Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä ollut elämässä koskaan niin tiukkaa tilannetta, että omat voimat loppuu, mutta ne joita luulitte läheisiksenne eivät auta?
28.05.2021 |
Meillä oli puoli vuotta sitten tälläinen tilanne: raskaana, toinen lapsi tytär ihan vauva ja remontoimme taloa. Palkkasimme tietenkin ammattilaiset tekemään. Lisäksi mies kävi töissä, ja teki yksin illat ja yöt ja viikonloput. Minä vastasin lapsista.
Pyysimme pari kertaa läheisiksi luulemiltamme ihmisiltä (sisarukset perheineen ja vanhemmat) apua, mutta saimme aivan karseita vastauksia, eikä kukaan tarjonnut omaehtoisesti apuaan, ei edes 1-2 päiväksi remonttityömaalle, 1-2 päiväksi lastenhoitoapua, ei mitään. Ei sanottu edes että voimia tai tsemppiä teille.
Yritimme kaikkemme. Palkkasimme ammattirakentajat, mutta tekemistä oli silti liikaa, budjetti ylittyi, tuli jotain odottamattomia vaikeuksia.
Yritimme löytää edes lapselle leikkipaikkaa tai kaveria edes pari kertaa viikossa, huonoin tuloksin, aina vedottiin mm koronaan ettei voi tulla edes puistoon, tai perhe ei voineet tulla kotiimme koskaan katsomaan serkkua/ lapsenlasta...
Minulle tuli paniikkihäiriön oireita. Rintaa puristi, ja tämä välinpitämättömyys meitä kohtaan sattui ja loukkasi. Mies oli aivan loppu, täydellisen poikki. Itkimme yhdessä ja toivoimme vain ettei toinen sairastu.
Miehen yksi ystävä auttoi, mutta samaan aikaan hänen puolisonsa halveksi.
Miehen sisaruksen perhe sanoi, että eivät voi auttaa, koska heillä on itselläänkin lapsi.. Eivät koko aikana kutsuneet lastamme edes heille leikkimään. Vaikka eivät voineet auttaa rakennustyössä, niin samaan aikaan tekivät retkiä hotelleihin, illallisille ja toisten mökeille, ties mihin. Seurasimme kummastuneena.
Kun budjetti oli ylitetty useamman kerran, ja tuli eteen yllätystilanne työmaalla, minun sisarus vastasi oikein vittumaisesti ja ivallisesti ”palkatkaa työmiehet. Kannattaako siellä yksin raapia” ja kukaan aikuinen ihminen (4 kpl) minun lapsuudenperheestä tai heidän puolisot eivät tulleet auttamaan.
Purskahdimme itkuun näiden kommenttien edessä. Olemme mm. kaikkien sisarustemme lasten kummeja. Tavallisia, auttavaisia ihmisiä itse. Olemme ottaneet heidän lapsiaan meille pitkiksi ajoiksi hoitoon, ja menneet vastavuoroisesti heille.
Emme ole kunnolla toipuneet tästä ”läheisten” toiminnasta vieläkään.
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Miten suhtautua tälläisiin ihmisiin jatkossa?
Mielessä on käynyt, ettei haluaisi mennä enää heille esim heidän juhliinsa jatkossa, kun vuoden aikana ei löytynyt 1 päivää, että he voisivat auttaa ja nähdä ahtaan tilanteemme.
Mielessä on myös käynyt, ettemme ikinä koskaan halua tälläisiä ihmisiä tänne uuteen taloomme edes kylään. Hehän eivät tulleet edes silloin, kun suoraan pyysimme...
💔💔💔
Kommentit (275)
Tuo vauva, uusi lapsi ja talon rakentamisen ajoitus kaikki samaan aikaan on vaan typeryyttä. Missä se pakollinen koira?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätäkin ketjua lukiessa ihan ihmetyttää miten kylmiä, tunteettomia ja epäkypsiä kommentteja. Aivan kuin avun tarvitsemisessa olisi jotakin todella sairasta tai halveksittavaa. Mikä siinä niin kamalan pahaa on??
Ja tuo jälkiviisastelu "olisitte miettineet etukäteen". Nyt käsi sydämelle. Meneekö teidän elämässä kaikki ihan todellakin juuri suunnitellusti ilman yllättäviä ongelmia?
