Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Naisporukassa ulkopuoliseksi jääminen, kokemuksia?
Kuulun erääseen 5 hengen porukkaan, jossa ollaan nähty erään harrastuksen merkeissä n. 1-2 kertaa kuukaudessa. Vuoden sisällä kaksi on ystävystynyt keskenään paremmin ja tavanneet paljon muutenkin. Nyt sain tietää kautta rantain että toinenkin ”pari” on löytynyt ja he näkevät useasti viikossa. Tapaamme siis edelleen myös viiden hengen porukassa.
Minäkin olisin mielelläni lähentynyt jonkun kanssa tai vaikka useampienkin kanssa. Yritän pakottaa ystävällisen hymyn kasvoille ja näyttää ilahtuneelta kun kertovat tekemisestä, mitä ovat tehneet keskenään. Olen kertonut yksinäisyydestäni. Ilmeisesti kokevat, että yhteistä on enemmän toistensa kanssa kuin minun. Olen myös ehdottanut tapaamisia mutta ne ei oikein ole ottanut tulta alleen
Mikä avuksi kun toisten lähentyneet välit viiltää? Väkisinkin sitä miettii, että miksi en kelpaa. Miten pitää naama peruslukemilla, kun toiset kertoo viikonlopun yhteisestä tekemisestä, kun itse olen ollut yksin?
Kommentit (583)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Creep kirjoitti:
Luontaista, että ihmiset joilla klikkaa ja on enemmän yhteistä lähentyvät ja ystävyys syvenee.
Itse tiedän olevani aika vakava ja tavallani varautunut. Oma taustani ja lapsuus alkoholistiperheessä jättivät ison aukon sosiaalisiin taitoihin.
Toisaalta olen huumorintajuinen ja iloinen, mutta tutustuessa pidän tietyn suojakuoren, jolla suojaan itseäni ja annan vakavan/totisen kuvan itsestäni.
En ole mihinkään porukkaan päässyt koskaan sisään ja varsinkin lasten juttuihin liittyvät vanhempien porukat ovat sellaisia, joissa haluaisin olla mukana, mutta en vaan sinne sujahda joukkoon ja tunnen itseni vähempiarvoiseksi ja ulkopuoliseksi.
Porukat eivät ole se mun luontainen juttu ja ymmärrän erottuvani muista. Kahdenkeskiset syvemmät ystävyyssuhteet taas ovat sellaisia joita vaalin.Montaa ystävää ei ole, mutta ne muutamat elämän varrelta löytyneet ihmiset, joiden kanssa ollaan samalla aaltopituudella.
Nämä on kyllä jänniä juttuja, koska itse katson aina että kaikki pääsevät mukaan, eli minun "porukkaani" saa kaikki tulla. Ihmettelen näitä että joku on erilainen, joten on ok työntää hänet pois joukosta, ja että itseensä pitäisi mennä jos joutuu aina porukasta ulospotkituksi. Mitä ihmettä nyt ihmiset???? Tuohan on kiusaamista! Jatkuvasti on eri medioissa koulukiusaamisesta juttua, pidättekö sitäkin vain uhrin vikana? Että koskelan tapaus sun muut on ihan niiden uhrien omaa vikaa.
Vmp taas, tapatko sinä ne ihmiset, joiden kanssa et halua olla läheinen ystävä, vai mitä toi viittaus Koskelaan on? Kaikkia ei tarvitse sietää, ei ole mitään kiusaamista jos ei haluta ikävää ihmistä roikkumaan mukaan.
Niin, KAIKKEA ei tarvitse. Tässä kuitenkin kirjoittaa ihan normaalit ihmiset eikä mitkään jotka tekevät KAIKKEA ikävää toisille. Ymmärrätkö? Erilaisuutta pitää pyrkiä sietämään ja olmaan kaveri kaikenlaisten ihmisten kanssa, vai onko sinusta koulukiusaaminen ok? Ilmeisesti on.
Älä lässytä, koulukiusaaminen ei mitenkään liity siihen, että olisi muka pakko aikuisenakin sietää vastenmielisiä ihmisiä vapaa-ajalla. Se sun kaltaisille ottaa koville, että ihmiset ihan itse päättävät kenen kanssa ovat ystäviä ja keiden kanssa ei, eivätkä suostu pitämään mukana mitään ankeuttajia ja omijoita. Kun ihan itse päätän omista ystävistäni, eikä ruikutus taatusti saa muuta kun päättämään, että sinunkaltaisten kanssa en ole tekemisissä sitä pakollista enempää. Heti kun joku korottaa itsensä "ykköseksi" on entinen ystävä, muo ei omista kukaan muu kun oma perhe, tasan heillä on oikeus esittää vaatimuksia, kun olen kerran perheeseen sitoutunut.
Osa ihmisistä on ihan sokeita, eivät huomaa etteivät ole pidettyjä. Toki työpaikalla pitää käyttäytyä asiallisesti, mutta ei helkkarissa vapaa-ajalla enää tarvitse olla sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa ei viihdy. Miksi just sun, neljännen tai viidennen, pitää päästä porukkaan, jonka jäsenten omasta mielestä siinä porukassa on vain kolme? Miksi juuri sinun, miksei kaikkien muiden maailman ihmisten.
Perustakaa omia porukoitanne, älkää väkisin tunkeko sinne minne ette ole haluttuja. Luulisi olevan itsestään selvää, ei olla enää koulussa.
Oletpa kyllä harvinaisen aggressiivinen ihminen. Ei kai kukaan väkisin ole tunkemassa mihinkään. Ihmetellään vaan, miksi sen "ystävyydenkin" tai jopa tuttavuuden pitää olla niin vakavaa, ettei voi käyttäytyä normaalisti kanssaihmisiä kohtaan. Suomessa naamatutun tervehtimistäkin katsotaan helposti kieroon, jos ei olla bestiksiä. Jos hymyilet, niin luullaan, että HALUAT JOTAIN ja ahdistutaan eikä käy mielessä, että se hymy voi olla vain hymy ilman taka-ajatuksia ihmissuhteesta. Voihan taustalla olla tietysti vakava auti-smi, että tulkitsee kaiken mustavalkoisena.
Normaalisti pitää käyttäytyä, ystävä ei tarvitse olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Creep kirjoitti:
Luontaista, että ihmiset joilla klikkaa ja on enemmän yhteistä lähentyvät ja ystävyys syvenee.
Itse tiedän olevani aika vakava ja tavallani varautunut. Oma taustani ja lapsuus alkoholistiperheessä jättivät ison aukon sosiaalisiin taitoihin.
Toisaalta olen huumorintajuinen ja iloinen, mutta tutustuessa pidän tietyn suojakuoren, jolla suojaan itseäni ja annan vakavan/totisen kuvan itsestäni.
En ole mihinkään porukkaan päässyt koskaan sisään ja varsinkin lasten juttuihin liittyvät vanhempien porukat ovat sellaisia, joissa haluaisin olla mukana, mutta en vaan sinne sujahda joukkoon ja tunnen itseni vähempiarvoiseksi ja ulkopuoliseksi.
Porukat eivät ole se mun luontainen juttu ja ymmärrän erottuvani muista. Kahdenkeskiset syvemmät ystävyyssuhteet taas ovat sellaisia joita vaalin.Montaa ystävää ei ole, mutta ne muutamat elämän varrelta löytyneet ihmiset, joiden kanssa ollaan samalla aaltopituudella.
Nämä on kyllä jänniä juttuja, koska itse katson aina että kaikki pääsevät mukaan, eli minun "porukkaani" saa kaikki tulla. Ihmettelen näitä että joku on erilainen, joten on ok työntää hänet pois joukosta, ja että itseensä pitäisi mennä jos joutuu aina porukasta ulospotkituksi. Mitä ihmettä nyt ihmiset???? Tuohan on kiusaamista! Jatkuvasti on eri medioissa koulukiusaamisesta juttua, pidättekö sitäkin vain uhrin vikana? Että koskelan tapaus sun muut on ihan niiden uhrien omaa vikaa.
Vmp taas, tapatko sinä ne ihmiset, joiden kanssa et halua olla läheinen ystävä, vai mitä toi viittaus Koskelaan on? Kaikkia ei tarvitse sietää, ei ole mitään kiusaamista jos ei haluta ikävää ihmistä roikkumaan mukaan.
