Naisporukassa ulkopuoliseksi jääminen, kokemuksia?

Mulle kävi jossain kohtaa joukkueen sisäisissä kaveriporukoissa sama homma, kun lähimmät kaksi kaveria jäi toinen kokonaan muuton vuoksi ja toinen hetkeksi perheenlisäyksen vuoksi pois harrastuksesta. Kaikki joukkueessa on ihan hyviä kavereita, mutta mua ei kyselty treenien ulkopuolella mukaan mihinkään rientoihin missä muut kävi. Vähän se sattui, mutta olen sen verran introvertti luonteeltani etten ajatellut kuitenkaan tuota ihan kauhean syvällisesti ja nautin ajasta omassa seurassa. Sitten tuli joukkueeseen taas uusia kasvoja ja osa jäi pois ja toinen kaverinikin palasi mukaan, ja kuviot meni uusiksi vähän koko joukkueen osalta. Joskus vain on lähempi toisten kanssa, ja joskus toisten.

En harrasta kaveriporukoita, joten en ole kokenut ulkopuoliseksi jäämistä.

Sen sijaan omaan kolme läheistä ystävää, jotka eivät tunne toisiaan ja pari sellaista kaveria, joiden kanssa saatan joskus hengailla ilman sen syvempää ystävyyttä. Yhden ihmisen kanssa olisin toivonut ystävystyväni paremmin, mutta hän ei koe samoin. Se hiukan kirpaisi, mutta ystävyyttä ei voi pakottaa.

Pari kaveria pitää yhteyttä minuun, mutta minä pysyttelen passiivisena. En kaipaa heidän seuraansa. Kiva vaihtaa kuulumisia, mutta siihen se jää.

Kaikkien kanssa ei vain natsaa.

Ap, keskity niihin ihmisiin, jotka haluavat viettää aikaa kanssasi. Ihmisillä riittää aina aikaa tehdä, mitä he haluavat tehdä. 

Olen kokenut sen, kun jätetään ryhmässä yksin. Koulussa, työpaikoilla, harrastuksissa. Tiedän, millaista sen on, joten olen oppinut pärjäämään yksin. Introvertille se on helppoa. 

Olen myös luonut kaveriporukan, joka pitää yhtä yli 30 vuoden jälkeenkin. Toki joukko on vuosien aikana harventunut, se on elämää, kun puoliso ja harrastukset vievät.

Eivät kaikki miehetkään kestä naisten ystävyyksiä, joten yhden puoliso piti huolen siitä, että välit meihin katkaistiin. Eron jälkeen näimme taas, sitten hän avioitui uudelleen ja katosi jälleen. Toinen taas alkoi harrastamaan juoksua ja kun muut eivät innostuneetkaan treenaamaan maratonille ja lähtemään (pienten lasten kanssa) pitkille vaelluksille erämaahan, hän totesi, että etsii uudet ystävät. 

Tiedän myös sen, kun läheinen ystävä muuttuukin ilmaista terapiaa kaipaavaksi. Tuin häntä vuosia. Sitten oli todettava, että ystävyys ei ollut tasapuolista nähnytkään. Hän tuli tapaamaan, jos huvitti, yleensä ei. Puhelimeen ei vastannut, soitti itse kun kaipasi kuuntelijaa. Kun tuli minun vuoroni kertoa kuulumisia, hän lopetti lyhyeen. Hän katkaisi välit, kun en voinutkaan tehdä, kuten hän halusi. Tämä ex-ystävä kun oli saanut päähänsä, että asuntoaan myyvä sukulaiseni voikin vuokrata sen ilmaiseksi hänelle. Kun näin ei tietenkään käynyt, hän esti minut joka paikassa. Olin aluksi hämilläni, mutta ajan kanssa ymmärsin miten paljon negatiivista energiaa poistui elämästäni, kun minun ei tarvitse kuunnella pitkiä valituspuheluita ja järjestää elämääni hänen oikkujensa mukaisesti. Keskityn aitoihin ystäviin.

