Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Meillä oli yhtenä vuonna koulussa sokea tyttö. Yleensä hän sai vapautuksen liikunnasta, mutta toisinaan jouduimme sen takia kokeilemaan sokeiden liikuntalajeja. Muistan vieläkin sen maalipallon ja sen pelon, kun joutui silmät sidottuna kentällä odottamaan, minne pallo lentää ja osuuko se minuun. En osannut kunnolla paikallistaa niitä hemmetin kulkusia, joita pallossa oli. Samaten juoksu sokkona oppaan kanssa oli ihan hirveä kokemus.

Kylmät liikkasalit.  Kädet ja varpaat sinisinä ja kankeina. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo jos oli pullonpohjalasit  tyyliin miinus 10 likinäkö ja uimista tai muuta jossa lasit huurussa aikä nähnyt yhtään mitään niin voitte kuvitella niiden oppilaiden kärsimukset. Silmälasit olivat valtavan kalliit silloin 500 markkaa sankoineen. Ja niitä piti yhtenään uusia ja menivät rikki usein. Ihan painajaismaista.

  Jep pakkasessa hiihtäminen rillien ollessa jäässä näkyvyys nolla oli ja alamäet hurjia. Pelotti oikeasti. Opettaja ei olllenkaan huomioinut niitä rillien vaivoja!

 

Mä muistan ikuisesti erään tytön meidän luokalta jolla oli erittäin siis erittäin huono kaukonäkö ja lasitkaan eivät enää auttaneet pahaan kaukonäköön, opettaja pakotti silti tämän pakkaseen hiihtämään, luistelemaan tai uimahallissa uimaan vaikka räpiköi ja itki kun ei nähnyt mitään j

Opeilla oli sellainen nasseasenne ettei heikkoutta tarvinnut edes huomioida. Tuo näkölaji on likinäkö muuten jossa ei näe nenää pidemmälle. Kaukonäöksi sanotaan ellei näe lähelle. Mutta yhtä kaikki kauheaa sokeana huuailla halleissa ja pelätä pallon iskevän puolen tonnin markan  rilleihin. Ja jos rikkoontui oli kotona läksytys tiedossa päälle. Jos mikä tämä sai pelkäämään liikuntaa ja vihaamaan sitä.

Tyhmä, tyhmempi, jumppamaikka.

Vierailija kirjoitti:

Suunnistus ja telinevoimistelu!

Suunnistusta tehtiin yläasteella niin, että mentiin ensin välitunnilla lähimmän metsän reunalle pyörillä tai kävellen, jos oli tullut kaukokyydillä kouluun. Minä jouduin kävelemään sen 3 kilometriä sinne suunnistuspaikalle parin muun kanssa kun muut taas ajoivat pyörällä. Tulimme aina myöhässä ja sitten piti äkkiä juosta suunnistamaan vaikka kaatosateessa. En löytänyt koskaan yhtään rastia ja opettaja huusi, että mitä olen oikein tehnyt siellä metsässä. Sitten piti litimärkänä kävellä takaisin koululle 3 kilometriä ja mennä suihkuun, minne ei kuitenkaan ehtinyt, koska takaisin kävelemiseen meni niin paljon aikaa, että seuraava tunti oli jo alkamassa. Istuin loput 5 tuntia puolimärkänä koulussa. Ihme kyllä en tullut koskaan tuosta kipeäksi kun nyt miettii.

Vedän nykyään aikuisille suunnistuksen alkeiskursseja. Hyvin monella on samanlaisia kokemuksia koulusuunnistuksesta, ja moni uskoo siksi olevansa aivan surkea suunnistuksessa, itse asiassa ihme, että ovat yleensä uskaltaneet kurssille lähteä. Sitten kun käyn läpi perusasiat, näytän miten homma toimii ja kannustan, kun harjoitellaan yhdessä porukalla, osallistujat alkavat tajuta, etteivät olekaan niin surkeita, heille ei vain kukaan ole koskaan asiaa kunnolla opettanut. Kiva seurata, kun yksi kerrallaan alkaa lamppuja syttyä päässä :)

Ainakin eka-ja tokaluokalla se jatkuva tamburiinin tahdissa voimistelu ärsytti. Sitä oli eniten ohjelmassa. Opettaja oli itse varmaan harrastanut naisvoimistelua 40-luvulla. 

Koitan aina, kun muistelen kouluaikojani, iloita siitä, ettei enää ole opettajaa arvostelemassa ja komentelemassa mihinkään. Ja se on meinaan vapauttavaa se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahin ehkä poikien hyljeksintä ja kiusaaminen paritanssitunneilla yläasteella. Olin lievästi ylipainoinen. 

Alakoulussa joukkoejaossa viimeiseksi jäänti ja sählyssä kun olin puollustaja, pojat syytti että mun takia hävittiin, kun tein maskia maalille. Peli-into loppui.

Tanssissa, koriksessa, hiihdossa ja sulkapallossa olin ihan hyvä. Pesiksessä, uinnissa ja suunnistuksessa ok.

Kuntopiiriä ja cooperia vihasin ja telinevoimistelu olo syvältä. 