Niin, KAIKKEA ei tarvitse. Tässä kuitenkin kirjoittaa ihan normaalit ihmiset eikä mitkään jotka tekevät KAIKKEA ikävää toisille. Ymmärrätkö? Erilaisuutta pitää pyrkiä sietämään ja olmaan kaveri kaikenlaisten ihmisten kanssa, vai onko sinusta koulukiusaaminen ok? Ilmeisesti on.
Olen eri, mutta eihän ap:takaan ole suljettu porukasta pois, ystävyys vain ei ole syventynyt kuten muilla. Itsekin kuulun pariin "kontekstisidonnaiseen" porukkaan ja vaikka vietetään aikaa porukassa kaikkien kanssa, on muutamasta tullut sellainen että soitellaan ja vieraillaan erikseenkin. Heille tulee soitettua kun on jotain hlökohtaista suurta tapahtumaa.
Henkilökemiathan tuossa vaikuttaa, sellainen luottamus ja helppous, huumori jota ei tarvitse selittää. Kaikki porukasta on mukavia, ihania ja omanlaisiaan, mutta joidenkin kanssa on se sielujen sympatia, joka täyttää sydämen ilolla hengailun sijaan. Ymmärretään toisiamme ja voi itkeä, pelleillä, ei tarvitse miettiä tai varoa miten asiat esittää. Sehän syntyy tosi harvan kanssa, eikä sille mitään voi. Ei muut ole sen huonompia. Jotkut vaan on omia ihmisiä.
Aivan. Jos ystävystyisi kaikkien tapaamiensa mukavien ihmisten kanssa, ystäviä olisi satoja. Eihän jokaisen mukavan miehenkään kanssa aleta seurustelemaan vain siksi, että tämä on mukava. Kavereita voi olla paljon, koska kaveruus on tunnetasoltaan erilainen suhde kuin ystävyys. Kaveruuteen ei liity samalla tavalla odotuksia kuin ystävyyteen. Meitä on työpaikalla neljä naista, joista vain yhden kanssa olen ystävystynyt. Kaksi muuta ovat tosi mukavia ihmisiä ja töissä viihdymme hyvin nelisteen, mutta en mä vapaa-ajallani tapaa heistä muita kuin ystävääni. Kyse on just tuosta sielujen sympatiasta. Emme ole luonteiltamme edes kovin samanlaisia vaan pikemminkin päinvastoin. Hän on hyvin spontaani ja temperamenttinen, mä taas rauhallinen ja harkitseva. Jollain oudolla tavalla kuitenkin täydennämme toisiamme. Olemme kuin Jin ja Jang.
Ap:lle sanoisin, että koita suhtautua kaveriporukkaasi kuten työkavereihisi. Olen ollut monissa työpaikoissa, joissa on ollut oikein kivoja työkavereita, mutta joista kenenkään kanssa en kuitenkaan ole ystävystynyt. Ei jokaisen kanssa ole tarkoituskaan ystävystyä. Laajenna omaa sosiaalista verkostoasi ja tutustu uusiin ihmisiin, jos koet olevasi yksinäinen ja kaipaat kavereiden lisäksi myös ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö Ap voisi alkaa pukeutua samalla tavalla kuin ryhmän suositut naiset. Myös hiukset voisi laitaa samalla tyylillä.
Voisi lisäksi vaappua suosittujen perässä matkien heidän juttujaan ja opetella sellaisen teennäisen lapsekkaan kimittävän puhetavan.
Kaiken kruunaa liioitellun ”hersyvä” ja näytelty naurunpuuska silloin tällöin.
😂 Naulan kantaan.
Tästä syystä en ole hankkiutunut mihinkään ystäväporukoihin. Mulla on muutama hyvä ystävä 3-4, joita jokaista tapaan vain kahden kesken. Nämä ystävät eivät tunne toisiaan, olen tutustunut kaikkiin ihan eri elämänvaiheissa ja meillä on ihan omat jutut jokaisen kanssa. Vaalin jokaista ystävyyssuhdetta hyvin. Kyselen kuulumiset, ehdotan tapaamisia, kyläillään, kahvitellaan yms.
Aina välillä haaveilen sellaisesta isosta, vapaamuotoisesta Frendit-sarjan tyylisestä kaveriporukasta, mutta olen huomannut että ne eivät todellisessa elämässä koskaan toimi, ainakaan naisten kanssa.
Isommalla porukalla tapaan vain joskus harrastus- tai työkavereita, ja mieheni kanssa tapaamme satunnaisesti joitain tuttavapariskuntia esim. brunssilla. Nämä ihmissuhteet ovat varsin pinnallisia, joten isommassa porukassa oleminen toimii niissä ihan hyvin.
Syvällisen ystävyyden olen havainnut toimivan oikeasti vain kahden ihmisen välillä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensin maksetaan muille baarin sisäänpääsyjä ja juomia, ja sitten uhriudutaan? Maksat vaan omasi, ongelma ratkaistu.
Ehkä sitä nuorena, tyhmänä ja kokemattomana ei tajunnut tällaisia asioita. Jos oli tottunut elämään pumpulissa, että kaikki ihmiset haluaa hyvää eikä kenessäkään ole mitään pahaa. Kyllä tuollaiset hyväksikäyttävät ja manipuloivat ihmiset saa kiltin ihmisen alkuunsa vaikka seisomaan päällään. Pidemmän päälle kuitenkin varmasti moni oppii, ettei kannattanut.
Mä opin yhden kerran jälkeen sanomaan hyvä idea. Maksa sinä nämä ja mä maksan seuraavat. Jos se ei käynyt, oli vastaus selkeä. Yksi mimmi teki niin, että tilasi jotain ja lähti vessaan. Yhden kerran maksoin. Kun tuli, pyysin rahat. Kun sanoi jotain hölmöä, otin juoman itselleni. Kaikki oppi hänen kanssaan tarjoilijalle sanoa tuu uudestaan, meni vessaan.
Seurustelin kerran rahattoman kaverin kanssa, joka harrasti tuota samaa mantraa maksa sinä nyt, minä maksan myöhemmin. Mentiin hänen vaatimuksestaan kaljakuppilaan ja annoin 100 markkaa juomien maksamiseen, kun lähdin vessassa käymään. Tulin takaisin ja juomia ei näkynyt. Hän lähti vuorostaan vessassa käymään ja juomat tuotiin pöytään, joten jouduin maksamaa juomat. Pyysin häneltä juomien maksamiseen antamani rahan takaisin, mutta ei tietenkään antanut.
Olin tuolloin opiskelija ja kävin kesäisin töissä, joten oppirahahoilla saatu oppi on pysynyt mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisilla nyt klikkaa paremmin keskenään. Yritä hyväksyä asia ja päästä yli katkeruudesta. Helpompaa sanottu kuin tehty, mutta uskoisin auttavan siihen että löydät itsekin jostain sellasen sydänystävän. Tsemppiä.
Sydänystävää en ole löytänt (kummastakaan sukupuolesta) ja katkeruudesta yli pääseminen kestänyt vuosia.
Eilen törmäsin sattumalta kahteen kaveriin, jotka olen tuntenut varmaan jotain 25 v. ja ollut aika hyväkin kaveri jossain vaiheissa. Heillä on nykyään omat piirit, joihin mulla ei ole mitään asiaa. Koska ovat naimisissa ja mies maksaa ja kaikki on niin hienoa. Mulla ei ole edes lapsia. Mutta sama koulutus meillä kaikilla. Ja suht samat perhetaustat. No, ei se mitään. Nyt havahduin siihen kuinka ärsyttävä se toinen oli diivaillessaan, sanoikin sille toiselle mielestäni törkeästi. Ja se toinen joka on herttaisempi, hän oli taas joutunut keskellä viikkoa naisystäviensä kanssa juomaan useamman lasin viiniä. Ja koska on muuttanut pois alueelta (missä minä edelleen asun) hän AJOI kännissä kotiin. Koska ei kehdannut jäädä sohvalle makaamaan ystävättären isän hehtaarikämpässä, tai vaikka soittaa mulle joka asui 100 m päässä.
Että ei kaduta pätkääkään kun en ole muitten ihmisten vietävissä ja elä pinnallista elämää!