Kaikkein eniten ap voisi oppia kuitenkin ystävältäni, joka on onnistunut olemaan väleissä kaikkien kanssa. Hänellä on ystäviä päiväkodista, esikoulusta, ala-asteelta, ylä-asteelta, lukiosta, yliopistosta ja jokaisesta työpaikastaan. Hän on onnistunut ystävystymään sekä naisten että miesten kanssa ja yhdistämään ystäväporukoitaan. Kun hän täytti 40, paikalla oli 50 läheistä ystävää, joiden kanssa hän on yhteydessä joka viikko. Miten hän on tähän pystynyt? Ei harmainta aavistustakaan, sillä olen vierestä seurannut tätä kohta 30 vuotta, enkä tiedä. Hänellä ei tosin ole lapsia, joten se aika, mikä osalla menee lapsiperheen arkeen, hänellä jää avomiehelle ja ystäville.  

Kuulostaa ikävältä, osaan samaistua. Aina on yhtä ikävää kuulla, jos muut ovat tehneet jotain yhdessä, eikä minua ole kutsuttu. MUTTA sitten ajattelen, että ainiin, enhän minäkään ole pyytänyt heitä kanssani yhtään minnekään. Eikä olisi tullut mieleenkään, että olisin viikonloppuna pyytänyt heitä mökille tai lenkille. Koska minulla oli parempaa tekemistä.

Älä missään nimessä ala tunkea "minäkin voisin tulla" vaan koita jotain luonnollista esim. harrastukseen liittyvää: lähdettekö ens la mun kanssa sinne naapurikunnan harrastusjuttuun?

Joskus jonkun kanssa synkkaa niin hyvin, että sitä unohtaa vanhat kaverit. Usein elämäntilanne vie, on kiva tavata ihmistä, jolla juuri sama tilanne elämässä. Esim. sinkkuna ollessa olin muiden sinkkujen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei varsinaisesti liity kaveriporukkaan, mutta kaverisuhteeseen. Mulla on yksi ystävä, joka on muutoin aivan ihana, meillä on hyvät jutut jne, mutta jos kysyn häntä vaikka aamupäivållä, että lähtisikö illalla lenkille, hän saattaa vastata siihen vasta seuraavana päivänä. Tai kun kysyn kuulumisia, laittaa viestin melko pian, että palaan asiaan myöhemmin kun pääsen töistä muttei sitten enää ikinä vastaa. Viimeksi oltiin sovittu lenkki n. 3 päivää aikaisemmin lauantaille. Hän laittoi aamulla, että on vähän huono olo, että palataan myöhemmin asiaan lenkin suhteen. Lopulta laitoin viestiä alkuillasta, että mikä vointi, mennäänkö vaikka ihan syömään tai sinne lenkille tai ihan mitä vaan, niin ilmeni että hän olikin mennyt töihin kun kutsuttiin extraamaan. Ei ollu vaan "muistanu" ilmotella. Oon yrittäny välillä niinkin, etten viestitä vaan soitan suoraan, mutta hän ei vastaa oikeastaan koskaan. Harvakseltaan enää edes tavataan, pari krt kuussa enintään, kun tämä on alkanur hiertää.

Ollaan näistä keskusteltu ja olen kertonut että mua loukkaa odotuttaminen ja ettei peruuntumiset haittaa kunhan ilmoittaa. Hän on koittanutkin parantaa tapojaan, että vastaa vuorokauden sisällä, mutta hän taas kokee että hän ei kelpaa mulle sellaisena kun on. Mä taas oudoksun tuota asennetta, sillä kyse on mun mielestä käytöstavoista, ei persoonan muuttamisesta. Vaikea juttu, kun oikeesti tykkään älyttömästi hänestä mutta tuo odotuttaminen ja vastaamatta jättäminen kieltämättä saa mulle olon, etten ole kovinkaan tärkeä ja että mun aikaa saa haaskata ja odotuttaa. Muiden kavereiden kans ei ole koskaan ollut tällaista ongelmaa. Tämän kaverin kans meillä kuluu aika siivillä kun lopulta nähdään, ja hänkin aina sanoo että meillä on niin paljo juttua että pitäis olla koko viikonloppu aikaa nähdä ja olla.

Vinkkejä?

