Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä ollut elämässä koskaan niin tiukkaa tilannetta, että omat voimat loppuu, mutta ne joita luulitte läheisiksenne eivät auta?
28.05.2021 |
Meillä oli puoli vuotta sitten tälläinen tilanne: raskaana, toinen lapsi tytär ihan vauva ja remontoimme taloa. Palkkasimme tietenkin ammattilaiset tekemään. Lisäksi mies kävi töissä, ja teki yksin illat ja yöt ja viikonloput. Minä vastasin lapsista.
Pyysimme pari kertaa läheisiksi luulemiltamme ihmisiltä (sisarukset perheineen ja vanhemmat) apua, mutta saimme aivan karseita vastauksia, eikä kukaan tarjonnut omaehtoisesti apuaan, ei edes 1-2 päiväksi remonttityömaalle, 1-2 päiväksi lastenhoitoapua, ei mitään. Ei sanottu edes että voimia tai tsemppiä teille.
Yritimme kaikkemme. Palkkasimme ammattirakentajat, mutta tekemistä oli silti liikaa, budjetti ylittyi, tuli jotain odottamattomia vaikeuksia.
Yritimme löytää edes lapselle leikkipaikkaa tai kaveria edes pari kertaa viikossa, huonoin tuloksin, aina vedottiin mm koronaan ettei voi tulla edes puistoon, tai perhe ei voineet tulla kotiimme koskaan katsomaan serkkua/ lapsenlasta...
Minulle tuli paniikkihäiriön oireita. Rintaa puristi, ja tämä välinpitämättömyys meitä kohtaan sattui ja loukkasi. Mies oli aivan loppu, täydellisen poikki. Itkimme yhdessä ja toivoimme vain ettei toinen sairastu.
Miehen yksi ystävä auttoi, mutta samaan aikaan hänen puolisonsa halveksi.
Miehen sisaruksen perhe sanoi, että eivät voi auttaa, koska heillä on itselläänkin lapsi.. Eivät koko aikana kutsuneet lastamme edes heille leikkimään. Vaikka eivät voineet auttaa rakennustyössä, niin samaan aikaan tekivät retkiä hotelleihin, illallisille ja toisten mökeille, ties mihin. Seurasimme kummastuneena.
Kun budjetti oli ylitetty useamman kerran, ja tuli eteen yllätystilanne työmaalla, minun sisarus vastasi oikein vittumaisesti ja ivallisesti ”palkatkaa työmiehet. Kannattaako siellä yksin raapia” ja kukaan aikuinen ihminen (4 kpl) minun lapsuudenperheestä tai heidän puolisot eivät tulleet auttamaan.
Purskahdimme itkuun näiden kommenttien edessä. Olemme mm. kaikkien sisarustemme lasten kummeja. Tavallisia, auttavaisia ihmisiä itse. Olemme ottaneet heidän lapsiaan meille pitkiksi ajoiksi hoitoon, ja menneet vastavuoroisesti heille.
Emme ole kunnolla toipuneet tästä ”läheisten” toiminnasta vieläkään.
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Miten suhtautua tälläisiin ihmisiin jatkossa?
Mielessä on käynyt, ettei haluaisi mennä enää heille esim heidän juhliinsa jatkossa, kun vuoden aikana ei löytynyt 1 päivää, että he voisivat auttaa ja nähdä ahtaan tilanteemme.
Mielessä on myös käynyt, ettemme ikinä koskaan halua tälläisiä ihmisiä tänne uuteen taloomme edes kylään. Hehän eivät tulleet edes silloin, kun suoraan pyysimme...
💔💔💔
Kommentit (275)
Vierailija kirjoitti:
ap:lle: karma hoitaa, älä murehdi!
Höh, ei se karma mitään hoida. Kaikenlaiset ihmiset sen kuin porskuttaa, ja osa uhreista, toiset uhrit jäävät heitteille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Oikeaastiko te (ap + muut) mietitte asian nain, että voit hommata itsellesi vaikka katraan lapsia ja rakennusurakan jne. jne. ja muiden pitäisi kantaa kortensa kekoon sinun puolestasi.
