Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä ollut elämässä koskaan niin tiukkaa tilannetta, että omat voimat loppuu, mutta ne joita luulitte läheisiksenne eivät auta?
28.05.2021 |
Meillä oli puoli vuotta sitten tälläinen tilanne: raskaana, toinen lapsi tytär ihan vauva ja remontoimme taloa. Palkkasimme tietenkin ammattilaiset tekemään. Lisäksi mies kävi töissä, ja teki yksin illat ja yöt ja viikonloput. Minä vastasin lapsista.
Pyysimme pari kertaa läheisiksi luulemiltamme ihmisiltä (sisarukset perheineen ja vanhemmat) apua, mutta saimme aivan karseita vastauksia, eikä kukaan tarjonnut omaehtoisesti apuaan, ei edes 1-2 päiväksi remonttityömaalle, 1-2 päiväksi lastenhoitoapua, ei mitään. Ei sanottu edes että voimia tai tsemppiä teille.
Yritimme kaikkemme. Palkkasimme ammattirakentajat, mutta tekemistä oli silti liikaa, budjetti ylittyi, tuli jotain odottamattomia vaikeuksia.
Yritimme löytää edes lapselle leikkipaikkaa tai kaveria edes pari kertaa viikossa, huonoin tuloksin, aina vedottiin mm koronaan ettei voi tulla edes puistoon, tai perhe ei voineet tulla kotiimme koskaan katsomaan serkkua/ lapsenlasta...
Minulle tuli paniikkihäiriön oireita. Rintaa puristi, ja tämä välinpitämättömyys meitä kohtaan sattui ja loukkasi. Mies oli aivan loppu, täydellisen poikki. Itkimme yhdessä ja toivoimme vain ettei toinen sairastu.
Miehen yksi ystävä auttoi, mutta samaan aikaan hänen puolisonsa halveksi.
Miehen sisaruksen perhe sanoi, että eivät voi auttaa, koska heillä on itselläänkin lapsi.. Eivät koko aikana kutsuneet lastamme edes heille leikkimään. Vaikka eivät voineet auttaa rakennustyössä, niin samaan aikaan tekivät retkiä hotelleihin, illallisille ja toisten mökeille, ties mihin. Seurasimme kummastuneena.
Kun budjetti oli ylitetty useamman kerran, ja tuli eteen yllätystilanne työmaalla, minun sisarus vastasi oikein vittumaisesti ja ivallisesti ”palkatkaa työmiehet. Kannattaako siellä yksin raapia” ja kukaan aikuinen ihminen (4 kpl) minun lapsuudenperheestä tai heidän puolisot eivät tulleet auttamaan.
Purskahdimme itkuun näiden kommenttien edessä. Olemme mm. kaikkien sisarustemme lasten kummeja. Tavallisia, auttavaisia ihmisiä itse. Olemme ottaneet heidän lapsiaan meille pitkiksi ajoiksi hoitoon, ja menneet vastavuoroisesti heille.
Emme ole kunnolla toipuneet tästä ”läheisten” toiminnasta vieläkään.
Mikään, ei mikään elämässä ole tuntunut näin pahalta ja hirveältä. Että läheinen näkee kun ponnistelet äärirajoilla, ja pyydät apua niin tulee vain ivallista naureskelua ja ei vain auteta edes toivottamalla jaksamista.
Miten suhtautua tälläisiin ihmisiin jatkossa?
Mielessä on käynyt, ettei haluaisi mennä enää heille esim heidän juhliinsa jatkossa, kun vuoden aikana ei löytynyt 1 päivää, että he voisivat auttaa ja nähdä ahtaan tilanteemme.
Mielessä on myös käynyt, ettemme ikinä koskaan halua tälläisiä ihmisiä tänne uuteen taloomme edes kylään. Hehän eivät tulleet edes silloin, kun suoraan pyysimme...
💔💔💔
Kommentit (275)
Vierailija kirjoitti:
”Vaikka eivät voineet auttaa rakennustyössä, niin samaan aikaan tekivät retkiä hotelleihin, illallisille ja toisten mökeille, ties mihin. Seurasimme kummastuneena.”
Tämä meni jo vähän överiksi, olisi ollut uskottavampi tarina ilman tätä lausetta. Ensi provossa sitten paremmin mietityt yksityiskohdat! 👍
Mikä sua tässä ihmetyttää?
Jotkut on kasvatettu niin, että omaa perhettä ja läheisiä pitää auttaa. Me olemme auttavaisia, ja kasvatamme omat lapset myös näin.
