Lue keskustelun säännöt.
Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?
Tuon musiikkiketjun innoittamana. Minut koululiikunta sai vihaamaan urheilua vuosiksi ja vasta aikuisena löysin liikunnallisen puoleni. Kaikkea piti mitata ja kaikesta kilpailla aina. Yksi pelko oli hiihtokilpailut, yksi huutojako, pesiksen ajolähtö jne.
Kommentit (1955)
En muista mitään tosi inhottavaa liikuntatunnilta. Kiusaavat pojat olivat inhottavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se kun piti kiivetä köyttä pitkin liikuntasalin kattoon. En osannut, enkä koskaan oppinut.
Opettaja veti kuntopiiriä ja pilkkasi yksitellen jokaisen oppilaan tuloksia koko luokan edessä.
Vapaudenriisto. Se kun naisope tuli ala-asteella poikien pukuhuoneeseen. Pahoinpitely. Julkinen nöyryyttäminen. Minkä noista nyt valitsisi.
Kun olin vielä kansakoulussa (siis olen ilmeisesti tosi vanha), välitunneilla pelattiin keskenämme vapaaehtoisesti pallopelejä, ja se oli vaan kivaa. Muita kauheita muistoja myöhemmiltä kouluajoilta on, mutta ne eivät liity liikuntatunteihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikissa kouluaineissa mitataan tuloksia ja kilpaillaan. Miksi juuri liikunnassa se on pahasta?
Ei muiden aineiden tuloksia sanottu ääneen kaikkien kuullen. Yrittämistä kannustettiin. Mentiin heikoimpien ehdolla, johon paremmin menestyvien piti sopeutua. Minkäänlaista hyvillä tuloksilla leveilyä ei suvaittu, se olisi ollut huonoa käytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Monella tuntuu olevan sama kokemus kuin itselläni, eli että liikuntatunneilla ei varsinaisesti opetettu mitään, vaan vain mitattiin suorituksia ja kilpailtiin. Onko se edelleen samanlaista? Liikunnanopettajien koulutuksessa on varmasti käyty tarkkaan läpi eri lajien säännöt ja tekniikat. Ihmettelen miksi niitä tietoja ei voinut jakaa eteenpäin koululaisille, vaan lapset kirjaimellisesti heitettiin syvään päähän ja katsotaan kuinka hyvin he uivat.
Tuo on yksi niitä asioita, joita eniten ihmettelen näin jälkeenpäin. Jotain meille opetettiinkin (esim. uimatekniikkaa, ja pesiksen säännöistä en muista koskaan olleeni pihalla, eli ne on varmasti opetettu), mutta aika monesta pelistä ei vain opetettu sääntöjä ja kaikkien oletettiin vain tietävän ne jotenkin luonnostaan. Ja opettajalla oli pilli, johon hän puhalsi erilaisia monimutkaisia vihellyksiä, mutta ikinä hän ei selittänyt, mitä minkäkin vihellyksen pitäisi tarkoittaa, turhautui vain meihin, jos reagoimme niihin väärin.
Mutta eniten ihmettelen juoksemista. Me käytettiin joka kevät oppitunti siihen, että juostiin 1500 ja sitten opettaja voivotteli ja puisteli päätään ja selitti meille, mitä tulosten olisi pitänyt olla ja miten kamalaa on, kun nykyään kaikilla on niin huono kunto. Mutta hänelle ei koskaan juolahtanut mieleen käyttää 2 minuuttia siihen, että selittää meille tehokkaat tavat treenata juoksukestävyyttä. Yritin vapaa-ajalla harjoitella juoksemalla mahdollisimman kovaa ja pitkälle (vasta paljon myöhemmin sain tietää, että tämä on just päinvastoin kuin pitäisi) ja sitten se tietysti pian jäi. Vasta aikuisena sain selville, että tän harjoittelemiseen on olemassa tietty oikea tapa, ja se on vieläpä hyvin yksinkertainen. Tyyliin 2 kk harjoittelun jälkeen juoksin jo kevyesti paljon pitempiä lenkkejä kuin se 1500, mikä oli teininä tuntunut rääkiltä. Olisikohan liikunnanOPETTAJAN ollut järkevää opettaa näinkin keskeinen asia meille?! Lenkkeily on kumminkin yksi helpoimmista ja halvimmista kuntoilumuodoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulkapallo ja sähly olivat ainoat lajit joissa olin todella hyvä ja musta "kilpailtiin" että kumman joukkueeseen pääsisin, muissa lajeissa olin sysipaska ja valittiin viimeiseksi tai toiseks viimeiseks. Traumaa teki sen että kaikki oli yhtä kilpailua ja aivan liian tosissaan ottoa ja liikuntatunnin sijainen joka pilkkasi ja naureskeli meille "heikommille".
