Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä ollut elämässä koskaan niin tiukkaa tilannetta, että omat voimat loppuu, mutta ne joita luulitte läheisiksenne eivät auta?
28.05.2021 |
Meillä oli puoli vuotta sitten tälläinen tilanne: raskaana, toinen lapsi tytär ihan vauva ja remontoimme taloa. Palkkasimme tietenkin ammattilaiset tekemään. Lisäksi mies kävi töissä, ja teki yksin illat ja yöt ja viikonloput. Minä vastasin lapsista.
Pyysimme pari kertaa läheisiksi luulemiltamme ihmisiltä (sisarukset perheineen ja vanhemmat) apua, mutta saimme aivan karseita vastauksia, eikä kukaan tarjonnut omaehtoisesti apuaan, ei edes 1-2 päiväksi remonttityömaalle, 1-2 päiväksi lastenhoitoapua, ei mitään. Ei sanottu edes että voimia tai tsemppiä teille.
Yritimme kaikkemme. Palkkasimme ammattirakentajat, mutta tekemistä oli silti liikaa, budjetti ylittyi, tuli jotain odottamattomia vaikeuksia.
Yritimme löytää edes lapselle leikkipaikkaa tai kaveria edes pari kertaa viikossa, huonoin tuloksin, aina vedottiin mm koronaan ettei voi tulla edes puistoon, tai perhe ei voineet tulla kotiimme koskaan katsomaan serkkua/ lapsenlasta...
Minulle tuli paniikkihäiriön oireita. Rintaa puristi, ja tämä välinpitämättömyys meitä kohtaan sattui ja loukkasi. Mies oli aivan loppu, täydellisen poikki. Itkimme yhdessä ja toivoimme vain ettei toinen sairastu.
Miehen yksi ystävä auttoi, mutta samaan aikaan hänen puolisonsa halveksi.
Miehen sisaruksen perhe sanoi, että eivät voi auttaa, koska heillä on itselläänkin lapsi.. Eivät koko aikana kutsuneet lastamme edes heille leikkimään. Vaikka eivät voineet auttaa rakennustyössä, niin samaan aikaan tekivät retkiä hotelleihin, illallisille ja toisten mökeille, ties mihin. Seurasimme kummastuneena.
Kun budjetti oli ylitetty useamman kerran, ja tuli eteen yllätystilanne työmaalla, minun sisarus vastasi oikein vittumaisesti ja ivallisesti ”palkatkaa työmiehet. Kannattaako siellä yksin raapia” ja kukaan aikuinen ihminen (4 kpl) minun lapsuudenperheestä tai heidän puolisot eivät tulleet auttamaan.
Purskahdimme itkuun näiden kommenttien edessä. Olemme mm. kaikkien sisarustemme lasten kummeja. Tavallisia, auttavaisia ihmisiä itse. Olemme ottaneet heidän lapsiaan meille pitkiksi ajoiksi hoitoon, ja menneet vastavuoroisesti heille.
Emme ole kunnolla toipuneet tästä ”läheisten” toiminnasta vieläkään.
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Miten suhtautua tälläisiin ihmisiin jatkossa?
Mielessä on käynyt, ettei haluaisi mennä enää heille esim heidän juhliinsa jatkossa, kun vuoden aikana ei löytynyt 1 päivää, että he voisivat auttaa ja nähdä ahtaan tilanteemme.
Mielessä on myös käynyt, ettemme ikinä koskaan halua tälläisiä ihmisiä tänne uuteen taloomme edes kylään. Hehän eivät tulleet edes silloin, kun suoraan pyysimme...
