Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä ollut elämässä koskaan niin tiukkaa tilannetta, että omat voimat loppuu, mutta ne joita luulitte läheisiksenne eivät auta?
28.05.2021 |
Meillä oli puoli vuotta sitten tälläinen tilanne: raskaana, toinen lapsi tytär ihan vauva ja remontoimme taloa. Palkkasimme tietenkin ammattilaiset tekemään. Lisäksi mies kävi töissä, ja teki yksin illat ja yöt ja viikonloput. Minä vastasin lapsista.
Pyysimme pari kertaa läheisiksi luulemiltamme ihmisiltä (sisarukset perheineen ja vanhemmat) apua, mutta saimme aivan karseita vastauksia, eikä kukaan tarjonnut omaehtoisesti apuaan, ei edes 1-2 päiväksi remonttityömaalle, 1-2 päiväksi lastenhoitoapua, ei mitään. Ei sanottu edes että voimia tai tsemppiä teille.
Yritimme kaikkemme. Palkkasimme ammattirakentajat, mutta tekemistä oli silti liikaa, budjetti ylittyi, tuli jotain odottamattomia vaikeuksia.
Yritimme löytää edes lapselle leikkipaikkaa tai kaveria edes pari kertaa viikossa, huonoin tuloksin, aina vedottiin mm koronaan ettei voi tulla edes puistoon, tai perhe ei voineet tulla kotiimme koskaan katsomaan serkkua/ lapsenlasta...
Minulle tuli paniikkihäiriön oireita. Rintaa puristi, ja tämä välinpitämättömyys meitä kohtaan sattui ja loukkasi. Mies oli aivan loppu, täydellisen poikki. Itkimme yhdessä ja toivoimme vain ettei toinen sairastu.
Miehen yksi ystävä auttoi, mutta samaan aikaan hänen puolisonsa halveksi.
Miehen sisaruksen perhe sanoi, että eivät voi auttaa, koska heillä on itselläänkin lapsi.. Eivät koko aikana kutsuneet lastamme edes heille leikkimään. Vaikka eivät voineet auttaa rakennustyössä, niin samaan aikaan tekivät retkiä hotelleihin, illallisille ja toisten mökeille, ties mihin. Seurasimme kummastuneena.
Kun budjetti oli ylitetty useamman kerran, ja tuli eteen yllätystilanne työmaalla, minun sisarus vastasi oikein vittumaisesti ja ivallisesti ”palkatkaa työmiehet. Kannattaako siellä yksin raapia” ja kukaan aikuinen ihminen (4 kpl) minun lapsuudenperheestä tai heidän puolisot eivät tulleet auttamaan.
Purskahdimme itkuun näiden kommenttien edessä. Olemme mm. kaikkien sisarustemme lasten kummeja. Tavallisia, auttavaisia ihmisiä itse. Olemme ottaneet heidän lapsiaan meille pitkiksi ajoiksi hoitoon, ja menneet vastavuoroisesti heille.
Emme ole kunnolla toipuneet tästä ”läheisten” toiminnasta vieläkään.
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Miten suhtautua tälläisiin ihmisiin jatkossa?
Mielessä on käynyt, ettei haluaisi mennä enää heille esim heidän juhliinsa jatkossa, kun vuoden aikana ei löytynyt 1 päivää, että he voisivat auttaa ja nähdä ahtaan tilanteemme.
Mielessä on myös käynyt, ettemme ikinä koskaan halua tälläisiä ihmisiä tänne uuteen taloomme edes kylään. Hehän eivät tulleet edes silloin, kun suoraan pyysimme...
💔💔💔
Kommentit (275)
Vierailija kirjoitti:
Joo tiedän tunteen. Itselläni oli sairauden takia tilanne, että olin aivan hajalla. Eipä paljon kiinnostanut sisariani eikä suurinta osaa ihmisistä, joita luulin ystäviksi. Satutti kyllä syvältä. Samalla niiden arvostus kasvoi, ketkä olivat tukena. Onneksi oma mies oli ihan ykköstuki. Edelleen muistan tarkasti ketkä oli tukena ja ketä ei kiinnostanut tippaakaan.
