Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä ollut elämässä koskaan niin tiukkaa tilannetta, että omat voimat loppuu, mutta ne joita luulitte läheisiksenne eivät auta?
28.05.2021 |
Meillä oli puoli vuotta sitten tälläinen tilanne: raskaana, toinen lapsi tytär ihan vauva ja remontoimme taloa. Palkkasimme tietenkin ammattilaiset tekemään. Lisäksi mies kävi töissä, ja teki yksin illat ja yöt ja viikonloput. Minä vastasin lapsista.
Pyysimme pari kertaa läheisiksi luulemiltamme ihmisiltä (sisarukset perheineen ja vanhemmat) apua, mutta saimme aivan karseita vastauksia, eikä kukaan tarjonnut omaehtoisesti apuaan, ei edes 1-2 päiväksi remonttityömaalle, 1-2 päiväksi lastenhoitoapua, ei mitään. Ei sanottu edes että voimia tai tsemppiä teille.
Yritimme kaikkemme. Palkkasimme ammattirakentajat, mutta tekemistä oli silti liikaa, budjetti ylittyi, tuli jotain odottamattomia vaikeuksia.
Yritimme löytää edes lapselle leikkipaikkaa tai kaveria edes pari kertaa viikossa, huonoin tuloksin, aina vedottiin mm koronaan ettei voi tulla edes puistoon, tai perhe ei voineet tulla kotiimme koskaan katsomaan serkkua/ lapsenlasta...
Minulle tuli paniikkihäiriön oireita. Rintaa puristi, ja tämä välinpitämättömyys meitä kohtaan sattui ja loukkasi. Mies oli aivan loppu, täydellisen poikki. Itkimme yhdessä ja toivoimme vain ettei toinen sairastu.
Miehen yksi ystävä auttoi, mutta samaan aikaan hänen puolisonsa halveksi.
Miehen sisaruksen perhe sanoi, että eivät voi auttaa, koska heillä on itselläänkin lapsi.. Eivät koko aikana kutsuneet lastamme edes heille leikkimään. Vaikka eivät voineet auttaa rakennustyössä, niin samaan aikaan tekivät retkiä hotelleihin, illallisille ja toisten mökeille, ties mihin. Seurasimme kummastuneena.
Kun budjetti oli ylitetty useamman kerran, ja tuli eteen yllätystilanne työmaalla, minun sisarus vastasi oikein vittumaisesti ja ivallisesti ”palkatkaa työmiehet. Kannattaako siellä yksin raapia” ja kukaan aikuinen ihminen (4 kpl) minun lapsuudenperheestä tai heidän puolisot eivät tulleet auttamaan.
Purskahdimme itkuun näiden kommenttien edessä. Olemme mm. kaikkien sisarustemme lasten kummeja. Tavallisia, auttavaisia ihmisiä itse. Olemme ottaneet heidän lapsiaan meille pitkiksi ajoiksi hoitoon, ja menneet vastavuoroisesti heille.
Emme ole kunnolla toipuneet tästä ”läheisten” toiminnasta vieläkään.
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Miten suhtautua tälläisiin ihmisiin jatkossa?
Mielessä on käynyt, ettei haluaisi mennä enää heille esim heidän juhliinsa jatkossa, kun vuoden aikana ei löytynyt 1 päivää, että he voisivat auttaa ja nähdä ahtaan tilanteemme.
Mielessä on myös käynyt, ettemme ikinä koskaan halua tälläisiä ihmisiä tänne uuteen taloomme edes kylään. Hehän eivät tulleet edes silloin, kun suoraan pyysimme...
💔💔💔
Kommentit (275)
On kokemusta. Se aiheutti ongelmia pitemmäksi aikaa, koska turvallisuudentunteeni katosi, kun tajusin ettei minulla olekaan mitään turvaverkkoa ympärillä. Kärsin sen jälkeen vuosia ahdistuksesta, joka aiheutti myös muita vaikeuksia. Eli vastoinkäymisistä, jotka olivat alunperin suhteellisen pieniä, syntyi melkoinen kierre ja vasta nyt 15 vuoden jälkeen tuntuu, että elämäni on ehkä menossa parempaan suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olette ihan normaaleja ihmisiä jne. niin ei kuulosta terveeltä. Ihan ensiksi lopettaisin auttamasta muita. Keskittyisin niihin ihmisiin joiden kanssa vastavuoroisuus toimii.