💔💔💔
Kommentit (275)
Olin vuosia autellut sukulaisia palkatta ties missä, veljeä viikkokaupalla remontissa, siivonnut siskon asuntoa kun masentui, vahtinut lapsia, autellut muutoissa yms. Minulla oli korkea kynnys pyytää apua. Mutta kun tuli paha burn out töissä, niin että toimintakyky lamaantui kotonakin, muisti pätki, en saanut nukuttua, jne, niin oli lopulta pakko. Kukaan sukulainen ketä olin itse auttanut, heiltä ei herunut edes hetkeä. "Voi onpa harmi, mutta mulla on niin kiire että kuule pärjäile." Se tuntui ihan jumalattoman pahalta. Mutta vielä pahemmalta tuntui, kun sitä apua ei tullut omalta puolisoltakaan. Odotti vaan että passaa häntä niinkuin aina, vaikka olin niin loppu, että silmät seisoi päässä ja välillä en ymmärtänyt mitä minulle puhuttiin kun olin niin väsynyt. Tuntui niin h*lvetin hirveältä tajuta sillon, että minulla ei ole turvaverkkoa, ei omasta suvustani, ei lapsuudenperheestäni, eikä puolisostani. Yritin its*murhaa, niin hirveä oli se todellisuus, tajuta että ei merkitse muille yhtään mitään. Ja että on aina auttanut toisia, eikä pyytänyt mitään, ja kun sen yhden kerran tarvitsisi apua, niin kohautellaan olkia. Nyt kokoan voimiani, että jaksan jättää tuon paskasakin taakseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kaverit menivät toisen kaverin mökille mökkitalkoisiin, jonka olivat jo luvanneet hyvissä ajoin. Kaverin perhe on siellä sisäilmaongelmia paossa, yrittävät selviytyä raha- ja terveysongelmien keskellä ja joutuvat tekemään vanhasta mökistä asuttavan. Pitäisikö se perua, jotta pääsisi auttamaan ap:n perhettä?
No entä jos, minulla ei kulje vesi keittiöön eikä vessanpönttö vedä. Putkimiesveljeäni ei kiinnosta edes vastata viesteihini.
Säästän jotta 800€ eläkkeelläni saan palkattua jonkun vieraan. Tätä on kestänyt parikymmentä vuotta, eiköhän olisi jo järjestynyt jos halua olisi?
Itse aiheutettu tilanne. Raskaus, pieni lapsi ja talonrakennusprojekti samaan aikaan. Tuosta tyhmempikin tietää jo etukäteen, että rankkaa on.
Vierailija kirjoitti:
Nro 100 jatkaa. Tuntuu pahalta sanoa apua pyytävälle anopille, että voi voi sentään, kyllä meidän naapurissa asuva 95-vuotias Helli pärjää ihan ilman apua, ja sinä et, vaikka olet paljon nuorempi. Mutta tämän hän saa kuulla ja se on minun apuni.
Isäni ei pysy enää sitäkään vähää älylaitteiden kelkassa mitä ennen, ja alkaa tarvita apua jo nettipankin käyttöön ja laskujen maksuun. Hänelle sanon aidon ihmettelvästi, miksi minun pitäisi tässä asiassa auttaa. Meillä on talon maalauskin kesken, voi että kun uhkaa sade ensi viikolla, niin mitä maalia pitäisi ostaa, voisitko selvittää puolestani. Ai niin, mutta se sun sähkölaskukin jää maksamatta kun et saa nettiä auki, harmi juttu tosiaan. No moikka!
Oletpa aidosti häijy.
Onpa paljon ilkeitä vastauksia. Eihän aloittaja varmastikaan ole vaatinut lähipiiriään perumaan lomiaan ja rakentamaan koko taloa valmiiksi, niin kuin jotkut täällä näköjään tulkitsevat. Olen yh ja välillä on tiukkaa jaksamisen kanssa ja taloudellisesti, mutta auttaisin ilman muuta ystäviäni sen minkä voisin jos apua tarvitsisivat. Omalta suvultani ja entiseltä ystäväpiiriltäni en ole paljon apua saanut joten tiedän varsin hyvin mille se tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä ymmärrä näitä vastauksia.
