Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Aamupimeellä pakkasessa hiihtämään metsään. Kauheeta oli.

Vierailija kirjoitti:

Miksi tätä karseaa kiduttamista saa jatkaa verovaroin aina vain sukupolvesta toiseen? Opejen palkkarahat voisi käyttää uimahallilippuihin tai ilmaisiin kerhoihin, joita ohjaisi ei-psykopaatit.

Ajatuksena on ilmeisesti kannustaa nuoria kansalaisia keskinäiseen kilvoitteluun ja kilpailuhenkeen, jonka pitäisi johtaa tuottavaan ja innokkaan kestävään työvoimaan. :) 

Muutenhan liikuntaa ei arvosteltaisi, vaan siinä keskityttäisiin kunkin hyvinvointiin ja aitoon iloon, kannustamiseen. 

Paradokaalista sinänsä, että ne liikuntatuntien tähtöset, muita kilpailuhenkisyydellään piinanneet ja kilpaurheilussa sieluttomiksi marinoituneet supersuorittajat päätyy usein uusiksi liikunnanopeiksi tai muiksi kunnan suojatyöpaikan haltijoiksi. Näin valtio kustantaa heidän palkkansa, eivätkä nämä superiyksilöt päätyneetkään loistamaan kv-yrityksiin rintarinnan kilpailemaan innovaatioiden luonnissa muiden superosaajien kanssa. Sen sijaan kiusaavat rikki monta sukupolvea. 

Kakan syöminen, tosin toteutin sen itsenäisesti liikuntatunnista. 

Liikunnanopet ja muut liiksa-aktiivit oli aina niitä tyhmempiä yksilöitä. Äo ei vissiin riitä muuhun kuin juoksemaan rinkiä tai kaukomaan altaassa. Ihmisenä ovat vain niin passé.

Vierailija kirjoitti:

Pahin ehkä poikien hyljeksintä ja kiusaaminen paritanssitunneilla yläasteella. Olin lievästi ylipainoinen. 

Alakoulussa joukkoejaossa viimeiseksi jäänti ja sählyssä kun olin puollustaja, pojat syytti että mun takia hävittiin, kun tein maskia maalille. Peli-into loppui.

Tanssissa, koriksessa, hiihdossa ja sulkapallossa olin ihan hyvä. Pesiksessä, uinnissa ja suunnistuksessa ok.

Kuntopiiriä ja cooperia vihasin ja telinevoimistelu olo syvältä. 

Lukiossa koitti taivas, kun liikkakursseja oli 2kpl, mistä erikoislinjalaisena sain jättää toisen pois.

Myöhemmin aloin käymään salilla, jumpissa ja tanssitunneilla. Ihanaa,  kun kukaan ei arvostellut, vertaillut tai tarvinnut kilpailla missään. Tappaa liikunnan ilon.

Kuulostaa tutulle. Meillä liikunnanope antoi numeroksi 8, vaikka olisi mitä tehnyt ja miten hyvin. Sen oma lapsi oli samalla kurssilla ja seisoskeli seinän vieressä, eikä osallistunut mihinkään.  Sai 10. 

Meidän ope nuuhki meidän kainaloita pukkarin oven suussa tunnin jälkeen ja julisti ääneen sitten, että kenen piti alkaa käyttää deodoranttia ja vahti, että kaikki kävi suihkussa. Vilkuili myös, että on puhtaat pikkuhousut ja oli ihan kauhea häpeä jos niissä oli valkovuotoa. 

Vierailija kirjoitti:

Näitä kun lukee, voi sanoa että valittajilta on puuttunut sisu ja tsemppi täysin. Mitenkähän ne ovat elämässään pärjänneet? Suomi on itsesäälisten valittajien kansakunta.

Ainakin minua nämä muistot ovat vain vahvistaneet. Olen tajunnut, että kenenkään pillin mukaan ei ole pakko tanssia, vaan voi kulkea omia polkujaan. Kukaan ei ole elämässäsi enää sinua niin paljon korkea-arvoisempi, että voisi pakottaa sinut pelaamaan pesäpalloa kiusaajiesi kanssa. Olen tehnyt nykypäivinä asioita, joita ne entiset kiusaajat kadehtivat.