Onko silloinkin hampaat irvessä vain kestettävä yksin ja katsottava kun läheiset kääntää selän?❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️
Nimenomaan
❤️❤️❤️❤️❤️Jee tehdään kaikki remppaa ja uus talo ja kymmenen lasta, on niin ihquu olla ajattelematta järkevästi ❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️
Siis muiden pitäisi pistää oma elämänsä tauolle ja lomat pitämättä teitä auttaakseen, kun olette haalineet lautasellenne vähän liian ison palan kakkua? Ei muilla ole mitään velvollisuutta auttaa teitä tuossa tilanteessa.
Asia olisi aivan eri, jos olisi yllättäviä vastoinkäymisiä, kuten avioero, vakavaa sairautta, kuolemaa, tulipalo, tulva tms.
Aloitus herättää minussa vähän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ymmärrän tosi hyvin, miten pahalta tuntuu, kun kokee jäävänsä yksin vaikeassa tilanteessa. Olen itsekin kokenut läheisten osalta samaa mm. vakavan sairauden ja avioeron kohdalla. Se läheisten hylkäävä käytös tuntuu murskaavan pahalta, ja kaikki sympatiani siitä aloittajalle.
Mutta.
Toisaalta mietin, että nyt kyseessä ei ollut mikään yllättävä sairastuminen tai muu ikävä asia. Vaan ihan normaalit ruuhkavuodet pienine lapsineen ja remppoineen. Ja itse valittuna niin, että ne ovat yhtä aikaa. Oletitteko siis alunperin saavanne läheisten tuen siihen ja sen rohkaisemana teitte tällaisen valinnan? Vai ajattelitteko, että pärjäätte omin voimin?
Siis niin tympeää kuin se onkin, niin edes läheisten kohdalla ei vaan voi automaattisesti laskea sen varaan, että kyllähän ne sitten auttaa. Jokaisen aikuisen pitää tehdä valintansa sen mukaan, miten itsellä riittää voimia. Kukaan kun ei ole ns. velkaa kenellekään.
Fiksut ihmiset tottakai tarjoaa apuaan omien voimiensa mukaan, jos näkevät toisen apua tarvitsevan, mutta tuossa tilanteessa olisin itsekin saattanut ihan hyvillä mielin tavata ystäviä ja käydä mökkeilemässä tajuamatta yhtään, että se loukkaa sisartani. Tarkoitan siis sitä, että sisaren valinta tehdä lapset pienellä ikäerolla ja remontti siihen päälle on hänen omansa, ja kokisin todella erikoisena, jos hän odottaisi ja olettaisi myös minun luopuvan vapaa-ajastani hänen ruuhkavuosiensa ajaksi, ja syyllistäisi siitä, jos vapaalla teen mitä tahansa muuta kuin vahvin hänen lapsiaan tai remppaan taloaan.
Mutta kuten sanottua, ymmärrystä löytyy molemmille osapuolille, koska tilanteet harvoin ovat mustavalkoisia. Avoin keskustelu läheisten kanssa on varmasti ainoa tie siihen, että jatkossa vältytään tällaisilta tilanteilta.
Siis jos olitte palkanneet ammattilaiset tekemään remontin niin mihin te sitten tarvitte läheisiä remonttiavuksi ja hoitamaan lapsia kun työmiehet tekee remppaa ja te sillä välin voitte hoitaa itse lastanne ja levätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen tavallaan menettänyt luoton vanhempiini. Pyysin joskus apua, kun voin huonosti ja ahdisti. He vähättelivät ja sain pärjätä myös kiusaamisen kanssa. Tämä toistui kaksi kertaa ollessani 15 ja myöhemmin lähellä täysi-ikää. Sen jälkeenkin on ollut vaikeaa, mutta tiedän sen, että he eivät ymmärrä ja auta eli jos en jaksa enää niin pitää itse jaksaa silti apua hankkia. Tarkoitan tällä siis sitä, että vanhemmat eivät ole mukana siinä kaikessa mitenkään. En tarkoita sitä, että he voisivat tehdä ihmeitä, mutta en voi siis jakaa mitään mielenterveyteen tai jaksamiseen liittyvää "negatiivista" asiaa heidän kanssaan. Asioista ei voi puhua.