Odotin aloitukselta paremminkinjotain sellaista, että olisi sairastumista, uupumista, yllättävää vastoinkäymistä eikä läheiset auttaisi. Sitä en ymmrtäisi! En tätä, että tehdään lapsia ja otetaan rakennusurakkaa jne. jne. eli hamutaan enemmän mihin kyetää ja sitten velvoitetaan muiden korjaamaan ja siivoomaan tämä hamuttu paska pois.
Huh huh.
Ap, en voi muuta sanoa kuin itsehän olette keränneet tehtäviä - yli toimintakykynne. Ihme kun ette ottaneet vielä mökkiurakkaa ja firman perustamista tuohon samaan syssyyn. Lapset ja rakemtaminen on iso urakka. Jo rakentaminen voi viedä suhteen eroon, niin iso tressi se on. Ainakin tämä kaikki oli teille liikaa. Älkää toistako virhettä.
Ei silloin voi velvoitta, että muut tekevät puolestanne. Ihmisillä on omakin elämä elettävänä!
Aivan omaasta vapaasta tahdosta kerattyjä SUURIA urakoita, joista ei sitten selvitä ja veloitetaan muita hommiin.
Tuolla logiikallahan sitä jokainen voi hamstrata vaikka velkaa, pikavippejä tms, ja sitten vaatia muita läheisiä maksamaanniitä.
Tämä! Mulla on muuten kokemusta molemmista. Nuorena ja hölmönä ostin itselleni vanhan talon, jonka remonttiin ei omat voimat ja rahat riittäneet. Silloin kirosin läheiset, jotka eivät auttaneet. Onneksi vain mielessäni. Tuli aika, jolloin sairastuin. Siinä tilanteessa ihmiset auttoivat.
Vierailija kirjoitti:
Entinen puoliso. Lojui kotona ja marisi kun ikinä ei ole mitään eikä tapahdu mitään ja ei ole rahaa ja pska kämppä, huonekalut ja sotkua jne jne..
Sain itse töissä lähes burnoutin, ei mitään myötäelämistä. Pelkkää vittuilua jatkui ja jatkui. Lopulta laitoin pihalle, katosi samalla burnouttikin kun hetken olin itsekseni toipunut.
Oli muuten nainen tämä ex-puoliso.
Itsellä on ja on ollut vastaavankaltainen tilanne, ei siis ihan sama, mutta siis samankaltaisuutta löytyy. Tai siis olin mm. burnoutissa (kärsin siitä ehkä vieläkin), mutta melko nihkeää apu oli ja vihan kautta autettu jotenkin, mutta pikku hiljaa voimien hiipuessa apua on tullut enemmän, mutta ei ajoissa kunnolla, niin palautumista ei pääse tapahtumaan. Itse en ole voinut suhteesta irrottautuakaan erinäisistä syistä, ja nyt ei pysty ihan yksinkään pärjäämään. Itse olen siis nainen ja toinen osapuoli on mies.
Itse olen varmasti tämmöinen huono läheinen, joka ei tarjoa apua vaikka epäsuoraan kuulee, miten raskasta on.
Varmasti voikin olla raskasta kun on kaksi reilusti alle kouluikäistä, molempien työt ja vielä iso remontti meneillään ja ei turvaverkkoja lähellä.
Itselläkin on kuitenkin oma elämä omine haasteineen, mm. työväsymys/-uupumus päällä ja henkilökohtaisen elämän solmuja, joita pitää selvitellä. Näistä asioista en kuitenkaan halua puhua, koska eivät koske vain minua ja en tällä hetkellä jaksa ottaa vastaan kommenttia siitä, etten voi väsymyksestä tietää mitään, kun ei ole lapsia.
Joten yritetään muistaa että sillä toisella puolellakin voi olla raskasta, vaikka ulkoa päin kaikki näyttäisi että kaikki sujuu kuin tanssi.
Jokaisella meillä tuppaa olemaan niistä omista murheista tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen varmasti tämmöinen huono läheinen, joka ei tarjoa apua vaikka epäsuoraan kuulee, miten raskasta on.