Vierailija kirjoitti:

Hiihto niillä penteleen lipsuvilla suksilla. En ole hiihtänyt kertaakaan sitten kouluaikojen.

Mulle isä oli hankkinut jostain semmoiset ikivanhat hikilaudat, joilla minun piti sitten yrittää hiihtää. Sata kertaa ainakin irtosi mono, koska ne suksien siteet olivat semmoiset palmun alle tehdyt, jotka kävivät kiukuttelemaan siitä kun ne  lumeentuivat ja jäätä kertyi. Monon kärki tuli semmosta metalliosaa vasten ja monon kannassa oli ura, johon tuli semmonen metallilenkki, jousi. Sitten tämä kiristettiin painamalla vipu vasten suksen pintaa. Jatkuvasti joutui toista suksea keräämään hangesta ja uudelleen jalkaan. Sitten irtosi jalasta se toinen suksi. Voi taivahan vallat. 

Lätkän pelaamisesta mitään tullut, koska mulle oli välttämättä täytynyt ostaa luistimet, jotka oikein pyörivät jaloissa. Ne olivat lestiltään liian leveät, koska kun ne veti jalkoihin, kiristi nauhat ja nousi penkiltä ylös, niin ne pyörähtävät jaloissa sivuille. Sitten seisoin siinä ne helvetin luistimet jaloissa niin että toisen luistimen terä osoitti länteen ja toinen itään, jos naama oli joko etelään tai pohjoiseen päin. Aivan toivotonta, niillä minun piti sitten taistella, koska minulle ei voitu hommata parempia tilalle. Seuraavat olivat samanlaiset paskat, jotka eivät pysyneet jaloissa. Sadismia. 

Nykyään tuo olisi lasun paikka!

Vierailija kirjoitti:

Näitä kun lukee, voi sanoa että valittajilta on puuttunut sisu ja tsemppi täysin. Mitenkähän ne ovat elämässään pärjänneet? Suomi on itsesäälisten valittajien kansakunta.

Kiitos kysymästä. Minusta tuli kauppatieteiden tohtori ja olen asiantuntijatehtävissä vaativassa positiossa. Missä sinä työskentelet? 

Lisäksi olen koululiikunnan traumoista HUOLIMATTA päässyt sinuiksi kehoni kanssa ja huomannut, että itse asiassa se on oikein hyvä ja toimiva kokonaisuus, joka opettajan ja luokkalaisten ivasta huolimatta kykenee joukkuelajeihin, uintiin, salilla käyntiin ja balettiin. 

Olen myös selvinnyt hyvin haastavista ajoista, mm puolisoni syövästä lastemme ollessa pieniä, ulkomaan työkomennuksista, haastavista yritysten pelastamisesta. 

No niin. Nyt on sinun vuorosi kertoa, että mitä sinusta tuli?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahin ehkä poikien hyljeksintä ja kiusaaminen paritanssitunneilla yläasteella. Olin lievästi ylipainoinen. 

Alakoulussa joukkoejaossa viimeiseksi jäänti ja sählyssä kun olin puollustaja, pojat syytti että mun takia hävittiin, kun tein maskia maalille. Peli-into loppui.

Tanssissa, koriksessa, hiihdossa ja sulkapallossa olin ihan hyvä. Pesiksessä, uinnissa ja suunnistuksessa ok.

Kuntopiiriä ja cooperia vihasin ja telinevoimistelu olo syvältä. 

Lukiossa koitti taivas, kun liikkakursseja oli 2kpl, mistä erikoislinjalaisena sain jättää toisen pois.

Myöhemmin aloin käymään salilla, jumpissa ja tanssitunneilla. Ihanaa,  kun kukaan ei arvostellut, vertaillut tai tarvinnut kilpailla missään. Tappaa liikunnan ilon.

Kuulostaa tutulle. Meillä liikunnanope antoi numeroksi 8, vaikka olisi mitä tehnyt ja miten hyvin. Sen oma lapsi

Tätä suosimista oli paljon 1970 luvulla. Hyvän numeron sai kun oli jonkun hienomman ihmisen lapsi.. koski kaikkia aineita. Osa opeista oli jäätävän kylmiä persoonia, osa juoppoja.