Taidan lähteä huomenna uimaan,jees😀
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taidan lähteä huomenna uimaan,jees😀
Hyi. Mene ulkoiluttamaan kaverisi koiraa. Hänellä on viisi lasta, kolmivuorotyö, opiskelut kesken, aviomies, rakastaja ja remontti käynnissä.
Olen kohdannut samanlaista, tietysti itse aiheutettu tilanne, jossa monta lasta. Siitä en pääse kuitenkaan koskaan yli, että avunpyyntöihini vastattiin ivalla ja välinpitämättömyydellä, näin toimivat sekä oma äiti että miehen vanhemmat. Itse ajattelisin, ettei heikkoa ja maassa makaavaa potkittaisi lisää, mutta näin tosiaan kävi. Minulle sanottiin, että onhan 50-luvullakin pärjätty, ei ollut kodinkoneitakaan, ja tämän kaiken yltäkylläisyyden keskellä sinä et pärjää kolmen lapsen kanssa. Siinä kaikki apu, sanoja jätti vielä kasan tiskiä jälkeensä.
Ja se on irvokasta, miten nämä samat henkilöt ovat itse vailla apua. Täysin härkisti ja häpeilemättä vaaditaan remontteihin auttamaan ja ruokaa laittamaan, ikään kuin menneitä asioita ei olisi tapahtunut. Olen liukunut sinne välinpitämättömyyden puolelle, vaikka syyllisyys ajoittain vaivaakin, en enää ota kantaa heidän vaikeuksiinsa. Vuosikaudet kyllä pesin anopin ikkunoita ja tiskasin siellä vauva kantoliinassa. Mieheni valitettavasti juoksee ja passaa, hän ei kokenut perhearkeakaan niin rasittavana, kun ei juuri kotona ollut. Ihmettelee kylmäkiskoisuuttani yhdessä suvun kanssa.
Välillä tuntuu, ettei kukaan ymmärrä, minua pidetään vaan katkerana ja ilkeänä. No katkera olenkin jollain tapaa, mutta ilkeä en missään tapauksessa. Minulta saavat lähtökohtaisesti apua ja lämpöä kaikki olennot kulkukoirista puliukkoihin, mutta hyväksikäyttäjiksi osoittautuneet eivät koskaan. Jos se tekee ihmisestä pahan, olkoon niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taidan lähteä huomenna uimaan,jees😀
Senkun näkis että sinä mätisäkki uit saati mitään harrastat 😂
Entä jos kaverit menivät toisen kaverin mökille mökkitalkoisiin, jonka olivat jo luvanneet hyvissä ajoin. Kaverin perhe on siellä sisäilmaongelmia paossa, yrittävät selviytyä raha- ja terveysongelmien keskellä ja joutuvat tekemään vanhasta mökistä asuttavan. Pitäisikö se perua, jotta pääsisi auttamaan ap:n perhettä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taidan lähteä huomenna uimaan,jees😀
Hyi. Mene ulkoiluttamaan kaverisi koiraa. Hänellä on viisi lasta, kolmivuorotyö, opiskelut kesken, aviomies, rakastaja ja remontti käynnissä.
Sä kuulostat ilkeältä ihmiseltä, joka ei ole koskaan ponnistellut tai yrittänyt mitään, ei saavuttanut mitään, eikä varsinkaan auta muita.
Vierailija kirjoitti:
Olen kohdannut samanlaista, tietysti itse aiheutettu tilanne, jossa monta lasta. Siitä en pääse kuitenkaan koskaan yli, että avunpyyntöihini vastattiin ivalla ja välinpitämättömyydellä, näin toimivat sekä oma äiti että miehen vanhemmat. Itse ajattelisin, ettei heikkoa ja maassa makaavaa potkittaisi lisää, mutta näin tosiaan kävi. Minulle sanottiin, että onhan 50-luvullakin pärjätty, ei ollut kodinkoneitakaan, ja tämän kaiken yltäkylläisyyden keskellä sinä et pärjää kolmen lapsen kanssa. Siinä kaikki apu, sanoja jätti vielä kasan tiskiä jälkeensä.