Mutta siis tiedoksi, ihan helposti ja ihan hetkessä tämä ei käy.
Eri tuloluokkiin kuuluvien välinen ystävyys on usein todella vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Sinä selvästi köyhempänä koet "diivailuksi" sen, minkä rikkaampi ystäväsi on ehkä kokenut ihan normaaliksi kuulumisten kertomiseksi.
Olen itse varakas ja minulla on lisäksi hyvät tulot ja hyvätuloinen mies. En todellakaan tiedä, mitä mun pitäisi vastata köyhälle kaverille, joka kysyy mitä olet viime aikoina tehnyt tai mitä aiot tehdä viikonloppuna. Jos kerron totuuden, esim. vaikka että eilen kävin kasvohoidossa ja hierojalla, tai että viikonloppuna olen menossa mieheni kanssa balettiin tai Leville, niin köyhä kaveri kokee sen leuhkimisena. Jos vastaan että enpä ole tehnyt paljon mitään, köyhä kokee sen salailuna. Joten mitä ihmettä mun pitäisi vastata? Valehdella?
Tästä syystä en vaan enää näin 45-vuotiaana jaksa köyhiä ystäviä. En jaksa koko ajan piilotella omaa elämääni ja yrittää ymmärtää heitä ja olla loukkaamatta.
Joo, en ole yrittänyt ystävyyttä naisten kanssa enää vuosiin. Olen nykyään vain miesten kanssa tai yksin (eli ihan parhaassa seurassa) tai perheenjäsenten seurassa, onneksi minulla on läheiset sukulaissuhteet. Uusia naisihmisiä en elämääni halua. Oikein selkäpiitä karmii ajatuskin että joutuisi johonkin sisäänpäinlämpiävään kanalaumaan iltaa viettämään. Never again. N38
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pettynytmuija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi näistä ystävistäni on kuitenkin sellainen että hänellä on bestis, ja se en ole minä. Ja hän alkoi käyttäytyä myös juuri niin että en ole hänelle enää tärkeä. Oli kai lähentynyt tämän bestiksensä kanssa jotenkin enemmän. Sitten alkoi perua tapaamisiamme ja muutenkin kohdella minua vähän vähempiarvoisena kaverina. Sen vaan jotenkin huomasi, mutta en tajunnut mikä mättää. Joskus sitten vahingossa paljastui että hän pitää tätä yhtä ihmistä ihan bestiksenään. Kerran sitten tavattiin isommalla porukalla niin että mukana oli ekaa kertaa myös minun muita ystäviäni. Tämän tapaamisen jälkeen kaverin into pitää mitään yhteyksiä minuun lässähti täysin. Olin tosi hämmentynyt. Tuntuu että hän oli jotenkin ajatellut että minä pidän häntä jonain bestiksenä, ja hän nautti siitä että minä en ole kuitenkään hänen ykkösihminen.
Tämäkin on tuttu huomio, että osa nauttii jotenkin sellaisesta vallan tunteesta luullessaan, että toinen on jotenkin riippuvainen ystävyydestä ja voi tällöin näyttää hänelle, että itsellä on joku tärkeämpi ja toinen on vähempiarvoinen. Oma kokemus on myös vähän vastaava. Useamman kerran pari "ystävää" ovat luulleet, että minulla ei ole ketään heidän lisäkseen ja olen jotenkin heistä riippuvainen (mikä oikeuttaa huonoon käytökseen ja ulkopuolisuuden osoittamiseen). On ollut hämmentävää huomata ne suorastaan pettyneet ilmeet, kun on kaupungilla tullut vastaan muita kavereita, jotka tulevat halaamaan ja ehdottavat tapaamista näiden nenän edessä. Yhteen väliin tuntui, että aina kun kerroin olleeni esim. bändin keikalla, sain epäuskoisia hymyjä ja jopa ylimielisiä kyselyitä, että "kenen kanssa muka?" Kuitenkin olemme vahvasti aikuisikäisiä, joten tämä on ollut todella erikoista käytöstä.
Voisiko joku avata, että mitä tällaisen käytöksen takana on?
Samaa on tapahtunut minullekin. Mulla ei siis ole kovin paljon kavereita, ja mulla on ollut pari kertaa kaveri joka on ollut hyvin suosittu ja jolla on paljon kavereita. Nämä suositut kaverit ovat alkaneet kohdelleet mua todella huonosti huomattuaan että mulla ei ole paljon kamuja. Yksi näistä suosituista "kamuista" esimerkiksi pyysi baariin kanssaan. Baarissa hän sitten pyysi mua maksamaan baarin sisäänpääsymaksun hänen puolestaan ja tilaamaan drinkin hänelle kun hänellä ei ollut rahaa. Sitten parempi kamu tuli baarissa vastaan, niin minä jäin kuin nalli kalliolle yksin sinne hengailemaan. Kun joku mies sitten tuli siellä baarissa juttelemaan minulle kun olin yksikseni, tämä kamu tuli siihen kiukkuamaan minulle ja komentamaan "ei tuolla lailla kannata flirttailla kaikille miehille tai sun maine menee pilalle." Olisi pitänyt siis olla yksikseen baarissa ja odottaa, että kamu ehtii paremmalle kaverille juttelultaan tulemaan mun seuraan. Sama "kaveri" pyysi mua kerran uimarannalle. Kun tulin rannalle, hän oli jo rannalla toisen kaverinsa kanssa. Hän tiuskaisi jotain mistä en saanut selvää, ja lähti nopeasti ja käveli paremman kamunsa kanssa järveen. Kävelivät toisen kamun kanssa järvessä ja juttelivat. Minä en ehtinyt edes kysyä, minne he menevät. Kun tulivat paremman kamunsa kanssa järvestä, kaveri sanoi "sori, mut oli kahdenkeskistä juteltavaa "Lauran" kanssa. Kun toinen kamu meni jonnekin, lähdettiin tämän kaverin kanssa kävelemään pois rannalta. Kaveri tiuskaisi vaan "tekis mieli vetää sua turpaan". En ymmärtänyt moista kiukkuprinsessamaista käytöstä, sillä meillä ei pitänyt olla riitaa eikä mitään ja kaveri itse oli kutsunut minut uimarannalle. En ole pitänyt kyseiseen ihmiseen yhteyttä enää kymmeneen vuoteen. Oltiin tuolloin parikymppisiä, mutta lapsellista käytöstä sen ikäiseltäkin.
Mä olen vielä kolmekymppisenäkin onnistunut vahingossa yrittämään kaveruutta tuollaisen kanssa. Juurikin käänsi selkänsä, kun joku parempi kaveri tuli paikalle ja asettautuivat niin, että jäin olan taakse. Joskus selitteli keskittymishäiriöllä sitä, että jos hän keskittyy toiseen ihmiseen, niin hän saattaa unohtaa toisen. Tuo keskustelu käytiin juuri vastaavan "mihin sä katosit eilen??" -tilanteen jälkeen.
Kuitenkin, jos tapasin tapahtumassa tai baarissa muita tuttuja ta joku tuli jututtamaan, ilmestyi kaveri heti paikalle koettaen taas jättää minut olkansa taakse... Jos joku mies (tuttuni tai tuntematon) jutteli minulle, kaveri koetti iskeä tätä ja jättää minua taka-alalle. Jos mies ei lämmennyt ja puhui yhä minulle, kaveri sanoi miehelle jotakin loukkaavaa älystä tai ulkonäöstä. Yhden kerran jopa kaatoi juomat tämän päälle ja heitätytti tämän MIEHEN ulos selittämällä, että mies oli ahdistellut häntä.
Aivan sairasta. Yleensä nuo tyypit ovat kyllä niin epätasapainoisia muutenkin, että valtaosa ihmisistä näkee aika äkkiä, mitä peliä pelaavat. Minäkin kuitenkin koetin jonkin aika ymmärtää "keskittymishäiriöstä kärsivää" raukkaa ja muistuttaa olemassaolostani, kun hän blokkasi minua kaikilla raajoillaan.