Jotkut taas kieltäytyvät ja sanovat, etteivät pääse auttamaan, mutta samaan aikaan pääsevät muihin paikkoihin, kuten Apn sisaret menivät mieluummin kaverin mökille, kuin auttamaan Apn perhettä edes yhtenä päivänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa kateudelta. Muistutan muuten, että Mannerheimin lastensuojeluliitto tarjoaa lastenhoitoapua.
Jos tietäisin missä asutte ja en olisi pitkän matkan päässä, auttaisin teitä. Hoitaisin lapsia tai tekisin sen minkä osaisin rakennustyömaallanne.
Niin, olen ollut itsekin tilanteessa, jossa kaikki sisarukseni kieltäytyivät auttamasta minua, kun henkinen kuormitus ylitti kantokykyni.
Suomessa on paljon tällaista. Ehkä se on kateutta, vahingoniloa, passiivisaggressiivisuutta tai ihan vain kylmyyttä. Ap teki tietenkin itsekin virhearvion kun yritti kaikkea samaan aikaan, mutta kyllä minusta kaikkein lähimpien silti pitäisi tulla avuksi. Itsekin olen kokenut tämän, että ei ole rahaa ruokaan, mutta hyvätuloinen isäni, jolla olisi varaa antaa vaikka satku, antaa kympin pitkin hampain, valittaen miten auton huoltoon meni taas tonni. Se, miten jotkut vanhemmat maksavat lapsilleen auton ja asunnon, on kokonaan vierasta minulle.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kateudelta. Muistutan muuten, että Mannerheimin lastensuojeluliitto tarjoaa lastenhoitoapua.
Jos tietäisin missä asutte ja en olisi pitkän matkan päässä, auttaisin teitä. Hoitaisin lapsia tai tekisin sen minkä osaisin rakennustyömaallanne.
Niin, olen ollut itsekin tilanteessa, jossa kaikki sisarukseni kieltäytyivät auttamasta minua, kun henkinen kuormitus ylitti kantokykyni.
❤️❤️
Kiitos siis tämä voimaannuttaa niin paljon edes lukea nämä sun sanat.
Kiitos!
Miten itse selvisit vastaavasta tilanteesta?
Miten suhtauduit jatkossa sisaruksiisi?
Semmone tämmöne kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis olisitte halunneet lastenhoitoapua? Nyt korona-aikaan on kehotettu että ei pyydettäisi sellaista iso-vanhemmilta.
Olette varmaan tosi nuoria kun alatte taloa rakentamaan kun on vauva ja toinen tulossa. Tällaiset asiat kannattaisi harkita tarkemmin.
siis ei v*tti mikä kommentti?????? Korona olis pitäny ennustaa???? Toisen lapsen tuleminen ei välttämättä ole suunniteltu, mutta haluttu??? Välillä oikeen tekee pahaa tämä "olsiit ajatellut etukäteen" kommentit.
Oletko ehkäisystä kuullut? Aika harvoin se pettää, jos sitä käyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole ollut tilannetta, että voimat loppuis. Eikä tartte auttaa.
Niillä läheisillä voi hyvinkin olla itsellä voimat loppu tai oma arki täynnä haasteita. Niin se nyt vaan yleensä elämässä menee ettei muiden avun varaan kannata laskea. Jokaisella on olan arjen pyörittämisen kanssa riittävästi töitä. Toiset myös odottavat sitä apua enemmän kuin toiset jotka eivät koskaan pyydä mitään vaikka tarvetta olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätäkin ketjua lukiessa ihan ihmetyttää miten kylmiä, tunteettomia ja epäkypsiä kommentteja. Aivan kuin avun tarvitsemisessa olisi jotakin todella sairasta tai halveksittavaa. Mikä siinä niin kamalan pahaa on??
Ja tuo jälkiviisastelu "olisitte miettineet etukäteen". Nyt käsi sydämelle. Meneekö teidän elämässä kaikki ihan todellakin juuri suunnitellusti ilman yllättäviä ongelmia?
Onko silloinkin hampaat irvessä vain kestettävä yksin ja katsottava kun läheiset kääntää selän?
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt avautua pitkäaikaisille ystävilleni parisuhteessani olevista ongelmista joiden kanssa olen aivan hukassa. Olen yrittänyt kertoa puolisoni lyttäävän minua henkisesti, ja että en tiedä mitä tehdä. Ystäväni vaihtavat kummallisesti puheenaihetta ja vitsailevat jostain kinastelusta kotitöissä. Ilmeisesti heille on tärkeämpää pitää kaveriporukka koossa sillä puolisoni on nykyään heidän puolisonsa ystävä.