Tuollaista avutonta p*skaa ei varmasti jäänyt kukaan kaipaamaan. Katsos, jos olisit ollut jollekin heistä tärkeä, he olisivat halunneet auttaa. Tai toisaalta on mahdollista, että olit heille tärkeä, mutta eivät vain jaksaneet auttaa, jolloin se, että sinulle he eivät olleet sen jälkeen enää tärkeitä teki sen, että näkivät, miten paljon heistä tosiasiassa välitit: et p*skaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa kurjalta! Silti mietin miksi hankitte peräkkäin kaksi lasta ja lisäksi remontoitte taloa? Eikö ole liian raskasta kaikki yhdellä kertaa? Jos esikoinen on vauva niin miten häntä voisi pyytää leikkimään?
Voimia sinulle ap! Olin samanlaisessa tilanteessa. Isot remontit kodissa, asuttiin evakossa. Kaksi pientä lasta. Pyysin muutossa apua vanhemmiltani. Tuli mitätöintiä, vähättelyä. Ensimmäinen lausevalinta tuntui henkiseltä lyönniltä naamaan, yllätti. Mekin palkattiin ulkopuoliset remontoimaan. Tässä avunpyynnön yhteydessä alkoivat myös sättimään, kuinka me ei olla itse omin käsin remontoitu. Varmaankin yrityksenä osoittaa, että meillä ei voi olla raskasta. Tulkitsen sen kuitenkin kateellisuudeksi. Ei saatu pitkän remontin aikana minkäänlaista apua. Jaksaminen oli todella koetuksella ja koen että se muutti minua ihmisenä. Tämä loppuhuipennus jätti kyllä arvet. Myöhemmin välit katkesivat kokonaan. Kesti todella pitkään päästä välien katkeamisesta yli. En uskaltaisi ottaa heitä takaisin elämään, sotkemaan enää sitä mitä olen rakentanut uudestaan sen jälkeen.
Minun mielestä tähän on tullut paljon selkeitä, omaakin arvomaailmaa vastaavia vastauksia, että on epänormaalia että ei auteta!
Kyse ei ole mistään että varat ovat loppu, tai että kenenkään pitäisi täysin rakentaa jonkun asunto, vaan ahtaassa tilanteessa olla edes sanomassa ”te selviätte, te pärjäätte”
Nyt entistäkin selvempää miten meillä lapset kasvatetaan:
Myötätuntoisiksi
Opetetaan soittamaan ja pitämään yhteyttä läheisiin, olemaan kiinnostuneita muiden asioista
Auttavaisiksi, tarjoamaan apuaan tarvitseville
Avoimiksi, pyytämään kuten Ap on tiukassa paikassa tehnyt
❤️❤️
Ap, tuo ei ole elämänkriisi, vaan olette itse aiheuttaneet tilanteen. Selvästi remontti on aloitettu väärässä elämäntilanteessa, eikä ole läheisten velvollisuus tulla tilannetta paikkaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ollut ihan konkreettinen, voimat loppuivat fyysisesti kovan vatsataudin takia. Olin oksentanut koko yön ja päivän ja pyysin puolisoa hakemaan kaupasta limua tai edes jotain joka pysyisi sisällä. Puoliso oli sitä mieltä että meillä on eilistä ruokaa ja jos oikeasti tarvitsen jotakin niin saan syödä sitä.
Vanhin lapsi istui huoneessaan ovi lukossa ettei joutuisi kosketuksiin kanssani. Anelin että joku auttaisi. Meillä oli silloin vauva ja maidontulokin loppui, onneksi vauva söi muutakin jo. Lopulta sitten vanhin lapsi meni kauppaan hakemaan mehua. Mies totesi myöhemmin ettei häntäkään kukaan ollut vastaavassa tilanteessa auttanut, kun hän oli ollut lapsi ja sairaana. Tuosta jäi kyllä turvaton olo. Inhottavaa kun ne läheisimmät jättivät yksin ja piti erikseen pyytää moneen otteeseen apua kun ei ihan fyysisesti jalat kantaneet.Sun mieshän oli ihan tunteeton mulkero! Ei puolisoa ja rakasta ihmistä kohdella näin ja rankaista omista koetuista vääryyksistä. Mitä epäempaattinen paskiainen. Menee jo henkisen väkivallan puolelle.