Lukiossa koitti taivas, kun liikkakursseja oli 2kpl, mistä erikoislinjalaisena sain jättää toisen pois.

Myöhemmin aloin käymään salilla, jumpissa ja tanssitunneilla. Ihanaa,  kun kukaan ei arvostellut, vertaillut tai tarvinnut kilpailla missään. Tappaa liikunnan ilon.

Kuulostaa tutulle. Meillä liikunnanope antoi numeroksi 8, vaik

Numeroita kohotti myös se, että oli fiksukäytöksinen oppilas. Olin itse sellainen. En ollut luokan parhaita oppilaita, mutta en huonokaan. Joskus ihmettelin saamaani hyvää numeroa, vaikka en olisi sitä ansainnut. Joissakin aineissa toki numero oli ihan kohdillaan. Mutta ikinä se ei ollu liian huono tasooni nähden.

Juoksin, kompastuin ja pieraisin. Aloin itkemään, mutta en kivun takia, vaan sen takia kun se pieru nolotti mua niin paljon. Olin jo yläasteella.

Meidän liikunnaopettaja haisi yleensä viinalle ja silmät haritti, joten varmaan hän on lonkalta antanut kullekin oppilaalle arvosanan. 

Vierailija kirjoitti:

Juoksin, kompastuin ja pieraisin. Aloin itkemään, mutta en kivun takia, vaan sen takia kun se pieru nolotti mua niin paljon. Olin jo yläasteella.

Kumpi se liikuntamuisto tässä oli, kompastuminen vai pieraisu?

Oikeastaan kaikki liikuntatunnit olivat kömpelönä ja liikunnallisesti lahjattomana oppilaana traumatisoivia. Uinti, luistelu, pukkihyppely, polttopallot, pallopelit, kunto- eli rääkkipiiri jne. Kaikkea koululiikuntaa vihasin paitsi kävelyä, juoksua ja hölkkäämistä.

Muut luokan tytöt kiusasivat minua kasiluokalla, minkä liikunnanopemme selvästi huomasi ja heitti asiassa tunneilla bensaa liekkeihin. Inhottavinta oli, kun meillä oli kerran suunnistusta pareittain, ja koska meitä oli pariton määrä, jäin yksikseni. Kaksi mukavinta tyttöä sanoi, että voisin tulla heidän kanssaan kolmanneksi, mutta opettaja kielsi tämän jyrkästi. "Silloinhan teillä olisi etulyöntiasema, ei se olisi reilua muita kohtaan." Sanoi vielä, että jos hän näkee meidän toimivan kolmestaan, saamme kaikki jälki-istuntoa. Oli kiva rämpiä yksin sateisessa metsässä, ja kiusaajat tietysti ilkkuivat asiaa. Aikaisemmilla ja myöhemmillä suunnistustunneillamme kolmen ryhmät olivat kuitenkin olleet ok, kas kummaa 🙄

Täällä kans kömpelönä, huonona liikkujana kaikki pallopelit varsinkin oli kauheita, ne pojat pelas liian kovakouraisesti että jopa ne hyvät ja vetreät tytöt liikunnassa pelkäs sitä palloa/poikien pelaamista, opettaja tokaisi vaan pojille ettei saa olla niin raju. 

Hyi hitto noi yhteistanssit poikien kanssa koulukiusattuna vieläkin myös soi päässä: sivu taakse, sivu viereen.... Kukaan poika ei halunnut koskea mua käsillään ja sit naisopettaja otti "miehen" Roolin ja mun kanssa tanssi ja siitä sai kiusaajat puhtia "uuuh lesbo lesbo".

Neljää maalia pelatessa tuli aina pissat housuun, kamala opettajatar. Sitten pianisti, joka soitti epävireisellä pienolla ja toinen voikkamaikka tamburiininsa ja kirkumisensa kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Tamburiinin rytmissä kävely, kun samalla piti ojennella nilkkoja ja heitellä hernepussia ilmaan.

Tuollaista ei tehty koskaan. Verholla jaetun salin toiselta puolen sitä kuului. Kerrankin olin oikealla puolella!

Mukavinta oli terveysopin tunnit. Varsinkin, kunaiheena oli hedelmöityminen.

Luokan komistus ja voikkaope nussivat minua opetusmielessä koko luokan edessä.

Tamburiinin äänikin ärsyttää, pesäpallo, hiihtokisat. 

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan kaikki liikuntatunnit olivat kömpelönä ja liikunnallisesti lahjattomana oppilaana traumatisoivia. Uinti, luistelu, pukkihyppely, polttopallot, pallopelit, kunto- eli rääkkipiiri jne. Kaikkea koululiikuntaa vihasin paitsi kävelyä, juoksua ja hölkkäämistä.

Sama. Minä olen löytänyt liikkumisen iloa vasta nelikymppisenä rauhallisesta pilateksesta, jossa liikeradat ovat yksinkertaisia mutta silti tarpeeksi vaativia. Varsinkin,kun pyrkii yhdistämään sen oikeaoppiseen pilates-hengittämiseen. Tällainen sopii minulle paljon paremmin kuin nopeatemposet lajit ja pelit, joissa keskitytään vaan niihin pelin sääntöihin.