Tuollainen käytös on inhottavaa, että mennään sellaiseen asentoon että toinen jää olan taakse tai selän taakse. Ja sit just sellainen, että vaan käännetään selkä ja kävellään pois sanomatta mitään. Koulun pihalla oli myös tällaista mulla aikoinaan, että kun tytöt seisoivat välituntisin pihalla ringeissä, kun yritin mennä mukaan, ihmiset ringissä asettuivat sellaiseen muodostelmaan seisomaan että jäin ringin ulkopuolelle. Ei sitten huvittanut sen jälkeen enää yrittää mukaan mennäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Creep kirjoitti:
Luontaista, että ihmiset joilla klikkaa ja on enemmän yhteistä lähentyvät ja ystävyys syvenee.
Itse tiedän olevani aika vakava ja tavallani varautunut. Oma taustani ja lapsuus alkoholistiperheessä jättivät ison aukon sosiaalisiin taitoihin.
Toisaalta olen huumorintajuinen ja iloinen, mutta tutustuessa pidän tietyn suojakuoren, jolla suojaan itseäni ja annan vakavan/totisen kuvan itsestäni.
En ole mihinkään porukkaan päässyt koskaan sisään ja varsinkin lasten juttuihin liittyvät vanhempien porukat ovat sellaisia, joissa haluaisin olla mukana, mutta en vaan sinne sujahda joukkoon ja tunnen itseni vähempiarvoiseksi ja ulkopuoliseksi.
Porukat eivät ole se mun luontainen juttu ja ymmärrän erottuvani muista. Kahdenkeskiset syvemmät ystävyyssuhteet taas ovat sellaisia joita vaalin.Montaa ystävää ei ole, mutta ne muutamat elämän varrelta löytyneet ihmiset, joiden kanssa ollaan samalla aaltopituudella.
Nämä on kyllä jänniä juttuja, koska itse katson aina että kaikki pääsevät mukaan, eli minun "porukkaani" saa kaikki tulla. Ihmettelen näitä että joku on erilainen, joten on ok työntää hänet pois joukosta, ja että itseensä pitäisi mennä jos joutuu aina porukasta ulospotkituksi. Mitä ihmettä nyt ihmiset???? Tuohan on kiusaamista! Jatkuvasti on eri medioissa koulukiusaamisesta juttua, pidättekö sitäkin vain uhrin vikana? Että koskelan tapaus sun muut on ihan niiden uhrien omaa vikaa.
Vmp taas, tapatko sinä ne ihmiset, joiden kanssa et halua olla läheinen ystävä, vai mitä toi viittaus Koskelaan on? Kaikkia ei tarvitse sietää, ei ole mitään kiusaamista jos ei haluta ikävää ihmistä roikkumaan mukaan.
Niin, KAIKKEA ei tarvitse. Tässä kuitenkin kirjoittaa ihan normaalit ihmiset eikä mitkään jotka tekevät KAIKKEA ikävää toisille. Ymmärrätkö? Erilaisuutta pitää pyrkiä sietämään ja olmaan kaveri kaikenlaisten ihmisten kanssa, vai onko sinusta koulukiusaaminen ok? Ilmeisesti on.
Älä lässytä, koulukiusaaminen ei mitenkään liity siihen, että olisi muka pakko aikuisenakin sietää vastenmielisiä ihmisiä vapaa-ajalla. Se sun kaltaisille ottaa koville, että ihmiset ihan itse päättävät kenen kanssa ovat ystäviä ja keiden kanssa ei, eivätkä suostu pitämään mukana mitään ankeuttajia ja omijoita. Kun ihan itse päätän omista ystävistäni, eikä ruikutus taatusti saa muuta kun päättämään, että sinunkaltaisten kanssa en ole tekemisissä sitä pakollista enempää. Heti kun joku korottaa itsensä "ykköseksi" on entinen ystävä, muo ei omista kukaan muu kun oma perhe, tasan heillä on oikeus esittää vaatimuksia, kun olen kerran perheeseen sitoutunut.
Osa ihmisistä on ihan sokeita, eivät huomaa etteivät ole pidettyjä. Toki työpaikalla pitää käyttäytyä asiallisesti, mutta ei helkkarissa vapaa-ajalla enää tarvitse olla sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa ei viihdy. Miksi just sun, neljännen tai viidennen, pitää päästä porukkaan, jonka jäsenten omasta mielestä siinä porukassa on vain kolme? Miksi juuri sinun, miksei kaikkien muiden maailman ihmisten.
Perustakaa omia porukoitanne, älkää väkisin tunkeko sinne minne ette ole haluttuja. Luulisi olevan itsestään selvää, ei olla enää koulussa.
Oletpa kyllä harvinaisen aggressiivinen ihminen. Ei kai kukaan väkisin ole tunkemassa mihinkään. Ihmetellään vaan, miksi sen "ystävyydenkin" tai jopa tuttavuuden pitää olla niin vakavaa, ettei voi käyttäytyä normaalisti kanssaihmisiä kohtaan. Suomessa naamatutun tervehtimistäkin katsotaan helposti kieroon, jos ei olla bestiksiä. Jos hymyilet, niin luullaan, että HALUAT JOTAIN ja ahdistutaan eikä käy mielessä, että se hymy voi olla vain hymy ilman taka-ajatuksia ihmissuhteesta. Voihan taustalla olla tietysti vakava auti-smi, että tulkitsee kaiken mustavalkoisena.
Normaalisti pitää käyttäytyä, ystävä ei tarvitse olla.
Sehän osan ongelma juuri onkin, heille ei riitä se asiallinen käytös esim. työpaikalla, vaan pitäisi päästä pieniin porukoihin jotka ovat ystäviä, osin työpaikan ulkopuolellakin.
Puhutaan koulukiusaamisesta ymmärtämättä ettei enää olla koulussa, ja että työkaveruus tai vastaava tuttavuus ei ole mikään velvoite olla läheinen ystävä. Ollaan sosiaalisesti kömpelöitä ja jäädään yksin, eikä koskaan ihmetellä olisiko omassa käytöksessä tai toimintatavassa jotakin korjattavaa, jos aina on se yksinäiseksi jäävä.
Sitten nämä aikuiset ihmiset, jotka kaipaavat jotakin "bestiksiä"...onko kehitys pysähtynyt sinne alakouluun. Ei normaalit aikuiset ihmiset arvioi omaa asemaansa ystävärankingissa mustasukkaisena miettien, olenko nyt paras ystävä, vai kehtaako tuo peräti pitää hyviä ystäviä ihan ilman että kysyy lupaa MINULTA.
Olen tuollaisiin naisiin törmännyt säännöllisesti, heti kun aletaan olemaan mustasukkaisia tai omimaan, jatkan matkaa. Ei kiinnosta teinidraama, eikä ihmiset joilla on tarve rajoittaa ihmissuhteitani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ei varsinaisesti liity kaveriporukkaan, mutta kaverisuhteeseen. Mulla on yksi ystävä, joka on muutoin aivan ihana, meillä on hyvät jutut jne, mutta jos kysyn häntä vaikka aamupäivållä, että lähtisikö illalla lenkille, hän saattaa vastata siihen vasta seuraavana päivänä. Tai kun kysyn kuulumisia, laittaa viestin melko pian, että palaan asiaan myöhemmin kun pääsen töistä muttei sitten enää ikinä vastaa. Viimeksi oltiin sovittu lenkki n. 3 päivää aikaisemmin lauantaille. Hän laittoi aamulla, että on vähän huono olo, että palataan myöhemmin asiaan lenkin suhteen. Lopulta laitoin viestiä alkuillasta, että mikä vointi, mennäänkö vaikka ihan syömään tai sinne lenkille tai ihan mitä vaan, niin ilmeni että hän olikin mennyt töihin kun kutsuttiin extraamaan. Ei ollu vaan "muistanu" ilmotella. Oon yrittäny välillä niinkin, etten viestitä vaan soitan suoraan, mutta hän ei vastaa oikeastaan koskaan. Harvakseltaan enää edes tavataan, pari krt kuussa enintään, kun tämä on alkanur hiertää.