Varmasti voikin olla raskasta kun on kaksi reilusti alle kouluikäistä, molempien työt ja vielä iso remontti meneillään ja ei turvaverkkoja lähellä.
Itselläkin on kuitenkin oma elämä omine haasteineen, mm. työväsymys/-uupumus päällä ja henkilökohtaisen elämän solmuja, joita pitää selvitellä. Näistä asioista en kuitenkaan halua puhua, koska eivät koske vain minua ja en tällä hetkellä jaksa ottaa vastaan kommenttia siitä, etten voi väsymyksestä tietää mitään, kun ei ole lapsia.
Joten yritetään muistaa että sillä toisella puolellakin voi olla raskasta, vaikka ulkoa päin kaikki näyttäisi että kaikki sujuu kuin tanssi.
Kuin myös. Ja mulle ne lyhyet reissut, ystävien näkemiset ja piipahdukset mökillä on hetkiä, jotka auttaa jaksamaan arjen kuormitusta. Siitäkin on syyllistetty. Pitäisi käyttää sekin aika muiden auttamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Eräs ystäväni on käyttäytynyt energiasyöpön tavoin ja olen vuosien ajan tukenut häntä hyvin vaikeissa elämäntilanteissa, valvonut hänen kanssaan lohduttaen, kuunnellut, tukenut minkä pystyin.
Kuitenkin viime syksynä jäin itse työttömäksi ja samalla kävi eräs muukin ikävä juttu. Kun soitin hädissäni, tämä ystävä vastasi suunnilleen mairealla äänellä: "Kerrankin sulla menee huonommin kuin mulla, aikamoista!" ja tämän jälkeen alkoi puhumaan jotain omaa juttuaan. Ei selvästi minun ongelmani kiinnostaneet. Löin luurin korvaan ja sen jälkeen en ole enää ollut tähän ihmiseen yhteydessä.
Itselläni oli sellainen tilanne erään kaverin kanssa, että vaikka sai ymmärrystä ja apuakin ym. tiettyihin asioihin, niin esim. työpaikkakiusaamiseen ei saanut ymmärrystä, ja välillä tuli ihan sättimistäkin sen asian suhteen, samoin häneltä ei riittänyt ymmärrystä menneisyyden pitkään jatkuneisiin kiusaamiskokemuksiin ja miten se on vaikuttanut vanhemmalla iällä (taustat varmasti vaikuttivat myös siihen, miksi jouduin työpaikkakiusatuksikin). Muutenkin koin itseni hieman vähempiarvoiseksi kaveriksi, kuin mitä muut hänelle oli, mikä sekin tuntui kurjalta. Näistä asioista puhuttiinkin, mutta ei oikein päästy näissä(kään) asioissa yhteisymmärrykseen.
Ei kyllä ollut ihan vastaava tilanne sulla kuin mulla, mutta ajattelin vain sitä, että millaista se apu lopulta oli. Kun itse ainakin tiesin, mitä toiselta olisi kaivannut, mutta kun toinen osapuoli ei ihan ymmärtänyt asiaa, niin oma tilanne tuntui siitäkin syystä kurjemmalta, kun ei olisi ihan sellaista käytöstä kuitenkaan kaivannut, mitä sai. Hänelläkin oli omiakin ongelmia ja itsekin sanoi, ettei ole empaattisimmasta päästä ihmisiä, mikä vaikutti asiaan, mutta silti itsestä tilanne ei tuntunut kivalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on perhepiirissä sama tilanne kuin AP:lla. Eli perheessä kaksi alle kaksi vuotiasta lasta, isällä uusi työpaikka ja omakotitalossa iso remontti samaan aikaan. Lisäksi muuttivat tähän omakotitaloon vähän aikaa sitten toiselta puolelta Suomea, joten tavarat eivät ole paikoillaan eikä rutiineja tai ystäviä tuolla paikkakunnalla vielä yhtään. Apua on pyydetty ja me emme sitä anna.
Tähän on useita syitä. Silloin kun me olimme uupuneita sairaan lapsen kanssa, kukaan tuosta perheestä ei auttanut. Eivät käyneet edes kylässä. Eivät käy edelleenkään, koska me asumme liian kaukana. Me kyllä vierailemme.