Kyllä me autamme lapsiamme vaikka olisivatkin omilla ehkä ajattelemattomilla valinnoillaan saattaneet itsensä tukalaan tilanteeseen. Myös itse olen aina tarvittaessa saanut vanhemmiltani apua.
Oletteko kaikki kasvaneet tunnekylmässä kodissa?
Ap, olen pahoillani puolestasi.
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä näitä vastauksia.
Kyllä me autamme lapsiamme vaikka olisivatkin omilla ehkä ajattelemattomilla valinnoillaan saattaneet itsensä tukalaan tilanteeseen. Myös itse olen aina tarvittaessa saanut vanhemmiltani apua.Oletteko kaikki kasvaneet tunnekylmässä kodissa?
Ap, olen pahoillani puolestasi.
Ehkä ovat joutuneet selviämään isommista ja ei itse valituista jutuista itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä näitä vastauksia.
Kyllä me autamme lapsiamme vaikka olisivatkin omilla ehkä ajattelemattomilla valinnoillaan saattaneet itsensä tukalaan tilanteeseen. Myös itse olen aina tarvittaessa saanut vanhemmiltani apua.Oletteko kaikki kasvaneet tunnekylmässä kodissa?
Ap, olen pahoillani puolestasi.
Varmaan 90% 70-luvulla syntyineistä on tunnekylmistä kodeista ja vanhempien ”kiusaama”. Minäkin.
Ei sillä laskimme että omat voimavarat riittävät sillä tiesin että ketä lapsiperhettä olin auttanut niin ihan turha pyytää sieltä mitään mitään sillä perustelut olivat että ette tarvitse mitään apua kun ei ole lapsia. Sen jälkeen lopetin muiden ihmisten auttamisen ja oli parhain päätös mitä ei tarvitse katua. Omat voimat eivät ole onneksi loppuneet sillä olisi nöyryyttävää ja erittäin tyhmää että ottaa sellaisia niin ylimitoitettuja projekteja ettei omat voimavarat riitä. Hoitakoon kukin itse kakaransa ja vihaan niitä jotka tekevät niitä liikaa niin ettei omat resurssit riitä ja niin surkeaan suhteeseen ettei se kestä mitään. Kumppanin valinnassa olisi voinut valita vähän toisin mutta oli kamala kiire saada itsensä paksuksi. Sitten se on muiden syy kun on yksinhuoltaja. Ihan kun itse on uhri ja muut käyttäneet hyväkseen. Tällä "uhrilla" kamala kiire saada itsensä paksuksi jollain ensimmäisellä tyhmällä joka siihen suostuu. Kauaa ei edes tarvitse tuntea kun heti ämmä on paksuna. On pakkomielle saada se kakara kenen kanssa tahansa ja valitetaan kun joutuu yksinhuoltajaksi. Ja se on kaikissa muissa vika eikä itsessä ole mitään vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset on omien töidensä jälkeen niin väsyneitä, ettei siinä voimat enää riitä toisten rakennustyömaille. Omakin koti kaipaisi remonttia, mutta kun ei jaksa mitään ylimääräistä. Tuntuisi oudolta, että sitten pitäisi toisten remontteja jaksaa tehdä.
On ollut ihan konkreettinen, voimat loppuivat fyysisesti kovan vatsataudin takia. Olin oksentanut koko yön ja päivän ja pyysin puolisoa hakemaan kaupasta limua tai edes jotain joka pysyisi sisällä. Puoliso oli sitä mieltä että meillä on eilistä ruokaa ja jos oikeasti tarvitsen jotakin niin saan syödä sitä.