Oletko kokeillut ehdottaa hänelle jotain tehtäväksi nyt eikä vasta joskus myöhemmin? Esim "olen lähdössä 15 min päästä lenkille, lähdetkö mukaan?" Jos mitään vastausta ei kuulu, lähdet kuitenkin itse lenkille. Mulla on parikin hyvää kaveria, joiden kanssa toimitaan näin. 

Up

Mikä oikein oikeuttaa siihen parin ihmisen sisäpiiriin? Saati johonkin "ykkösasemaan"? Miksi ihminen ei saisi ihan itse valita ystäviään? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisilla nyt klikkaa paremmin keskenään. Yritä hyväksyä asia ja päästä yli katkeruudesta. Helpompaa sanottu kuin tehty, mutta uskoisin auttavan siihen että löydät itsekin jostain sellasen sydänystävän. Tsemppiä.

Sydänystävää en ole löytänt (kummastakaan sukupuolesta) ja katkeruudesta yli pääseminen kestänyt vuosia. 

Eilen törmäsin sattumalta kahteen kaveriin, jotka olen tuntenut varmaan jotain 25 v. ja ollut aika hyväkin kaveri jossain vaiheissa. Heillä on nykyään omat piirit, joihin mulla ei ole mitään asiaa. Koska ovat naimisissa ja mies maksaa ja kaikki on niin hienoa.  Mulla ei ole edes lapsia.  Mutta sama koulutus meillä kaikilla. Ja suht samat perhetaustat. No, ei se mitään. Nyt havahduin siihen kuinka ärsyttävä se toinen oli diivaillessaan, sanoikin sille toiselle mielestäni törkeästi.  Ja se toinen joka on herttaisempi, hän oli taas joutunut keskellä viikkoa naisystäviensä kanssa juomaan useamman lasin viiniä. Ja koska on muuttanut pois alueelta (missä minä edelleen asun) hän AJOI kännissä kotiin. Koska ei kehdannut jäädä sohvalle makaamaan ystävättären isän hehtaarikämpässä, tai vaikka soittaa mulle joka asui 100 m päässä. 

 Että ei kaduta pätkääkään kun en ole muitten ihmisten vietävissä ja elä pinnallista elämää!

Mutta siis tiedoksi, ihan helposti ja ihan hetkessä tämä ei käy.

Eri tuloluokkiin kuuluvien välinen ystävyys on usein todella vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Sinä selvästi köyhempänä koet "diivailuksi" sen, minkä rikkaampi ystäväsi on ehkä kokenut ihan normaaliksi kuulumisten kertomiseksi.

Olen itse varakas ja minulla on lisäksi hyvät tulot ja hyvätuloinen mies. En todellakaan tiedä, mitä mun pitäisi vastata köyhälle kaverille, joka kysyy mitä olet viime aikoina tehnyt tai mitä aiot tehdä viikonloppuna. Jos kerron totuuden, esim. vaikka että eilen kävin kasvohoidossa ja hierojalla, tai että viikonloppuna olen menossa mieheni kanssa balettiin tai Leville, niin köyhä kaveri kokee sen leuhkimisena. Jos vastaan että enpä ole tehnyt paljon mitään, köyhä kokee sen salailuna. Joten mitä ihmettä mun pitäisi vastata? Valehdella?

Tästä syystä en vaan enää näin 45-vuotiaana jaksa köyhiä ystäviä. En jaksa koko ajan piilotella omaa elämääni ja yrittää ymmärtää heitä ja olla loukkaamatta.

Niin, ehkä riippuu vähän siitä miten asiat ilmaisee. Tiedän ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole edes varakkaita, mutta sellaisella leuhkivalla äänensävyllä kertovat tekemisistään, jos on jotakin vähän "hienompaa". En nyt usko, että kukaan pahastuu tai katsoo kieroon, jos ihan neutraalilla äänensävyllä kertoo olleensa hierojalla tai lähtevänsä miehensä kanssa reissuun :D

