Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Ensimmäisellä tai toisella luokalla oppilaat laitettiin makaamaan vieriviereenja minut pienimpänä heidän päälleen pitkittäin. Oli ilmeisesti tarkoitus, että luokkakaverini pyörähtäisivät allani, jolloin minä rullautuisin koko oppilasrivistön toiseen päähän. Ei toiminut, jäi vain karmeat muistot. Lukioikäisenä 90-luvulla taas kuntosalikerta oli aika kauhea poikien ja vieraiden miesten kytätessä vieressä.

Pesäpallo .  Vieläkään mitään älyä mikä siinä on se juju. 

Aloitin koulun Roihuvuoren ala-asteella siellä mäen päällä 70-luvulla. Heti ekana vuonna lähdettiin hiihtämään siihen rinteeseen mikä kallistuu Roihupeltoon päin, vaikkei luntakaan ollut kunnolla. Oli kahelia ja pelottavaa. Joku sata metriä päästiin eteenpäin siellä jyrkässä lepikossa.

Mä olen surkea hiihtäjä, lapesna ei ollut oikeita suksia  vaan  jotkut tervatut jättimäiset laudat. Kansakoulussa niiden jättisuksien takia syvässä hangessa tarvoin hitaasti niillä suksilla, enkä jaksanut oikein jatkaa, niin istuin hankeen ja aloin itkemään. Huolestunut opettaja tuli jo etsimään, minne se yksi lapsi jäi.  

Mutta kerran myöhemmin eräs nuorisojärjestö tarvitsi osanottajia hiihtokilpailuun ja kävin hiihtämässä aika lyhyen ladun läpi. Olin ainoa ikäryhmäni edustaja, ja sain tietysti kultamitalin. Pidin sitä joskus hyllyssä näytillä ja minun urheilulliset kykyni tuntevat vieraat kyllä saivat aina hyväntahtoisen naurukohtauksen.

Pukkihyppy.

Olin melkein koko kouluajan luokkani pienin. Muistan vieläkin telinevoimistelun, kun telineet, varsinkin hyppypukki oli aivan liian iso minulle. Hyvä, kun edes pääsin sen päälle. Pesäpallossa luokan hyvät pelaajat aina valitsivat minut viimeisenä joukkueeseen. Inhosin liikuntaa koulussa. Vasta vajaa viisikymppisenä aloin harrastamaan liikuntaa. Ihan itseni vuoksi, enkä kilpailumielessä. Sitä kilpailua oli koko koululiikunta. Tappoi tehokkaasti motivaation.

Se että joukkuepelejä lähdettiin pelaamaan kylmiltään eikä kerrottu sääntöjä tai mitään muutakaan. Oletettiin että kaikki osaa. Mä olin kylältä, jossa ei asunut muita lapsia, joten ei tietty tuntenut yhdenkään pihapelin tai joukkuepelin sääntöjä. Vaikea niitä olisi ollut yksikseen pelata...

Sininen jumppapuku joka piti olla. Hernepussi-kisat. Hiihtokisat 20 cm jääkerros suksien pohjissa ja kaikki ne mäet, joiden juurella oli mutka ja ladun vieressä kivenjärkäle. Uimahallikerrat, kun piti hypätä tornista. Yleisurheilu, kun kaikkien tulokset huudettiin ääneen. Karkeaa köyttä pitkin kiipeäminen salin kattoon. Telinevoimistelu ja kuperkeikat hyppyhevosen päällä. 

Pesäpallo, lentopallo, suunnistus ja kuntosali oli kivoja.

Vierailija kirjoitti:

Pesäpallo .  Vieläkään mitään älyä mikä siinä on se juju. 

Pesäpallon sääntöhistoriaa kun seuraa, siinä on tapahtunut lukemattomia muutoksia kentän muodoissa ja muissa pisteytyksissä. Tämä johtuu siitä, että pesäpallo on täysin synteettinen virkamiestyönä syntynyt peli, jonka idea on lähtenyt baseballista, mutta jonka ongelma on siinä, että taktiikka ja erilaiset viestinnät ovat erilaisessa asemassa. Sisäpeli kun on erilaisesti hallitseva kuin baseballissa, koska syöttö lähtee ylös lyöjän vierestä. Myös lyöntien onnistuminen on yleistä, joten takalaiton piti asettaa. Samoin sivurajoja ja lyöntilaudan paikkaa on säädetty useaan kertaan, kun mailalla onnistuttiin luomaan kaikenlaisia kierteitä ja lähimaahan osumia, näpyjä ja pomppuja sivulle. 

