Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä ollut elämässä koskaan niin tiukkaa tilannetta, että omat voimat loppuu, mutta ne joita luulitte läheisiksenne eivät auta?
28.05.2021 |
Meillä oli puoli vuotta sitten tälläinen tilanne: raskaana, toinen lapsi tytär ihan vauva ja remontoimme taloa. Palkkasimme tietenkin ammattilaiset tekemään. Lisäksi mies kävi töissä, ja teki yksin illat ja yöt ja viikonloput. Minä vastasin lapsista.
Pyysimme pari kertaa läheisiksi luulemiltamme ihmisiltä (sisarukset perheineen ja vanhemmat) apua, mutta saimme aivan karseita vastauksia, eikä kukaan tarjonnut omaehtoisesti apuaan, ei edes 1-2 päiväksi remonttityömaalle, 1-2 päiväksi lastenhoitoapua, ei mitään. Ei sanottu edes että voimia tai tsemppiä teille.
Yritimme kaikkemme. Palkkasimme ammattirakentajat, mutta tekemistä oli silti liikaa, budjetti ylittyi, tuli jotain odottamattomia vaikeuksia.
Yritimme löytää edes lapselle leikkipaikkaa tai kaveria edes pari kertaa viikossa, huonoin tuloksin, aina vedottiin mm koronaan ettei voi tulla edes puistoon, tai perhe ei voineet tulla kotiimme koskaan katsomaan serkkua/ lapsenlasta...
Minulle tuli paniikkihäiriön oireita. Rintaa puristi, ja tämä välinpitämättömyys meitä kohtaan sattui ja loukkasi. Mies oli aivan loppu, täydellisen poikki. Itkimme yhdessä ja toivoimme vain ettei toinen sairastu.
Miehen yksi ystävä auttoi, mutta samaan aikaan hänen puolisonsa halveksi.
Miehen sisaruksen perhe sanoi, että eivät voi auttaa, koska heillä on itselläänkin lapsi.. Eivät koko aikana kutsuneet lastamme edes heille leikkimään. Vaikka eivät voineet auttaa rakennustyössä, niin samaan aikaan tekivät retkiä hotelleihin, illallisille ja toisten mökeille, ties mihin. Seurasimme kummastuneena.
Kun budjetti oli ylitetty useamman kerran, ja tuli eteen yllätystilanne työmaalla, minun sisarus vastasi oikein vittumaisesti ja ivallisesti ”palkatkaa työmiehet. Kannattaako siellä yksin raapia” ja kukaan aikuinen ihminen (4 kpl) minun lapsuudenperheestä tai heidän puolisot eivät tulleet auttamaan.
Purskahdimme itkuun näiden kommenttien edessä. Olemme mm. kaikkien sisarustemme lasten kummeja. Tavallisia, auttavaisia ihmisiä itse. Olemme ottaneet heidän lapsiaan meille pitkiksi ajoiksi hoitoon, ja menneet vastavuoroisesti heille.
Emme ole kunnolla toipuneet tästä ”läheisten” toiminnasta vieläkään.
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Miten suhtautua tälläisiin ihmisiin jatkossa?
Mielessä on käynyt, ettei haluaisi mennä enää heille esim heidän juhliinsa jatkossa, kun vuoden aikana ei löytynyt 1 päivää, että he voisivat auttaa ja nähdä ahtaan tilanteemme.
Mielessä on myös käynyt, ettemme ikinä koskaan halua tälläisiä ihmisiä tänne uuteen taloomme edes kylään. Hehän eivät tulleet edes silloin, kun suoraan pyysimme...
💔💔💔
Kommentit (275)
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on omien töidensä jälkeen niin väsyneitä, ettei siinä voimat enää riitä toisten rakennustyömaille. Omakin koti kaipaisi remonttia, mutta kun ei jaksa mitään ylimääräistä. Tuntuisi oudolta, että sitten pitäisi toisten remontteja jaksaa tehdä.
