.
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, arvostelit anoppiasi varhaisesta töihin menosta vauva-aikana.
Katsoa pikku muru, kun silloin ei ollut pitempiä vapaita kotihoidontuella. Jos halusit pitää työsi, niin sinne mentiin.
Kuules, pupuliini, kyllä kasarilla oli oikein hyvät äitiys- ja hoitovapaat. Paljon paremmat kuin nyt. Kolmevuotiaaksi sai lapsen hoitaa kotona jos halusi, kotihoidontuki oli parempi kuin nykyään. Myös sen työssäkäyvän vanhemman reaalitulot olivat paljon suuremmat ainakin duunarialoilla. T. Ei ap
Itsellä on ollut sellainen käytäntö, että jos muksahdus on pieni niin menen ja sanon, että ei hätää, katsotaas, äiti puhaltaa.
Saatan silittää tai taputtaa ja pitää lasta lähellä. Usein menee sillä ohi ja lapsi jatkaa touhujaan.
Kun on suurempi muksahdus ja itku kovi haikeaa niin otan syliin ja lohdutan. Pidän sylissä niin kauan, että rauhoittuu. Jos kyseessä 11 kk niin ei tissiä ole enää käytössä.
Joskus on myös niin, että jos muksahtaa ja totean ettei mitään sattunut eikä lapsi itke tai itkee hiukan niin sanon, että ei hätää, nostan lapsen ylös ja tosiaan kiinnitän huomion johonkin muuhun.
Syliin ja tissiin ei mielestäni joka kerta ole aihetta. Toki jos itse haluaa niin mikäs siinä. Mutta helposti lapsi sitten sen huomaa ja alkaa käyttää "tekosyynä" vaikka muksahdus muuten menisi ohi miltei huomaamatta.
Anoppi on siis osittain oikeassa. Ulkopuolinen joskus näkee sen mitä läheltä ei huomaa tai ei halua huomata.
Jos vietätte mökillä pitkiäkin aikoja niin en ihmettele, että anoppi haluaa sanoa mielipiteensä. Ei se mielipide aina huono ole.
Tosin sylistä ei saa väkisin ottaa.
Mutta mitä jos hiukan itsekin alkaisit höllätä ja kokeilla muutakin lohdutusta kuin syli ja tissi joka kerta.
Vierailija kirjoitti:
Mä en näe muuta ongelmaa kuin ton, että mummo yrittää repiä lapsen pois äitinsä sylistä kesken lohdutuksen.?!?!?
Mikäli ap olet paikalla kun vauva tarvitsee lohdutusta, sylittele. Mikäli vauva on mummon hoivissa kun käyt vaikka saunassa kahdestaan miehesi kanssa, mummo voi lohduttaa vauvaa helistelemällä niitä leluja, jos häntä niin ahdistaa pitää itkevää lasta sylissä. Problem solved?
Paras neuvo täällä on tämä. Sano tämä anopilleskin. Kukin tavallaan, mut toisen sylistä ei lasta retuuteta väkisin pois.
Anteeksi nyt vain, mutta oletettavasti ap:n vauveli muksahtaessaan itkee hätääntyneenä, onhan tuo uusi asia ja tilanne vauvalle. Vauvalla on hätä, ja koska vauvoilla ei ole kykyä rauhoittaa itseään, tarvitsee se vanhemman syliä ja hoivaa siihen.
Tunkemalla jonkun lelun käteen tommosessa kriisitilanteessa, on hieman sama kuin aikuiselle ihmiselle, joka on just kokenut elämänsä kipeimmän asian henkisesti / ja tai fyysisesti, annettais lohdutukseks käteen tupakka tai kaljatuoppi "Älä itke, ota bisse!"
Nyt ihmiset ihan oikeasti! Tutustukaa vähän siihen kiintymyssuhdeteoriaan pliis. Tsekatkaapa "turvallinen kiintymyssuhde" ja "välttelevä kiintymussuhde". Toista toteuttaa ap, toista anoppi.
Just saying.....
Ap, kesä on ohi! Tuus kertoileen, kuis meni sukumöksäilyt?
T. Uteliaana ketjua seurannut mummo (joka ei ymmärrä tuota anoppis lelutyrkytystä ja sylin "kieltoo")
OK. Avaan näkökulmaa. Kasvatin hyvin äidissä kiinni olleen lapsen (paljastui teininä nepsyksi). Olisin päässyt paljon helpommalla, jos joku muu olisi myös kelvannut, etenkin tuossa koheli-iässä. Ratkaisukeskeisesti tyyli vapaa mutta pakollinen, kunhan muksun saa rauhoittumaan. Ei hän ehdi pilaantua muutamassa viikossa.