Tunnen olevani hylätty ja sivuutettu, ja pitkä ystävyys heidän kanssaan on ohentunut pintapuoliseksi. Olisi tarve puhua ja miettiä, mutta en tiedä kenelle.
Kaksi neuvoa, joilla alat voimaan paremmin: jätä se mies, ja nuo eivät ole sun ystäviä. Et tarvitse kumpiakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on paljon tällaista. Ehkä se on kateutta, vahingoniloa, passiivisaggressiivisuutta tai ihan vain kylmyyttä. Ap teki tietenkin itsekin virhearvion kun yritti kaikkea samaan aikaan, mutta kyllä minusta kaikkein lähimpien silti pitäisi tulla avuksi. Itsekin olen kokenut tämän, että ei ole rahaa ruokaan, mutta hyvätuloinen isäni, jolla olisi varaa antaa vaikka satku, antaa kympin pitkin hampain, valittaen miten auton huoltoon meni taas tonni. Se, miten jotkut vanhemmat maksavat lapsilleen auton ja asunnon, on kokonaan vierasta minulle.
Tässä on myös kääntöpuolena että samassa perheessä se yksi saattaa jatkuvasti olla apua vailla ja muut eivät pyydä mitään. Miksi yhden pitää aina saada apua.
Ei tullut apua, ei edes henkistä. Sen sijaan mietittiin ihan ääneen, että mihinkähän sinä tyttörukka menet asumaan, ei taida olla mitään hätämajoitusta tässä kaupungissa. Silloin mietin, että veri ei ole vettä sakeampaa ja äiti ei ole aina äiti, ttu pidä tunkkis. Kehtasi vielä ihmetellä, kun en jouluna laittanut postikorttia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo on yllättävän tavallista. Menetin vuoden sisällä molemmat vanhempani ja lapset isovanhempansa ja lisäksi sisareni sairastui vakavasti. Puolisoni (Nyt ex) mielestä asiat ei kuulunu hänelle mitenkään. Ihmetteli miten vetistelen ja roikun kiinni menneessä, kun en kuitenkaan voi niille mitään, semmoinen oli kuulemma typerää ja epädynaamista. Järkytyin aika lailla että elämäni merkityksellisin ja läheisin ihminen suhtautui noin eikä ylipäätään tarjonnut mitään tukea. Isän pesänselvitys ja perukirjoitus oli sotkuisia ja vei aikaa ja voimia ja jouduin usein matkustamaan isä- ja äitivainajan kotikaupunkiin. Mies piti sitä turhana työnä ja moitti sekaantumisesta toisten asioihin kun olisi ollut tärkeämpää olla kotona.
Yök mikä tyyppi!! Onneksi ex
Olen sairastunut vakavasti kaksi kertaa viimeisen 15 v aikana.
Kummallakaan kerralla vanhempani eivät tulleet edes tapaamaan minua. Eläkkeellä oleva äitini soitti ja erikseen varmisti, että en varmastikaan tarvitse mitään apua, kun kotiudun sairaalasta.
No. Enpä ole minäkään erityisen hanakka menemään heidän luokseen jeesaamaan, vaikka lumityöt kuulemma ottavat nykyään voimille ja siivoaminenkin on vaivalloista.
Jos kansaneläkkeellä elävä koskaan työelämässä ollut äitini jää leskeksi ja on rahallisen avun tarpeessa, niin turha tulla tukea kyselemään. Vastaus on valmiina: "Jokainen tulee toimeen omillaan".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo kuitenkin eroaa tilanteesta, että olisitte joutuneet suunnittelematta ja yllättäen hätään.
Siis tietoisesti teitte lapset peräkanaa ja aloititte samaan aikaan remontin.
Ymmärrän myös sen, että koronapandemian aikaan varotaan tapaamisia.
Mutta toki pitää auttaa aina, jos voi.
Vierailija kirjoitti:
Tätäkin ketjua lukiessa ihan ihmetyttää miten kylmiä, tunteettomia ja epäkypsiä kommentteja. Aivan kuin avun tarvitsemisessa olisi jotakin todella sairasta tai halveksittavaa. Mikä siinä niin kamalan pahaa on??
Ja tuo jälkiviisastelu "olisitte miettineet etukäteen". Nyt käsi sydämelle. Meneekö teidän elämässä kaikki ihan todellakin juuri suunnitellusti ilman yllättäviä ongelmia?