Jos harrastepelissä on yksikin taitava edustuspelaaja, saattaa hän yksin tehdä juoksuja kärkkymällä ja hurjia laakalyöntejä tekemällä, kun hölmistyneet ulkopelaajat vain katsovat päältä ja pelkäävät 180 km:n tuntinopeudella viuhuvaa kovaa palloa. Syöttösääntöjä tuomitaan mestaruustasollakin subjektiivisesti, ja sääntöviidakkoa tulkitaan tapauskohtaisesti. Baseballissakin on jo kamerat ja pallotutkat, lisäksi lyöminen ihan suoraan vastaanottajan räpylään suunnattuna lienee sellaisenaan melkoisen vaativaa, joten ei tarvita ylimääräisiä subjektiivisia tulkintoja, mikä tolppasyöttö milloinkin on sopiva. 

Pesäpallo on kehittynyt peliksi, jossa **epäonnistuminen** määrää pelin kulun ja voittajan. Siksi heikommalla pelaajalla ei ole palkitsevaa osallistua koko peliin, koska se heikommuus maksaa joukkueelle voiton varmasti. Baseballissa harvinaisempi lyöjän täydellinen onnistuminen tuottaa kunnareita yleisön hurratessa ja pallon vaeltaessa katsomoon, aivan erilainen positiivinen väreily pelissä, ja keskinkertaiset joukkueen jäsenet voivat iloita muiden mukana. 

Viivästyneen murrosiän takia lopetin liikuntatunneille menemisen kokonaan.

Lentopallo oli kuvottavaa käsiin sattumisen takia. Joo, varmasti riippuu tekniikasta, mutta ei sitä opetettu tai ei sitä ehtinyt omaksua (ja miksi edes pitäisi, liikun aikuisena omilla tavoillaan, enkä joidenkin pelien säännöillä). Lisäksi hevospuomi ekaluokkalaisen edessä. Sitä päin piti vain juosta täysiä ja hypätä, vaikka ei ollut mitään hajua siitä, miten. Ope työnsi pepusta sitten ylös, mutta siitä huolimatta se oli jäätävää.

Liikunta oli suosikkilajini ja se oli läpi peruskoulun 9 tai joskus jopa 10. Mutta cooperin testi oli hirveä, olin pikajuoksija, pituushyppääjä, pesäpalloilija tyyppinen, en koskaan treenannut mitään kestävyysjuoksua. 

Suunnistus oli toinen mitä inhosin, muut kaikki oli ok, varsinkin sitten jossain 3 tai 4 luokalla kun opittiin voitelemaan suksia ettei ne lipsunut kokoajan ja tekniikkakin oli jotain muuta kun käsivoimilla itseään eteenpäin kiskomista 

Vierailija kirjoitti:

Tamburiinin rytmissä kävely, kun samalla piti ojennella nilkkoja ja heitellä hernepussia ilmaan.

Mikähän se koulutuksellinen päämäärä oikein oli? Poikien puolella pelasivat aina jotain palloa.

Aina vika kun joukkueita jaettiin.Sairasta touhua.

Olen oma tytär samalla luokalla.sai aina ekana suorittaa kaikki liikka tehtävät.ja oli aina olen lellikki.Hyi!.

Sama.ja niin ynseä ihminen.764

Poikien liikunnanopettaja oli pedofiili. Tuli suihkuun katsomaan että "pestään kunnolla", ja laittoi kätensä jopa joskus pakaroiden väliin auttaakseen pesussa.

Kaikki oppilaat siitä puhuivat, mutta 80-luvulla opettajia kunnioitettiin liikaakin. Ei koskaa joutunut syytteeseen, hänestä taisi tulla vielä rehtorikin.

OLin aivan surkea pesäpallossa, ja olin aina viimeinen, kun joukkueen pelaajia valittiin. Toinen kammotus oli suunnistus. Ryteikköisessä maastossa rämpiminen sateessa tai sateen jälkeen mutaisessa maastossa... ei parhaita muistoja kouluajalta!

Olin lkuokkani huonoimpia liikuntatunneilla, Opettaja ei opettanut eikä kannustanut, päin vastoin pilkkasi ja nauroi meille huonommille.