En usko, että teidän kohdallanne on kyse tästä, mutta tunnen erään pariskunnan samanlaisessa tilanteessa, ja heillä kävi noin koska olivat vaan vuosien varrella olleet aivan sietämättömiä todella montaa eri ihmistä kohtaan. He hankkivat lapsia / taloja ja olin alkuun tosi onnellinen heidän puolestaan. Mutta sitten huomasin että minä ja kaikki muutkin oltiin koko ajan etenkin vaimon oman päänsisäisen mielenmaiseman materiaalia; kun joku ei tullut kylään, oli se joku kateellinen. Jos joku meni naimisiin hienosti, niin se oli selkeä osoitus lapsellisuudesta ja epäkypsyydestä. Kaikki mitä he tekivät marssitettiin meidän silmillemme asioina, jotka mekin vielä joskus voimme saada. Eikö olekin kivan kuuloista? Että menet kylään vain kuullaksesi, että sun elämä on vailinnaista ja keskeneräistä tähän kuningaspariin nähden. Oi miten ihmeellinen asia onkaan omakotitalo! Kukaan ei ole sellaisessa koskaan ennen häntä asunut!
Ja ollaan kaikki muut ihan normaaleissa ja hyvissä väleissä muiden, esim. omakotitaloissa asuvien perheellisten ihmisten kanssa. Nää ei ole muille asioita jotka on edes puheenaiheita muiden kuin heidän kanssa. Vaan normaalielämää. Mutta siellä ollaan mittatikuilla heidän alapuolellaan ja se tuodaan esiin jatkuvasti. Ja jos käy niin ikävästi että jollain alkaa mennä heitä paremmin niin saa tosiaan kuulla ilkeää puhetta noista ihmisistä. Mietin vaan mitä minusta puhutaan...
No, sitten kun heillä tuli ongelmia ja olis kaivannut apua niin en vaan itse pystynyt mennä sinne arvosteltavaksi ja mollattavaksi. Sitä niitti mitä kylvi, toivon todella että he jotenkn pystyivät näkemään että täydellisiä ei kukaan koe tarvetta auttaa.
Jos maksaa potut pottuina, niin onko se kostamista? Niin metsä vastaa jne.
Auttamisessa oon laittanut etusijalle ne ihmiset, joille on tullut yllättäviä vastoinkäymisiä (sairautta, kuolemaa ym.)
Ehkä en oo niin osannut suhtautua ihmisiin, jotka on haalineet projekteja yli omien rahkeiden.
No elämä on valintoja. Jokaisen on tehtävä vain sellainen määrä minkä pystyy itse kantamaan. Ei toisten apuun voi luottaa. Ei meilläkään mitään apua ole oikeastaan koskaan ollut, mutta se on oikeastaan aivan sama enää. Joskus se otti päähän, mutta enää en jaksa välittää. Olen järjestellyt elämäni niin, että kykenen hoitamaan kaiken itse. Lapset, kodin ja työni. Tämä on johtanut jonkin asteiseen vähävaraisuuteen, koska en pysty käymään kokoaikatyössä. Rahaa on kuitenkin peruselämiseen. Yksinäisyyskään ei oikeastaan haittaa mua, mutta lapset hieman surettaa. Heistä tulee samanlaisia, koska sukua ei ole. Olen yrittänyt kasvattaa heistä vahvoja, jotta selviäisivät myös omillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oliko remontti pakollinen? Sisäilmaongelmia, vuotava katto tms.
Vai halusitteko jotain, mikä ei ollut välttämätöntä tehdä just silloin, kun esikoinen pieni ja odotit toista?
Minäkin luulin, että kyseessä on sairaus tms.
Tunnen myös erään perheen, joka rakennutti Espooseen hienon omakotitalon talkootyönä.
No, palkaksi nämä kaverit, jotka antoivat ilmaisen työpanoksen, eivät saaneet edes kutsua tupareihin tai muuteenkaan kyläilemään.