Vierailija kirjoitti:

Aamupimeellä pakkasessa hiihtämään metsään. Kauheeta oli.

Juu. Seiskaluokalla olin luokan ainut poika, joka suostui tuomaan aamulla sukset kouluun, kun aamulla oli liikuntatunnilla hiihtoa. Niin hirveetä v....ilua sain niistä suksien tuomisesta, että jatkossa minäkään en hiihtänyt. Aamulla aikaisin pimeään metsään hiihtämään yksinään. Olin vielä telkkarista nähnyt ohjelmaa yliluonnollisista ilmiöistä ja tuo ohjelma (Outoja voimia) sai mielikuvituksen laukkaamaan tuolla pimeällä ladulla. Hiihdin sen ladun aika nopeasti läpi, että pääsin takaisin koulun pihaan.

Mitä koulua kävit? Tuli mieleen, kun myös sinä olit joutunut hiihtämään pimeässä metsässä. 

Huutojako oli kai se kaikkein kurjin muisto. Olin pieni, pyöreä ja kömpelö, ja lisäksi epäsuosittu oppilas. Niinpä olin aina viimeinen huudettava. Eipä jäänyt häävit muistot joukkuelajeista eikä liikuntatunnit juuri innostaneet liikunnan pariin vapaa-ajallakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pesäpallo .  Vieläkään mitään älyä mikä siinä on se juju. 

Pesäpallon sääntöhistoriaa kun seuraa, siinä on tapahtunut lukemattomia muutoksia kentän muodoissa ja muissa pisteytyksissä. Tämä johtuu siitä, että pesäpallo on täysin synteettinen virkamiestyönä syntynyt peli, jonka idea on lähtenyt baseballista, mutta jonka ongelma on siinä, että taktiikka ja erilaiset viestinnät ovat erilaisessa asemassa. Sisäpeli kun on erilaisesti hallitseva kuin baseballissa, koska syöttö lähtee ylös lyöjän vierestä. Myös lyöntien onnistuminen on yleistä, joten takalaiton piti asettaa. Samoin sivurajoja ja lyöntilaudan paikkaa on säädetty useaan kertaan, kun mailalla onnistuttiin luomaan kaikenlaisia kierteitä ja lähimaahan osumia, näpyjä ja pomppuja sivulle. 

Jos harrastepelissä on yksikin taitava edustuspelaaja, saattaa hän yksin tehdä juoksuja kärk

vakuuttava selitys. mutta jo näin sääntötasollakin totean vain, että hyvä, etten hakeutunut jumppaopeksi. kaikenlaista sääntöä  sitä joutuu 'hallitsemaan'. minulla olisi pahoja motivoitumisongelmia.

Mut valittiin aina viimeisenä joukkueisiin. Kaikkia joukkuelajeja vihasin muutenkin ja 95% liikuntatunneista oli joukkueurheilua. Pelkäsin aina et pallo osuu muhun ja mulle hoettiin "älä pelkää sitä palloa". No kyllä s*at*na pelkään, ja syystä!

Vierailija kirjoitti:

Huutojako oli kai se kaikkein kurjin muisto. Olin pieni, pyöreä ja kömpelö, ja lisäksi epäsuosittu oppilas. Niinpä olin aina viimeinen huudettava. Eipä jäänyt häävit muistot joukkuelajeista eikä liikuntatunnit juuri innostaneet liikunnan pariin vapaa-ajallakaan.

Olin myös kömpelö ja ylipainoinen kiusattu, mutta joskus kun kyllästyin tähän ainaiseen viimeiseksi jäämiseen, niin päätin laittaa kaiken peliin, mitä minusta ikinä lähtee. Huomasin, että eivät nämä luokan suositut niin kummoisia pelaajia olleetkaan 😁