Ollaan näistä keskusteltu ja olen kertonut että mua loukkaa odotuttaminen ja ettei peruuntumiset haittaa kunhan ilmoittaa. Hän on koittanutkin parantaa tapojaan, että vastaa vuorokauden sisällä, mutta hän taas kokee että hän ei kelpaa mulle sellaisena kun on. Mä taas oudoksun tuota asennetta, sillä kyse on mun mielestä käytöstavoista, ei persoonan muuttamisesta. Vaikea juttu, kun oikeesti tykkään älyttömästi hänestä mutta tuo odotuttaminen ja vastaamatta jättäminen kieltämättä saa mulle olon, etten ole kovinkaan tärkeä ja että mun aikaa saa haaskata ja odotuttaa. Muiden kavereiden kans ei ole koskaan ollut tällaista ongelmaa. Tämän kaverin kans meillä kuluu aika siivillä kun lopulta nähdään, ja hänkin aina sanoo että meillä on niin paljo juttua että pitäis olla koko viikonloppu aikaa nähdä ja olla.
Vinkkejä?
Minä en pidä viime hetken ehdotuksista, lukuunottamatta ihan tosi läheiseltä henkilöltä jonka kanssa jaetaan päivittäistä elämää ja on helppo sanoa ei.
Usein tällainen viime hetken ehdotus tulee sotkemaan ohjelmaa, jota on itse suunnitellut tekevänsä, tai ehdottaja tuppaa mukaan. Tästä syntyy ahdistava kierre.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisilla nyt klikkaa paremmin keskenään. Yritä hyväksyä asia ja päästä yli katkeruudesta. Helpompaa sanottu kuin tehty, mutta uskoisin auttavan siihen että löydät itsekin jostain sellasen sydänystävän. Tsemppiä.
Sydänystävää en ole löytänt (kummastakaan sukupuolesta) ja katkeruudesta yli pääseminen kestänyt vuosia.
Eilen törmäsin sattumalta kahteen kaveriin, jotka olen tuntenut varmaan jotain 25 v. ja ollut aika hyväkin kaveri jossain vaiheissa. Heillä on nykyään omat piirit, joihin mulla ei ole mitään asiaa. Koska ovat naimisissa ja mies maksaa ja kaikki on niin hienoa. Mulla ei ole edes lapsia. Mutta sama koulutus meillä kaikilla. Ja suht samat perhetaustat. No, ei se mitään. Nyt havahduin siihen kuinka ärsyttävä se toinen oli diivaillessaan, sanoikin sille toiselle mielestäni törkeästi. Ja se toinen joka on herttaisempi, hän oli taas joutunut keskellä viikkoa naisystäviensä kanssa juomaan useamman lasin viiniä. Ja koska on muuttanut pois alueelta (missä minä edelleen asun) hän AJOI kännissä kotiin. Koska ei kehdannut jäädä sohvalle makaamaan ystävättären isän hehtaarikämpässä, tai vaikka soittaa mulle joka asui 100 m päässä.
Että ei kaduta pätkääkään kun en ole muitten ihmisten vietävissä ja elä pinnallista elämää!
Mutta siis tiedoksi, ihan helposti ja ihan hetkessä tämä ei käy.
Eri tuloluokkiin kuuluvien välinen ystävyys on usein todella vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Sinä selvästi köyhempänä koet "diivailuksi" sen, minkä rikkaampi ystäväsi on ehkä kokenut ihan normaaliksi kuulumisten kertomiseksi.
Olen itse varakas ja minulla on lisäksi hyvät tulot ja hyvätuloinen mies. En todellakaan tiedä, mitä mun pitäisi vastata köyhälle kaverille, joka kysyy mitä olet viime aikoina tehnyt tai mitä aiot tehdä viikonloppuna. Jos kerron totuuden, esim. vaikka että eilen kävin kasvohoidossa ja hierojalla, tai että viikonloppuna olen menossa mieheni kanssa balettiin tai Leville, niin köyhä kaveri kokee sen leuhkimisena. Jos vastaan että enpä ole tehnyt paljon mitään, köyhä kokee sen salailuna. Joten mitä ihmettä mun pitäisi vastata? Valehdella?
Tästä syystä en vaan enää näin 45-vuotiaana jaksa köyhiä ystäviä. En jaksa koko ajan piilotella omaa elämääni ja yrittää ymmärtää heitä ja olla loukkaamatta.
Niin totta. Minä olen tullut vähän varovaiseksi perheettömien kanssa myös, ja yksinäiset kierrän kaukaa. Niin muuten tekevät ne yksinäisetkin, muutenhan kaksi yksinäistä löytäisi toisensa, eikä enää olisi yksinäisiä.
Vaaditaan tunnetasolla jotakin parisuhteen tasoista, ollaan mustasukkaisia ja kaikki omasta elämästä kertominen on "leuhkimista". On leuhkimista vastata kysymykseen viikonlopusta, että mennään perheen kanssa juttuun x ja sitten vietetään yhdessä aikaa, ystävä on loukkaantunut kun jää ulkopuolelle. No en minä hänelle voi perheeksi ruveta, sori siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Creep kirjoitti:
Luontaista, että ihmiset joilla klikkaa ja on enemmän yhteistä lähentyvät ja ystävyys syvenee.
Itse tiedän olevani aika vakava ja tavallani varautunut. Oma taustani ja lapsuus alkoholistiperheessä jättivät ison aukon sosiaalisiin taitoihin.
Toisaalta olen huumorintajuinen ja iloinen, mutta tutustuessa pidän tietyn suojakuoren, jolla suojaan itseäni ja annan vakavan/totisen kuvan itsestäni.
En ole mihinkään porukkaan päässyt koskaan sisään ja varsinkin lasten juttuihin liittyvät vanhempien porukat ovat sellaisia, joissa haluaisin olla mukana, mutta en vaan sinne sujahda joukkoon ja tunnen itseni vähempiarvoiseksi ja ulkopuoliseksi.
Porukat eivät ole se mun luontainen juttu ja ymmärrän erottuvani muista. Kahdenkeskiset syvemmät ystävyyssuhteet taas ovat sellaisia joita vaalin.Montaa ystävää ei ole, mutta ne muutamat elämän varrelta löytyneet ihmiset, joiden kanssa ollaan samalla aaltopituudella.
Nämä on kyllä jänniä juttuja, koska itse katson aina että kaikki pääsevät mukaan, eli minun "porukkaani" saa kaikki tulla. Ihmettelen näitä että joku on erilainen, joten on ok työntää hänet pois joukosta, ja että itseensä pitäisi mennä jos joutuu aina porukasta ulospotkituksi. Mitä ihmettä nyt ihmiset???? Tuohan on kiusaamista! Jatkuvasti on eri medioissa koulukiusaamisesta juttua, pidättekö sitäkin vain uhrin vikana? Että koskelan tapaus sun muut on ihan niiden uhrien omaa vikaa.
Vmp taas, tapatko sinä ne ihmiset, joiden kanssa et halua olla läheinen ystävä, vai mitä toi viittaus Koskelaan on? Kaikkia ei tarvitse sietää, ei ole mitään kiusaamista jos ei haluta ikävää ihmistä roikkumaan mukaan.
Niin, KAIKKEA ei tarvitse. Tässä kuitenkin kirjoittaa ihan normaalit ihmiset eikä mitkään jotka tekevät KAIKKEA ikävää toisille. Ymmärrätkö? Erilaisuutta pitää pyrkiä sietämään ja olmaan kaveri kaikenlaisten ihmisten kanssa, vai onko sinusta koulukiusaaminen ok? Ilmeisesti on.
Älä lässytä, koulukiusaaminen ei mitenkään liity siihen, että olisi muka pakko aikuisenakin sietää vastenmielisiä ihmisiä vapaa-ajalla. Se sun kaltaisille ottaa koville, että ihmiset ihan itse päättävät kenen kanssa ovat ystäviä ja keiden kanssa ei, eivätkä suostu pitämään mukana mitään ankeuttajia ja omijoita. Kun ihan itse päätän omista ystävistäni, eikä ruikutus taatusti saa muuta kun päättämään, että sinunkaltaisten kanssa en ole tekemisissä sitä pakollista enempää. Heti kun joku korottaa itsensä "ykköseksi" on entinen ystävä, muo ei omista kukaan muu kun oma perhe, tasan heillä on oikeus esittää vaatimuksia, kun olen kerran perheeseen sitoutunut.
Osa ihmisistä on ihan sokeita, eivät huomaa etteivät ole pidettyjä. Toki työpaikalla pitää käyttäytyä asiallisesti, mutta ei helkkarissa vapaa-ajalla enää tarvitse olla sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa ei viihdy. Miksi just sun, neljännen tai viidennen, pitää päästä porukkaan, jonka jäsenten omasta mielestä siinä porukassa on vain kolme? Miksi juuri sinun, miksei kaikkien muiden maailman ihmisten.