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei varsinaisesti liity kaveriporukkaan, mutta kaverisuhteeseen. Mulla on yksi ystävä, joka on muutoin aivan ihana, meillä on hyvät jutut jne, mutta jos kysyn häntä vaikka aamupäivållä, että lähtisikö illalla lenkille, hän saattaa vastata siihen vasta seuraavana päivänä. Tai kun kysyn kuulumisia, laittaa viestin melko pian, että palaan asiaan myöhemmin kun pääsen töistä muttei sitten enää ikinä vastaa. Viimeksi oltiin sovittu lenkki n. 3 päivää aikaisemmin lauantaille. Hän laittoi aamulla, että on vähän huono olo, että palataan myöhemmin asiaan lenkin suhteen. Lopulta laitoin viestiä alkuillasta, että mikä vointi, mennäänkö vaikka ihan syömään tai sinne lenkille tai ihan mitä vaan, niin ilmeni että hän olikin mennyt töihin kun kutsuttiin extraamaan. Ei ollu vaan "muistanu" ilmotella. Oon yrittäny välillä niinkin, etten viestitä vaan soitan suoraan, mutta hän ei vastaa oikeastaan koskaan. Harvakseltaan enää edes tavataan, pari krt kuussa enintään, kun tämä on alkanur hiertää.

Ollaan näistä keskusteltu ja olen kertonut että mua loukkaa odotuttaminen ja ettei peruuntumiset haittaa kunhan ilmoittaa. Hän on koittanutkin parantaa tapojaan, että vastaa vuorokauden sisällä, mutta hän taas kokee että hän ei kelpaa mulle sellaisena kun on. Mä taas oudoksun tuota asennetta, sillä kyse on mun mielestä käytöstavoista, ei persoonan muuttamisesta. Vaikea juttu, kun oikeesti tykkään älyttömästi hänestä mutta tuo odotuttaminen ja vastaamatta jättäminen kieltämättä saa mulle olon, etten ole kovinkaan tärkeä ja että mun aikaa saa haaskata ja odotuttaa. Muiden kavereiden kans ei ole koskaan ollut tällaista ongelmaa. Tämän kaverin kans meillä kuluu aika siivillä kun lopulta nähdään, ja hänkin aina sanoo että meillä on niin paljo juttua että pitäis olla koko viikonloppu aikaa nähdä ja olla.

Vinkkejä?

Hävettää käytökseni, mutta minä käyttäydyin noin, kun olin erittäin huonossa parisuhteessa. Käytännössä läheisriippuvuuteni takia olin KOKO AJAN mieheni perässä, joka ryyppäsi ja meni menojaan... En siis kyennyt lähtemään ystävieni kanssa mihinkään, kun joko riitelin miehen kanssa tai odottelin häntä koirana kotiin. Enkä kehdannut näistä asioista kertoa ystävilleni. Esitin, että kaikki on hyvin, vaikka ei tosiaan ollut. Mieluummin itkin yksin sängyssä loppuillan, kun mies lähti taas jonnekin ryyppäämään ja sulki puhelimensa, vaikka olisin voinut lähteä ystävieni pyytämänä syömään. Nolotti, hävetti. Valehtelin, että oli huonoa oloa tai äitini pyysi jotain tekemään yllättäen tms.

Kyllä olen näistä sitten myöhemmin eron jälkeen kertonut ystävilleni ja olen pyytänyt anteeksi sitä, etten ole ollut tavoitettavissa.

Tuttua on. Nyt päälle 50 vuotiaana olen vähän luovuttanut kun jo. Tytär ihmettelee kun ei ole ystäviä. Olen hänen mielestään hauska ja mukava, miksi ei ole? Pari kertaa olen saanut pettyä pahasti kun olen auttanut ja välittänyt. Kun itse olen ollut yksin ja hukassa, eipä ole ehtinyt olemaan ystävänä. Eräänkin yksinhuoltaja äidin lasta hoidin kun kävi miesten kanssa treffeillä. Kun mies löytyi, eipä enää kiinnostanut tavata. Perheystövöt nuoruudesta tulivat kyllä kun meillä jotain järjestettiin. Eipä kutsua tullut heille päin. Joskus soitettiin että ollaan ajelulla, tullaanko kahville? Usein olivat mökillä, jonne ei kutsua tullut. Kuullostan ehkä katkeralta, mutta oikeastaan olen aika onnellinen elämääni. Olisi vain kiva tavata ystäviä, oikeita sellaisia.