Meillä on oma elämämme, joka on kyllä mitoitettu sellaiseksi että sen normaalisti jaksamme. Nyt koronan takia minä olen ollut viimeisen vuoden ajan koko ajan ylitöissä ja perhe-elämälle ei ole jäänyt aikaa juuri yhtään. Haluan viettää tämän kesän leväten, ollen oman perheeni kanssa ja palautuen, että en aja itseäni uupumukseen.
Lisäksi koen, että tuo heidän tilanteensa on itse aiheutettu. Autan niitä joiden koen olevan pulassa ihan ilman omaa syytään ja aina omien voimavarojeni puitteissa. Ensisijainen velvollisuuteni on huolehtia omasta perheestäni ja varmistaa, että voimavarani riittävät olemaan hyvä äiti, hyvä puoliso ja hyvä ihminen itselleni.
Tämä provo on parhaimmistoa, koska paljastaa, että APn symppaajia on yllättävän paljon. Olen todella yllättynyt! Hienosti kaivettu esiin tällainenkin lokki-porukka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Oikeaastiko te (ap + muut) mietitte asian nain, että voit hommata itsellesi vaikka katraan lapsia ja rakennusurakan jne. jne. ja muiden pitäisi kantaa kortensa kekoon sinun puolestasi.
Odotin aloitukselta paremminkinjotain sellaista, että olisi sairastumista, uupumista, yllättävää vastoinkäymistä eikä läheiset auttaisi. Sitä en ymmrtäisi! En tätä, että tehdään lapsia ja otetaan rakennusurakkaa jne. jne. eli hamutaan enemmän mihin kyetää ja sitten velvoitetaan muiden korjaamaan ja siivoomaan tämä hamuttu paska pois.
Huh huh.
Ap, en voi muuta sanoa kuin itsehän olette keränneet tehtäviä - yli toimintakykynne. Ihme kun ette ottaneet vielä mökkiurakkaa ja firman perustamista tuohon samaan syssyyn. Lapset ja rakemtaminen on iso urakka. Jo rakentaminen voi viedä suhteen eroon, niin iso tressi se on. Ainakin tämä kaikki oli teille liikaa. Älkää toistako virhettä.
Ei silloin voi velvoitta, että muut tekevät puolestanne. Ihmisillä on omakin elämä elettävänä!
Mä tavallaan symppaan ap:ta. Tilanne on ilmeisesti itse aiheutettu, eli tullut haukattua liian iso pala kerralla, mutta toisaalta kyllähän me kaikki arvioimme joskus voimavaramme väärin, eikä tuo ole virheenä mitenkään holtittomammasta päästä. Eli kyllä sukulaiset voisivat edes vähän tulla tueksi.
Toisaalta voihan tilanne olla se, että läheiset ovat varoitelleet jo etukäteen, ettei kannattaisi aivan kaikkea haukata kerralla ja ap ei ole uskonut. Ja nyt läheiset eivät jaksa auttaa. (Tosin tässä tilanteessa yrittäisin edes vähän auttaa, vaikkakin se voisi tulla "mitäs minä sanoin" mutinan saattamana.)
Toisaalta ymmärrän näitäkin, joilta empatiaa ei hirveästi heru. Meillä oli vastaavassa elämäntilanteessa mahdollisuus sekä alkaa rakentamaan tai ostaa juuri unelmoimani vanha talo.
Mutta pitkän pohdinnan jälkeen päätimme hylätä nuo haaveet ja ostaa kerrostaloasunnon, joka oli heti asumiskuntoinen. Epäilin, että meillä ei olisi riittänyt jaksaminen tai varsinkaan remppakohteessa rahat, niissä kun tulee aina yllätyksiä. Valitsimme siis oman jaksamisemme ja turvallisemman taloudellisen tilanteen pikkulapsiajaksi. Tältä taustalta tuntuisi vähän omituiselta repiä omasta jaksamisestaan toisten talounelmien toteuttamiseksi, kun sitä omaa jaksamista on juuri siksi, että on vastaavasta luopunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jättäkääpä seuraavat heidän tärkeät asiat välistä. Sen sijaan: Pyytäkää kavereitanne!! Katsotaan miten paskalta läheisistänne tuntuu, kun ignooraatte heidät täysin🤔
Mua aina vähän naurattaa tällaiset kostofantasiat. Kun useimmissa tapauksissa totuus on, että ap miehineen on niin tylsiä tyyppejä, etteivät sisarukset edes huomaisi, jos nämä jäisivät pois juhlista tms.