Perustakaa omia porukoitanne, älkää väkisin tunkeko sinne minne ette ole haluttuja. Luulisi olevan itsestään selvää, ei olla enää koulussa.
Oletpa kyllä harvinaisen aggressiivinen ihminen. Ei kai kukaan väkisin ole tunkemassa mihinkään. Ihmetellään vaan, miksi sen "ystävyydenkin" tai jopa tuttavuuden pitää olla niin vakavaa, ettei voi käyttäytyä normaalisti kanssaihmisiä kohtaan. Suomessa naamatutun tervehtimistäkin katsotaan helposti kieroon, jos ei olla bestiksiä. Jos hymyilet, niin luullaan, että HALUAT JOTAIN ja ahdistutaan eikä käy mielessä, että se hymy voi olla vain hymy ilman taka-ajatuksia ihmissuhteesta. Voihan taustalla olla tietysti vakava auti-smi, että tulkitsee kaiken mustavalkoisena.
Normaalisti pitää käyttäytyä, ystävä ei tarvitse olla.
Sehän osan ongelma juuri onkin, heille ei riitä se asiallinen käytös esim. työpaikalla, vaan pitäisi päästä pieniin porukoihin jotka ovat ystäviä, osin työpaikan ulkopuolellakin.
Puhutaan koulukiusaamisesta ymmärtämättä ettei enää olla koulussa, ja että työkaveruus tai vastaava tuttavuus ei ole mikään velvoite olla läheinen ystävä. Ollaan sosiaalisesti kömpelöitä ja jäädään yksin, eikä koskaan ihmetellä olisiko omassa käytöksessä tai toimintatavassa jotakin korjattavaa, jos aina on se yksinäiseksi jäävä.
Sitten nämä aikuiset ihmiset, jotka kaipaavat jotakin "bestiksiä"...onko kehitys pysähtynyt sinne alakouluun. Ei normaalit aikuiset ihmiset arvioi omaa asemaansa ystävärankingissa mustasukkaisena miettien, olenko nyt paras ystävä, vai kehtaako tuo peräti pitää hyviä ystäviä ihan ilman että kysyy lupaa MINULTA.
Olen tuollaisiin naisiin törmännyt säännöllisesti, heti kun aletaan olemaan mustasukkaisia tai omimaan, jatkan matkaa. Ei kiinnosta teinidraama, eikä ihmiset joilla on tarve rajoittaa ihmissuhteitani.
Tämä viimeinen on kuin minun kynästäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ryhmistä vielä: en tajua kyllä edelleenkään näitä juttuja "viihdyn niin hyvin miesporukassa, ellet sinä viihdy niin et vain kestä miesten juttuja". Miksi ihmeessä naisen pitäisi kestää "miesten juttuja" ollakseen ystävä miesten kanssa.
Itselläni on ystäviä sekalainen seurakunta ja kyllä siinä miehet ihan hyvin ymmärtävät, että naisena minua ei viehätä samankaltainen huumori kuin mitä usein keskenään heittävät. Ei ole hauskaa siis minusta baari-illan kuunnella, että mitäs h*ro, saitkos par*rua, höhöhöö. Toisaalta on kyllä iso joukko miehiä, joille ei heillekään iske tuo huumorin laji (parhaimmat ystäväni).
Lisäksi muutoinkin mielestäni ystävyydessä jos missä on olennaisinta rajat: ei tungeta lähemmäksi kuin toinen toivoo. Eli pidetään kaikessa vähän balanssia tilanteen ja henkilön mukaan, niin jutuissa kuin tapaamisajoissa jne.
Ihan samalla tavalla siis kuin naisystäväni eivät jaa kaikkia naurun tai kiinnostuksen aiheita, eivät sitä tee miehetkään, joten miksi juuri minun naisena pitäisi kestää jotakin voidakseni olla miehen ystävä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisilla nyt klikkaa paremmin keskenään. Yritä hyväksyä asia ja päästä yli katkeruudesta. Helpompaa sanottu kuin tehty, mutta uskoisin auttavan siihen että löydät itsekin jostain sellasen sydänystävän. Tsemppiä.
Sydänystävää en ole löytänt (kummastakaan sukupuolesta) ja katkeruudesta yli pääseminen kestänyt vuosia.
Eilen törmäsin sattumalta kahteen kaveriin, jotka olen tuntenut varmaan jotain 25 v. ja ollut aika hyväkin kaveri jossain vaiheissa. Heillä on nykyään omat piirit, joihin mulla ei ole mitään asiaa. Koska ovat naimisissa ja mies maksaa ja kaikki on niin hienoa. Mulla ei ole edes lapsia. Mutta sama koulutus meillä kaikilla. Ja suht samat perhetaustat. No, ei se mitään. Nyt havahduin siihen kuinka ärsyttävä se toinen oli diivaillessaan, sanoikin sille toiselle mielestäni törkeästi. Ja se toinen joka on herttaisempi, hän oli taas joutunut keskellä viikkoa naisystäviensä kanssa juomaan useamman lasin viiniä. Ja koska on muuttanut pois alueelta (missä minä edelleen asun) hän AJOI kännissä kotiin. Koska ei kehdannut jäädä sohvalle makaamaan ystävättären isän hehtaarikämpässä, tai vaikka soittaa mulle joka asui 100 m päässä.
Että ei kaduta pätkääkään kun en ole muitten ihmisten vietävissä ja elä pinnallista elämää!
Mutta siis tiedoksi, ihan helposti ja ihan hetkessä tämä ei käy.
Eri tuloluokkiin kuuluvien välinen ystävyys on usein todella vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Sinä selvästi köyhempänä koet "diivailuksi" sen, minkä rikkaampi ystäväsi on ehkä kokenut ihan normaaliksi kuulumisten kertomiseksi.
Olen itse varakas ja minulla on lisäksi hyvät tulot ja hyvätuloinen mies. En todellakaan tiedä, mitä mun pitäisi vastata köyhälle kaverille, joka kysyy mitä olet viime aikoina tehnyt tai mitä aiot tehdä viikonloppuna. Jos kerron totuuden, esim. vaikka että eilen kävin kasvohoidossa ja hierojalla, tai että viikonloppuna olen menossa mieheni kanssa balettiin tai Leville, niin köyhä kaveri kokee sen leuhkimisena. Jos vastaan että enpä ole tehnyt paljon mitään, köyhä kokee sen salailuna. Joten mitä ihmettä mun pitäisi vastata? Valehdella?
Tästä syystä en vaan enää näin 45-vuotiaana jaksa köyhiä ystäviä. En jaksa koko ajan piilotella omaa elämääni ja yrittää ymmärtää heitä ja olla loukkaamatta.
Niin totta. Minä olen tullut vähän varovaiseksi perheettömien kanssa myös, ja yksinäiset kierrän kaukaa. Niin muuten tekevät ne yksinäisetkin, muutenhan kaksi yksinäistä löytäisi toisensa, eikä enää olisi yksinäisiä.
Vaaditaan tunnetasolla jotakin parisuhteen tasoista, ollaan mustasukkaisia ja kaikki omasta elämästä kertominen on "leuhkimista". On leuhkimista vastata kysymykseen viikonlopusta, että mennään perheen kanssa juttuun x ja sitten vietetään yhdessä aikaa, ystävä on loukkaantunut kun jää ulkopuolelle. No en minä hänelle voi perheeksi ruveta, sori siitä.
Minulle lapsettomana kävi sama, toisinpäin. Ystävä sai pari muksua aika lyhyellä aikavälillä ja alkoi kaivata minua koko ajan kahviseuraksi, istuskelemaan heille, osallistumaan mökkeilyyn, uimahalleilemaan, leikkipuistoon...aikana jaksoin olla hänen henkireikänsä ulkomaailmaan, mutta vihdoin oli pakko sanoa, että ymmärrän, että kaipaa välillä muutakin aikuista seuraa kuin miehensä, mutta mä en jaksa näitä lapsijuttuja ja paikkoja koko ajan.