Joo, itselläni on ollut myös tuota ulkopuoliseksi jättämistä paljon. Ja ei huvita olla enää Facebookissakaan kun synttärionnitteluja ei siellä juuri tullut, kaverikuvia ei ollut mitä julkaista siellä ja kuvista ja ja päivityksistä tykkäsi ehkä pari ihmistä. Tuli Facebookissakin surullinen ja ulkopuolinen olo.

Ehkä Ap voisi alkaa pukeutua samalla tavalla kuin tuon ystäväpiirin alfanaaras?

Vierailija kirjoitti:

Ehkä Ap voisi alkaa pukeutua samalla tavalla kuin tuon ystäväpiirin alfanaaras?

Myös uusi kampaus ja harrastus (sama kuin johtajanaaraalla) viestisi ihailua ja arvostusta.

Lisäksi teennäisen hersyvät naurunpuuskat ja sellainen maaninen iloisuus lisää suosiota muiden keskuudessa...

Joo-o, ensimmäiset muistot lapsuudesta: Minulla oli pari hyvää kaveria, joiden kanssa kaksistaan meni kivasti, mutta heti kun oltiin kolmistaan tai porukassa oli joku muukin, jätettiin ulkopuoliseksi. Enkä vain ulkopuoliseksi, vaan tulin kiusatuksikin.

Tällaista porukasta jättämistä on ollut läpi elämän erilaisissa elämänvaiheissa, ja ehkä olen jopa vähän muokkautunut sellaiseksi, että en edes odota olevani kaikessa mukana, ja siksikin jään ulkopuoliseksi?

Viimeisimmät kokemukset työelämästä. Pari vuotta sitten työpaikalleni perustettiin wa-ryhmä, jossa höpötellään niitä näitä ja välillä työasioitakin. Työ on sen luontoista, ettei siellä kauheasti pysty puhumaan työkavereiden kanssa muuta kuin niitä työasioita. Tuolla ryhmässä huomasin, että toiset tietävät toisistaan asioita joita minä en. Ovat pitäneet eritavoin yhteyttä työajan ulkopuolella, tavanneetkin.

Oikeastaan ihan viimeisin on se, että tänään mulle selvisi, että lapseni luokan vanhemmilla on myös oma wa-ryhmä. En tiedä kuinka kauan on ollut, mutta minua siihen ei koskaan ole liitetty, eikä kukaan asiasta maininnut.

Vierailija kirjoitti:

Joo-o, ensimmäiset muistot lapsuudesta: Minulla oli pari hyvää kaveria, joiden kanssa kaksistaan meni kivasti, mutta heti kun oltiin kolmistaan tai porukassa oli joku muukin, jätettiin ulkopuoliseksi. Enkä vain ulkopuoliseksi, vaan tulin kiusatuksikin.

Tällaista porukasta jättämistä on ollut läpi elämän erilaisissa elämänvaiheissa, ja ehkä olen jopa vähän muokkautunut sellaiseksi, että en edes odota olevani kaikessa mukana, ja siksikin jään ulkopuoliseksi?

Viimeisimmät kokemukset työelämästä. Pari vuotta sitten työpaikalleni perustettiin wa-ryhmä, jossa höpötellään niitä näitä ja välillä työasioitakin. Työ on sen luontoista, ettei siellä kauheasti pysty puhumaan työkavereiden kanssa muuta kuin niitä työasioita. Tuolla ryhmässä huomasin, että toiset tietävät toisistaan asioita joita minä en. Ovat pitäneet eritavoin yhteyttä työajan ulkopuolella, tavanneetkin.

Oikeastaan ihan viimeisin on se, että tänään mulle selvisi, että lapseni luokan vanhemmilla on myös oma wa-ryhmä. En tiedä kuinka kauan on ollut, mutta minua siihen ei koskaan ole liitetty, eikä kukaan asiasta maininnut.