Juuri näin! Mä en ole niitä ihmisiä, jotka ovat aina auliina auttamassa kaikkia, mutta tuossa tilanteessa kävisin kaupassa vaikka tuntemattomalle naapurille.
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt avautua pitkäaikaisille ystävilleni parisuhteessani olevista ongelmista joiden kanssa olen aivan hukassa. Olen yrittänyt kertoa puolisoni lyttäävän minua henkisesti, ja että en tiedä mitä tehdä. Ystäväni vaihtavat kummallisesti puheenaihetta ja vitsailevat jostain kinastelusta kotitöissä. Ilmeisesti heille on tärkeämpää pitää kaveriporukka koossa sillä puolisoni on nykyään heidän puolisonsa ystävä.
Tunnen olevani hylätty ja sivuutettu, ja pitkä ystävyys heidän kanssaan on ohentunut pintapuoliseksi. Olisi tarve puhua ja miettiä, mutta en tiedä kenelle.
Mene terapeutille. Ei tuollaista voi ystävien niskaan kaataa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, tuo ei ole elämänkriisi, vaan olette itse aiheuttaneet tilanteen. Selvästi remontti on aloitettu väärässä elämäntilanteessa, eikä ole läheisten velvollisuus tulla tilannetta paikkaamaan.
Ei ole sinun asiasi arvioida, koska kukakin apua saa omalta perheeltään pyytää. Ihmisillä on elämässä erilaisia eteenpäinmenoon liittyviä ponnistuksia kuten opiskelu, työelämä, lapsen saanti, talonrakennus, joissa jokainen on todellakin oikeutettu läheistensä apuun ja edes vähintääkin empatiaan... Vaikutat tosi kylmältä ihmiseltä😱
Vierailija kirjoitti:
Ei omat läheiset, mutta miehen vanhempien kylmyys ihmetyttää. Meillä on 2 lasta pienellä ikäerolla ja vaikka nämä asuvat vajaan kilometrin päässä meistä, ei minkäänlaista apua tarjottu. En edes muista niitä kaikkia loukkauksia kun mieli haluaa ne unohtaa.
Kerran esimerkiksi lapset oli ihan vauvoja ja oltiin ihan tajuttoman sairaita, mies ja minä ja vauvalla korkea kuume. Pyydettiin apua mutta nämä oli suunnitelleet viininmaisteluiltaa (ihan kahdestaan), joten eivät päässeet edes siksi aikaa että oltaisiin viety vauva lääkäriin.
Näitä tarinoita olisi vaikka kuinka, mutta eipä ole lapsenlapsetkaan läheisiä heille. Kun ei huonoja hetkiä jaettu niin eipä jaeta hyvinkään. Ehkäpä se joskus harmittaa heitä puolestaan.
siis kaksi lasta ja kaksi vanhempaa? Miksi toinen ei voinut jäädä kotiin toisen lapsen kanssa ja toinen menee toisen kanssa lääkäriin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella on oma elämä ja korona sotki monellakin kuvioita tartuntariskin vuoksi.
Vuosia sitten tunsin, että jäin yksin, kun olin kuolemassa syöpään eivätkä läheiset auttaneet. Onneksi monet ystävät auttoivat, vaikka yksi heistä katkaisi minuun välit. Hän oli menettänyt vanhempansa liikenneonnettomuudessa ja perheenjäsen oli menehtynyt syöpään. Hän ei kestänyt enempää surua.
Toivuin ja huomasin, että kaikilla oli omia murheita, joista kuulin vasta jälkikäteen. Sairastuneita lapsia, taloudellisia huolia miehen kaatumisen vuoksi jne. Energiaa ei riittänyt auttamiseen.
He halusivat auttaa, mutta heillä ei ollut siihen mahdollisuutta.
Tämä. Saan sukulaisilta rajapyyntöjä koska olen kuulema rikas. Kaikki rahani menevät sairaalalaskuihin, lääkkeisiin. Lisäksi pitäisi mennä muuttoavuksi 200km. Olen liian hyvässä kunnossa syöpäpotilaaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, tuo ei ole elämänkriisi, vaan olette itse aiheuttaneet tilanteen. Selvästi remontti on aloitettu väärässä elämäntilanteessa, eikä ole läheisten velvollisuus tulla tilannetta paikkaamaan.