Vanhin lapsi istui huoneessaan ovi lukossa ettei joutuisi kosketuksiin kanssani. Anelin että joku auttaisi. Meillä oli silloin vauva ja maidontulokin loppui, onneksi vauva söi muutakin jo. Lopulta sitten vanhin lapsi meni kauppaan hakemaan mehua. Mies totesi myöhemmin ettei häntäkään kukaan ollut vastaavassa tilanteessa auttanut, kun hän oli ollut lapsi ja sairaana. Tuosta jäi kyllä turvaton olo. Inhottavaa kun ne läheisimmät jättivät yksin ja piti erikseen pyytää moneen otteeseen apua kun ei ihan fyysisesti jalat kantaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla diagnosoitiin hiljattain krooninen pitkäänjatkunut stressi, koska minun on aina pitänyt itse huolehtia omista asioistani ja selviämisestäni ilman tukiverkkoa. Ei ole koskaan ollut edes puolisoa.
Toivottavasti joskus vielä löydän oman paikkani, oman piirini ja puolison. Alan olla niin väsynyt ja loppu yksin tarpomiseen, ja kroppani alkaa restailla olan takaa. Onneksi nykyään on sentään vara ostaa edes jotain apua ja palveluita toisin kuin nuorena.
N40
Vierailija kirjoitti:
On ollut ihan konkreettinen, voimat loppuivat fyysisesti kovan vatsataudin takia. Olin oksentanut koko yön ja päivän ja pyysin puolisoa hakemaan kaupasta limua tai edes jotain joka pysyisi sisällä. Puoliso oli sitä mieltä että meillä on eilistä ruokaa ja jos oikeasti tarvitsen jotakin niin saan syödä sitä.
Vanhin lapsi istui huoneessaan ovi lukossa ettei joutuisi kosketuksiin kanssani. Anelin että joku auttaisi. Meillä oli silloin vauva ja maidontulokin loppui, onneksi vauva söi muutakin jo. Lopulta sitten vanhin lapsi meni kauppaan hakemaan mehua. Mies totesi myöhemmin ettei häntäkään kukaan ollut vastaavassa tilanteessa auttanut, kun hän oli ollut lapsi ja sairaana. Tuosta jäi kyllä turvaton olo. Inhottavaa kun ne läheisimmät jättivät yksin ja piti erikseen pyytää moneen otteeseen apua kun ei ihan fyysisesti jalat kantaneet.
Sun mieshän oli ihan tunteeton mulkero! Ei puolisoa ja rakasta ihmistä kohdella näin ja rankaista omista koetuista vääryyksistä. Mitä epäempaattinen paskiainen. Menee jo henkisen väkivallan puolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku sanoikin että tuo vaikutti turvallisuudentunteeseen. Osalle meistä sitä ei ole ollutkaan koskaan. Mun lapsuus oli turvaton ja mielivaltainen narsisti vanhempana. Saimme selkään ilman syytä milloin vaan narsistia kiukutti, purki olan kiukkunsa lapsiin. Mitään ei voinut ennakoida, vaikka oltiin kaikessa ylikilttejä niin turpaan silti tuli.
Ja aikuisena on tosiaan pitänyt pärjätä yksin aina. Ne harvat kerrat kun hädässä oli pakko pyytää apua johti siihen että apua ei annettu ja siitä sitten tosiaan ilkuttiin ja pilkattiin, vielä siis vuosia jälkeenpäin. Tyyliin ”hah hah muistatko miten typerä olit kun teille tuli vesivahinko ja olisitte tarvinneet yösijaa, hah hah, eipäs annettu sitä apua, ihan oikein”!!’
Kaikesta muustakin on ilkuttu ja nälvitty, keskenmenosta, yt-neukkapotkuista, kosteusvauriosta, tapaturmasta... mitä vaan negatiivista mulle käy niin vanhempani on riemuissaan voitonriemuisena ja oikein täysillä kiusaavat ja ilkkuvat.
Ihan hirveää passiivis-aggresiivisuutta. Oikeastaan jo aktiivis-aggressiivisuutta.Tällaista on suomessa valtavan paljon. Miehen suvussa myös, monen tuttavan suvussa myös. Vahingoniloa ja ilkeyttä omia lapsia kohtaan. Ja sitä että ihan kiusallaan ei auteta vaikka voisi.