Oi että niitä koululiikunta aikoja, suurin osa liikunnasta oli joko jalkapalloa tai sählyä, molemmissa lajeissa ei minkään sortin hauskuutta vaan piti kilpailla ja nöyryyttää jos tein yhden pikku virheen. Olen isokokoinen ja hidasliikkeinen niin totta kai maalivahdiksi molemmissa lajeissa, syvältä molemmat urheilulajit, joten samanlaisia kokemuksia kuten muillakin täällä. Siis kun oli mahdollisuus valita mitä liikuntaa harrastettaisiin niin idiootti luokkalaiset valitsivat AINA joko sähly tai jalkapallo ei mitään muuta. Ainoat rauhan hetket olivat kävely tai uinti. Hiihto oli syvältä kun piti niiden suksien kanssa kävellä ja vaikka kuinka hyvin ne oli laittanut kasaan niin jokin osa irtosi tai putosi ja sit kasaat uudestaan samaan aikaan kun YRVÄNSYYLÄT kettuilee ohimennen, luistelua en edes yrittänyt kun ei mahtunut luistin jalkaan ja hanurista muutenkin kun luokka ja rinnakkaisluokka oli täynnä YRPIÄ joille kilpailu oli elämä tai kuolema. Opettaja nyt sentään vähän neuvoi mitenkä jotakin urheilulajia pelataan ja sääntöjikin neivoi mutta eipä se itseäni kiinnostanut kun tiesin että aivan sama mitä teen niin kettuilua siitä seuraa. Tätä kesti koko kouluelämän ajan. Amiksessa nyt vähän sama meininki jatkui mutta siedin jollain tapaa sitä. Kerran liikunnan opettaja kysyi että mitä halutaan tehdä niin kaikki ehdottivat keilaamista kun taas itse ehdotin uintia, ja opettaja sen hyväksyi kun kerroin että olen harrastanut uintia monta vuotta niin tiedän miten uimassa toimitaan, joten menin yksin uimaan (koska pidin uimisesta ja olin siellä elementissäni) ja muut painuivat keilaamaan. Tosin yksi kettuili että *eipä me sua sinne haluttaiskaan ja mitä järkeä on yksin uida* idiootti mikä idiootti. Kyllä aika hyvin onnistuivat tuhoamaan ryhmälajit itseltäni. Nykyään pyöräilen ja lenkkeillen ja vieläkin käyn uimassa mutta jalis, sähly ja mitä muita nyt ryhmäpelejä nyt onkaan niin koen vastenmieliseksi.

Huutosakkijoukkueet, yllättäen. Olin hiljainen ja epäsuosittu, ja siten tulin yleensä valituksi viimeisten joukossa. Toivottavasti tuo käytöntö on jo haudattu.

Hiihto oli pahinta. Koulussamme oli joka talvi kaikille pakolliset hiihtokilpailut ja tulokset teipattiin koulun käytävän seinälle ja tuloslistat olivat seinällä vappuun saakka. Hitaimmille hiihtäjille, kuten minulle se oli nöyryyttämistä. Kasiluokalla vuonna 1988 sattui hauska tapaus: Kaksi poikaa päätti ottaa hiihtokilpailun täysin huumorilla. He tulivat kilpailuun todella vanhat ukin sarkapuvut päällä, ikivanhoine puusuksineen ja vanhat reput selässä. He lähtivät ensimmäisinä kilpailuun väliaikalähdöillä. Puolivälissä matkaa he ottivat repuistaan polttopuut, sytyttivät noution ja paistoivat makkaraa sekä joivat kahvia termospulloista. Kilpailun lopussa opettajat olivat huolissaan kahdesta kadonneesta pojasta. Yksi opettaja lähti hiihtämään kilpailun lenkkiä ja löysi pojat nuotiolta. Opettaja oli vihainen, sillä maastoon ei saa tehdä avotulta. Opettaja sammutti nuotion lumella ja komensi pojat heti hiihtämään maaliin. Kun pojat tulivat maaliin, he saivat todella suuret aplodit. Kilpailun voittajan aika oli noin 20 minuuttia ja näiden poikien aika oli noin tunti ja 20 minuuttia.

Liikunnanopettaja tarttui niskasta kiinni ja rahaasi minut lentopallossa uuteen paikkaan, kun en itse ymmärtänyt siirtyä. Sellaista väkivaltaista riehumista se oli ennen, opettajien käytös siis.

Eniten inhosin uimahallikäyntejä. En ole astunut uimahalliin peruskoulun jälkeen.