Lisäys vielä, että naisporukoista näissäkin kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo-o, ensimmäiset muistot lapsuudesta: Minulla oli pari hyvää kaveria, joiden kanssa kaksistaan meni kivasti, mutta heti kun oltiin kolmistaan tai porukassa oli joku muukin, jätettiin ulkopuoliseksi. Enkä vain ulkopuoliseksi, vaan tulin kiusatuksikin.

Tällaista porukasta jättämistä on ollut läpi elämän erilaisissa elämänvaiheissa, ja ehkä olen jopa vähän muokkautunut sellaiseksi, että en edes odota olevani kaikessa mukana, ja siksikin jään ulkopuoliseksi?

Viimeisimmät kokemukset työelämästä. Pari vuotta sitten työpaikalleni perustettiin wa-ryhmä, jossa höpötellään niitä näitä ja välillä työasioitakin. Työ on sen luontoista, ettei siellä kauheasti pysty puhumaan työkavereiden kanssa muuta kuin niitä työasioita. Tuolla ryhmässä huomasin, että toiset tietävät toisistaan asioita joita minä en. Ovat pitäneet eritavoin yhteyttä työajan ulkopuolella, tavanneetkin.

Oikeastaan ihan viimeisin on se, että tänään mulle selvisi, että lapseni luokan vanhemmilla on myös oma wa-ryhmä. En tiedä kuinka kauan on ollut, mutta minua siihen ei koskaan ole liitetty, eikä kukaan asiasta maininnut.

Lisäys vielä, että naisporukoista näissäkin kyse.

Jos oppilaiden vanhempien ryhmään kuuluu vaan naisia, ei sitä edes ole tarkoitettu koko luokalle vaan on pienemmän porukan.

Vierailija kirjoitti:

Joo-o, ensimmäiset muistot lapsuudesta: Minulla oli pari hyvää kaveria, joiden kanssa kaksistaan meni kivasti, mutta heti kun oltiin kolmistaan tai porukassa oli joku muukin, jätettiin ulkopuoliseksi. Enkä vain ulkopuoliseksi, vaan tulin kiusatuksikin.

Tällaista porukasta jättämistä on ollut läpi elämän erilaisissa elämänvaiheissa, ja ehkä olen jopa vähän muokkautunut sellaiseksi, että en edes odota olevani kaikessa mukana, ja siksikin jään ulkopuoliseksi?

Viimeisimmät kokemukset työelämästä. Pari vuotta sitten työpaikalleni perustettiin wa-ryhmä, jossa höpötellään niitä näitä ja välillä työasioitakin. Työ on sen luontoista, ettei siellä kauheasti pysty puhumaan työkavereiden kanssa muuta kuin niitä työasioita. Tuolla ryhmässä huomasin, että toiset tietävät toisistaan asioita joita minä en. Ovat pitäneet eritavoin yhteyttä työajan ulkopuolella, tavanneetkin.

Oikeastaan ihan viimeisin on se, että tänään mulle selvisi, että lapseni luokan vanhemmilla on myös oma wa-ryhmä. En tiedä kuinka kauan on ollut, mutta minua siihen ei koskaan ole liitetty, eikä kukaan asiasta maininnut.

Mä en kyllä ymmärrä, miten joku voi vetää herneet nenään, jos jotkut töissä on kavereita keskenään vapaa-ajalla. Ei se niin mene, että jos käyn Pirkon kanssa vapaa-aikana lenkillä, pitäisi käydä 50 muunkin työkaverin kanssa. Jotain rajaa nyt uhriutumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro tarkemmin mitä se teidän viiden hengen porukka, johon kuulut, tekee yhdessä? Siinä harrastuksessa siis.

Onko siellä muita paikalla ja jos on niin miten se 5 hlöä siitä erottuu.

En halua nyt tarkemmin yksilöidä, mutta olemme alunperin opiskelukavereita ja meitä yhdistää sama harrastus. Harrastamme ja syödään yhdessä usein harrastuspäivän jälkeen. Ap

Sulla on sentään jotain kontakteja opiskelukavereihin.

Itse en ole edes nähnyt opiskelukavereita 20 vuoteen.

Miksi yksinäiset odottaa, että pyydetään mukaan. Vois sitä itsekin olla aktiivinen ystävystymisen suhteen.