Löysin liikunnan lähes kolmikymppisenä aikuisena, kun aloin käydä säännöllisesti kuntosalilla. Mahtava tunne! Jatkoin kuntosalilla käymistä, ja mukaan tulivat muutkin liikuntalajit: erilaiset jumpparyhmät, jooga, taiji ja tietysti sauvakävely. Parempi opettaja olisi pystynyt luomaan oppilaisiin innostusta ja kiinnostusta liikuntaan jo kouluiässä!

Siihen toisten koululaisten vieroksuntaan liittyi nörttimäinen koulumenestys, joka omalla kohdalla oli yksi tekijä, että en päässyt urheiljoiden porukkaan. Osasin jo pikkupoikana luistella, kun isä osti osto- ja myyntiliikkeestä vanhat hokkarit, ja pelloilla oli talvisin jäätä. Jos muualla ei päässyt luistelemaan, kannoin navetalta vettä ja jäädytin hevoslaitumelle jääkentän. Lunta lykättiin puron jäältä kolalla pois, ja tehtiin semmoinen kaukalo. Kaikki vapaa-ajat harjoiteltiin sirklaamista etu- ja takaperin, jarrutuksia, lähtöjä ja nopeusluistelua. Samoin myös hiihdettiin runsaasti tekemällä oma latu ja laajentamalla verkostoa talven aikana. Pelikavereita ei liikoja ollut omanikäisiä. Kotoa pääsi harrastuksiin vain polkupyörällä, linja-autolla tai taksilla, kun kotona ei autoa ollut. Koululääkäri ihmetteli olkapäitteni leveyttä, kyseli, treenaanko, en tunnustanut, mutta sanoin hakkaavani puita. 

Sitten koulun liikuntatunnit ja ulkojäälle luistelemaan ja jääpalloa pelaamaan. Suuret luokat kun olivat, aina tehtiin A- ja B-joukkueet, ja aina jouduin ns. suosittujen oppilaiden hyljeksimänä B-ryhmään, jossa oikeastaan kukaan ei osannut luistella, nojasivat lähinnä hokkareiden reunat jäässä mailaan ja taapersivat eteen päin, jos eivät kaatuneet. Sitten ope tuli katsomaan, kun kiertelin ja kaartelin ja sirklasin ohi kanssapelaajien kuin keiloja olisivat olleet. Tokaisi siinä, että "mitä tuo täällä tekee, A-joukkueisiin siitä". Ja sitä viistoa katselua sai sitten sietää, kun kovat jätkät eivät olisi minua halunneet mukaan. Olin kuitenkin heitä nopeampi ja ketterämpi luistelemaan, vaikka pelasivat paikkakunnan juniorisarjoissa, toisaalta en osannut käyttää jääkiekkomailaa juurikaan.

Mutta lopulta sitten minut värvättiin muutamaan edustusotteluunkin, puolustajana osasin kunnolla mm. takaperinluistelun, enkä ollut taklattavissa, melkoisen roteva tappi kun olin. Mitään urheilua en koskaan harjoittanut, painiharjoitukset olivat mm. parivuotiaan sonnin sarvien vääntely ruokintapöydällä, siinä sai reaktioaikaa ja sonnillekin ajankulua. Lantalasta talikoin vuosittain 40-45 Vilja lapioitiin ja kannettiin säkeissä rehumyllylle, tuorerehukuormat purettin talikolla kuljettimelle, puulämmitys hoidettiin lapsityövoimalla, sahaaminen halkominen ja pinoaminen. Laitumien seipäät tehtiin riukuuntuneista kuusista, jokin 400-500 kappaletta aina karsittiin, aisattiin ja teroitettiin. Kirveellä. Kyllä tuli käsivarteen papua kesän aikana. Puoli kilometriä parhaimpana kesänä sarkaojaakin lapiolla touhusin. Polkupyörällä mentiin uimaan, kylille, kauppaan, kouluun keväisin ja syksyisin. Koko lihaskunto oli yhdellä sanalla kuvattuna jäykkä, en ollut notkea. 

Myöhemmin armeijassa sitten huomasin, että nämä samaiset "huippu-urheilijat" olivat rasittavia inisijöitä, jos repun hihna vaikka hankasi, tai saappaassa rakko tursusi.