Ei ole sinun asiasi arvioida, koska kukakin apua saa omalta perheeltään pyytää. Ihmisillä on elämässä erilaisia eteenpäinmenoon liittyviä ponnistuksia kuten opiskelu, työelämä, lapsen saanti, talonrakennus, joissa jokainen on todellakin oikeutettu läheistensä apuun ja edes vähintääkin empatiaan... Vaikutat tosi kylmältä ihmiseltä😱
Olen itseasiassa terapeutti.
Kyllä, myös muilla ihmisillä voi olla muita kriisejä. Ihmisen voimavarat ovat tarkoitettu oman elämän kannattelemiseen. Jokaiselle voi sattua tilanne, jossa voimavarat ylittyvät ja joutuu pyytämään apua. Sairastuminen esimerkiksi. Myös sillä ihmisellä, jolta pyydetään apua, on ensinnäkin omat rajalliset voimavarat ja aina ensisijainen tarkoitus käyttää niitä omaan elämään. Auttamista pitää aina miettiä niiden omien voimavarojen puitteissa ja voi myös kieltäytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä miksi teidän remontti ja lapset pitäisi olla muiden vastuulla. Ei pidä ottaa liikaa heinää talikkoonsa, jos sitä ei itse jaksa kantaa. Ihmisillä kun on nykyisin omat kiireiset elämänsä ja murheensa.
Omakaan ystäväpiiri (yhtä lukuunottamatta) ei tullut auttamaan muutossa tai pikkurempoissa, monet lupasi kauniin sanoin että haluavat tulla auttamaan pakkaamaan, muuttamaan, auttamaan uudessa kämpässä. Lopputuloksena yksi ystävä tuli pakkaamaan pariksi tunniksi kanssani. Loput ystävät pysyivät kaukana kunnes uusi kämppä oli jo juhlakunnossa. Ei tullut mieleenkään että minun asunnon ostoni, pikkurempat ja muutto olisi pitänyt olla universumin keskipiste. Samalla aikaa ystäväpiirissä väännettiin kahta stressigradua, mentiin koronanaimisiin, rakennettiin taloa, jne. Ruuhkavuosina on kivempi nähdä ihmisiä kevyissä merkeissä, yksityiselämät jo itsessään on kunnon hulabaloota.
Ei ole. Tuollaiset ohmiset lentäisivät välittömästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, tuo ei ole elämänkriisi, vaan olette itse aiheuttaneet tilanteen. Selvästi remontti on aloitettu väärässä elämäntilanteessa, eikä ole läheisten velvollisuus tulla tilannetta paikkaamaan.
Ei ole sinun asiasi arvioida, koska kukakin apua saa omalta perheeltään pyytää. Ihmisillä on elämässä erilaisia eteenpäinmenoon liittyviä ponnistuksia kuten opiskelu, työelämä, lapsen saanti, talonrakennus, joissa jokainen on todellakin oikeutettu läheistensä apuun ja edes vähintääkin empatiaan... Vaikutat tosi kylmältä ihmiseltä😱
Olen itseasiassa terapeutti.
Kyllä, myös muilla ihmisillä voi olla muita kriisejä. Ihmisen voimavarat ovat tarkoitettu oman elämän kannattelemiseen. Jokaiselle voi sattua tilanne, jossa voimavarat ylittyvät ja joutuu pyytämään apua. Sairastuminen esimerkiksi. Myös sillä ihmisellä, jolta pyydetään apua, on ensinnäkin omat rajalliset voimavarat ja aina ensisijainen tarkoitus käyttää niitä omaan elämään. Auttamista pitää aina miettiä niiden omien voimavarojen puitteissa ja voi myös kieltäytyä.
Oletpa varmaan, ja jos olet, on jotain jäänyt lyhyessä koulutuksessasi vielä pahasti kesken.
Suosittelen kaikkia kiertämään tälläisen tunnekylmän ”terapeutin” hyvin kaukaa, joka netissä kirjoittelee (ylipäätään) ja neuvoo että pikkulapsiaikana suurten vaikeuksien edessä ei saa pyytää omalta perheeltä apua. Ja kenelläkään 10 ihmisestä ei muka olisi voimavaroja auttaa päivääkään, vaikka samaan aikaan retkeilevät ympäri Suomea..?