Ja kahden vuoden jälkeen perhe myi talonsa aika kivalla voitolla. Eikä tietenkään siinäkään vaiheessa näitä talkooporukoita muistettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ikävä tilanne, elämässä tulee tilanteita joissa läheisistä paljastuu kaikenlaista esim etteivät välitä yhtään tai kantavat salaa kaunaa. korona ja sairastumiset näyttää läheisistä uusia puolia.
keskittyisin niihin ihmisiin, jotka ovat vastavuoroisia eli auttavat ja itse auttaisin myös heitä. jos joku naureskelee ,kun on ihminen hädäs, niin hyvä et selvisi ,että ei ole ystävä niin voi vähentää kanssakäymistä. toisaalta hyvä ,et selviää ketä läheisistä on sydämmellinen ihminen ja ketä valeystävä.
onneksi ap.n mies oli tukena.
Vierailija kirjoitti:
Auttamisessa oon laittanut etusijalle ne ihmiset, joille on tullut yllättäviä vastoinkäymisiä (sairautta, kuolemaa ym.)
Ehkä en oo niin osannut suhtautua ihmisiin, jotka on haalineet projekteja yli omien rahkeiden.
Siis tämä. Tottakai autan jos joku sairastuu tai jää auton alle tai vast. Mutta se että joku on vapaaehtoisesti päättynyt rakentaa talon pienten lasten kanssa ja sitten itkee apuani ja syyllistää jos käyn lomalla reissussa....? Öh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löin liinat kiinni henkilön kanssa, joka oli toistuvasti eli useita kertoja vuodessa vailla jotain jeesiä ja periaatteena, että minä liikun jotta hänen ei tarvitse, mutta vastaavasti kymmenen vuoden aikana tasan kolme kertaa, kun apua olisin oikeasti tarvinnut, niin hän kieltäytyi saman tien. Ja nämä apupyynnöt oli oikeasti lähes hätätilanteita. Mutta eivät silti mitään pelastuspalvelun vastuulle kuuluvia.
Vierailija kirjoitti:
No voihan heillä itselläkin olla ongelmia jaksamisessa. Mulla oli yhteen väliin tosi vaikeaa, mutta en siitä kellekään puhunut, mutta onneksi kukaan ei apua pyytänyt tuolloin.
Miksei sitä sitten voi sanoa suoraan, mistä kiikastaa, eikä niin kuin ainakin ap:n tapauksessa, aletaan vinoilemaan siihen päälle? Aina ihmetellyt muissa ap:n kuvailemaa käytöstä, vaikka mitään ei olisi alunperin näille ikäville ihmisille tehnyt.
Itse kipuilen vastaavankaltaisessa tilanteessa, mutta olen kuitenkin sellainen, etten viitsi ihan samalla lailla toimia, mitä itselleni on tehty, ylipäänsäkään, tai kostaa jotenkin asiaa. Itselläni on siis sellainen ratkaisematon tilanne erään tahon kanssa, ja nekin, jotka ehkä voisivat niissä asioissa auttaa (myös ne, joilla on kokemusta tai ammattitaitoa asioista), kieltäytyvät siitä kuitenkin. Toisten kohdalla ymmärrän tämän, mutta en kaikkien. Läheiset eivät myöskään auta juuri tietyissä asioissa, joissain asioissa kuitenkin, mutta se apu ei kuitenkaan ratkaise tilannetta. Näinpä sitä sitten pyöritään paikallaan ja ihmetellään ihmisiä. Niistä ihmisistä kuitenkin kiitollinen, joilta keskusteluapua saanut, tai muutakin apua, vaikka vajavaista ollutkin, mutta eihän pelkkä keskustelu kuitenkaan asioita paranna välttämättä. Tekoja se vaatisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmettelen kyllä suuresti jos pyytäessä ei saa apua. Ihmisillä on yleensä iso kynnys pyytää apua.
Itse olen tosi huono pyytämään apua mutta annan apua hyvin mielelläni.
Meillä oli tilanne noin 10 vuotta sitten että rakennettiin (töihin liittyvää, ei taloa) ja oli 3 alle 5 vuotiasta lasta. Tein töitä arjet ja ylitöitä viikonloput (raksalla) peräkkäin 54 viikonloppua. Siinä pyöriteltiin lapset ja mummo auttoi minkä pystyi. Päivisin lapset oli hoidossa. Hommat alkoi kaatumaan itsestä riippumattomista syistä, molemmat sairastuttiin ai-sairauksiin, talosta löytyi iso kosteusvaurio, mummo ja muu sukulainen menehtyi, oli saattohoitoa, kaksi lapsista sai diagnoosin, raha asiat kaatui päälle, terveys veteli viimeisiään, ajettiin hirvikolari ja mitähän kaikkea. Raksalla oli työmiehiä mutta itse piti tehdä myös paljon.