Ihmettelen aina näitä "tylsiä tyyppejä" että mitä te odotatte ystäviltänne? Showta, viihdytystä, seurustelua? istutko sohvalla katsomassa millaisen esityksen tarjoavat? Minä ainakin odotan ystäviltäni vain ja ainoastaan yhdessäoloa, vaikka välillä ihan hiljaakin. Olen heistä itse kiinnostunut ja juttelen heitä kiinnostavista asioista enkä oleta että tulevat kotiini pitämään teatteria ja viihdyttämään minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä provo on parhaimmistoa, koska paljastaa, että APn symppaajia on yllättävän paljon. Olen todella yllättynyt! Hienosti kaivettu esiin tällainenkin lokki-porukka.
Ei ole provo, vaan Suomi, ja palsta on täynnä kaltaisiasi tunnekylmiä empatiakyvyttömiä ihmisiä, jotka nauttivat ja saavat mielihyvää toisen uupumisesta.
Iso alapeukku sinulle.
Ei ole, en ole koskaan olettanut että muut hoitavat ilmaiseksi mun rempat, tai tekevät muutakaan ilmaistyötä.
Enkä tykkää niistä pyytäjistä, jotka olettavat minun auttavan palkatta, niitäkin lokkeja on.
Korona on vetänyt niin monen uuvuksiin, etten ilkeäisi kovasti edes pyytää apua. Tiedostan, etten ole ainoa joka on ihan poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella meillä tuppaa olemaan niistä omista murheista tarpeeksi.
Onneksi meidän perheessä autetaan.
Tämä on just suomalainen itsekeskeinen ajatusmalli, että muista viis, kunhan oma perse on turvattuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Oikeaastiko te (ap + muut) mietitte asian nain, että voit hommata itsellesi vaikka katraan lapsia ja rakennusurakan jne. jne. ja muiden pitäisi kantaa kortensa kekoon sinun puolestasi.
Odotin aloitukselta paremminkinjotain sellaista, että olisi sairastumista, uupumista, yllättävää vastoinkäymistä eikä läheiset auttaisi. Sitä en ymmrtäisi! En tätä, että tehdään lapsia ja otetaan rakennusurakkaa jne. jne. eli hamutaan enemmän mihin kyetää ja sitten velvoitetaan muiden korjaamaan ja siivoomaan tämä hamuttu paska pois.
Huh huh.
Ap, en voi muuta sanoa kuin itsehän olette keränneet tehtäviä - yli toimintakykynne. Ihme kun ette ottaneet vielä mökkiurakkaa ja firman perustamista tuohon samaan syssyyn. Lapset ja rakemtaminen on iso urakka. Jo rakentaminen voi viedä suhteen eroon, niin iso tressi se on. Ainakin tämä kaikki oli teille liikaa. Älkää toistako virhettä.
Ei silloin voi velvoitta, että muut tekevät puolestanne. Ihmisillä on omakin elämä elettävänä!
Mä tavallaan symppaan ap:ta. Tilanne on ilmeisesti itse aiheutettu, eli tullut haukattua liian iso pala kerralla, mutta toisaalta kyllähän me kaikki arvioimme joskus voimavaramme väärin, eikä tuo ole virheenä mitenkään holtittomammasta päästä. Eli kyllä sukulaiset voisivat edes vähän tulla tueksi.
Toisaalta voihan tilanne olla se, että läheiset ovat varoitelleet jo etukäteen, ettei kannattaisi aivan kaikkea haukata kerralla ja ap ei ole uskonut. Ja nyt läheiset eivät jaksa auttaa. (Tosin tässä tilanteessa yrittäisin edes vähän auttaa, vaikkakin se voisi tulla "mitäs minä sanoin" mutinan saattamana.)