No ei se auttaminen ole aina isoa. Esim ne mun vanhemmat ei antaneet meille yhdeksi yöksi yösijaa kun oltiin taivasalla eikä asuntoon voinut mennä.
Samoin toinen avunpyyntö oli että sektion ajan hoitaisivat esikoista ja maksan siitä 200e. Eivät suostuneet. Kun on periaate että ikinä ei auteta.
Pahassa hädässä kun olen itkien hädässä soittanut niin lyötiin luuri korvaan saatesanoilla jokainen hoitakoon ongelmat itse.
Arvatkaa tekisikö mieli sanoa samat sanat kun vanhuksina sitten kitisevät apua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä varmaan ajatellaan, että jos on rahaa uuteen taloon, niin on varmaan rahaa palkata työntekijätkin. Tuntuu vähän köyhien läheisten hyväksikäytöltä, kun rikas pariskunta yrittää teettää ilmaiseksi työt läheisillään.
Kaveri miehensä kanssa rakennuttivat ihan älyttömän ison talon, ja ei mulle kyllä tullut edes mieleen kysyä tarvitsevatko apua vaikka heilläkin pieniä lapsia. Jotenkin ajattelin vaan, että siellä on liuta ammattilaisia hommia tekemässä. Ja itse asiassa niin heillä olikin.
Entinen puoliso. Lojui kotona ja marisi kun ikinä ei ole mitään eikä tapahdu mitään ja ei ole rahaa ja pska kämppä, huonekalut ja sotkua jne jne..
Sain itse töissä lähes burnoutin, ei mitään myötäelämistä. Pelkkää vittuilua jatkui ja jatkui. Lopulta laitoin pihalle, katosi samalla burnouttikin kun hetken olin itsekseni toipunut.
Oli muuten nainen tämä ex-puoliso.
Olin menossa synnyttämään toista lasta ja tarvitsimme esikoiselle siksi aikaa hoitajaa. Miehen vanhempien oli pakko päästä Lappiin ja minun vanhempieni mustikkaan. Kaverini, joka oli itsekin vauvan ja taaperon äiti, otti esikoisemme hoitoon synnytyksen ajaksi.
En unohda sitä - vanhempia muistan pahalla ja kaveria hyvällä. Ensin mainittujen kanssa suhteisiimme jäi ikuinen särö.
Ennen koronaa. Lapsi oli vaiva joka nukkui todella huonosti, olin ihan hajalla valvomisesta, lapsi heräsi 4.30 joka aamu ja vanhemmat/sisarukset ei ymmärtäneet että en jaksa sellaisessa kunnossa ja sellaisen vauvan kanssa kylään/mökkeilemään, jossa nukkuu vielä kotiakin huonommin. Kerran sitten menin niin siskoni aamulla sanoi kun itkien kysyin että voisko joku hoitaa pari tuntia et saisin levätä, et hän on lomalla ja ei kiinnosta, hän tarvii lepoa. Saman suuntaista kommenttia kaikilta ”läheisiltä”. Tuntui tosi pahalta ja välit on kylmenneet kaikkiin läheisiin tuosta ajasta. Aiemmin mä olin se joka selkä mutkalla teki palveluksia muille ja auttoi muita. En enää. Kaikki sanoivat että muutuin kun sain lapsen. Ei. Muutuin siksi että huomasin miten itsekkäitä muut ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin menossa synnyttämään toista lasta ja tarvitsimme esikoiselle siksi aikaa hoitajaa. Miehen vanhempien oli pakko päästä Lappiin ja minun vanhempieni mustikkaan. Kaverini, joka oli itsekin vauvan ja taaperon äiti, otti esikoisemme hoitoon synnytyksen ajaksi.
En unohda sitä - vanhempia muistan pahalla ja kaveria hyvällä. Ensin mainittujen kanssa suhteisiimme jäi ikuinen särö.