Hänkin koki leuhkimisena, kun kieltäydyin siitä syystä, että olin päättänyt viettää viikonlopun vain lueskellen ja nukkuen, koska perjantai oli vapaata ja torstaina oli firman bileet, joissa meni vähän myöhään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisilla nyt klikkaa paremmin keskenään. Yritä hyväksyä asia ja päästä yli katkeruudesta. Helpompaa sanottu kuin tehty, mutta uskoisin auttavan siihen että löydät itsekin jostain sellasen sydänystävän. Tsemppiä.
Sydänystävää en ole löytänt (kummastakaan sukupuolesta) ja katkeruudesta yli pääseminen kestänyt vuosia.
Eilen törmäsin sattumalta kahteen kaveriin, jotka olen tuntenut varmaan jotain 25 v. ja ollut aika hyväkin kaveri jossain vaiheissa. Heillä on nykyään omat piirit, joihin mulla ei ole mitään asiaa. Koska ovat naimisissa ja mies maksaa ja kaikki on niin hienoa. Mulla ei ole edes lapsia. Mutta sama koulutus meillä kaikilla. Ja suht samat perhetaustat. No, ei se mitään. Nyt havahduin siihen kuinka ärsyttävä se toinen oli diivaillessaan, sanoikin sille toiselle mielestäni törkeästi. Ja se toinen joka on herttaisempi, hän oli taas joutunut keskellä viikkoa naisystäviensä kanssa juomaan useamman lasin viiniä. Ja koska on muuttanut pois alueelta (missä minä edelleen asun) hän AJOI kännissä kotiin. Koska ei kehdannut jäädä sohvalle makaamaan ystävättären isän hehtaarikämpässä, tai vaikka soittaa mulle joka asui 100 m päässä.
Että ei kaduta pätkääkään kun en ole muitten ihmisten vietävissä ja elä pinnallista elämää!
Mutta siis tiedoksi, ihan helposti ja ihan hetkessä tämä ei käy.
Eri tuloluokkiin kuuluvien välinen ystävyys on usein todella vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Sinä selvästi köyhempänä koet "diivailuksi" sen, minkä rikkaampi ystäväsi on ehkä kokenut ihan normaaliksi kuulumisten kertomiseksi.
Olen itse varakas ja minulla on lisäksi hyvät tulot ja hyvätuloinen mies. En todellakaan tiedä, mitä mun pitäisi vastata köyhälle kaverille, joka kysyy mitä olet viime aikoina tehnyt tai mitä aiot tehdä viikonloppuna. Jos kerron totuuden, esim. vaikka että eilen kävin kasvohoidossa ja hierojalla, tai että viikonloppuna olen menossa mieheni kanssa balettiin tai Leville, niin köyhä kaveri kokee sen leuhkimisena. Jos vastaan että enpä ole tehnyt paljon mitään, köyhä kokee sen salailuna. Joten mitä ihmettä mun pitäisi vastata? Valehdella?
Tästä syystä en vaan enää näin 45-vuotiaana jaksa köyhiä ystäviä. En jaksa koko ajan piilotella omaa elämääni ja yrittää ymmärtää heitä ja olla loukkaamatta.
Niin totta. Minä olen tullut vähän varovaiseksi perheettömien kanssa myös, ja yksinäiset kierrän kaukaa. Niin muuten tekevät ne yksinäisetkin, muutenhan kaksi yksinäistä löytäisi toisensa, eikä enää olisi yksinäisiä.
Vaaditaan tunnetasolla jotakin parisuhteen tasoista, ollaan mustasukkaisia ja kaikki omasta elämästä kertominen on "leuhkimista". On leuhkimista vastata kysymykseen viikonlopusta, että mennään perheen kanssa juttuun x ja sitten vietetään yhdessä aikaa, ystävä on loukkaantunut kun jää ulkopuolelle. No en minä hänelle voi perheeksi ruveta, sori siitä.
Minulle lapsettomana kävi sama, toisinpäin. Ystävä sai pari muksua aika lyhyellä aikavälillä ja alkoi kaivata minua koko ajan kahviseuraksi, istuskelemaan heille, osallistumaan mökkeilyyn, uimahalleilemaan, leikkipuistoon...aikana jaksoin olla hänen henkireikänsä ulkomaailmaan, mutta vihdoin oli pakko sanoa, että ymmärrän, että kaipaa välillä muutakin aikuista seuraa kuin miehensä, mutta mä en jaksa näitä lapsijuttuja ja paikkoja koko ajan.
Hänkin koki leuhkimisena, kun kieltäydyin siitä syystä, että olin päättänyt viettää viikonlopun vain lueskellen ja nukkuen, koska perjantai oli vapaata ja torstaina oli firman bileet, joissa meni vähän myöhään.
Olenkohan sun ex-ystävä...en ole ikinä ollut niin yksinäinen kuin lasten pikkulapsivaiheessa. Olisin todella kaivannut aikuisia ystäviäni seuraksi, mutta vain yksi jaksoi hetken ja sitten hänkin jättäytyi pois.
Päätin, että kun taas olen vapaampi liikkumaan, en enää samoja ystäviä kaipaa enkä kaivannut!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisilla nyt klikkaa paremmin keskenään. Yritä hyväksyä asia ja päästä yli katkeruudesta. Helpompaa sanottu kuin tehty, mutta uskoisin auttavan siihen että löydät itsekin jostain sellasen sydänystävän. Tsemppiä.
Sydänystävää en ole löytänt (kummastakaan sukupuolesta) ja katkeruudesta yli pääseminen kestänyt vuosia.
Eilen törmäsin sattumalta kahteen kaveriin, jotka olen tuntenut varmaan jotain 25 v. ja ollut aika hyväkin kaveri jossain vaiheissa. Heillä on nykyään omat piirit, joihin mulla ei ole mitään asiaa. Koska ovat naimisissa ja mies maksaa ja kaikki on niin hienoa. Mulla ei ole edes lapsia. Mutta sama koulutus meillä kaikilla. Ja suht samat perhetaustat. No, ei se mitään. Nyt havahduin siihen kuinka ärsyttävä se toinen oli diivaillessaan, sanoikin sille toiselle mielestäni törkeästi. Ja se toinen joka on herttaisempi, hän oli taas joutunut keskellä viikkoa naisystäviensä kanssa juomaan useamman lasin viiniä. Ja koska on muuttanut pois alueelta (missä minä edelleen asun) hän AJOI kännissä kotiin. Koska ei kehdannut jäädä sohvalle makaamaan ystävättären isän hehtaarikämpässä, tai vaikka soittaa mulle joka asui 100 m päässä.
Että ei kaduta pätkääkään kun en ole muitten ihmisten vietävissä ja elä pinnallista elämää!
Mutta siis tiedoksi, ihan helposti ja ihan hetkessä tämä ei käy.
Eri tuloluokkiin kuuluvien välinen ystävyys on usein todella vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Sinä selvästi köyhempänä koet "diivailuksi" sen, minkä rikkaampi ystäväsi on ehkä kokenut ihan normaaliksi kuulumisten kertomiseksi.
Olen itse varakas ja minulla on lisäksi hyvät tulot ja hyvätuloinen mies. En todellakaan tiedä, mitä mun pitäisi vastata köyhälle kaverille, joka kysyy mitä olet viime aikoina tehnyt tai mitä aiot tehdä viikonloppuna. Jos kerron totuuden, esim. vaikka että eilen kävin kasvohoidossa ja hierojalla, tai että viikonloppuna olen menossa mieheni kanssa balettiin tai Leville, niin köyhä kaveri kokee sen leuhkimisena. Jos vastaan että enpä ole tehnyt paljon mitään, köyhä kokee sen salailuna. Joten mitä ihmettä mun pitäisi vastata? Valehdella?
Tästä syystä en vaan enää näin 45-vuotiaana jaksa köyhiä ystäviä. En jaksa koko ajan piilotella omaa elämääni ja yrittää ymmärtää heitä ja olla loukkaamatta.
Niin totta. Minä olen tullut vähän varovaiseksi perheettömien kanssa myös, ja yksinäiset kierrän kaukaa. Niin muuten tekevät ne yksinäisetkin, muutenhan kaksi yksinäistä löytäisi toisensa, eikä enää olisi yksinäisiä.