Ja se on irvokasta, miten nämä samat henkilöt ovat itse vailla apua. Täysin härkisti ja häpeilemättä vaaditaan remontteihin auttamaan ja ruokaa laittamaan, ikään kuin menneitä asioita ei olisi tapahtunut. Olen liukunut sinne välinpitämättömyyden puolelle, vaikka syyllisyys ajoittain vaivaakin, en enää ota kantaa heidän vaikeuksiinsa. Vuosikaudet kyllä pesin anopin ikkunoita ja tiskasin siellä vauva kantoliinassa. Mieheni valitettavasti juoksee ja passaa, hän ei kokenut perhearkeakaan niin rasittavana, kun ei juuri kotona ollut. Ihmettelee kylmäkiskoisuuttani yhdessä suvun kanssa.
Välillä tuntuu, ettei kukaan ymmärrä, minua pidetään vaan katkerana ja ilkeänä. No katkera olenkin jollain tapaa, mutta ilkeä en missään tapauksessa. Minulta saavat lähtökohtaisesti apua ja lämpöä kaikki olennot kulkukoirista puliukkoihin, mutta hyväksikäyttäjiksi osoittautuneet eivät koskaan. Jos se tekee ihmisestä pahan, olkoon niin.
Eli miehesi ei kantanut vastuuta lapsistaan ja muiden olisi pitänyt auttaa sinua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisillä on niin kiire omien töiden, kotitöiden lastenhoidon, harrastusten, lemmikkien, opiskelujen ja kaikenlaisten menojensa kanssa, että ei siinä mihinkään talkoisiin ehdi ja jaksa lähteä. Jos joskus löytyy aikaa, niin mieluummin tavataan ystäviä mukavissa merkeissä. Harva jaksaa työpäivän päätteeksi vielä tehdä toisen työpäivän ilmaiseksi.
Uskon, että tekin saatte apua, jos oikeasti tarvitsette. Mutta ettehän te edes olleet sairaana? Eikö kyse ollut vain ihan tavallisesta arjesta perheessä, jossa on vieläpä kaksi aikuista? Sitä se on pienten lasten kanssa. Ei noin pieniä vielä viedä leikkimään. Toinen joutuu kyllä koko ajan huolehtimaan lapsista, mutta toinen voi sillä aikaa tehdä muita kotitöitä tai vaikka rakennushommia, jos kerta sellaisen on työkseen ottanut pikkulapsivuosille.
Ap ei ole vastannut siihen, miksi haali noin paljon tekemistä itselleen?
Joku sanoikin että tuo vaikutti turvallisuudentunteeseen. Osalle meistä sitä ei ole ollutkaan koskaan. Mun lapsuus oli turvaton ja mielivaltainen narsisti vanhempana. Saimme selkään ilman syytä milloin vaan narsistia kiukutti, purki olan kiukkunsa lapsiin. Mitään ei voinut ennakoida, vaikka oltiin kaikessa ylikilttejä niin turpaan silti tuli.
Ja aikuisena on tosiaan pitänyt pärjätä yksin aina. Ne harvat kerrat kun hädässä oli pakko pyytää apua johti siihen että apua ei annettu ja siitä sitten tosiaan ilkuttiin ja pilkattiin, vielä siis vuosia jälkeenpäin. Tyyliin ”hah hah muistatko miten typerä olit kun teille tuli vesivahinko ja olisitte tarvinneet yösijaa, hah hah, eipäs annettu sitä apua, ihan oikein”!!’
Kaikesta muustakin on ilkuttu ja nälvitty, keskenmenosta, yt-neukkapotkuista, kosteusvauriosta, tapaturmasta... mitä vaan negatiivista mulle käy niin vanhempani on riemuissaan voitonriemuisena ja oikein täysillä kiusaavat ja ilkkuvat.
Ihan hirveää passiivis-aggresiivisuutta. Oikeastaan jo aktiivis-aggressiivisuutta.
Tällaista on suomessa valtavan paljon. Miehen suvussa myös, monen tuttavan suvussa myös. Vahingoniloa ja ilkeyttä omia lapsia kohtaan. Ja sitä että ihan kiusallaan ei auteta vaikka voisi.
Sitä varmaan ajatellaan, että jos on rahaa uuteen taloon, niin on varmaan rahaa palkata työntekijätkin. Tuntuu vähän köyhien läheisten hyväksikäytöltä, kun rikas pariskunta yrittää teettää ilmaiseksi työt läheisillään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kohdannut samanlaista, tietysti itse aiheutettu tilanne, jossa monta lasta. Siitä en pääse kuitenkaan koskaan yli, että avunpyyntöihini vastattiin ivalla ja välinpitämättömyydellä, näin toimivat sekä oma äiti että miehen vanhemmat. Itse ajattelisin, ettei heikkoa ja maassa makaavaa potkittaisi lisää, mutta näin tosiaan kävi. Minulle sanottiin, että onhan 50-luvullakin pärjätty, ei ollut kodinkoneitakaan, ja tämän kaiken yltäkylläisyyden keskellä sinä et pärjää kolmen lapsen kanssa. Siinä kaikki apu, sanoja jätti vielä kasan tiskiä jälkeensä.