Onko silloinkin hampaat irvessä vain kestettävä yksin ja katsottava kun läheiset kääntää selän?
Ei ole mennyt. Ja juuri siksi asioissa, joita voi suunnitella, en ehdoin tahdoin vetäisi itseäni noin tiukille eli tekisi tietoisesti valintoja, joiden tietää vaativan paljon voimia.
Vierailija kirjoitti:
Olen sairastunut vakavasti kaksi kertaa viimeisen 15 v aikana.
Kummallakaan kerralla vanhempani eivät tulleet edes tapaamaan minua. Eläkkeellä oleva äitini soitti ja erikseen varmisti, että en varmastikaan tarvitse mitään apua, kun kotiudun sairaalasta.
No. Enpä ole minäkään erityisen hanakka menemään heidän luokseen jeesaamaan, vaikka lumityöt kuulemma ottavat nykyään voimille ja siivoaminenkin on vaivalloista.
Jos kansaneläkkeellä elävä koskaan työelämässä ollut äitini jää leskeksi ja on rahallisen avun tarpeessa, niin turha tulla tukea kyselemään. Vastaus on valmiina: "Jokainen tulee toimeen omillaan".
Kosto on ilkeää.
Vierailija kirjoitti:
Siis olisitte halunneet lastenhoitoapua? Nyt korona-aikaan on kehotettu että ei pyydettäisi sellaista iso-vanhemmilta.
Olette varmaan tosi nuoria kun alatte taloa rakentamaan kun on vauva ja toinen tulossa. Tällaiset asiat kannattaisi harkita tarkemmin.
Tämä korona-aika on ollut hyvin poikkeuksellista. Ihmiset ovat muutenkin väsyneitä, kun ei voi elää normaalisti. Ei sitä sukulaisapuakaan silloin helposti tarjoa, kun oman perheen ulkopuolella olevien ihmisten tapaamista neuvotaan välttämään.
Täh? Heidän olisi pitänyt sysätä omat kiireensä ja elämänsä syrjään ja tulla auttamaan teitä rakentamaan teidän taloa? Tai jättää omat lomat ja reissut käyttämättä ja vahtia teidän lasta....?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt avautua pitkäaikaisille ystävilleni parisuhteessani olevista ongelmista joiden kanssa olen aivan hukassa. Olen yrittänyt kertoa puolisoni lyttäävän minua henkisesti, ja että en tiedä mitä tehdä. Ystäväni vaihtavat kummallisesti puheenaihetta ja vitsailevat jostain kinastelusta kotitöissä. Ilmeisesti heille on tärkeämpää pitää kaveriporukka koossa sillä puolisoni on nykyään heidän puolisonsa ystävä.
Tunnen olevani hylätty ja sivuutettu, ja pitkä ystävyys heidän kanssaan on ohentunut pintapuoliseksi. Olisi tarve puhua ja miettiä, mutta en tiedä kenelle.
Kaksi neuvoa, joilla alat voimaan paremmin: jätä se mies, ja nuo eivät ole sun ystäviä. Et tarvitse kumpiakaan.
Parisuhteen ongelmista eivät kaikki halua kertoa, koska itse on sen puolison valinnut. Sitä niin kuin hävetään, kun ei ole paremmin onnistuttu puolison valinnassa. Ja nykyään on kuitenkin aika helppo erota.
Jos haluaa pysyä yhdessä, voi hakeutua pariterapiaan tai parisuhdekursseille tai jotenkin muuten yrittää kohentaa tilannetta.
Tuo on yllättävän tavallista. Menetin vuoden sisällä molemmat vanhempani ja lapset isovanhempansa ja lisäksi sisareni sairastui vakavasti. Puolisoni (Nyt ex) mielestä asiat ei kuulunu hänelle mitenkään. Ihmetteli miten vetistelen ja roikun kiinni menneessä, kun en kuitenkaan voi niille mitään, semmoinen oli kuulemma typerää ja epädynaamista. Järkytyin aika lailla että elämäni merkityksellisin ja läheisin ihminen suhtautui noin eikä ylipäätään tarjonnut mitään tukea. Isän pesänselvitys ja perukirjoitus oli sotkuisia ja vei aikaa ja voimia ja jouduin usein matkustamaan isä- ja äitivainajan kotikaupunkiin. Mies piti sitä turhana työnä ja moitti sekaantumisesta toisten asioihin kun olisi ollut tärkeämpää olla kotona.