En edes muista paljon mitään noista ajoista, pikkuhiljaa kaikesta mistä voi toipua niin toivuttiin ja selvittiin. Tukiverkkoja ei ole ollut, mummo oli ainoa silloin aikoinaan.
Joskus elämä laittaa uskomattoman tiukalle. Meillä oli aivan älytön tahtotila päällä, puhallettiin yhteen hiileen, päätettiin pärjätä. Se valtava uupumus kaikesta iski päälle vasta kun asiat alkoi helpottamaan.
Minä olisin tietysti maksanut läheiselle hänen ammattiinsa kuuluvasta työstä, mutta toki toivoin että esim. olisi jotain alennusta voinut antaa, kuten matkakuluista tms. joita nuo yleensä laskuttavat erikseen.
Sain kuulla että apua on turha odottaa, saan hankkia työn muualta. Aika kamalaa, kun lisäksi tietysti se etten tiedä keneen voisi luottaa kuten läheiseen. Ja jokin suunnitteluapukin olisi ollut eteenpäin.
Siis selväksi tuli ettei minulla ole läheistä perhettä.
Tätä se on nykyaika. Ja minä kun aikoinaan yritin hoitaa ja huolehtia kuin omasta jälkikasvusta. Siinä on kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuommoistahan se on että osaa käytetään hyväksi kun ovat hyväntahtoisia ja sitten muut kateelliset eivät halua olla mitenkään vastavuoroisia ja oikeastaan haluavat hankaloittaa ja panna kapuloita rattaisiin niikn paljon kuin voivat. On todella tuttua tuommoinen. Kun koimme tuollaista vastaavaa niin lopetimme itse ihan kokonaan muiden auttamisen. Tuemme puhumalla emme mitenkään muuten. Alulsi oli suoria pyyntöjä että nyt tarvitaan semmoista ja tämmöistä apua ja ihmetystä kun ei tullakaan auttamaan kun olettehan te aina ennen. Niinpä mutta ei enää. On ollut huvittavaa kuunnella kenelle ovat milloinkin joutuneet maksamaan mistäkin avusta. Nykyåän meitä ei enää kyselläkään eli meni perille.
Vierailija kirjoitti:
Jos olette ihan normaaleja ihmisiä jne. niin ei kuulosta terveeltä. Ihan ensiksi lopettaisin auttamasta muita. Keskittyisin niihin ihmisiin joiden kanssa vastavuoroisuus toimii.
En usko, että teidän kohdallanne on kyse tästä, mutta tunnen erään pariskunnan samanlaisessa tilanteessa, ja heillä kävi noin koska olivat vaan vuosien varrella olleet aivan sietämättömiä todella montaa eri ihmistä kohtaan. He hankkivat lapsia / taloja ja olin alkuun tosi onnellinen heidän puolestaan. Mutta sitten huomasin että minä ja kaikki muutkin oltiin koko ajan etenkin vaimon oman päänsisäisen mielenmaiseman materiaalia; kun joku ei tullut kylään, oli se joku kateellinen. Jos joku meni naimisiin hienosti, niin se oli selkeä osoitus lapsellisuudesta ja epäkypsyydestä. Kaikki mitä he tekivät marssitettiin meidän silmillemme asioina, jotka mekin vielä joskus voimme saada. Eikö olekin kivan kuuloista? Että menet kylään vain kuullaksesi, että sun elämä on vailinnaista ja keskeneräistä tähän kuningaspariin nähden. Oi miten ihmeellinen asia onkaan omakotitalo! Kukaan ei ole sellaisessa koskaan ennen häntä asunut!
Ja ollaan kaikki muut ihan normaaleissa ja hyvissä väleissä muiden, esim. omakotitaloissa asuvien perheellisten ihmisten kanssa. Nää ei ole muille asioita jotka on edes puheenaiheita muiden kuin heidän kanssa. Vaan normaalielämää. Mutta siellä ollaan mittatikuilla heidän alapuolellaan ja se tuodaan esiin jatkuvasti. Ja jos käy niin ikävästi että jollain alkaa mennä heitä paremmin niin saa tosiaan kuulla ilkeää puhetta noista ihmisistä. Mietin vaan mitä minusta puhutaan...