Varmaan juuri ne tilanteet, joissa liikunnasta tehtiin kilpailu ja kaikki pistettiin järjestykseen. Erityisesti joukkueiden huutojako oli ihan kamala – siinä sai viimeistään tietää oman paikkansa luokan nokkimisjärjestyksessä. 😄
Ja sitten vielä opettaja ihmetteli, miksi joku ei oikein innostu liikunnasta. Itsekin opin vasta aikuisena, että liikunta voi oikeasti olla hauskaa, kun sitä saa harrastaa omilla ehdoillaan eikä koko ajan verrata muihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Into liikuntaan loppui eka luokalla.
No tehtiin kaikenlaista liikuntaa, sitten tuli liikunnanope eräälle yläasteen luokalle taisi olla kasi , hän oli lentopallohullu , 90 prossaa pelattiin sitten sinä veen lentopalloa se vähän harmitti, onneksi oli vaan yksi lukuvuosi ja sitten taas tehtiin kaiken laista kun hän häipyi ja uusi opettaja tuli tilalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naisvoimistelu loikkien tamburiinin säestyksellä sekä Cooperin testi ja yleensä kilpaa juokseminen. Koripallo ikävää, koska mukana pelasivat sitä tosissaan harrastavat ja tönivät, ryöstivät pallon käsistä. Lentopallo on p...stä. Kerran vuodessa hiihdetty koko koulun yhteinen 15 km laturetki .
Telinevoimistelu, jonkinlainen kyykyssä kävely voimistelusalissa, palloilulajit, koska minulla oli paksut pullonpohjalasit, hiihto ja niiden kerpeleen suksien roudaaminen linja-autossa, koripallossa turposi aina sormet, kun pallo tärähti sormiin (niillä pullonpohjilla ei pystynyt arvioimaan pallon liikettä), nuo nyt ainakin. Yleisesti ottaen koko koululiikunta oli syvältä... Nykyisin en mene mihinkään ohjattuun liikuntaan kirveelläkään, kuntosalista puhumattakaan. En edes seuraa urheilua tiedotusvälineistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Liikuntatunnit 1990-luvun alkupuolella. Olin pienikokoinen enkä kovin hyvä liikunnassa, minkä takia muut luokallani pilkkasivat minua avoimesti ja myös opettajakin osallistui siihen. Siis silkkaa ja avointa kiusaamista opettajan johdolla. Liikuntanumero minulla oli 6 ja sain kuulla kuinka tyhmä, huono, laiska, lihava ja joka suhteessa typerä olin kun en pystynyt esimerkiksi juoksemaan yhtä nopeasti kuin muut. Mitä siitä vaikka matematiikka, äidinkieli, englanti, historia, uskonto ja biologia olivat kaikki todistuksessa 9 tai jopa 10 mutta kun olin huono liikunnassa niin olin automaattisesti vajaaälyinen ja olisin siksi kuulunut jonkinlaisen apukouluun tai jotain.
Näinhän se meni, muissa aineissa osaamisesta ei sopinut tehdä numeroa. Vain urheilumenestystä arvostettiin ja juhlittiin.
Siellä me hölkötettiin tyhjän panttina salia edestakaisin, kun ne kaksi parasta pelasivat koripalloa keskenään. Olivat onneksi muuten ihan okei tyttöjä.