Olen pahoillani❤️🥺
Ja ikäänkuin joutuu hävetä, ja häpeillen mennä kaverille, mitä selittää miksi omat isovanhemmat eivät auta🥺
Tämä sama on edessä varmaan meillä, että pitääkö MLL hoitaja palkata sektion ajaksi🤔
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tuntuu tutulta. Onneksi asiasta on jo vuosia. Hämmennyin todella, pettymys oli suuri. Oli pakko syödä rauhoittavia, että pystyin jatkamaan. Osaltaan ymmärrän, miksi minua ja lapsiani ei autettu. Kun ei ketään muutakaan oltu, paitsi että oli. Se aiheutti niin suuren pettymyksen, että muistan sen vieläkin. Itkin, mutta päätin sitten jatkaa vain, koska muuta ei ollut tehtävissä.
Muistan ajatelleeni, että kyllä he laskunsa saavat. Elämä lähettää laskuja perään. Minun ei tarvinnut katkeroitua vaikka niin oletettiin. En ole uskovainen enkä kuulu edes mihinkään kirkkoon, mutta ajattelin, että Jumala kyllä näkee huoleni ja hätäni. Samoin muutama edesmennyt sukulainen oli suojelemassa meitä. Eniten itkin sitä, että pieniä lapsiani kehdataan kohdella kuin heitä ei olisikaan. Ei välitetä, vaikka he eivät olleet syyllistyneet mihinkään.
Joskus ajattelen vieläkin, että sain maksaa suuren hinnan siitä, että olin toivonut lapsia jo 5-vuotiaasta. Kun esikoinen syntyi, olin jo 35. Ehkä se oli vanha karmani, joka tuotti kaikki kärsimykseni. Mutta pääsin ohi ja yli ja lapseni kasvoivat upeiksi aikuisiksi.
Ihan kuin Ap. Ei aiemmin tarvinnut merkittävää apua. Itkee ja paniikkihäiriön oireita läheisten tunnekylmästä käytöksestä. Ei kyllä ole mitenkään ymmärrettävää🤔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole uskovainen enkä kuulu edes mihinkään kirkkoon, mutta ajattelin, että Jumala kyllä näkee huoleni ja hätäni. Samoin muutama edesmennyt sukulainen oli suojelemassa meitä.
Itse en usko jumaliin, mutta mulla on tuo sama kokemus edesmenneestä sukulaisesta. En tunne sukuani täysin edes isovanhempiini saakka, joten ei aavistustakaan kuka hän oli. Kun olin pahimmassa univajeessa yksin selviämässä lasten kanssa, mietin tekeväni todella pahoja asioita, niitä tässä tarkemmin erittelemättä. Pimeys oli niin syvä. Neuvolasta ei 2000-luvulla saanut apua, jos ei ollut lasun asiakas, mt-ongelmia tai päihdeongelmia. Näistä mitään ei ollut, joten toivotettiin vain että yritä jaksaa, sellaisia ne vauvat ovat. Sukulaiset kävivät kahvilla kerran parissa kuukaudessa moittimassa huushollin hoitoani.
Tuskaisimmilla hetkillä haistoin vahvan kukkaishajuveden, sellaisen jota naiset ovat käyttäneet joskus vuosisata sitten. Tuoksu kesti sekunteja ja katosi. Samalla tuli ihan selkeä tunne, etten ole yksin, nyt on joku esiäiti tässä minun kanssani. (Alkaa itkettää vieläkin kun kirjoitan tätä.) Me kuljimme yhdessä sen hetken ja selvisin taas eteenpäin.
Analysoin kyllä kokemustani myöhemmin, ja olin varma että se oli neurologinen, aivojen tuottama lohduttava aistiharha, univajeessa ihminen kokee harhoja. Kunnes oli taas vaikeaa ja tuoksu levisi hetkeksi huoneeseen. Pari vuotta tämän jälkeen tuoksui tuntui taas, ja kysyin paikalla olleilta mieheltä ja lapsilta, haistavatko he sen. Eivät yhtään mitään.