Voi aikoja, voi tapoja
Vaikka provohan tämä kommenttisi oli, ja koko ajan alapeukutat kaikki järkevät vastaukset.
”Terapeuttikin” oikein paikalla sattumalta😂
Vierailija kirjoitti:
”Terapeuttikin” oikein paikalla sattumalta😂
Ja sinä joku teini-ikäinen jonne typerästä hymiöiden viljelystäsi päätellen.
Vierailija kirjoitti:
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Oikeaastiko te (ap + muut) mietitte asian nain, että voit hommata itsellesi vaikka katraan lapsia ja rakennusurakan jne. jne. ja muiden pitäisi kantaa kortensa kekoon sinun puolestasi.
Odotin aloitukselta paremminkinjotain sellaista, että olisi sairastumista, uupumista, yllättävää vastoinkäymistä eikä läheiset auttaisi. Sitä en ymmrtäisi! En tätä, että tehdään lapsia ja otetaan rakennusurakkaa jne. jne. eli hamutaan enemmän mihin kyetää ja sitten velvoitetaan muiden korjaamaan ja siivoomaan tämä hamuttu paska pois.
Huh huh.
Ap, en voi muuta sanoa kuin itsehän olette keränneet tehtäviä - yli toimintakykynne. Ihme kun ette ottaneet vielä mökkiurakkaa ja firman perustamista tuohon samaan syssyyn. Lapset ja rakemtaminen on iso urakka. Jo rakentaminen voi viedä suhteen eroon, niin iso tressi se on. Ainakin tämä kaikki oli teille liikaa. Älkää toistako virhettä.
Ei silloin voi velvoitta, että muut tekevät puolestanne. Ihmisillä on omakin elämä elettävänä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Oikeaastiko te (ap + muut) mietitte asian nain, että voit hommata itsellesi vaikka katraan lapsia ja rakennusurakan jne. jne. ja muiden pitäisi kantaa kortensa kekoon sinun puolestasi.
Odotin aloitukselta paremminkinjotain sellaista, että olisi sairastumista, uupumista, yllättävää vastoinkäymistä eikä läheiset auttaisi. Sitä en ymmrtäisi! En tätä, että tehdään lapsia ja otetaan rakennusurakkaa jne. jne. eli hamutaan enemmän mihin kyetää ja sitten velvoitetaan muiden korjaamaan ja siivoomaan tämä hamuttu paska pois.
Huh huh.
Ap, en voi muuta sanoa kuin itsehän olette keränneet tehtäviä - yli toimintakykynne. Ihme kun ette ottaneet vielä mökkiurakkaa ja firman perustamista tuohon samaan syssyyn. Lapset ja rakemtaminen on iso urakka. Jo rakentaminen voi viedä suhteen eroon, niin iso tressi se on. Ainakin tämä kaikki oli teille liikaa. Älkää toistako virhettä.
Ei silloin voi velvoitta, että muut tekevät puolestanne. Ihmisillä on omakin elämä elettävänä!
Tämä.
Eihän nuo ap jutut ollut mitään pakollisia tai pakko ottaa vastaan -juttuja vaan omaa valintaa.
Ja muiden pitäisi olla valmis korjaamaan jäljet.
Jotain tuohon suuntaan. Asuin äitini kanssa kahdestaan ehkä 20v ja etenkin loppuvaiheessa hänet olisi pitänyt saada lääkäriin. Hän kävi kyllä fyysisten oireidensa vuoksi eri lääkäreissä, mutta henkisen puolen oireilu piti salata ja hän "hoiti" sitä lähinnä kiukuttelemalla läheisilleen, kuten minulle. Vanhempi sukulainen oli vanhustyössä ja varmasti tiesi tilanteen, muttei auttanut (ennempää kuin oli liian myöhäistä). Oli kai hänen intressissään, että olin äidin henkinen likasanko.
Jokin jonkun muun puheissa auttoi mua ymmärtämään, ettei ole mun asia uhrata omaa elämääni äidille. Olin nuorena masentunutkin lähinnä siitä syystä, etten nauttinut elämästäni tuossa tilanteessa ja lähinnä musta tuli erakko.
Minulle tuli tästä suorastaan paha mieli. Varsinainen ”kaveri”.