Vaaditaan tunnetasolla jotakin parisuhteen tasoista, ollaan mustasukkaisia ja kaikki omasta elämästä kertominen on "leuhkimista". On leuhkimista vastata kysymykseen viikonlopusta, että mennään perheen kanssa juttuun x ja sitten vietetään yhdessä aikaa, ystävä on loukkaantunut kun jää ulkopuolelle. No en minä hänelle voi perheeksi ruveta, sori siitä.
Minulle lapsettomana kävi sama, toisinpäin. Ystävä sai pari muksua aika lyhyellä aikavälillä ja alkoi kaivata minua koko ajan kahviseuraksi, istuskelemaan heille, osallistumaan mökkeilyyn, uimahalleilemaan, leikkipuistoon...aikana jaksoin olla hänen henkireikänsä ulkomaailmaan, mutta vihdoin oli pakko sanoa, että ymmärrän, että kaipaa välillä muutakin aikuista seuraa kuin miehensä, mutta mä en jaksa näitä lapsijuttuja ja paikkoja koko ajan.
Hänkin koki leuhkimisena, kun kieltäydyin siitä syystä, että olin päättänyt viettää viikonlopun vain lueskellen ja nukkuen, koska perjantai oli vapaata ja torstaina oli firman bileet, joissa meni vähän myöhään.
Olenkohan sun ex-ystävä...en ole ikinä ollut niin yksinäinen kuin lasten pikkulapsivaiheessa. Olisin todella kaivannut aikuisia ystäviäni seuraksi, mutta vain yksi jaksoi hetken ja sitten hänkin jättäytyi pois.
Päätin, että kun taas olen vapaampi liikkumaan, en enää samoja ystäviä kaipaa enkä kaivannut!
Sinusta ystäväsi olisi pitänyt loputtomiin olla kiinnostunut sinun pikkulapsiarjestasi ja tukihenkilönä? Vaihe kestää vuosia, ja ellei itsellä ole perhettä, ei ole mitään yhtymäkohtaa tai usein kiinnostustakaan siihen pikkulapsiarkeen. Ja sen vaiheen eläneenä, sanon ne jutut käy äkkiä tunkkaisiksi lapsettomalle, kun oma päivä koostuu lapsenhoidosta ja kotitöistä, se on aika tylsää kuunneltavaa. Ja sitähän se pikkulapsiarki on, hiekkalaatikkoa ja pyykinpesua, kasvun ihme ja rakkaus ei välity perheen ulkopuolisille.
Fiksu ei kuormita niillä pikkulapsijutuilla lapsettomia, vaan hankkii samassa elämäntilanteessa olevaa seuraa. Mikä ei tietenkään onnistu, jos halutaan vain yksi "sydänystävä" , eikä sitä tervettä kaveripiiriä. Kun sydänystävä ei saakaan lasta samaan aikaan, niin ongelmissa ollaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisilla nyt klikkaa paremmin keskenään. Yritä hyväksyä asia ja päästä yli katkeruudesta. Helpompaa sanottu kuin tehty, mutta uskoisin auttavan siihen että löydät itsekin jostain sellasen sydänystävän. Tsemppiä.
Sydänystävää en ole löytänt (kummastakaan sukupuolesta) ja katkeruudesta yli pääseminen kestänyt vuosia.
Eilen törmäsin sattumalta kahteen kaveriin, jotka olen tuntenut varmaan jotain 25 v. ja ollut aika hyväkin kaveri jossain vaiheissa. Heillä on nykyään omat piirit, joihin mulla ei ole mitään asiaa. Koska ovat naimisissa ja mies maksaa ja kaikki on niin hienoa. Mulla ei ole edes lapsia. Mutta sama koulutus meillä kaikilla. Ja suht samat perhetaustat. No, ei se mitään. Nyt havahduin siihen kuinka ärsyttävä se toinen oli diivaillessaan, sanoikin sille toiselle mielestäni törkeästi. Ja se toinen joka on herttaisempi, hän oli taas joutunut keskellä viikkoa naisystäviensä kanssa juomaan useamman lasin viiniä. Ja koska on muuttanut pois alueelta (missä minä edelleen asun) hän AJOI kännissä kotiin. Koska ei kehdannut jäädä sohvalle makaamaan ystävättären isän hehtaarikämpässä, tai vaikka soittaa mulle joka asui 100 m päässä.
Että ei kaduta pätkääkään kun en ole muitten ihmisten vietävissä ja elä pinnallista elämää!
Mutta siis tiedoksi, ihan helposti ja ihan hetkessä tämä ei käy.
Eri tuloluokkiin kuuluvien välinen ystävyys on usein todella vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Sinä selvästi köyhempänä koet "diivailuksi" sen, minkä rikkaampi ystäväsi on ehkä kokenut ihan normaaliksi kuulumisten kertomiseksi.
Olen itse varakas ja minulla on lisäksi hyvät tulot ja hyvätuloinen mies. En todellakaan tiedä, mitä mun pitäisi vastata köyhälle kaverille, joka kysyy mitä olet viime aikoina tehnyt tai mitä aiot tehdä viikonloppuna. Jos kerron totuuden, esim. vaikka että eilen kävin kasvohoidossa ja hierojalla, tai että viikonloppuna olen menossa mieheni kanssa balettiin tai Leville, niin köyhä kaveri kokee sen leuhkimisena. Jos vastaan että enpä ole tehnyt paljon mitään, köyhä kokee sen salailuna. Joten mitä ihmettä mun pitäisi vastata? Valehdella?
Tästä syystä en vaan enää näin 45-vuotiaana jaksa köyhiä ystäviä. En jaksa koko ajan piilotella omaa elämääni ja yrittää ymmärtää heitä ja olla loukkaamatta.
Vanhempani ovat tällaista pahastuja-köyhä-porukkaa, joka on todella epämiellyttävää. Onneksi eivät sentään pahastu minulle, mutta esimerkiksi omien sisarusten ja naapurien asioista juorutaan naama happamana, että kun niillä on uusi auto tai kävivät matkalla.
Itse olen köyhänä iloinnut aikoinani ystävieni tekemisistä ja menemisistä. On iloittu matkat, vaihtarivuodet, uudet moottoripyörät, asunnot, viihteet jne. Ainoa, mikä on oikeastaan surettanut on se, että koska vanhemmat ovat köyhiä kuin kirkonrotat, minulla ei ole mitään tukiverkkoa, joka jelppaisi. Esimerkiksi, kun ystäväni opiskelijana tarvitsi uuden läppärin, vanhemmat sponsoroivat suurimman osan läppärin kuluista hänelle ja ystäväni pystyi ostamaan pitkäikäisen hyvän koneen. Itselläni käytössä oli sedän vanha pulkki, joka onneksi toimi, mutta itse piti ostaa ja on pitänytkin ostaa kaikki kotiin. Yksin ikisinkkuna puolisokaan ei ole ollut koskaan tasaamassa menoja.
Positiivista on, että tuosta on selvitty ja tiedän, että selviän jatkossakin. Saan hankittua itse haluamani asiat.
Omassa elämässäni olen huomannut, että yllättävän paljon ihmiset asettavat vaatimuksia sille, mitä ystävyys on. Joku ei tule toimeen naisten kotkotuspiireissä, yksi vaatii vastavuoroisuutta joka tilanteessa, toinen samaa elämäntilannetta, kolmas samoja harrastuksia ja lista jatkuu.
Itse ajattelen, että ystävyys on sellaista, jossa tavataan, kun se molemmille sopii, halutaan molemmat tavata aina joskus, pidetään yhteyttä niillä resursseilla, mitä kulloin on.
Ystävä on ihminen, josta minä pidän ja joka pitää minusta. Ei aina ole hauskaa, mutta aina on antoisaa, eli erotessa on hyvä mieli, molemmat kokevat saaneensa jotakin.
Sukupuolet ja muut harrastukset on siinä ihan sivuseikka.
Alue: Aihe vapaa
Minulle käy aina noin. Siis ihan aina.
Tilanne helpottui kun tajusin, että en minä oikeastaan edes sitä läheisempää yhdessäoloa kaipaa. Paha olo tulee vain siitä, että sitä tuntee itsensä torjutuksi. Mutta siihenhän ei ole syytä, kun en edes tahtoisi loppujen lopuksi mitään "best friends forever" -henkistä ystävyyttä.