Nainen on käynyt luonani vielä myöhemminkin, hyvin harvoin enää. Koen, että käy kylässä varmistamassa minulla olevan kaikki hyvin. Hän oli mahdollisesti läsnä myös synnytyksessäni, koin, kuinka kuoleman ja elämän välinen raja oli hetken auki ja epäselvä, kun lapseni syntyi. Mutta eihän näistä voi kenellekään puhua. Olen korkeakoulutettu, yliopistolla töissä oleva nainen, ja hullun leima olisi hiukan liikaa tässä elämäntilanteessa. Oli kuitenkin pakko vastata kommenttiin, koska kokemus oli niin samankaltainen, että hädän hetkellä on tultu lohduttamaan tuonpuoleisesta, kun elävät eivät ole välittäneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin menossa synnyttämään toista lasta ja tarvitsimme esikoiselle siksi aikaa hoitajaa. Miehen vanhempien oli pakko päästä Lappiin ja minun vanhempieni mustikkaan. Kaverini, joka oli itsekin vauvan ja taaperon äiti, otti esikoisemme hoitoon synnytyksen ajaksi.
En unohda sitä - vanhempia muistan pahalla ja kaveria hyvällä. Ensin mainittujen kanssa suhteisiimme jäi ikuinen särö.
Olen pahoillani❤️🥺
Ja ikäänkuin joutuu hävetä, ja häpeillen mennä kaverille, mitä selittää miksi omat isovanhemmat eivät auta🥺Tämä sama on edessä varmaan meillä, että pitääkö MLL hoitaja palkata sektion ajaksi🤔
Mä menin kolmeksi päiväksi sisareni luo, kun laskettu aika ja miehen työmatka osuivat samaan aikaan. Ajatus että oon vanhempien lasten kanssa, jos tulee lähtö synnärille. Otin lomaa ja maksoin itse junalipun. Sisko arvosteli mun elämääni kaikki ne kolme päivää eikä edes kiittänyt. Oli viimeinen kerta, kun autoin. Myöhemmin oon kuullut, miten pettynyt on, kun ei ole saanut apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin menossa synnyttämään toista lasta ja tarvitsimme esikoiselle siksi aikaa hoitajaa. Miehen vanhempien oli pakko päästä Lappiin ja minun vanhempieni mustikkaan. Kaverini, joka oli itsekin vauvan ja taaperon äiti, otti esikoisemme hoitoon synnytyksen ajaksi.
En unohda sitä - vanhempia muistan pahalla ja kaveria hyvällä. Ensin mainittujen kanssa suhteisiimme jäi ikuinen särö.
Olen pahoillani❤️🥺
Ja ikäänkuin joutuu hävetä, ja häpeillen mennä kaverille, mitä selittää miksi omat isovanhemmat eivät auta🥺Tämä sama on edessä varmaan meillä, että pitääkö MLL hoitaja palkata sektion ajaksi🤔
Minä en kyllä suostu ottamaan tuosta häpeää itselleni, vaan isovanhemmillehan se kuuluu. Ymmärrän sairaudet jne., mutta ihan käsittämätöntä itsekkyyttä laittaa oma reissunsa sen edelle, että oma lapsi saisi nähdä lapsensa syntyvän. Minulla tulee olemaan sitten kova kiire mustikkaan ja Lappiin, kun he olisivat apua vailla.
Tsemppiä hoitajan etsintään! Yleensä ihmiset aika hyvin tajuavat, että tuollaisessa tilanteessa todella tarvitaan apua ja ovat valmiit joustamaan.
Ihmiset Suomessa ovat uskomattoman julmia ja itsekkäitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on omien töidensä jälkeen niin väsyneitä, ettei siinä voimat enää riitä toisten rakennustyömaille. Omakin koti kaipaisi remonttia, mutta kun ei jaksa mitään ylimääräistä. Tuntuisi oudolta, että sitten pitäisi toisten remontteja jaksaa tehdä.
No ei se auttaminen ole aina isoa. Esim ne mun vanhemmat ei antaneet meille yhdeksi yöksi yösijaa kun oltiin taivasalla eikä asuntoon voinut mennä.