No, sitten kun heillä tuli ongelmia ja olis kaivannut apua niin en vaan itse pystynyt mennä sinne arvosteltavaksi ja mollattavaksi. Sitä niitti mitä kylvi, toivon todella että he jotenkn pystyivät näkemään että täydellisiä ei kukaan koe tarvetta auttaa.
Mistähän löytäisi sellaisia ihmisiä, joiden kanssa vastavuoroisuus toimii? Itse en ainakaan ole sellaisia kohdannut. Vaikea uskoa edes niiden olemassaoloon.
Meillä on talkookutsu kesäkuulle kolmeksi päiväksi - olemme varanneet vapaapäivän ja käytämme viikonlopun. Tarvitsemme itse syksyllä vastaavaa apua. Talkooväkeen ei ole laskettu kesäkuun talkooisäntiä. Jos he tulisivat, kuulisimme koko loppuelämämme talkoista ja niihin kuluneesta ajasta, joka olisi pilannut heidän tämän vuotensa ja todennäköisesti ainakin viisi seuraavaa vuotta. Valitettavasti sukuaan ei voi valita - suvusta pitää nauttia itselleen sopivina kerta-annoksina ja vastavuoroisuuden odottaminen on turhaa.
Vierailija kirjoitti:
Tätäkin ketjua lukiessa ihan ihmetyttää miten kylmiä, tunteettomia ja epäkypsiä kommentteja. Aivan kuin avun tarvitsemisessa olisi jotakin todella sairasta tai halveksittavaa. Mikä siinä niin kamalan pahaa on??
Ja tuo jälkiviisastelu "olisitte miettineet etukäteen". Nyt käsi sydämelle. Meneekö teidän elämässä kaikki ihan todellakin juuri suunnitellusti ilman yllättäviä ongelmia?
Onko silloinkin hampaat irvessä vain kestettävä yksin ja katsottava kun läheiset kääntää selän?
❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️
Nimenomaan
Influenssa v. 2016. Mies oli sairaalassa ja minä aivan järkyttävän kipeä. Kukaan ei tietenkään uskaltanut tulla hakemaan tautia eli auttamaan. Minunki olisi pitänyt lähteä sairaalaan, mutta ajattelin pahasti sairastavia lapsia. Se oli virhe. Lopulta mut oli viety ambulanssilla sairaalaan ja lapset myös. Oltiin koko perhe siellä eristysosastolla mut eri huoneissa. Mies oli tehohoidossa ja kotiutui vasta keväällä kuntoutusjakson jälkeen. Jälkeenpäin kuulin että siellä oli kuollut potilaita.
Vaikka olinkin kotona, arjen pyörittäminen influenssatoipilaana oli raskasta. Samalla huoli miehen tilasta, kun lääkäri ei osannut sanoa miten käy.
Sairaalassa sanottiin että influenssaperhe voi saada apua. En tiennyt.
Vierailija kirjoitti:
Täh? Heidän olisi pitänyt sysätä omat kiireensä ja elämänsä syrjään ja tulla auttamaan teitä rakentamaan teidän taloa? Tai jättää omat lomat ja reissut käyttämättä ja vahtia teidän lasta....?
Minusta ei olisi ollut kohtuutonta, että yhtenä päivänä vuodesta olisi voinut olla apuna. Mutta toki lomat ja reissut vaativat palautumista, ei sitä kaikkeen pysty.
Onneksi on näitä kaikkivoipaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan tarvitse keneltäkään mitään, niin ei tarvitse myöskään sitten itse apua tarjota. Omassa ystäväpiirissäni kuolemattomat ovat vähissä, ja aina jeesataan, kun omilta hommilta pystytään. Yleensä on ainakin yhtenä päivänä vuodessa pystytty.
Ikävää, että ette saaneet apua mutta jo lähtökohtaisesti ajoitte itse itsenne ahdinkoon aloittamalla lapsiperheen ruuhkavuosissa isoa remonttiprojektia johon ei selvästi rahatkaan riittäneet. Ja onhan se myös totta, että muilla on omatkin perheet, työt ja huolet ja saattaa ärsyttää jos toiset ovat tehneet selkeästi huonoa elämänhallintaa osoittavan remonttipäätöksen ja sitten ollaan jatkuvasti apua vailla.