Toisaalta ymmärrän näitäkin, joilta empatiaa ei hirveästi heru. Meillä oli vastaavassa elämäntilanteessa mahdollisuus sekä alkaa rakentamaan tai ostaa juuri unelmoimani vanha talo.
Mutta pitkän pohdinnan jälkeen päätimme hylätä nuo haaveet ja ostaa kerrostaloasunnon, joka oli heti asumiskuntoinen. Epäilin, että meillä ei olisi riittänyt jaksaminen tai varsinkaan remppakohteessa rahat, niissä kun tulee aina yllätyksiä. Valitsimme siis oman jaksamisemme ja turvallisemman taloudellisen tilanteen pikkulapsiajaksi. Tältä taustalta tuntuisi vähän omituiselta repiä omasta jaksamisestaan toisten talounelmien toteuttamiseksi, kun sitä omaa jaksamista on juuri siksi, että on vastaavasta luopunut.
Sanoitit minunkin ajatukseni! Myös me olemme haaveilleet esim useammasta lapsesta ja mökin rakentamisesta. Sen sijaan meillä on edelleen vain yksi lapsi, toinen meistä tekee osa-aikaista työtä jaksamisen vuoksi eikä rantatontille ole viiden vuoden aikana tehty mitään. Työelämä, kouluttautuminen työn ohella uuteen ammattiin ja omat ja lapsen sairaudet ovat saaneet meidät tekemään näitä ratkaisuja. Jaksamme hyvin, mutta emme jaksa ihan hirvittävästi tuntea sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät itse tajua että kaksi pientä lasta, iso remontti/talon rakentaminen ja täysipäiväinen työ on itseaiheutettu uupumusloukku.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella meillä tuppaa olemaan niistä omista murheista tarpeeksi.
Onneksi meidän perheessä autetaan.
Tämä on just suomalainen itsekeskeinen ajatusmalli, että muista viis, kunhan oma perse on turvattuna.
Kuka onkaan itsekäs, sekö joka pärjää omillaan, vai sekö joka vaatii vastikkeetonta apua? Tilanteessa joka on ihan oma valinta.
No mieti jos ei edes ole olemassa niitä sisaruksia ja vanhempia.
Minä luulin että omista ystävistäni ja miehen sukulaisissa olisi apua kun saamme lapsia parikymppisenä ja kun olimme hedelmöityshoidoissa.
P*skanmarjat. Miehen sukulaiset yhtäkkiä keksikin kaikkia syitä mikseivät voi auttaa ja samoin miehen vanhemmat. Ja ystävät hylkäsi. Eivät jaksaneet äiti-kaveria.
Myöhemmin tuli erokin.
Nyt ollaan täysin yhteishuoltajuuden, päiväkodin, ja koulun varassa. Muut ei meitä auta. Haemme tukiperhettä lapsillemme, suosittelen sinullekin :) Toki jos lapset on noin pieniä kuin teillä niin ehkä eivät vielä yötä olisi siellä?
Pakko kai teidän saada jostakin apua, mitä jos sairastutte yhtä aikaa missä lapset on? Jos ei ole edes päivähoito ikäisiä vielä?
Hakisin jo sossusta tuossa apua.
Molemmat vanhemmat loppuun palaneita ja tukiverkko ei suostu jelppiin. Lapset vielä vauvoja :O
Väliaikainen sijoitus lapsillenne tms?
Vierailija kirjoitti:
Hakisin jo sossusta tuossa apua.
Molemmat vanhemmat loppuun palaneita ja tukiverkko ei suostu jelppiin. Lapset vielä vauvoja :O
Väliaikainen sijoitus lapsillenne tms?
Voi höpö höpö😂
Se että sukulaiset eivät osallistu toistensa elämään ei ole peruste tälläiselle provoamiselle
Hohhoijaa🥱
Aivan omaasta vapaasta tahdosta kerattyjä SUURIA urakoita, joista ei sitten selvitä ja veloitetaan muita hommiin.
Tuolla logiikallahan sitä jokainen voi hamstrata vaikka velkaa, pikavippejä tms, ja sitten vaatia muita läheisiä maksamaanniitä.