Samoin toinen avunpyyntö oli että sektion ajan hoitaisivat esikoista ja maksan siitä 200e. Eivät suostuneet. Kun on periaate että ikinä ei auteta.Pahassa hädässä kun olen itkien hädässä soittanut niin lyötiin luuri korvaan saatesanoilla jokainen hoitakoon ongelmat itse.
Arvatkaa tekisikö mieli sanoa samat sanat kun vanhuksina sitten kitisevät apua?
Tuo on kyllä tylyä. En minäkään auttaisi tuollaisia vanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin menossa synnyttämään toista lasta ja tarvitsimme esikoiselle siksi aikaa hoitajaa. Miehen vanhempien oli pakko päästä Lappiin ja minun vanhempieni mustikkaan. Kaverini, joka oli itsekin vauvan ja taaperon äiti, otti esikoisemme hoitoon synnytyksen ajaksi.
En unohda sitä - vanhempia muistan pahalla ja kaveria hyvällä. Ensin mainittujen kanssa suhteisiimme jäi ikuinen särö.
Olen pahoillani❤️🥺
Ja ikäänkuin joutuu hävetä, ja häpeillen mennä kaverille, mitä selittää miksi omat isovanhemmat eivät auta🥺Tämä sama on edessä varmaan meillä, että pitääkö MLL hoitaja palkata sektion ajaksi🤔
Mä menin kolmeksi päiväksi sisareni luo, kun laskettu aika ja miehen työmatka osuivat samaan aikaan. Ajatus että oon vanhempien lasten kanssa, jos tulee lähtö synnärille. Otin lomaa ja maksoin itse junalipun. Sisko arvosteli mun elämääni kaikki ne kolme päivää eikä edes kiittänyt. Oli viimeinen kerta, kun autoin. Myöhemmin oon kuullut, miten pettynyt on, kun ei ole saanut apua.
Niin? Ikävä kokemus, että sisko toimi noin, mutta mihin tämä liittyy?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Eräs ystäväni on käyttäytynyt energiasyöpön tavoin ja olen vuosien ajan tukenut häntä hyvin vaikeissa elämäntilanteissa, valvonut hänen kanssaan lohduttaen, kuunnellut, tukenut minkä pystyin.
Kuitenkin viime syksynä jäin itse työttömäksi ja samalla kävi eräs muukin ikävä juttu. Kun soitin hädissäni, tämä ystävä vastasi suunnilleen mairealla äänellä: "Kerrankin sulla menee huonommin kuin mulla, aikamoista!" ja tämän jälkeen alkoi puhumaan jotain omaa juttuaan. Ei selvästi minun ongelmani kiinnostaneet. Löin luurin korvaan ja sen jälkeen en ole enää ollut tähän ihmiseen yhteydessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin menossa synnyttämään toista lasta ja tarvitsimme esikoiselle siksi aikaa hoitajaa. Miehen vanhempien oli pakko päästä Lappiin ja minun vanhempieni mustikkaan. Kaverini, joka oli itsekin vauvan ja taaperon äiti, otti esikoisemme hoitoon synnytyksen ajaksi.
En unohda sitä - vanhempia muistan pahalla ja kaveria hyvällä. Ensin mainittujen kanssa suhteisiimme jäi ikuinen särö.
Olen pahoillani❤️🥺
Ja ikäänkuin joutuu hävetä, ja häpeillen mennä kaverille, mitä selittää miksi omat isovanhemmat eivät auta🥺Tämä sama on edessä varmaan meillä, että pitääkö MLL hoitaja palkata sektion ajaksi🤔
Mä menin kolmeksi päiväksi sisareni luo, kun laskettu aika ja miehen työmatka osuivat samaan aikaan. Ajatus että oon vanhempien lasten kanssa, jos tulee lähtö synnärille. Otin lomaa ja maksoin itse junalipun. Sisko arvosteli mun elämääni kaikki ne kolme päivää eikä edes kiittänyt. Oli viimeinen kerta, kun autoin. Myöhemmin oon kuullut, miten pettynyt on, kun ei ole saanut apua.