Ja se on irvokasta, miten nämä samat henkilöt ovat itse vailla apua. Täysin härkisti ja häpeilemättä vaaditaan remontteihin auttamaan ja ruokaa laittamaan, ikään kuin menneitä asioita ei olisi tapahtunut. Olen liukunut sinne välinpitämättömyyden puolelle, vaikka syyllisyys ajoittain vaivaakin, en enää ota kantaa heidän vaikeuksiinsa. Vuosikaudet kyllä pesin anopin ikkunoita ja tiskasin siellä vauva kantoliinassa. Mieheni valitettavasti juoksee ja passaa, hän ei kokenut perhearkeakaan niin rasittavana, kun ei juuri kotona ollut. Ihmettelee kylmäkiskoisuuttani yhdessä suvun kanssa.
Välillä tuntuu, ettei kukaan ymmärrä, minua pidetään vaan katkerana ja ilkeänä. No katkera olenkin jollain tapaa, mutta ilkeä en missään tapauksessa. Minulta saavat lähtökohtaisesti apua ja lämpöä kaikki olennot kulkukoirista puliukkoihin, mutta hyväksikäyttäjiksi osoittautuneet eivät koskaan. Jos se tekee ihmisestä pahan, olkoon niin.
Eli miehesi ei kantanut vastuuta lapsistaan ja muiden olisi pitänyt auttaa sinua?
Mies kävi töissä. Yleensä ei ole mahdollista, että molemmat vanhemmat voivat heittäytyä työttömiksi lapsia hoitamaan. Mieheni kantoi vastuuta, mutta ei voinut käsittää millaista on olla suuremmassa vastuussa lapsista.
Ei ollut pakko auttaa, olisi voinut vaikka sanoa, ettei valitettavasti rahkeet riitä, kun on juuri uusi kirjakin kesken. Ja täytyy rientää haravoimaan, niin jätän nämä sotkuni pöytään yliajalla olevan odottajan siivottavaksi. Kirjoitukseni pointti oli ivallisessa suhtautumisessa ja siinä, ettei reagoi mitenkään oman aikuisen lapsen uupumukseen. Ei siis minkäänlaista myötätuntoa, isäni koki päin vastoin, että minun pitää kuunnella hänen murheitaan kun hänen autonsa reistailee, ja oli vailla tietokoneapua jatkuvasti. Hän ei koskaan, ei koskaan vienyt lapsenlapsiaan edes ulos, vaan oli aina saamapuolella. Kun pyysin suoraan, että lapset tykkäisivät käydä ukin kanssa puistossa, isäni kysyi hämmentyneenä, miksi hänen sinne pitäisi lähteä.
Nämä ovat niitä vastauksia, joita toistelen heille itselleen. Miksi minua pidetään silti kylmänä ja ilkeänä, ja heitä ei?
Mulla on vähän päinvastainen tilanne/tunne. Mulla on vaativa työ ja kaksi lasta, mies löytyy kanssa. Mulla on veljen perhe, heillä kaksi pienempää lasta kuin meillä. Se yksi kaveri, jolla on yh:na kaksi lasta. Multa pyydetään lähes joka viikonloppu apua, joko koiran kanssa tai lastenhoitoa tai ruoanlaittoa tai jotain.
Kukaan ei kysy, että voisiko minua auttaa. Nyt tammikuun jälkeen on ollut yksi viikonloppu ns. vapaata, joilloin en ole hoitanut veljeni lapsia tai tämän kaverin lasta.
Jos sanon ei, niin alkaa syyllistäminen. Kuinka he ovat kovilla ja tarvitsevat apua. Kuinka minä jaksan ja teen niin hyvää ruokaa.
Kohta mä en enää jaksa.
Perheen auttaminen 1-2 päivänä vaikeana aikana, versus viinin lipittely kaverin mökillä
Vaikka provohan tämä kommentti oli😁