❤️❤️
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä näitä vastauksia.
Kyllä me autamme lapsiamme vaikka olisivatkin omilla ehkä ajattelemattomilla valinnoillaan saattaneet itsensä tukalaan tilanteeseen. Myös itse olen aina tarvittaessa saanut vanhemmiltani apua.Oletteko kaikki kasvaneet tunnekylmässä kodissa?
Ap, olen pahoillani puolestasi.
Kiitos! Olen ihan samaa mieltä sinun kanssasi, että muita pitää auttaa. Edes laittaa viestillä että tsemppiä & voimia. Minut on kasvatettu auttamaan muita.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Sitä varmaan ajatellaan, että jos on rahaa uuteen taloon, niin on varmaan rahaa palkata työntekijätkin. Tuntuu vähän köyhien läheisten hyväksikäytöltä, kun rikas pariskunta yrittää teettää ilmaiseksi työt läheisillään.
Eli sinun mielestä varakkaita läheisiä ei tarvitsisi auttaa? Tai heistä välittää?
Onko mielestäsi huono asia, että aikuisilla on omistusasunto, ja ovat vakavaraisia?
Ihme sepitystä
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä näitä vastauksia.
Kyllä me autamme lapsiamme vaikka olisivatkin omilla ehkä ajattelemattomilla valinnoillaan saattaneet itsensä tukalaan tilanteeseen. Myös itse olen aina tarvittaessa saanut vanhemmiltani apua.Oletteko kaikki kasvaneet tunnekylmässä kodissa?
Ap, olen pahoillani puolestasi.
Läheisriippuvaisessa ja mielenterveysongelmaisessa kodissa olen kasvanut. Kasvatus oli pelotteitteluun ja hiljaiseksi nujertettua ja kamalaa fyysistä kuritusta remmillä ja risulla häpäisyä. Juurikin mikä aivan taatusti olin sopivaa koulukiusaamis luonnetta itsetunto nujerettuna sellaisille keitä ei kasvatettu kotona ollenkaan vaan oli vapaa kasvatus.
Se kun lapsi kasvatetaan ihan väärin niin siitä ei tule koskaan yhteiskuntakelpoista veronmaksajaa tähän yhteiskuntaan vaan veronkuluttaja.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on omien töidensä jälkeen niin väsyneitä, ettei siinä voimat enää riitä toisten rakennustyömaille. Omakin koti kaipaisi remonttia, mutta kun ei jaksa mitään ylimääräistä. Tuntuisi oudolta, että sitten pitäisi toisten remontteja jaksaa tehdä.
Näin juuri. Omatkin voimat lopussa ja kun ne samat ihmiset aina odottavat ja kinuavat sitä apua. Toisia autetaan aina joka käänteessä. Ei vaan pysty enää.
Vastaus kysymykseen, on ollut monet kerrat. Valitettavasti en ole saanut apua ja aina on pitänyt pärjätä omillaan.
Nro 100 jatkaa. Tuntuu pahalta sanoa apua pyytävälle anopille, että voi voi sentään, kyllä meidän naapurissa asuva 95-vuotias Helli pärjää ihan ilman apua, ja sinä et, vaikka olet paljon nuorempi. Mutta tämän hän saa kuulla ja se on minun apuni.
Isäni ei pysy enää sitäkään vähää älylaitteiden kelkassa mitä ennen, ja alkaa tarvita apua jo nettipankin käyttöön ja laskujen maksuun. Hänelle sanon aidon ihmettelvästi, miksi minun pitäisi tässä asiassa auttaa. Meillä on talon maalauskin kesken, voi että kun uhkaa sade ensi viikolla, niin mitä maalia pitäisi ostaa, voisitko selvittää puolestani. Ai niin, mutta se sun sähkölaskukin jää maksamatta kun et saa nettiä auki, harmi juttu tosiaan. No moikka!