Niin? Ikävä kokemus, että sisko toimi noin, mutta mihin tämä liittyy?
Esimerkki siitä, mitä "auttamattomuuden" takana voi olla.
Kyllä. Olin maksanut kaverin vuokria pahassa tilanteessa. Itselläni tuli muuttopäivä kuitenkin huonoon saumaan ja pyysin että saisin tuoda yhdeksi (1!) illaksi 2 matkalaukullista tavaraa hänen eteiseensä, kun se olisi helpottanut järjestelyjä kovasti (olin opiskelija ja tavaraa ei ollut paljon). Kaveri nauroi vain että no et kyllä tuo tavaroitas mun eteiseen edes tunniksi
Jokaisella on oma elämä ja korona sotki monellakin kuvioita tartuntariskin vuoksi.
Vuosia sitten tunsin, että jäin yksin, kun olin kuolemassa syöpään eivätkä läheiset auttaneet. Onneksi monet ystävät auttoivat, vaikka yksi heistä katkaisi minuun välit. Hän oli menettänyt vanhempansa liikenneonnettomuudessa ja perheenjäsen oli menehtynyt syöpään. Hän ei kestänyt enempää surua.
Toivuin ja huomasin, että kaikilla oli omia murheita, joista kuulin vasta jälkikäteen. Sairastuneita lapsia, taloudellisia huolia miehen kaatumisen vuoksi jne. Energiaa ei riittänyt auttamiseen.
He halusivat auttaa, mutta heillä ei ollut siihen mahdollisuutta.
V*uunnuin niin että lainasin ketjua faceen. Katsotaanpa kuinka monta haukkumisviestiä olen huomenna saanut. Niiltä läheisiltä :DD
Vierailija kirjoitti:
V*uunnuin niin että lainasin ketjua faceen. Katsotaanpa kuinka monta haukkumisviestiä olen huomenna saanut. Niiltä läheisiltä :DD
Hyvä!
Totista tottahan tämä on! Toivottavasti joku edes havahtuu, ja lopettaa itsekkään, tunnekylmän käytöksen.
Tosin useinkaan tälläiset kylmät ihmiset eivät edes tajua, vaikka toisen hädän vääntäisi heille rautalangasta. Niin kauan kuin heillä itsellään on kaikki hyvin.
Helpompi mennä johonkin mökille kuin tehdä jotain hikistä remonttihommaa, katos🙀
Kyllä tuntuu tutulta. Onneksi asiasta on jo vuosia. Hämmennyin todella, pettymys oli suuri. Oli pakko syödä rauhoittavia, että pystyin jatkamaan. Osaltaan ymmärrän, miksi minua ja lapsiani ei autettu. Kun ei ketään muutakaan oltu, paitsi että oli. Se aiheutti niin suuren pettymyksen, että muistan sen vieläkin. Itkin, mutta päätin sitten jatkaa vain, koska muuta ei ollut tehtävissä.
Muistan ajatelleeni, että kyllä he laskunsa saavat. Elämä lähettää laskuja perään. Minun ei tarvinnut katkeroitua vaikka niin oletettiin. En ole uskovainen enkä kuulu edes mihinkään kirkkoon, mutta ajattelin, että Jumala kyllä näkee huoleni ja hätäni. Samoin muutama edesmennyt sukulainen oli suojelemassa meitä. Eniten itkin sitä, että pieniä lapsiani kehdataan kohdella kuin heitä ei olisikaan. Ei välitetä, vaikka he eivät olleet syyllistyneet mihinkään.
Joskus ajattelen vieläkin, että sain maksaa suuren hinnan siitä, että olin toivonut lapsia jo 5-vuotiaasta. Kun esikoinen syntyi, olin jo 35. Ehkä se oli vanha karmani, joka tuotti kaikki kärsimykseni. Mutta pääsin ohi ja yli ja lapseni kasvoivat upeiksi aikuisiksi.